XI.

Litvinow kävi kirjaan käsiksi, mutta luku ei luistanut. Hän läksi

ulos, käveli jonkun verran, kuunteli hetkisen soittoa, katseli kotvan

aikaa peliä ja palasi jälleen huoneesensa. Yritti taas lukea, — ei

onnistunut. Omituisen verkkaisesti kului aika.

Tulipa tuosta sitten Pishtshalkin, hyväntahtoinen sovintotuomari,

eikä istunut kuin kolmisen tuntia. Hän haasteli ja hän kertoili ja

hän kyseli, jutteli erillaista, se on: vuoroin korkeista asioista,

vuoroin hyödyllisistä asioista ja lopulti levitti ympärilleen

semmoisen ikävän, että Litvinow oli vähällä ulvahtaa. Tuota ikävää,

tuskallista, kylmää, auttamatonta, toivotonta ikävää, — siinä taidossa

ei ollut Pishtshalkinille verran vetävätä, ei edes siveellisyyden

huipullakaan seisovien joukossa, jotka kyllä ovat tässä asiassa

mestareita. Jo pelkästään hänen lyhyt ja sileäksi kammattu tukkansa,

hänen kirkkaat, elottomat silmänsä, hänen hyvänluontoinen nenänsä

olivat omiaan herättämään alakuloisuutta. Hänen baritoniäänensä,

verkallinen, ikäänkuin reservissä pysyvä, näkyi olevan luotuna

lausumaan vakuuttavasti ja opettavasti sellaisia totuuksia kuin että

kaksi kertaa kaksi on neljä eikä suinkaan viisi eikä kolme, että

vesi on märkää, että hyvä avu on kiitettävä asia, että yksityinen,

niinkuin valtiokin, ja valtio, niinkuin yksityinenkin, tarvitsee

välttämättömästi luottoa rahallisia operatsioneja varten. Ja kaiken

tämän ohella oli Pishtshalkin kunnon mies! Alutta sellainen vaan on

kohtalo Venäjänmaassa: kunnon miehet meillä ovat ikäviä.

Pishtshalkin läksi pois, ja hänen sijaansa tuli Bindasow, joka heti

kohta, aivan ujostelematta, pyysi Litvinowilta lainaksi sata guldenia.

Litvinow antoikin, vaikk'ei hän yhtään ollut huvitettu Bindasowista,

vieläpä inhosikin häntä ja tiesi aivan varmaan, ett'ei hän ikinä saisi

rahojaan takaisin. Sitä paitsi olisi hän itsekin tarvinnut nuo rahat.

Mutta miksikäs hän antoi? kysyy lukija. Hitto ties miksi! Mutta

siihenhän ovat Venäläiset koko mestareita. Pankoonpas vaan lukija

kätensä sydämmelleen ja muistelkoon, kuinka monasti hän itsekin

elämässään on menetellyt ihan samalla tavalla ilman mitään muuta syylä!

Bindasow ei edes kiittänyt Litvinowia; tilasipa vielä lasillisen

affenthaleria (badenilaista punaviiniä) ja läksi pois, suutaan

pyyhkäisemättä ja saappaillaan julkeasti kolisten.

Illan suussa sai Litvinow Tatjanalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa,

ett'ei hän, tädin sairastumisen tähden, saata saapua Badeniin ennenkuin

viiden, kuuden päivän perästä. Tämä sanoma teki Litvinowiin tuskallisen

vaikutuksen: se lisäsi hänen harmiansa, ja hän pani maata pahalla

tuulella.

Ei ollut seuraavakaan päivä parempi; oli kenties huonompikin. Hamasta

aamusta asti täyttyi Litvinowin asunto maanmiehistä: Bambajew,

Voroshilow, Pishtshalkin, kaksi upseeria, kaksi ylioppilasta

Heidelbergistä — kaikki ne vääntyivät yht'aikaa ja olivat uskollisesti

yhtä mittaa päivällisiin saakka, vaikka olivatkin pian puhuneet

puhuttavansa ja kärsivät ikävää. Ensinnäkin puheltiin siitä, että

Gubarew oli palannut Heidelbergiin, ja että pitää lähteä sinne hänen

luokseen; sitten filosofoitiin pikkusen, kajottiin Puolan asiaan;

sitten ruvettiin keskustelemaan pelistä ja loreleista ja kertomaan

skandaalijuttuja. Vihdoin syntyi keskustelu siitä, millaisia löytyy

ravajaakkoja, millaisia löytyy lihavia ja millaisia suursyömäreitä. Ja

sitten tuli vanhoja juttuja Lukinista, diakonista, joka vedon perästä

oli syönyt kolmekymmentä kolme silliä, lihavuudestaan kuuluisasta

ulani-överstistä Isjedinowista, sotamiehestä, joka löi luita rikki

otsaansa vasten, ja sitten tuli jo pelkkää valhetta. Itse Pishtshalkin

kertoi, haukotellen, tunteneensa Ukrainassa erään ämmän, joka

kuollessaan painoi seitsemänkolmatta puutaa ja nauloja vielä päälle

kaupan,ja tilanomistajan, joka tavallisesti aamiaisekseen syödä popsi

kolme hanhea ja sammen. Bambajew joutui äkkiä kiihkotilaan ja julisti

voivansa pistää poskeensa kokonaisen lampaan, "höystettynä tietysti".

Voroshilow paukautti vihdoin jostakin väkevästä kumppalistaan

kadettikoulussa jotain niin tolkutonta, että muut olivat hetken aikaa

ääneti, katselivat sitten toisiansa, sieppasivat lakkinsa ja laputtivat

tiehensä.

Jäätyään yksikseen, yritti Litvinow ryhtyä työhön, mutta pää oli kuin

nokea ja karstaa täynnä. Hän ei voinut saada mitään kunnollista aikaan,

ja tyhjiin meni iltakin.

Seuraavana aamuna oli hän käymäisillään aamiaiselle, kun joku koputti

oveen.

— Herrainen aika, — ajatteli hän, — taaskin joku eilisistä ystävistä. —

Jonkunlaisella vavistuksella hän sanoi:

— Herein!

Ovi aukeni hiljalleen, ja sisään astui Potugin. Litvinow tuli siitä

erinomaisen iloiseksi.

— Sehän oli kovin ystävällistä! — lausui hän, lujasti puristaen

odottamattoman vieraan kättä; — kiitos ja kunnia! Minä olisin aivan

varmaan tullut teitä tervehtimään, mutta ettehän te tahtonut ilmoittaa

minulle asuntoanne. Istukaa, olkaa hyvä; pankaa hattu pois. Istukanhan.

Potugin ei vastannut mitään Litvinowin ystävällisiin sanoihin, seisoi

vaan keskellä lattiata, muutellen jalkojaan, naurahdellen ja päätään

pyöritellen. Litvinowin lämmin tervehdys oli häntä nähtävästikin

liikuttanut, mutta hänen kasvoillaan asui jotain pakotettua.

— Tässä... tässä on vähäsen väärinkäsitystä — aloitti hän, tavoitellen.

— Tietysti minun olisi aina mieluista... mutta minä olen oikeastaan...

minä tulen läheteltynä.

— Vai niin, — virkkoi Litvinow alakuloisesti — te tahdotte siis sanoa,

että itse puolestanne ette olisi tullut tänne.

- En sitä, en suinkaan! mutta minä... minä en olisi

kenties häirinnyt teitä tänään, ellei minua olisi pyydetty pistäymään

täällä. Sanalla sanoen, minut on tänne lähetetty asialle.

— Kenenkä, saanko udella?

— Erään naishenkilön, jonka hyvin tunnette, Irina Pavlovna Ratmirowin.

Toissa päivänä lupasitte käydä häntä tervehtimässä ettekä käynytkään.

Litvinow katsahti kummastellen Potuginiin.

— Oletteko tuttu rouva Ratmirowin kanssa?

— Niinkuin näette.

— Läheinenkin?

— Joissakin määrin hänen ystävänsä.

Litvinow vaikeni.

— Sallikaa kysyäni, — alkoi hän uudelleen — tiedättekö, miksi Irina

Pavlovna halajaa minua nähdä?

Potugin astui akkunan luokse.

- Tiedän osapuille. Mikäli minä ymmärrän, oli hän

hyvin iloinen kohdattuaan teidät, ja tahtoo uudistaa entiset välit.

— Uudistaa, — toisti Litvinow. — Suokaa anteeksi epäujous, mutta

sanokaas: tiedättekö, millaisia nuo välit olivat?

— Sanottavaksi en, mutta — lisäsi Potugin, äkkiä kääntyen Litvinowiin

ja katsellen häntä leppeästi — luulen kuin luulenkin niitten olleen

hyviä. Irina Pavlovna kehui teitä paljon, ja minun täytyi sanallani

luvata, että toisin teidät sinne. Lähdetiekö?

— Milloinka?

— Nyt... heti.

Litvinow kohautti vaan olkapäitään.

— Irina Pavlovna arvelee — jatkoi Potugin — että se.... kuinka mä

sanoisin... se piiri tai seura, jossa te tapasitte hänet toissa

päivänä, ei suinkaan ollut omiaan herättämään teissä myötätuntoisuutta,

mutta hän pyysi sanomaan teille, ett'ei piru ole niin musta kuin hoetaan.

— Hm. Onko tuo sananparsi soviteltava juuri tuohon... piiriin?

— Niin... ja yleensäkin.

— Hm... Mutta mitäs te, Sosont Ivanitsh, ajattelette pirusta?

— Minun luullakseni, Grigori Mihailitsh, ei se sittenkään ole

sellainen kuin hoetaan.

— Parempiko on?

— Parempiko lie vai pahempi, sitä on vaikea ratkaista, mutta ei se

sellainen ole. No niin, lähdetäänkö?

— Mutta istukaa toki ensin hetkinen. Minusta vaan tuntuu vähän

oudolta...

— Mikä niin, jos saisin tietää?

— Mitenkä teistä, juuri teistä, on saattanut tulla Irina Pavlovnan

ystävä?

Potugin loi silmäyksen omaan itseensä.

— Minun ulkonaiseen ihmiseeni ja minun yhteiskunnalliseen asemaani nähden

se onkin varsin vähän todennäköisiä, mutta tiedättehän te, mitä jo

Shakespeare sanoi: "Horatio, taivaassa ja maassa on paljo" ja niin

edespäin. Ei elämä leikkiä laske. Ja esimerkiksi tällainen vastaus:

Tuossa kasvaa puu; tuulta ei tunnu. Milläs tavoin alemman oksan lehti

koskettaa ylempänsä lehtiä? Ei millään, mutta tuli myrsky ja myllersi

kaikki, — silloin nuo lehdetkin yhtyivät.

— Vai niin! On siis ollut myrskyjä?

— Tietty se! Kukapa se elämässään myrskyt vältti? Mutta pannaanpas nyt

filosofiat syrjään. Jo olisi aika lähteä.

Litvinow epäili vieläkin.

— Mutta hyväinen aika! — huudahti Potugin koomillisesti. — Minkälaisia

ne ovatkaan, nämä nykyiset nuoret herrat! Mitä ihanin rouva kutsuu

heitä tykönsä, panee airuet ja muut sanansaattajat heitä noutamaan, ja

he vielä virnuilevat! Jo minua hävettäisi, jo vainenkin hävettäisi. Kas

tässä on teidän hattunne. Ottakaa se ja "vorwärts!", niinkuin sanovat

ystävämme Saksalaiset, tulinen väki.

Litvinow seisoi vielä kotvan aikaa neuvotonna, mutia loppujen lopuksi

hän otti halliinsa ja läksi Potuginin kanssa ulos.