X.

He saapuivat yhteen Badenin parhaimmista hotelleista ja kysyivät

kenraalitar Ratmirowia. Ovenvartija tiedusti ensin heidän nimeänsä,

vastasi sitten heti, että "die Frau Fürstin ist zu Hause"[69] ja itse

saattoi heidät portaita ylös, itse koputti oveen ja ilmoitti heidän

tulonsa. "Die Frau Fürstin" otti heidät heti vastaan; hän oli yksin:

hänen miehensä oli lähtenyt Karlsruheen, kohtaamaan jotakin matkoilla

olevaa korkeata virkamiestä, "maan mahtavia".

Potuginin ja Litvinowin astuessa sisään, istui Irina pienen pöydän

ääressä, neuloen kanvaalle. Hän heitti ompeluksensa syrjään, sysäsi

pöydän edestään ja nousi. Vilpitön mielihyvä näkyi hänen kasvoillaan.

Hänellä oli päällään kaulaa myöten umpinainen aamupuku; olkapäitten

ja käsivarsien kauniit piirteet kuulsivat hennon kankaan läpi;

huolimattomasti kierretty palmikko oli auennut ja laskeutunut alas

hienolle kaulalle.

Irina heitti nopean silmäyksen Potuginille, kuiskasi "merci" ja,

ojentaen kätensä Litvinowiile, nuhteli häntä lempeästi unohduksen

tähden. "Ja vanhoja ystäviä muka ollaan", lisäsi hän.

Litvinow rupesi puolusteleimaan.

— _C'est bien, c'est bien_,[70] — virkkoi Irina kiireesti, otti

lempeällä väkivallalla hatun hänen kädestään ja pakotti hänet

istumaan. Potugin istahti myöskin, mutta nousi heti jälleen ja

sanoi, että hänellä on muuan välttämätön asia suoritettavana, lupasi

pistäytyä iltapäivällä ja rupesi tekemään lähtöä. Irina heitti hänelle

jälleen pikaisen silmäyksen ja nyykäytti ystävällisesti päätään,

mutta ei ruvennut häntä pidättelemään. Heti kuin Potugin oli kadonnut

oviuutimien taakse, kääntyi Irina maltittoman vilkkaasti Litvinowin

puoleen.

— Grigori Mihailitsh — alkoi hän venäjäksi pehmeällä ja heleällä

äänellään, — nyt olemme vihdoinkin kahden kesken, ja minä voin sanoa

teille iloitsevan! tästä kohtauksesta... joka... joka tekee minulle

mahdolliseksi — Irina katsoi häntä suoraan silmiin — pyytää teiltä

anteeksi.

Litvinow vavahti vasten tahtoansakin. Näin äkkinäistä hyökkäystä hän

ei ollut odottanut. Hän ei ollut odottanut, että Irina itse suuntaisi

puheen entisiin aikoihin.

— Anteeksi... mitäpäs niin... — jupisi hän.

Irina punastui.

— Mitäkö?... Kyllä te sen tiedätte, — virkkoi hän ja kääntyi hieman

toisaalle. — Minä olen rikkonut teitä vastaan, Grigori Mihailovitsh...

vaikka kohtalo kaiketikin... (Litvinowin muistui mieleen Irinan kirje)

enkä minä kadukaan... ainakin olisi se nyt jo liian myöhäisiä, mutta

kohdattuani teidät niin odottamatta, päätin minä, että meistä pitää

välttämättömästi tulla ystävät, välttämättömästi... ja minun olisi

hyvin katkeraa, ellei se minulle onnistuisi... ja sitä varten täytyy

meidän, luullakseni, saada välimme selväksi, viipymättä ja kerrakseen,

ett'ei sitten enää olisi mitään... gene... mitään tukalaa suhdetta,

kerrakseen, Grigori Mihailitsh; ja teidän täytyy sanoa, että annatte

minulle anteeksi, muutoin täytyy minun epäillä teissä... _de la

raneune. Voilà_.[71] Tämä on minun puoleltani — kenties — liikaa

vaatimusta, sillä te olette varmaankin jo aikaa sitten unohtanut kaikki

tyyni, mutta sanokaa sittenkin, että olette minun anteeksi antanut.

Irina oli puhunut pysähtelemättä, ja Litvinow huomasi kimaltelevia

kyyneleitä hänen silmissään... oikeita kyyneleitä.

— Älkää nyt toki, Irina Pavlovna — virkkoi hän kiireesti — kuinka

saatattekaan tässä tehdä tunnustuksia ja pyytää anteeksi? Mikä oli, se

oli ja meni, enkä minä voi muuta kuin ihmetellä, kuinka te, keskellä

kaikkea sitä loistoa, joka teitä ympäröitsee, vielä oleile voinut

muistossanne säilyttää vähäpätöisen kumppalinne ensimmäisen nuoruutenne

päiviltä.

— Ihmettelettekö sitä? — kysäsi Irina hiljaa.

— Se on liikuttavaa, — liitti Litvinow — minä kun en mitenkään

saattanut luulla...

— Mutta ettepä sittenkään ole sanonut, antavanne minun anteeksi, —

keskeytti Irina.

— Minä iloitsen vilpittömästi teidän onnestanne, Irina Pavlovna;

toivotan kaikesta sydämmestäni teille parhainta maailmassa...

— Ettekä muistele pahaa?

— Minä muistelen vaan niitä ihania hetkiä, joista ennen muinoin olin

teille kiitollisuuden velassa.

Irina ojensi hänelle molemmat kätensä. Litvinow puristi niitä lujasti

eikä heti päästänyt niitä irti. Tämä pehmoinen kosketus sai jotain

jo aikoja olematonta salaa liikahtamaan hänen sydämmessään. Irina

katsoi häntä suoraan silmiin, mutta tällä erää hän myhäili... Ja

ensi kertaa Litvinowkin katsahti häneen suoraan ja tarkasti... Hän

tunsi jälleen nuo piirteet, ennen niin kalliit hänelle, ja nuo syvät

silmät merkillisine ripseineen, tunsi poskella luoman ja otsalla

omituisen hivusten asun ja tuon entisen miellyttävän ja hupaisen

huulten nypistyksen ja silmäkulmain vähäisen elähtelyn, kaikki, kaikki

tunsi hän jälleen... Ja kuinka kauniiksi Irina oli käynyt! Mikä sulo,

mikä voima naisellisessa olennossa! Ei tekopunaa, ei tekovalkoa, ei

mustoa kulmilla, ei puuderia, ei mitään valhetta verevillä, puhtailla

kasvoilla. Irina oli todellakin kaunotar!

Mietteisin vaipui Litvinow. Hän katseli katselemistaan Irinaa, mutta

hänen ajatuksensa samoilivat jo kaukana. Irina huomasi tuon.

— No nyt on kaikki hyvin — puhui Irina ääneensä, — nyt on minun

omatuntoni rauhassa, ja minä voin tyydyttää uteliaisuuteni.

— Uleliaisuutenneko? — toisti Litvinow, hiukan ymmällä.

— Niin juuri. Minä tahdon välttämättömästi saada tietää, mitä te tämän

ajan kuluessa olette tehnyt, mitä vast'edes aiotte; minä tahdon tietää

kaikki, mitä ja miten ja milloin ja kaikki tyyni. Ja teidän pitää

puhua totta, sillä sen minä sanon teille ennakolta: minä en ole teitä

kadottanut näkyvistäni... mikäli se on ollut mahdollisia...

— Tekö ette ole kadottanut minua näkyvistänne, te... siellä...

Pietarissa?

— Keskellä kaikkea loistoa, joka minua ympäröitsi, niinkuin te

vast'ikään sanoitte. Niin, en ole kadottanut. Tuosta loistosta saatamme

vielä haastella, mutta nyt teidän pitää kertoa, kertoa paljo ja kauan;

meitä ei kukaan häiritse. Sepä on oleva hauskaa! — lisäsi hän hilpeänä,

istuen ja sievistellen itseään nojatuolissa. — Kas niin, alkakaas nyt!

— Ennenkuin rupean kertomaan, pitää minun kiittää teitä, — virkkoi

Litvinow.

— Mistä?

— Kukkavihkosta, joka ilmestyi huoneeseni.

— Mistä kukkavihkosta? En minä tiedä mitään.

— Kuinka?

— Kuulittehan, ett'en minä tiedä mitään. Mutia minä odottelen...

odottelen vaan teidän kertomustanne... Potugin oli sentään oikein

kiltti, kun saattoi teidät tänne.

Litvinow kuulahti.

— Oletteko jo kauan ollut tuttu tuon herra Potuginin kanssa? — kysäsi

hän.

— Olen kyllä, mutta kertokaa nyt.

— Ja tunnette hänet hyvinkin?

— Kyllä! — huokasi Irina. — Siihen on omat syynsä... Olettehan

tietenkin kuullut Elisa Belskislä... hänestä, joka tässä toissa

vuonna kuoli niin kauhean kuoleman!... Niin vainenkin, enhän minä

muistanutkaan, että meidän historiamme ovat outoja teille... onneksi,

kaikeksi onneksi outoja. _Oh quelle chance!_[72] Löytyipäs

toki, löytyi vihdoinkin ihmis-olento, joka ei tiedä mitään noista

tuollaisista. Ja hänen kanssaan saa venättäkin puhua, vaikkapa

huonoakin, niin, venättä, eikä tuota iän-ikuista, äitelää, inhoittavaa

pietarilaista franskaa!

— Ja Potugin, sanoitte te, oli suhteissa tuon...

— Minun on hyvin katkerata muistellakaan sitä, — keskeytti Irina. —

Elisa oli paras ystäväni instituutissa ja sitten kohtasimme toisiamme

usein Pietarissa. Hän uskoi minulle kaikki salaisuutensa: hän oli

hyvin onneton, sai paljon kärsiä. Potugin menetteli tässä jutussa

kauniisti, todella ritarimaisesti. Hän uhrasi oman itsensä. Silloin

vasta minä osasin arvostella häntä kyllin korkealle! Mutta nyt olemme

taas joutuneet syrjään. Minä odottelen teidän kertomustanne, Grigori

Mihailovitsh.

— Eihän minun kertomukseni saata olla teille yhtään intressanttia,

Irina Pavlovna.

— Se ei kuulu teihin.

— Muistakaapas, Irina Pavlovna: emme ole kymmeneen vuoteen kohdanneet

toisiamme. Paljon on jo vettä vuotanut siitä pitäin.

— Ei yksin vettä! Ei yksin vettä! — toisti Irina, omituisella

katkeruudella. — Siksipä tahdonkin kuulla teitä.

— Enkä minä sitä paitsi tiedä, mistä oikein aikaakaan.

— Alusia. Siitä asti kuin te... kuin minä muutin Pietariin. Te läksitte

silloin Moskovasta. Tiedättekö, sen koommin en ole siellä enää käynyt.

— Todellako?

— Ensin se oli mahdotonta; mutta sitten, jouduttuani naimisiin...

— Kauanko olette ollut naimisissa?

— Neljättä vuotta.

— Onko teillä lapsia?

— Ei, — vastasi Irina kuivasti.

— Ja asuitteko ennen naimisiin menoanne yhtä mittaa tuon... mikä hänen

nimensä olikaan... kreivi Reisenbachin luona?

Irina loi tarkkaavan katseen kysyjään, ikäänkuin päästäkseen

selville, miksikä hän tuota tiedustelee.

— En, — vastasi hän viimein.

— Siis teidän vanhempanne... Niin, enpä ole heistä tiedustellutkaan.

Ovatko he...

— Terveitä ovat kumpikin.

— Ja asuvat edelleen Moskovassa?

— Edelleen Moskovassa.

— Entä veljenne ja sisarenne?

— Heidän on hyvä olla; olen hankkinut heille hyvän aseman.

— Vai niin! — Litvinow vilkaisi Irinaan. — Kertominen ei olisi tässä

oikeastaan minun tehtäväni, vaan teidän, jos vain...

Litvinow keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni.

Irina nosti käden kasvoilleen ja pyöräytti kihlasormusta sormessaan.

— No niin. Miksikä en kertoisi? — virkkoi hän viimein. - Kenties,

toiste... Mutta ensin on teidän vuoronne, sillä, katsokaas, vaikka

olenkin seurannut teitä, en minä kumminkaan tiedä teistä juuri mitään,

mutta minusta... minusta olette te kai kyllinkin kuullut. Eikö niin?

Olettehan kuullut, olettehan?

— Teillä, Irina Pavlovna, oli niin huomattava asema maailmassa,

että sen täytyi pakostakin synnyttää puheen-aihetta... varsinkin

maaseuduilla, missä minä oleskelin, ja missä uskotaan kaikkia huhuja.

— Uskoitteko tekin niitä? Ja millaisia nuo huhut olivat?

— Suoraan sanoen, Irina Pavlovna, min'en niitä kuullut kuin harvoin.

Minä vietin varsin yksinäisiä elämää.

— Mitenkä niin? Olittehan te Krimissä, nostoväessä?

- Tiedättekö senkin?

— Niinkuin näätte, on teitä pidelty silmällä.

Litvinowin oli jälleen syytä kummastella.

— Miksipäs sitten kertoisinkaan, mitä te jo muutoinkin tiedätte? —

virkkoi Litvinow puoliääneen.

— Siksi... siksi, että täyttäisitte pyyntöni. Minähän pyydän teitä,

Grigori Mihailovitsh.

Litvinow painoi päänsä alas ja rupesi sekavanpuoleisesti, yleisissä

piirteissä kertomaan Irinalle mutkattoman elämänsä vaiheita. Usein

hän pysähteli ja katsahti kysyvästi Irinaan: eikö muka riitä? Mutta

toinen vaati vaan kertomisen jatkamista, pyyhkäsi hivukset

ohimoiltaan, nojautui kyynäspäällään tuoliin ja näkyi ponnistetulla

tarkkaavaisuudella ikäänkuin tahtovan lennosta siepata jok'ainoan

sanan. Syrjästä häntä katsellen ja hänen kasvojensa ilmeitä seuraten,

olisi outo kenties tullut siihen päätökseen, ett'ei hän ensinkään

kuule Litvinowin sanoja, vaan on vaipunut mietiskelyyn... Litvinow ei

kumminkaan ollut hänen mietiskelynsä esineenä, vaikka usein joutuikin

hämille ja lensi punaiseksi tuon hellittämättömän katseen alaisena.

Irinan edessä kohoili kokonainen elämä, ei Litvinowin, vaan hänen

omansa.

Litvinow alkoi tuntea yhä lisääntyvää, sisällistä tukaluutta, ja

tämän epämiellyttävän tunteen alaisena hän keskeytti kertomuksensa ja

vaikeni. Tällä kertaa ei Irina sanonut hänelle mitään, ei pyytänyt

häntä jatkamaan, vaan peitti silmänsä kädellään ja nojautui tuolin

selkämystä vasten, jääden siihen asentoon. Litvinow puhui vielä

muutamia sanoja ja oli, huomattuaan käyntinsä kestäneen jo pari

tuntia juuri tarttumaisillaan hattuunsa, kun äkkiä kuului läheisestä

huoneesta hienojen kiiltokenkäin kiireistä narskutta, ja sisään

astui Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, edellään tuo luopumaton

aatelimais-kaartilainen lemu.

Litvinow nousi ylös ja vaihtoi tervehdystä siromuotoisen kenraalin

kanssa. Irina otti verkalleen käden silmiltään, katsahti kylmästi

puolisoonsa ja virkkoi franskaksi:

— Ahaa! Joko te palasitte? Mitäs kello on?

— Kello on kohta neljä, _ma chère amie_,[73] ja sinä et ole vielä

pukeissasi; ruhtinattaren täytyy meitä odotella, — vastasi kenraali,

käänsi sitten pingoitetun vartalonsa somasti Litvinowin puoleen ja

lisäsi tuolla omituisella, melkein hemmotellulla leikillisyydellä

äänessä: — Mieluinen vieras on kaiketi saattanut sinut unohtamaan ajan

kulun.

Lukijan luvalla annamme tässä kohden moniaita tietoja kenraali

Ratmirowista. Hänen isänsä isä oli muuan Aleksanderin-aikuinen,

korkea-arvoinen ylimys... taikka, paremmin sanoen, hänen isänsä

äiti oli muuan kaunis franskalainen näyttelijätär. Ylimys sai

poikansa mieheksi, jättämättä hänelle mitään omaisuutta, ja tämä

poika (meidän sankarimme isä) ei ennättänyt hänkään tulla rikkaaksi.

Hän kuoli överstin arvossa ja polisimestarin virassa. Vuotta ennen

kuolemaansa hän oli nainut erään kauniin nuoren lesken, jonka oli

täytynyt turvautua hänen suojeluksensa alle. Hänen ja lesken poika,

Valerian Vladimirovitsh, pääsi suositusten avulla paashien kouluun,

jossa veti esimiesten huomion puoleensa. Siihen ei ollut niin paljoa

syynä edistykset opinnoissa kuin uljas ryhti rintamassa, hyvä,

miellyttävä käytöstapa ja hyvänsävyisyys (vaikka hän saikin osakseen

kaikkea sellaista, mikä välttämättömästi tuli kaikkien kasvattien

osaksi entisissä kruununlaitoksissa), ja pääsi palvelemaan

kaartiin. Hän loi itselleen loistavan palvelus-uran, ja siitä

hänen oli kiiltäminen luonteensa säveätä iloisuutta, notkeuttansa

tansseissa, mestarillista ratsastustaitoansa ordonanssina paraadeissa

(enimmästä päästä lainatuilla hevosilla) ja vihdoin erästä omituista

kykyä käyttäytyä kunnioittavan tuttavallisesti ylempäinsä kanssa

ja osoittaa surullisen lempeätä, melkein orvon-omaista alttiutta,

johon oli sekaantunut jokunen määrä liberaalisuutta, köykäistä kuin

höyhen... Kaikessa liberaalisuudessaan pieksätti hän kumminkin

puolensataa talonpoikaa eräässä kapinoivassa paikkakunnassa Valkeassa

Venäjässä, jonne hänet oli lähetetty mieliä rauhoittamaan. Hänen

ulkonainen ihmisensä oli miellyttävä ja tavattoman nuorekas; sileänä

ja punaposkisena ja notkeana ja nokkelana oli hänellä ihmeteltävä

menestys naismaailmassa: ylhäiset vanhat rouvat olivat suorastaan

tulla hupeloiksi hänen tähtensä. Tottumuksesta varovaisena, harkinnan

mukaan vaiteliaana, menetteli kenraali Ratmirow ahkeran mehiläisen

tavalla, joka imee hunajata huonommistakin kukkasista, ja niinpä

hän pysyttelihe enimmäkseen vaan ylhäisimmissä piireissä. Ilman

siveellistä pohjaa, ilman mitään tietoja, mutta säilyen toimeliaan

miehen kirjoissa, vaistomaisesti käsittäen ihmisiä ja osaten menetellä

asianhaaroja myöten, mutta pääasiallisesti järkähtämättömän lujasti

pyytäen omaa parastaan — semmoisena näki hän vihdoin kaikki tiet

avoinna edessään.

Litvinow naurahti väkinäisesti. Irina kohautti vaan olkapäitään.

— No? — virkkoi Irina yhtä kylmällä äänenpainolla kuin äskenkin, —

tapasitteko kreivin?

— Tapasin kyllä. Hän käski sanomaan sinulle terveisiä.

— Oo! Onko hän yhtä typerä kuin ennenkin, tuo teidän suojelijanne?

Kenraali Ratmirow ei vastannut mitään. Hän naurahti vaan nenäänsä,

ikäänkuin osoittaakseen suopeutta naisten kiivaudelle. Hyväntahtoinen

aikaihminen naurahtaa juuri tuolla tavalla lasten kiukuille.

— Niin — lisäsi Irina — minä olen ennättänyt nähdä yhtä ja toista,

mutta teidän kreivinne typeryys on sittenkin hämmästyttävä.

— Itsepä te minut hänen luokseen lähetitte — virkkoi hampaittensa

välisiä kenraali ja, kääntyen Litvinowiin, kysäsi venäjäksi, onko hän

kylpyvieraana Badenissa.

— Minä olen, Jumalan kiitos, terve — vastasi Litvinow.

— Se onkin kaikkein parasta — jatkoi kenraali, myhähtäen

ystävällisesti, — eikä sitä Badeniin juuri tullakaan parannuksille,

mutta täkäläiset kylvyt ovat varsin tehokkaita, _je veux dire,

effices_.[74] Ja jos ken, niinkuin esimerkiksi minä, sairastaa

hermostuttavaa yskää...

Irina nousi kiireisesti.

— Me tapaamme vielä toisemme, Grigori Mihailovitsh, ja luullakseni

piankin — lausui hän franskaksi, ylenkatseellisesti keskeyttäen miehensä

puheen; — nyt minun täytyy mennä pukeutumaan. Tuo vanha

ruhtinatar ja hänen iän-ikuiset _parties de plaisir_[75] ovat

sietämättömiä; niissä ei ole muuta kuin ikävää.

— Olette tänään liian ankara kaikkia kohtaan, — jupisi

hänen miehensä ja pujahti loiseen huoneesen.

Litvinow astui ovea kohti. Irina pysäytti hänet.

— Te oleile kertoneet minulle kaikki, mutta pääasian salasitte

sittenkin.

— Minkä niin?

— Te aiotte naida, kuulin.

Litvinow punastui korviaan myöten... Hän oli tahallaankin jättänyt

mainitsematta Tatjanasta, mutta nyt häntä kovasti harmitti ensinnäkin

se, että Irina näkyi tietävän hänen häistään, ja toiseksi se, että

Irina oli ikäänkuin saanut hänet kiinni salaamisen halusta, kun hän

ei ollut noista häistään mitään puhunut. Litvinow ei osannut virkkaa

sanaakaan, mutta Irina ei vaan lakannut häneen katsomasta.

— Niin, minä aion naida, — sanoi hän viimein ja läksi samassa pois.

Ratmirow palasi huoneesen.

- Miks'etkäs sinä pukeudu? — kysyi hän.

— Menkää yksin; minulla kivistää päätä.

— Mutta ruhtinatar...

Irina loi mieheensä silmäyksen, kantapäästä kiireesen, käänsi hänelle

sitten selkänsä ja läksi omaan huoneesensa.