Litvinow odotti, kunnes herttuatar seurueineen oli mennyt ohitse, ja
astui sitten lehtokujalle. Hän ei ollut itsekään selvillä siitä, mitä
hän tällä haavaa tunsi. Häntä hävetti, ja häntä pelotti, ja samalla
oli hänen itserakkauttaan hivellelty... Irinan odottamaton selitys
oli yllättänyt hänet äkkiarvaamatta. Irinan tuliset, kiihkoisat sanat
olivat kulkeneet hänen ylitsensä kuni rankka ukkosensade.
— Kummallisia ne ovat, nuo suuren maailman naiset! — ajatteli hän
itsekseen, — ei vähääkään johdonmukaisuutta... Ja kuinka heidät
tärveleekään se piiri, jossa he elävät, ja jonka ilkeys on heille
itsellekin kyllin selvä!
Oikeastaan hän ei lainkaan ajatellut sillä tapaa, kertoili hän
vaan koneen-omaisesti näitä kuluneita fraaseja, ikäänkuin siten
päästäkseen toisista, tukalammista mietteistä. Hän ymmärsi, ett'ei
vakava mietiskely nyt ollut paikallaan, hän kun silloin kaiketikin
olisi tullut syyttäneeksi itseään, ja siksipä kulki hän, käyntiänsä
hiljennellen, ja melkein väkipakolla kääntäen huomiotansa kaikkeen,
mitä vastaan sattui.
Äkkiä hän osui penkin kohdalle, näki siinä jonkun jalat ja seurasi
niitä silmillään ylöspäin. Siinä muuan sanomalehteä lukeva mies. Tämä
mies oli Potugin. Litvinow huudahti hiljaa. Potugin laski lehden
polvilleen ja katsahti Litvinowiin tarkasti, hymyilemättä. Litvinowkin
katsahti Potuginiin tarkasti ja hymyilemättä hänkin.
— Saako istahtaa teidän viereenne? — kysyi hän viimein.
— Olkaa hyvä, mutta sen minä sanon ennakolta, että jos te tahdotte
jutella minun kanssani, niin älkää pahaksi panko: minä olen nyt tällä
haavaa peräti misantroopillisessa mielentilassa, ja kaikki näyttäytyy
minulle liioitellun kehnossa valossa.
— Ei se tee mitään, Sosont Ivanitsh, — vastasi Litvinow, laskeutuen
istumaan, — parahiksipa se sattuukin... mutta mikäs teidät on saattanut
sellaiselle tuulelle?
— Oikeastaan ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, — alkoi Potugin. —
Luin tässä juuri sanomalehdessä ehdotuksen oikeuslaitoksen muutokseksi
Venäjällä, ja todellisella mielihyvällä minä huomaan, että meilläkin
vihdoin äly älähti, ett'ei meilläkään, itsenäisyyden ja kansallisuuden
ja omaperäisyyden ja sen semmoisen vaipan alla, ruveta pistämään
puhtaan ja selvän europalaisen logikan perään kotikasvuista saparoa,
vaan se, mikä vieraalla hyvää on, otetaan kokonaisuudessaan. Jo sitä
riittää yksikin myönnytys talonpoikain asiassa... helisemässä ollaan
sittenkin yhteisen omistus-oikeuden kanssa. Niin, niin, ei minulla
pitäisi olla syytä suuttua, mutta pahaksi onneksi osui tässä tielleni
Venäläinen, tuommoinen oman teon mies, ja hänen kanssaan jouduin
pakinoille... nuo oman teon miehet ja oman opin miehet ne minulta
vielä haudassanikin levon vievät.
— Mikä oman teon mies? - kysyi Litvinow.
— No täällä nyt juoksentelee muuan herra, joka luulee olevansa
musikkinero. "Tietysti", sanoo hän, "minä en ole mitään, minä
olen nolla vaan, sillä minä en ole oppia käynyt, mutta minulla
on verrattomasti paljoa enemmän melodioita ja aatteita kuin
Meyerbeerillä". Minäpä sanon ensiksi: miks'etkäs sinä ole oppia
käynyt? ja toiseksi: ei ainoastaan Meyerbeerillä, vaan vihoviimeisellä
saksalaisella pillipiiparilla, joka osaansa huiluttelee vihoviimeisessä
saksalaisessa orkesterissa, — silläkin on kymmenen kertaa enemmän
aatteita kuin kaikilla meikäläisillä oman teon miehillä yhteensä;
erotus vaan se, että pillipiipari kätkee ne itseensä eikä niillä melua
pidä Mozartien ja Haydnien kotimaassa. Entäs meikäläinen oman teon
mies! Heti kuin syntyi jokunenkaan valssinviikkoinen tai romanssin
remputus, tuommoinen tirulii, niin heti kädet housuntaskuihin ja
suu ylenkatseelliseen irveen: täss'on nero, nähkääs! Ja niin se on
maalaustaiteessa, ja niin se on kaikessa. Senkin oman teon miehet!
Ja tietäähän sen jokainen, että moisilla loiskahdellaan vaan siellä,
missä ei ole oikeata, henkeen ja vereen imeynyttä, tietoa eikä
oikeata taidetta. Eiköhän vainenkin olisi jo aika sysätä arkistoon
kaikki tuo loiskahtelu, tuo inhottava romu, ja samaa tietä myös nuo
tunnetut fraasit siitä, ett'ei muka meillä Venäjällä kukaan nälkään
kuole, ja että meillä kyytikulku on erittäin nopeata, ja että me
muka pistämme pussiin kenet hyvänsä? Syötetään minulle Venäläisen
luontoperäistä labjakkaisuutta, hämmästyttävää vaistoa, Kulibineja...
Ja mitä lahjakkaisuutta se oikeastaan on? Hyvät ihmiset! Höpinää se on
unenhöppörissä tai puoleksi elukkamaista hoksaamista. Vaisto! Kyll'on
kerskaamista siinäkin! Ottakaa muurahainen metsästä ja viekää se
virstan päähän keostaan: tien se löytää kotiansa. Ihminen ei siihen
kykene, — onkosta siis ihminen alempi muurahaista? Olkoon vaisto
vaikka genialisin kaikkein genialisimmista, — alle ihmisarvon se
sittenkin on. Järki, yksinkertainen, terve, jokapäiväinen järki — se
se on ihmisen välitön omaisuus, hänen ylpeytensä. Järki ei heittele
vekarajalkaa; siksipä se onkin kaiken pohja ja ponsi. Mitä taas tulee
Kulibiniin, joka, tuntematta mekanikan aiheitakaan, kyhäsi jonkunlaisen
muodottoman kellontekeleen, niin minä olisin panettanut moisen kellon
kaakinpuuhun: katsokaa, hyvät ihmiset, millaisia ei pidä tehdä. Kulibin
itse ei ole siihen syypää, mutta hänen tekonsa on roskaa. Telushkin
kiipesi amiraliteetin tornin huippuun, — no niin... häntä sopii kehua
notkeudesta ja rohkeudesta... miks'ei? Mutta ei sovi huutaa, että hän
se muka näytti pitkän nenän saksalaisille arkkitehdeille, ja mitä heistä
muka on tolkkua: rahaa vaan kiskovat. Näyttämättäpä se pitkä nenä jäi
kuin jäikin, sillä tornin ympärille piti vainenkin laittaa telineet
ja korjata se tavallisella lailla. Älkää, Jumalan tähden, yllytelkö
Venäjänmaassa sitä mielipidettä, että ilman oppia voi mitäkään
saavuttaa! Ei! Vaikka sulla olisi pää kuin partaveitsi, niin opi, opi
aapiskirjasta nivelen. Ellet, niin ole vaiti ja istu häntä lyyhyssä!
Huh! Oikein kuumaksi löi!
Potugin otti hatun päästään ja viuhtoi kasvojansa nenäliinallaan.
— Venäläinen taide — jatkoi hän jälleen — venäläinen taide! Venäläisen
puhkuilemisen minä tunnen, ja venäläisen tarmottomuuden minä tunnen,
mutta venäläistä taidetta... suokaa anteeksi... sellaista en ole
kohdannut. Kaksikymmentä ajast'aikaa meillä suitsutettiin mokomallekin
pöhöiselle mitättömyydelle kuin Brüllowille ja kuviteltiin, että on
sitä muka meilläkin maalarikoulu, ja että on se vähän parempikin kuin
muilla. Venäläinen taide, ha-ha-ha!
— Mutta sallikaas, Sosont Ivanitsh, — huomautti Litvinow — ette siis
tunnusta Glinkaakaan?
Potugin raapaisi korvallistaan.
— Poikkeukset ovat vaan säännön vahvikkeita, tiedättehän te sen,
mutta emmepäs me tässäkään kohden ole päässeet kerskailuitta. Jos
esimerkiksi olisi sanottu, että Glinka oli todellakin huomiota
ansaitseva soittotaiteilija, josta olisi voinut tulla venäläisen
ooperan perustaja, ellei sekä sisälliset että ulkonaiset asianhaarat
olisi estäneet, niin ei kellään olisi ollut siihen mitään sanomista,
mutta eipäs vaan! Hänestä pitää heti tehdä kenraali en-chef, ylimmäinen
hovimarsalkka musikin alalla, ja samalla pitää letkauttaa muitakin
kansoja: heillä, nähkääs, ei mitään senkaltaista ole; ja samalla
osoitetaan teille jotakin "valtavaa" kotikasvu-neroa, jonka teokset
eivät ikään muuta ole kuin ulkomaisten toisluokkaisten tekijäin
viheliäistä jäljittelyä, niin, toisluokkaisten juuri, sillä niitä on
helpompi jäljitellä. Ei vainen mitään senkaltaista? Voi vaivaisia
barbaari-tomppeleita, joille ei ole olemassa taiteen perinnöllisyyttä!
Voi taiteilijoita, tuollaisia Rappeaun tapaisia: muukalainen nostaa
yhdellä kädellä kuusi puutaa, mutta kas meidänpä mies kiskaisee
kaksitoistakymmentä! Ei mitään senkaltaista, niinkö!?? Ei vainenkaan
mene mielestäni seuraava muistelma. Tänä keväänä käväsin minä
Kristallipalatsissa lähellä Lontoota. Tähän palatsiin on, niinkuin
tiedätte, asetettu näytteille kaikki, mitä inhimillinen kekseliäisyys
tähän asti on luonut; siinä on ihmisyyden encyklopedia, kas se sana
sattui kohdalleen. No niin, kävellessäni siellä ja katsellessani
kaikkia noita koneita ja ampuma-aseita ja suurten miesten veistokuvia,
johtui mieleeni tämä tämmöinen ajatus: jos nyt kävisi sellainen käsky,
että samalla kuin joku kansa katoaa maan pinnalta olemattomiin, samalla
myös pitää Kristallipalatsista kadota kaiken sen, mitä tuo kansa oli
keksinyt, — silloin meidän armas maamme, Venäjä pravoslavnaja, saisi
mennä manan majoille, eikä naulanenkaan, ei nuppineulan pahainenkaan
silloin liikahtaisi paikallaan meidän kultaisen maan tähden, vaan
kaikki jäisi koreasti paikoilleen, sillä yksin samovaarikin ja
niinikengäl ja vemmel ja ruoska — kaikki nuo meidän kuuluisat luoneemme
— ovat muitten keksimiä. Mointa koetta ei voi tehdä edes Sandwichin
saartenkaan kanssa; sikäläisetkin asukkaat ovat keksineet jonkunlaisia
omia veneitä ja keihäitä; yleisö huomaisi, että ne ovat poissa... Tuo
on parjausta, tuo on liian räikeätä, sanotte kenties! Minäpä sanon
ensiksikin: minä en osaa moittia simasuin, ja toiseksi: ei ainoastaan
pirua, vaan ei omaa itseänsäkään rohkene kukaan katsoa vasten silmiä,
ja univirttä kuuntelevat meillä muutkin kuin lapset. Vanhat keksinnöt
ovat meille tulla kontanneet Idästä; uudet me olemme miten kuten
laahanneet Lännestä, ja kumminkin me yhä edelleen puhumme taiteesta!
Onhan niitä meillä miekkosia, jotka ovat saaneet päivänvaloon
venäläisen tieteenkin: kaks kertaa kaks on, nähkääs, meilläkin neljä,
mutta on se meillä vähän uljaampaa kuin muilla.
— Malttakaas, Sosont Ivanitsh! — huudahti Litvinow. — Malttakaas!
Lähetämmehän toki mekin jotain maailmannäyttelyihin, ja ottaahan Europa
meiltä sentään yhtä ja toisia tavaraa.
— Ottaa raaka-aineksia, raakaa tavaraa. Ja huomatkaa, hyvä herra:
nämä meidän raaka-ainekset ovat hyviä ainoastaan sen tähden, että on
olemassa toisia, kerrassaan epäedullisia, asianhaaroja. Harjas on
meillä pitkää ja kovaa siitä syystä, että siat ovat meillä huonoja;
nahka on lujaa ja paksua siksi, että lehmät ovat laihoja; tali on
rasvaisia sen vuoksi, että talikattiloissa kiehuu lihaa toinen puoli
Mutta mitäpäs minä tästä asiasta teille laveasti juttelen; tehän olette
tutkinut teknologiaa ja tiedätte sen paremmin kuin minä. Minulle
sanotaan: keksintäkyky! Venäläinen keksintäkyky! Ja kumminkin meidän
herrat tilan-oniistajat vaikeroivat haikeasti ja kärsivät tappioita sen
takia, ett'ei ole kunnollista kuivauskonetta, jonka puutteessa heidän
täytyy panna lyhteet kuivinhuoneisin, niinkuin Rurikin aikoina. Nuo
kuivinhuoneet ovat kauheasti epäedullisia, niinkuin niinikengät ja
niinimatotkin, ja niitä palaa myötäänsä. Tilan-omistajat vaikeroivat,
mutta kuivauskoneita ei vaan ole. Ja miks'ei ole? Siksi, ett'ei
Saksalainen niitä tarvitse: hän pui elonsa tuoreeltaan eikä siis rupea
niitä keksimäänkään, mutta me... meistä ei ole niitten keksijäksi! Ei
ole, ja siinä se, vaikkas pakahtuisit! Tästä päivästä ruveten minä teen
tämän lupauksen: milloin vaan tulla luiskahtaa tielleni tuommoinen
oman teon mies tai oman opin mies, — seis, hyvä herra! sanon minä;
missä on kuivauskone? Tuopas tänne! Ja heisiä sitten olis! Mutta annas,
kun pitää nostaa ylös vanha kengän länttä, joka jo aikaa sitten on
pudonnut Saint Simonin tai Fourierin jalasta, ja panna se päälaelleen
ja kulkea sitten könötellä, kantaen sitä kuin hyvääkin pyhää aarretta,
kas semmoiseen me kykenemme! Tahi kun pitää kirjoittaa rapsauttaa joku
kyhäys proletariaatin merkityksestä Franskan tärkeimmissä kaupungeissa
nyt ja ennen, — sitä me osaamme kanssa. Kerran minä koetteeksi pyysin
tuollaista kirjailijaa ja valtioekonoomia, samanlaatuista kuin tuo
teidän herra Voroshilow, luettelemaan minulle kaksikymmentä kaupunkia
samaisessa Franskanmaassa, niin tiedättekös, mitä siitä tuli? Sitä
vaan tuli, että valtioekonoomi epätoivoissaan vihdoin pistää sujautti
Franskan kaupunkien joukkoon Montfermeilin, joka kaiketi oli äkkiä
juolahtanut hänen mieleensä Paul-de-Kock'in romaanista. Ja tässä
muistuu minulle eräs tarina... Olin kerran pyssyineni ja koirineni...
— Vai niin: te olette siis metsämies? — kysyi Litvinow.
- Ammuskellaanhan sitä välistä. Olin kerran kulkemassa kurpan ammuntaan
eräälle suolle, josta muut metsämiehet olivat minulle kertoneet jos
mitä. Näin tuosta metsänrinteeltä mökin, jonka edessä istui muuan
puotipalvelija, rehevä ja täyteläinen kuin kuorittu pähkinä. Siinä
hän istui, myhähdellen — ties mitä... "Missäs täällä on suo, ja
tapaako siellä olla kurppia?" — "Olkaa hyvä, olkaa hyvä", rupesi hän
latelemaan heti kohta ja nokkelan nöyrästi, niinkuin olisi saanut
ruplan juomarahaa, "se tulee olemaan aivan mielenne mukaista; suo on
ihan ensimmäistä sorttia; ja mitä taas niinkuin lintuun ja muuhun
metsänriistaan, niin — herrainen aika! — semmoista löytyy erityisen
runsas varasto." Minä läksin, mutta lintuja ei ollut ensinkään;
itse suokin oli jo aikoja sitten kuivunut. No sanokaas nyt minulle,
olkaa hyvä, miksikä valehtelee Venäjän mies? Miksikä valehteli
valtioekonoomi, ja miksikä tuo tuossa valehteli metsälinnuista?
Litvinow ei vastannut mitään, huokasihan vaan myöntymällä.
— Mutta — jatkoi Potugin — ottakaapas tuon samaisen valtioekonoomin
kanssa puheen-aineeksi kaikkein vaikeimmat seikat yhteiskunta-opista,
mutta ylimalkain vain, ilman faktoja... huh sitä menoa!
Lintuna hän pyrähtää lentoon, ja kotkana hän kohoo, mutta sainpas
minä kerran kiinni sellaisen linnun; oli minulla sentään syöttikin
hyvä ja houkutteleva, niinkuin saatte nähdä. Joutui näet kerran
pakinoille minun kanssani yksi noita meidän nykyaikuisia nuorukaisia,
"naurukaisia", erillaisista, niinkuin he sanovat, kysymyksistä. No
niin, hän purki tyytymättömyyttänsä, niinkuin tapa on. Muun muassa
tuomitsi hän avioliiton hyljättäväksi ja teki sen oikein lapsellisella
vimmalla. Minä toin esiin syitä jos minkälaisia — vaikka olisin
seinille puhunut. Eihän tuon kimppuun pääse puolelta eikä miltään,
ajattelin minä. Mutta iskipäs silloin onnellinen ajatus päähäni!
Sallikaas, hyvä herra, sanoin minä — "naurukaisten" kanssa näet
pitää aina puhua kunnioittavasti — sallikaas, hyvä herra, minun
ihmetellä yhtä asiata: te tutkitte luonnontieteitä, mutta ette ole
hamaan tähän asti kiinnittäneet huomiotanne siihen seikkaan, että
kaikki lihansyöjät ja raatelijat, nelijalkaiset, linnut, kaikki,
joitten täytyy käydä saaliinhaussa, hankkia elävää ruokaa itselleen
ja pennuilleen — ja tottahan te luette ihmisenkin sellaisten eläinten
joukkoon? "Tietysti", sanoi 'naurukainen', "ihminen ei ole muuta kuin
lihansyöjä eläin". — Ja raatelija, lisäsin minä. — "Ja raatelija",
todisti hän. — Se on kohdalleen sanottu, todistin minä. No katsokaas,
tuotapa minä ihmettelen: mitenkäs te ette ole huomanneet, että kaikki
tuollaiset eläimet elävät yksiavioisuudessa? Naurukainen hätkähti. —
"Kuinka niin?" — Niinpä niin. Ottakaa jalopeura, susi, kettu, haukka,
korppikotka: kuinkasta ne muutoin voisivat tehdäkään, sanokaas se?
Työtä sitä on kahdenkin kesken lapsia ruokkiessa! — Naurukainen
vaipui mietteisinsä. — "No niin", virkkoi hän, "ei eläin tällaisissa
tapauksissa kelpaa ihmiselle esikuvaksi." Silloin minä sanoin häntä
idealistiksi, — ja senkös mies pani pahakseen! Vähällä oli purskahtaa
itkemään. Minun täytyi rauhoitella häntä ja luvata, ett'en kerro tätä
tapausta hänen kumppanilleen. Saada idealistin nimi — mikä häpeä!
Siinäpä se temppu onkin, että nykyajan nuoriso on pettynyt laskuissaan.
Se luulee, että entisen halvan, maan alaisen työn tekemisen aika on
ollut ja mennyt; isäukot ne kaivelkoot, penkoelkoot, myyräin lailla,
mutta meille se, katsokaas, on halventavaista; me rupeamme toimimaan
päivänvalossa, me rupeamme toimimaan... Poika kullat! Ei ne teidän
lapsennekaan vielä rupea toimimaan, ja te itse — olkaapas hyvät ja
puikkikaa koloon, koloon takaisin, niinkuin isätkin ovat tehneet.
Syntyi hetkinen äänettömyyttä.
— Minä puolestani - alkoi Potugin jälleen — olen sitä miellä, että
meidän on sivistystä kiittäminen ei ainoastaan tiedosta, taidosta,
oikeudenkäynnistä, vaan että itse kauneuden ja runouden tunnekin
kehittyy ja käy tehokkaaksi samaisen sivistyksen vaikuttaessa, ja että
puhe synnynnäisestä, tajuttomasta kansan luomiskyvystä on pelkkää
joutavaa tuulen pieksämisiä. Jo Homerossakin huomaa hienon ja rikkaan
sivistyksen jälkiä; se jalostuttaa itse rakkaudenkin. Slavofiilit ne
mielellään vetäisivät minut hirteen tällaisen kerettiläisyyden takia,
elleivät olisi niin kovin sääliväistä väkeä. Mutta mielipiteessäni
minä sittenkin pysyn, ja vaikka minulle tarjottaisiin kuinka viljalti
hyvänsä rouva Kohanovskeja ja "Mehiläisparvia levossa", en maar
sittenkään riipoisi haistelemaan tuota _triple extrait de mougik
russe_,[81], sillä minä en kuulu tuohon ylhäisimpään yleisöön, jonka
pitää aika ajoin yhä uudelleen vakuutella itseään siitä, ett'ei se
vielä ole kokonaan franskalaistunut, ja jota varten sepitelläänkin
tuota kirjallisuutta _en cuir de Russie_.[82] Yrittäkääpäs lukea
nimen-omaiselle kansanmiehelle — kaikkein huikeimpia, kaikkein
"kansantajuisimpia" kohtia "Mehiläisparvista"; hän luulee teidän
ilmoittavan hänelle loitsuja kuumetta tai juopumusta vastaan. Sanonpa
vieläkin kerran: ilman sivistystä ei ole runoutta. Tahdotteko saada
selville, millinen sivistymättömän Venäläisen runollinen ihanne
on? Avatkaa meidän eepilliset runomme, meidän legendamme. En nyt
puhukaan siitä, että rakkaus niissä aina esiintyy noituuden, panennan
seurauksena, saadaan aikaan unhojuomalla ja on väliin nimeltäänkin
näivettäjäinen ja palelma; enkä puhu siitäkään, että meidän niin
sanottu eepillinen runoutemme on europalaisista ja aasialaisista
ainoa — huomatkaa, ainoa, — joka, elleihän Vanjka-Tanjkaa[83] oteta
lukuun, ei ole luonut yhtäkään tyypillistä paria rakastuneita olentoja;
en siitäkään, että pyhän Venäjän tarusankari alkaa tuttavuutta
mielitiettynsä kanssa sillä, että pieksää hänen valkoista ruumistansa
"armottomasti" aivan — josta "naispuoli käykin ylen pöhöisenä".
Tuosta en minä ota puhuaksenikaan, mutta pyydän saada kiinnittää
huomionne nuorukaisen, tuommoisen juurikuvaan, jommoisena hän esiintyi
alkuperäisen, sivistymättömän Slaavilaisen mielikuvituksessa.
Tällaisena hän kulkee, tuo jeune-premier,[84] suvaitkaa katsella:
turkit hän tekaisi näädännahkaiset, tikkauksia joka saumassa; vyöhyt
seitsensulkkuinen on vedetty kainaloita myöten; sormet hihasien
peitossa; turkinkaulus tehty yli pään, ei näe edestä hänen poskiansa
punaisia, eikä näe takaa kenokaulan valkeutta; lakki on toisella
korvalla; mutta jalassa safiaani-saappahaiset, kärjet naskalina,
kantapäät terävinä, ja kärjillä vaikkas munaa vieritteleisit, ja
kantapäitten alitse vaikka varpunen lentelis, räpyttelis. — Hän
kulkee, uljas mies, kulkee tuota mainiota tiheätä keikutusta,
jolla meidän Alkibiades, Tshurilo Plenkowitsh,[85] sai aikaan niin
hämmästyttäviä, melkein lääkkeentapaisia vaikutuksia vanhoissa
ämmissä ja nuorissa neidoissa, tuota samaista käyntiä, jolla hamaan
tähän päivään asti niin verrattomasti juosta piipottelevat meillä
ravintolanpassarit, jolla heiluu ja hyllyy jok'ikinen jänne ja nivel,
tuo venäläisen keikarimaisuuden kerma ja kukkanen, tuo venäläisen
maun _nec plus ultra_.[86] Minä en puhu pilaa: kömpelö uljuus —
siinä meidän taiteellinen ihanne. Kelpaako? Onko siinä viljaltikin
aiheita maalarille, kuvanveistäjälle? Entäs kaunotar, joka nuorukaista
hurmaa, ja jolla "kasvoissa veri on kuin jänöllä?"... Mutta ettehän te
kuuntelekaan...?
Litvinow hätkähti. Hän ei todellakaan ollut kuullut Potuginin sanoja.
Hänen mielessään pyöri pyörimistään Irina ja heidän viimeinen
kohtauksensa...
— Suokaa anteeksi, Sosont Ivanitsh — virkkoi hän, — mutta minun tekisi
mieleni vieläkin kysyä teiltä... rouva Ratmirowista.
Potugin pani sanomalehden kokoon ja pisti sen taskuunsa.
— Te tahtoisitte tietää, millä tapaa minä tulin tutuksi hänen kanssaan?
— En, en sitä; mutta minä haluaisin tietää, mitä te ajattelette hänen
esiintymisestään Pietarissa. Millainen hänen roolinsa siellä oikeastaan
oli?
— Enpä todellakaan osaa sanoa tuohon mitään, Grigori Mihailovitsh.
Minä tulin rouva Ratmirowin kanssa hyvin likeiseen tuttavuuteen...
mutta aivan sattumalta ja vähäksi aikaa vain. Hänen maailmaansa en
minä tullut katsahtaneeksi; mitä siellä tapahtui, — siitä ei minulla
ole tietoa. Minun kuullen lörpöteltiin kyllä yhtä ja toista, mutta
parjaushan, sen tiedätte, vallitsee meillä muuallakin eikä pelkissä
demokraattisissa piireissä. Enkä minä udellutkaan. Mutta — lisäsi
Potugin, hetken vaiettuaan, — näkyypä hän vetävän teidän huomiotanne
puoleensa.
— Niin, me olemme pari kertaa haastelleet keskenämme jotenkin
avonaisesti. Ja sittenkin minä kyselen itseltäni: onko hänessä vilppiä?
Potugin loi silmänsä maahan.
— Innostuessaan hän on vilpitön, niinkuin kaikki intohimoiset naiset.
Ylpeyskin välistä estää häntä valehtelemasta.
— Onko hän ylpeä? Minä luulisin häntä pikemminkin oikulliseksi.
— Ylpeä kuin hitto; mutta se ei tee mitään.
— Minusta nähden hän liioittelee joskus.
— Ei sekään tee mitään; vilpitön hän on sittenkin. Mutta, ylimalkain
puhuen, kenessä te sitten luulette löytävänne totuutta? Parhaimmatkin
noista rouvista ovat turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten.
— Mutta, Sosont Ivanitsh, itsehän te sanoitte olevanne hänen ystävänsä.
Itsehän te melkein väkisin veitte minut hänen luokseen!
— Entäs sitten? Hän pyysi minua tuomaan teidät; minä ajattelin:
miks'ei! Mutta minä olen todellakin hänen ystävänsä. Ei hän ole hyviä
ominaisuuksia vailla: hän on hyväntahtoinen, toisin sanoen antelias,
toisin sanoen antaa muille, mitä ei itse välttämättömästi tarvitse.
Sitä paitsi, tiedättehän te tämän paremmin kuin minä.
— Minä tunsin Irina Pavlovnan kymmenen vuotta sitten; mutta siitä
pitäin...
— Voi, hyvä Grigori Mihailitsh, mitä puhuittekaan! Luuletteko te,
että ihmisluonne muuttuu? Sellaisena hautaan kuin heijaankin. Tahikka
kukaties... — Potugin kumartui vielä alemmas, — kukaties teitä pelottaa
joutua hänen käsiinsä? Onhan se niinkin... Mutta aina sitä jonkun
käsiin joutuu.
Litvinowilta pääsi väkinäinen nauru.
— Niinkö luulette?
— Joutuu niinkin. Ihminen on heikko, nainen on väkevä, sattuma väkevin
kaikista; vaikea on löytää tyydytystä ilottomassa elämässä; mahdoton on
unohtaa oma itsensä kokonaan... ja sitten tulee kauneus ja osan-otto
ja lämpöä ja valoa... Menepäs vastustamaan! Niin maar riennätkin
juoksujalkaa, niinkuin lapsi hoitajansa tykö... No, ja sitten tulee
tietysti kylmyyttä ja pimeyttä ja tyhjyyttä... niinkuin konsanaankin.
Ja loppujen loppu on se, että vieraantuu kaikesta eikä ymmärrä enää
yhtään mitään. Ensinnä ei ymmärrä, kuinka voi rakastaa, ja sitten ei
enää ymmärrä, kuinka voi elää...
Litvinow katsahti Potuginiin, ja tuntui hänestä kuin ei hän
vielä milloinkaan olisi kohdannut niin yksinäistä, hyljättyä...
onnetonta ihmistä. Tällä kertaa Potugin ei arkaillut, ei kursaillut.
Lyyhistyneenä, kalpeana, pää painuksissa rinnalla ja kädet polvilla, —
semmoisena hän siinä istui liikahtamatta, myhähdellen alakuloisesti.
Litvinowin kävi sääli tuota katkeraa, omituista mies parkaa.
— Irina Pavlovna — virkkoi hän hiljaisella äänellä, — mainitsi muun
muassa eräästä hyvästä tuttavastaan, nimeltä, muistaakseni, Belski tai
Dolski...
Potugin nosti surulliset silmänsä Litvinowiin.
— Vai niin? — virkkoi hän kuivakiskoisesti... — Mainitsi vainen... no,
mitäpäs tuosta? Mutta — lisäsi hän, haukotellen jotenkin luonnottomasti
— jopa on aika kotia päivälliselle. Voikaa hyvin!
Hän hyppäsi penkiltä ja läksi kiireesti pois, ennenkuin toinen
oli ehtinyt virkkaa sanaakaan. Säälin sijaan syntyi Litvinowissa
nyt suuttumus, suuttumus tietysti omaan itseensä. Epähienous ei
ollut ensinkään hänen luonteensa mukaisia; hän oli tahtonut lausua
Potuginille osan-ottonsa, mutta siitä tulikin kömpelö viittaus.
Salainen harmi sydämmessään hän palasi hotelliinsa.
"Turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten". — ajatteli hän kotvasen
kuluttua, — "mutta ylpeä kuin hitto! Hän, tuo nainen, joka melkein
polvistuu minun edessäni, — hänkö olisi ylpeä? Ylpeäkö eikä
oikullinen?"
Litvinow koetti karkoittaa mielestään Irinan kuvan, mutta turhaan.
Juuri senvuoksi ei hän muistellutkaan morsiatansa; hän tunsi, ett'ei
tuo edellinen kuva tänään väisty sijaltaan. Hän päätti olla sen enempää
huolehtimatta ja odottaa tämän "omituisen jutun" ratkaisua. Ja eihän
tämä ratkaisu voi kauan viipyäkään, eikä Litvinow ensinkään epäillyt,
ett'ei se olisi varsin viatonta ja luonnollista laatua.
Näin hän ajatteli, mutta Irinan kuva se ei vaan hänestä luopunut, eikä
yksin kuvakaan — kaikki Irinan sanatkin johtuivat perättäin hänen
mieleensä.
Passari toi hänelle lipun: se oli samalla Irinalta.
"Jos olette jouten tänä iltana, niin tulkaa. En ole yksinäni
kotona. Minulle tulee vieraita, ja te saatte vielä lähemmälti nähdä
meikäläiset, meidän yleisön. Kovin tekisi mieleni, että teillä olisi
tilaisuus nähdä heidät; minusta tuntuu, että he esiintyvät nyt
täydessä loistossaan. Pitäähän teidän saada tietää, millainen se ilma
on, jota minä hengitän. Tulkaa; minun on oleva hauska nähdä teitä,
eikä teidänkään tule ikävää. (Irina tahtoi sanoa: ikävä). Osoittakaa
minulle, ett'ei meidän tänpäiväisen keskustelumme jälkeen enää mikään
väärinkäsitys meidän välillämme ole mahdollinen.