Litvinow oli peräti tyytymätön omaan itseensä, niinkuin olisi
kadottanut ruletissa tai syönyt sanansa. Sisällinen ääni sanoi hänelle,
ett'ei hänen, nyt jo vakaantuneen, sulhasmiehen sopinut poikamaisesti
antautua uteliaisuuden yllytysten eikä muistojen houkutusten valtaan.
"Ja mitäs varten minä meninkään sinne!" keskusteli hän itsekseen.
"Hänen puoleltaan tuo on pelkkää keikailua, oikkuja vaan, päähänpistoa...
Hänen on ikävä, hän on kyllästynyt kaikkeen, hän on ruvennut
minuun... herkkusuun tekee välisiä mieli ruisleipää... siinä kaikki.
Mutta miksikäs minä sinne juoksin? Voinko minä olla... halveksimatta
häntä?" Tämä viimeinen sana ei lähtenyt, ajatuksissakaan lausuttuna,
aivan ilman ponnistusta. "Tietysti ei tässä ole eikä saata ollakaan
mitään vaaraa, mutta eipä sentään tulen kanssa leikkimistä... Min'en
enää astu jalkaanikaan sinne."
Litvinow ei rohjennut tahi ei voinut vielä tunnustaa itselleen, kuinka
kauniilta Irina oli hänestä näyttänyt, ja kuinka syvän vaikutuksen
Irina oli häneen tehnyt.
Päivä kului jälleen ikävästi ja sameasti. Päivällispöydässä sattui
Litvinow istumaan erään ryhdikkään, väriviiksisen "belle-home'n"
viereen, joka ei puhunut sanaakaan, ähkihän vaan ja puhki, silmiään
mulkoillen... mutta äkkiä tuli hänen hikka, ja silloin ilmenikin,
että hän oli oman maan miehiä, sillä hän tiuskasi äkäisesti venäjäksi:
"no johan minä sanoin, ett'ei pidä syödä melonia". Illallakaan ei
tapahtunut mitään lohdullista. Bindasow voitti, Litvinowin nähden,
neljä kertaa suuremman summan kuin se, minkä oli häneltä lainannut,
mutta velkaansa hän ei maksanut takaisin, oikeinpa katsahti uhkaavasti
Litvinowiin, ikäänkuin päättäen vielä tuntuvammin rangaista häntä,
hänen voittonsa todistajaa. Seuraavana aamuna tulla tulvahti taas
maanmiehiä. Töin tuskin pääsi hän heisiä irti ja läksi vuoristoon.
Siellä tuli häntä vastaan ensiksi Irina, jota hän ei kumminkaan ollut
näkevinään, vaan meni hänen ohitsensa. Siilon kohtasi hän Potuginin,
jonka kanssa yritti ruveta pakinoille, mutta toinen vastaili elon
kehdaten. Potugin talutti kädestä somasti puettua tyttöä, jolla oli
tuuheat, melkein valkoiset suortuvat ja suuret, tummat silmät. Tytön
kalpeilla, kivulloisiila kasvoilla asui tuo omituinen ilme, käskevä ja
maltiton, joka on niin tavallista hemmotelluissa lapsissa. Litvinow
viipyi pari tuntia vuoristossa ja oli palajamassa kotia Lichtenthalin
lehtokujaa myöten.
Penkillä istui muuan nainen, sininen harso silmillä. Hän nousi
kiireisesti ylös ja astui Litvinowia kohti. Se oli Irina.
— Miksi te karttelette minua, Grigori Mihailovitsh? — lausui hän
epävarmalla äänellä, niinkuin ainakin se, jonka sydän kuohuu.
Litvinow hämmästyi.
— Minäkö teitä karttelen, Irina Pavlowna?
— Niin, te juuri...
Irina näytti kiihkeältä, melkein suuttuneelta.
— Te erehdytte, sen vakuutan.
— En erehdy. Enkös minä, tullessamme tänä aamuna vastakkain, enkös minä
huomannut teidän tunteneen minua? Sanokaas, ettekö tuntenut minua?
Ettekä?
— Mutta... Irina Pavlovna...
— Grigori Mihailovitsh, te olette suora, olette aina puhunut totta;
sanokaa nyt, tunsittehan te minut? Tahallannehan te käännyitte syrjään?
Litvinow katsahti häneen. Irinan silmissä hehkui kummallinen palo,
mutta posket ja huulet kuulsivat kalmankalpeina tiheän harson läpi.
Hänen kasvoillaan, hänen katkonnaisessa kuiskeessaan oli jotain niin
vastustamattoman surullista, rukoilevaa.
Litvinow ei voinut enää teeskennellä.
— Niin — virkkoi hän jonkinlaisella ponnistuksella — kyllä minä tunsin
teidät.
Irina vavahti ja laski kätensä hiljaa vaipumaan.
— Miks'ette tullut minun luokseni? — kuiskasi hän.
— Miksikä... miksikä en! — Litvinow astui tien viereen. Irina seurasi
häntä ääneti. — Miksikä en? — toisti hän vielä kerran. Hänen kasvonsa
lehahtivat punaisiksi, ja suuttumuksen tapainen tunne ahdisti hänen
rintaansa ja kurkkuansa. — Te... Te kysytte tuota... kaiken sen
perästä, mitä välillämme on ollut, nimittäin ei nyt, vaan silloin...
siellä... Moskovassa?
— Mutta johan me olemme päättäneet; johan te lupasitte... — yritti
Irina.
— Minä en ole luvannut mitään. Suokaa anteeksi puheeni räikeys, mutta
tehän vaaditte totuutta; niinpä päättäkää sitten itse: voinko minä
tuohon teidän... kuinka mä sanoisin... teidän itsepintaisuuteenne,
löytää muuta syytä kuin pelkkää kokettimaisuutta, minulle suoraan
sanoen varsin käsittämätöntä, muuta kuin teidän haluanne saada
selville, missä määrin minä vielä olen teidän vallassanne? Meidän
tiemme ovat eronneet niin kauas toisistaan! Minä olen unohtanut kaikki
tyyni: entiset haavat ovat menneet umpeen; minusta on tullut aivan
toinen mies. Te olette naimisissa, olette onnellinen, ainakin päältä
nähden, teillä on kadehdittava asema maailmassa. Miksikä siis tämä
lähentyminen? Mitä minä olen teille? Mitä te minulle? Mehän emme enää
voi käsittäänkään toisiamme; meillä ei enää ole mitään yhteistä, ei
menneisyydessä eikä nykyisyydessä, liiatenkaan menneisyydessä.
Litvinow oli lausunut nämä sanansa kiireisesti, katkonnaisesti, päätään
kääntämättä. Irina ei ollut liikahtanutkaan; silloin tällöin oli hän
vaan ojentanut käsiänsä hänen puoleensa, ikäänkuin pyytäen häntä
pysähtymään ja kuulemaan häntä. Viimeiset sanat kuultuaan, puraisi hän
alahuultaan, ikäänkuin olisi tuntenut terävän ja äkkinäisen pistoksen,
jonka kipua hän nyt koetti liikauttaa.
— Grigori Mihailitsh — lausui hän vihdoin jo paljoa levollisempana ja
astui vielä loitommas tieltä, jota myöten välistä liikkui ihmisiä.
Litvinow seurasi vuoroonsa häntä.
— Grigori Mihailitsh! Uskokaa minua: jos minä olisin saattanut
ajatella, että minulla olisi rahtunenkaan valtaa teidän ylitsenne,
olisin minä ensimmäisenä karttanut teitä. Mutta kun minä en ole sitä
tehnyt, kun minä... huolimatta minun... entisestä virheestäni... olen
päättänyt uudistaa tuttavuutemme, niin siihen on ollut... on ollut
syynä...
— Mikä niin? - kysäsi Litvinow melkein karkeasti.
— Se on ollut syynä — vastasi Irina äkkinäisellä voimalla — se, ett'en
minä enää voi sietää, en jaksa kärsiä tilaani, että minä tukehdun
tuossa kadehdittavassa asemassa, josta te puhuitte, — se, että kun minä
kohtasin teidät, elävän ihmisen, kaikkien noitten elottomain nukkien
jälkeen — siellä, _au Vieux château_, te saitte nähdä, millaisia
ne ovat — silloin minä ihastuin, kuni lähteen nähnyt erämaassa, ja te
sanotte minua koketiksi, te epäilette minua ja sysäätte minut luotanne
siitä syystä, että minä todellakin olen rikkonut teitä vastaan, ja
vielä enemmän omaa itseäni vastaan.
— Itsehän te olette osanne valinnut, Irina Pavlovna, — virkkoi Litvinow
jurosti, yhä kääntämättä päätään.
— Itse, itse kyllä... enkä minä valitakaan, minulla ei ole oikeutta
valittaa, — sanoi kiireisesti Irina, jolle Litvinowin jurouskin näkyi
tuottavan salaista iloa, — tiedän senkin, että teidän täytyy minua
tuomita, enkä rupea puolusteleimaan; tahdon vaan ilmoittaa teille, mitä
tunnen, tahdon vakuuttaa teille, että kaukana on nyt kokettisuus
mielestäni. Ja minunko virnailla teidän edessänne! Eihän siinä olisi
mitään järkeä... Nähtyäni teidät, heräsi minussa kaikki, mitä minussa
hyvää, mitä minussa nuorta on... palasi jälleen se aika, jolloin en
vielä ollut osaani valinnut... palasi kaikki, mikä säilyy tuolla...
tuolla kymmenen ajast'ajan takaisessa, valoisassa piirissä.
— Mutta sallikaahan loki, Irina Pavlovna! Minun tietääkseni alkoi
teidän elämänne valoisa piiri juuri siitä hetkestä kuin me erosimme.
Irina nosti nenäliinan huulilleen.
— Tuo on armotonta, Grigori Mihailovitsh, mutta minä en voi suuttua
teihin. Voi sentään! Ei ollut valoisata se aika; ei ollut minulle
onneksi tuo Moskovasta lähtö. En ole tuntenut onnea hetkeäkään, en
silmänräpäystäkään... uskokaa minua, vaikka olisivat mitä hyvänsä
teille kertoneet. Jos olisin onnellinen, saattaisinko puhua teidän
kanssanne tällä tavalla?... Sanon vielä kerran, te ette tiedä,
mitä ihmisiä nuo ovat... He eivät käsitä mitään, eivät harrasta mitään;
ei heissä ole edes järkeä, _ni esprit. ni intelligence_:[76] kaikki
heissä on pelkkää viekkautta, vehkeilyä; oikeastaan musikki ja runous
ja taide, nekin ovat heille yhtä outoja... Te sanotte, että minä
itsekin olen ollut kyllin välittämätön kaikesta tuosta; en kumminkaan
siinä määrässä, Grigori Mihailovitsh, en siinä määrässä! Ei se ole
suuren maailman nainen, joka nyt edessänne seisoo; teidän maksaa vaan
vilkaista minuun, ei jalopeuratar... niinhän ne meitä luullakseni
nimittelevät... vaan kurja, kurja olento, joka todellakin ansaitsee
sääliä. älkää kummastelko sanojani... kaukana on nyt ylpeys minusta!
Minä kurotan kättäni teidän puoleenne kuni kerjäläinen; ymmärtäkää toki
minua, kurotan kuni kerjäläinen... Minä anelen almua, — lisäsi hän
äkkiä rajulla kiihkolla — minä anelen almua, mutta te...
Ääni katkesi. Litvinow nosti silmänsä ja katsahti Irinaan. Tämä
hengitti kiivaasti; hänen huulensa vapisivat. Sydän sykähti äkkiä
Litvinowissa, ja suuttumuksen tunne oli haihtunut.
— Meidän tiemme ovat eronneet toisistaan, sanotte te, — jatkoi Irina,
— minä tiedän, te naitte mieleisenne, te olette suunnittanut jo koko
elämänne, niin, kyllä se kaikki niin on, mutta emme sittenkään ole
vento vieraita toisillemme, Grigori Mihailitsh; vielä voimme ymmärtää
toisemme. Vai luuletteko minun kokonaan tylsistyneen, kokonaan uponneen
tuohon suohon? Ei, älkää luulko sitä, minä pyydän teitä. Sallikaa
minun huojentaa sydäntäni, edes noitten entisien aikain nimessä,
ellette tahdo niitä unohtaa. Tehkää niin, ett'ei kohtauksemme jäisi
hyödyttömäksi; se olisi kovin katkeraa, eikä se muutoinkaan ole
oleva pitkäaikainen... Min'en osaa puhua, niinkuin pitäisi, mutta te
ymmärrätte minua, sillä minä en vaadi kuin vähäsen, vähäsen vaan,
hiukkasen osan-ottoa vain, ett'ei minua sysättäisi pois, että saisin
sydäntäni huojentaa...
Irina vaikeni. Hänen äänessään oli kyyneleitä helähdellyt. Hän huokasi
syvään ja, luoden syrjästä Litvinowiin aran, etsiskelevän katseen,
ojensi hänelle kätensä.
Litvinow kävi siihen verkalleen ja puristi hiljaa.
— Olkaamme ystäviä, — kuiskasi Irina.
— Ystäviä, — toisti Litvinow miettiväisenä.
— Niin, ystäviä... mutta jos se on ylen suuri vaatimus, niin olkaamme
edes hyviä tuttuja... Olkaamme kuin ennenkin, niinkuin ei olisi mitään
tapahtunutkaan...
— Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, — toisti Litvinow jälleen.
— Te sanoitte äsken, Irina Pavlovna, ett'en minä tahdo unohtaa menneitä
päiviä.. Mitäs, jos minä en voi niitä unohtaa?
Autuaallinen hymy välähti Irinan kasvoilla, mutta katosi samassa, ja
sen sijaan astui huolehtiva, melkein säikähtynyt ilme.
— Tehkää kuten minäkin, Grigori Mihailitsh: muistelkaa vaan hyviä
puolia; mutta luvatkaa minulle varsinkin, luvatkaa kunniasanallanne...
— Mitä niin?
— Ett'ette minua karttele, ett'ette turhanpäiten mieltäni pahoita...
Lupaatteko?
— Kyllä.
— Ja heitätte kaikki pahat ajatukset mielestänne?
— Kyllä... mutta minä kieltäydyn sittenkin käsittämästä teitä.
— Ei se ole tarpeellistakaan... mutta muuten, kyllä vielä käsitättekin
minut, mutta lupaattehan?
— Johan minä sanoin.
— Kiitos! Muistakaa nyt, että minä olen tottunut uskomaan teitä. Minä
odotan teitä tänään, huomenna; en lähde kotoa minnekään. Mutta nyt
minun pitää jättää teidät. Herttuatar tulee tuolla lehtokujaa myöten...
Hän on huomannut minut, ja minun täytyy astua hänen luokseen...
Näkemiin! Antakaa toki kättä, _vite, vite_.[77] Näkemiin!
Ja puristettuaan lujasti Litvinowin kättä, suuntasi Irina kulkunsa
erästä keski-ikäistä, ulkonäöltäänkin ylhäistä, naisia kohti, joka
raskaasti astui hiekkaista tietä myöten, kahden muun naisen ja livreaan
puetun, erittäin somamuotoisen lakeijan seuraamana.
— _Eh bonjour, chère madame_,[78] — virkkoi
ylhäinen rouva Irinalle, joka kunnioittavasti niiaili hänen edessään. —
_Comment allez-vuus aujourd'hui? Venez un peu avec moi_.[79]
— _Votre Altesse a trop de bonté_.[80] — kuului
Irinan mielistelevä ääni.