Litvinow pani päällensä frakin, sitoi kaulaansa valkoisen liinan ja
läksi Irinan luokse. "Ei tuo niin tärkeätä ole", sanoi hän monta
kertaa itselleen matkalla, "mutta sopiihan heitä katsella... sopii
niinkin. Hauska nähdä."
Moniahta päivä sitten nuo samat ihmiset olivat herättäneet hänessä
toisellaisia tunteita: inhoa.
Hän kulki kiireisin askelin, hattu syvään otsalle painettuna, pinteä
hymy huulilla.
Bambajew oli istumassa Weberin kahvilan edessä, Voroshilowin ja
Pishtshalkinin kanssa. Nähtyään kaukaa Litvinowin, osoitti hän häntä
kumppaleilleen ja huudahti innostuneena: "Näettekös te tuota miestä? Se
on kiveä! Se on kalliota!! Se on granittia!!!"