X.

Litvinow nukkui varsin myöhään eikä kauan maannutkaan. Aurinko oli

juuri noussut, kun hän heräsi. Hänen ikkunaansa kuulsivat vuorten

usvaiset huiput purppurahohteessa kirkasta taivasta vasten.

— Tuolla mahtaa olla niin raitista, tuolla puitten suojassa, —

ajatteli hän ja pukeutui kiireesti. Hajamielisenä vilkaisi hän vielä

kukkavihkoon, joka oli yön aikana yhä uhkeammaksi puhjennut, otti

keppinsä ja läksi "Vanhan Linnan" taakse, tunnetuille "Kallioille".

Raikas aamu sulki hänet syliinsä, hiljaisesti hyväillen. Reippaasti

hän hengitti ja reippaasti hän kulki. Nuoruuden terveys uhkui

hänessä jok'ainoassa suonessa; tuntui kuin itse maakin kohotteleisi

hänen keveitä jalkojansa. Joka askelella kävi hän yhä vapaammaksi,

iloisemmaksi: hän kulki koskisessa siimeksessä, teitten karkeata

hiekkaa myöten, kuusien sivuitse, joitten oksilla heleät

kelkat viheriöitsivät.

— Kyllä vaankin tuntuu hyvälle! — Näin hän puheli puhelemistaan

itseksensä.

Alkoi kuulua tuttuja ääniä. Hän katsahti eteenpäin: siellä tuli häntä

kohti Voroshilow ja Bambajew. Hän hätkähti ja, paeten kuin koulupoika

opettajaansa, lymysi pensaan taakse... "Laupias Luoja!" huokasi hän,

"kiidätä ohitse maani miehet!" Hän olisi ollut valmis uhraamaan

vaikka kuinka suuren summan rahoja, estääkseen heitä näkemästä

häntä. Ja näkemättä heiltä hän jäikin: laupias Luoja kiidätti ohitse

hänen maansa miehet. Kadettimaisella äänen varmuudella selitteli

Voroshilow Bambajewille goottilaisen rakennustavan erillaisia "faaseja",

ja Bambajew se vaan myhähdellen myönsi kaikki. Voroshilow oli

nähtävästikin jo kotvan aikaa ravinnut ystäväänsä faaseillaan, joihin

hyvänsävyinen innostelija jo alkoi pitkästyä. Suu supussa ja kaula

kurossa kuunteli Litvinow kauan aikaa yhä poistuvia askeleita —

ja kauan vielä kajahtelivat milloin kurkku- milloin nenä-äänteiden

vivahdukset tuosta opettavaisesta puheesta. Vihdoin oli kaikki hiljaa

jälleen. Litvinow huokasi, nousi kätköstään ja läksi astumaan edelleen.

Pari kolme tuntia vaelteli hän vuorilla. Väliin poikkesi hän tieltä

syrjään ja hyppi kiveltä kivelle, silloin tällöin luistaen pehmeätä

sammalta myöten; väliin istahti hän kallion lohkareelle tammen tai

pyökin alle, ajatellen armaita ajatuksia, ja ympärillä haastelivat

purot sananjalkain verhossa taukoamatonta taruansa, ja puitten lehdet

suhisivat niin rauhoittavasti, ja yksinäinen mustarastas soitteli

heleitä virsiänsä. Keveä, mieluinen torkahtelu pyrki hiipimään häneen,

ikäänkuin takaa häntä syleillen, ja hän nukahti... mutta avasi jälleen

silmänsä ja katseli hymyillen ympärilleen: metsän ja metsäisen ilman

kulta ja vehreys hivelivät hennosti hänen silmiänsä... hän myhähteli ja

sulki ne jälleen.

Hänen rupesi tekemään mieli aamiaista, ja hän läksi Vanhalle Linnalle,

jossa muutamalla kreutserillä saa lasillisen hyvää maitoa kahvin

kanssa. Hän valitsi paikan noitten pienten valkoisten pöytäin luona

linnan paltalla, mutta oli tuskin ennättänyt istahtaa, kun kuuli

raskasta hevosien korskunaa. Samassa ilmaantuivat kolmet kaleskat,

joista nousi suuri seura rouvia ja herroja. Litvinow tunsi heidät heti

Venäläisiksi, vaikka he puhuivatkin kaikki franskaa — tunsi siitä

syystä, että he puhuivat franskaa. Naisien toaletit olivat hienot ja

loistavat. Herrat olivat puettuja uuden uutukaisiin sertukkeihin,

ruumiinmukaisiin ja piukkoihin, mikä ei enää ole aivan nyky-aikuista,

harmaisin, täplikkäisin housuihin, päässä kaupunkilaiset, hyvin

kiiltävät hatut. Jokaisella oli kaulassa kapea, tiukalle vedetty musta

liina, ja koko heidän ryhdissään haiskahti jotain sotilasmaista.

Sotilaita he olivatkin. Litvinow oli joutunut kemuihin, joitten

osanottajat olivat nuoria kenraaleja, ylhäisimmän yleisön jäseniä,

mahtavia henkilöitä. Kaikki tiesi heissä mahtavuutta: pidätetty

luontevuus, ylevän suloiset myhäilyt, ponnistettu huolettomuus

katseessa, hemmoteltu olkapäitten kohottelu, vartalon heiluttaminen

ja polvien taivutus. Sitä tiesi jo äänen helykin: se oli kuin

ystävällistä, inhon sekaista kiitoksen lausumista joukolle alamaisia.

Kaikilla näillä sotilailla oli erittäin hyvin pestyt kasvot, parta

erittäin hyvin ajeltu, ja jokainen heisiä oli läpensä täytetty

tuommoisella todellisesti aatelisella ja kaartilaisella tuoksulla,

kaikkein hienoimman sikarinsavun ja hienoimman pastillin sekoituksella.

Kädetkin heillä oli aateliset joka miehellä: valkoiset, suuret, ja

sormissa kynnet, lujat kuin norsunluu. Viikset ne kilvassa kiilsivät,

hampaat välkähtelivät, ja mitä hienoin hipiä se vivahteli poskilla

punaiseen ja leu'oissa taivaansiniseen. Muutamat nuorista kenraaleista

olivat leikkisää väkeä, toiset syvämietteisiä, mutta erinomaisen

säädyllisyyden leima lepäsi jokaisen päällä. Jokainen näkyi syvästi

tuntevan oman arvonsa ja sen merkityksen, joka hänellä valtiossa

vast'edes oleva oli, ja jokainen esiintyi sekä ankarana että vapaana,

ja tuossa esiintymisessä kuulsi hieman sitä iloisuutta, tuota "hitto

huoli", joka niin luonnollisesti astuu näkyviin ulkomaisilla matkoilla.

Jyristen ja uhkeasti asettuivat seuralaiset istumaan ja kutsuivat

hääriviä passareita.

Litvinow tyhjensi kiiruimmiten maitolasinsa, maksoi ja, painaen hatun

syvälle päähänsä, oli jo luikahtaa kenraalien kemuista loitommas...

— Grigori Mihailitsh! — lausui äkkiä naisen ääni. — Ettekö tunne minua

enää?

Hän pysähtyi ehdottomasti. Tuo ääni... Tuo ääni oli ennen muinoin niin

usein saanut hänen sydämmensä sykähtämään.

Hän kääntyi ympärinsä ja huomasi Irinan.

Irina istui pöydän ääressä, kädet sivulle siirretyn tuolin

selkämyksellä, pää kallellaan, ja katseli Litvinowia myhäillen,

ystävällisesti, melkein iloissaan.

Litvinow tunsi hänet heti, vaikka Irina olikin ennättänyt muuttua,

muodostua tytöstä naiseksi siitä pitäin, kuin Litvinow oli hänet

viimeksi nähnyt, noin kymmenen vuotta sitten. Hänen hoikka vartalonsa

oli kehittynyt ja täydentynyt; ennen kokoon puristuneiden olkapäiden

piirteet muistuttivat nyt jumalattaria, joita astuu esille

vanhan-aikuisten hovien katoissa Italiassa. Mutta silmät olivat

entiset, ja Litvinowin mielestä ne katsoivat häneen samalla tavoin kuin

silloinkin, tuolla pienessä talossa Moskovassa.

— Irina Pavlovna... — virkkoi hän epäröiden.

— Tunsitte siis minut! Se ilahduttaa minua! Kuinka minä... (Irina

pysähtyi, punastui hieman ja oikaisihe.) — Tämä on hyvin hauska kohtaus

— jatkoi hän franskaksi. — Sallikaa minun esitellä teidät miehelleni.

Valerien! tässä on monsieur Litvinow, _un ami d'enfence_;[40] Valerian

Vladimirovitsh Ratmirow, minun mieheni.

Yksi nuorista kenraaleista, ulkoasultaan kenties hienoin heistä

kaikista, nousi tuoliltaan ja vastasi erittäin kohteliaasti Litvinowin

kumarrukseen. Hänen kumppalinsa siristivät hiukkasen silmiänsä, taikka

eivät oikeastaan siristäneetkään, vaan vaipuivat silmänräpäykseksi

kukin omaan itseensä, ikäänkuin jo ennakolta pannen vastalauseensa

kaiken syrjäisen sivilihenkilön lähentelemistä vastaan. Muut kemuihin

osalliset naiset katsoivat tarpeelliseksi sekä siristellä että

myhähtää, jopa osoittaa kummastustakin kasvoillaan.

— Oletteko... oletteko jo kauankin ollut Badenissa? — kysyi kenraali

Ratmirow, keikaroiden omituisella, epävenäläisellä tavalla,

nählävästikin neuvotonna mistä keskustella vaimonsa lapsuuden-ystävän

kanssa.

— Vähän aikaa, — vastasi Litvinow.

— Aiotteko jäädä tänne kauemmaksikin? — jatkoi kohtelias kenraali.

— En ole vielä päättänyt.

— Vai niin! Jaha, se on varsin hauskaa... varsin...

Kenraali vaikeni. Litvinow oli ääneti hänkin. Kumpikin piti hattua

kädessään, ja niin he, eteenpäin kumartuneina ja myhäillen, katselivat

toisiansa otsaan.

— _Deux gendarmes un beuu dimanche_[41] — laulahti muuan toinen

kenraali ja laulahti tietysti väärin, sillä me emme vielä ole tavanneet

venäläistä aatelismiestä, joka olisi laulanut kohdalleen. — Tämä oli

likinäköinen, kelta-ihoinen herra, kasvoilla alituinen ärtymyksen ilme,

ikäänkuin hän ei voisi antaa itselleen anteeksi sitä, että oli sen

näköinen. Kumppaleistansa hän oli ainoa, joka ei ollut ruusun näköinen.

— Miksette istu, Grigori Mihailitsh? — virkkoi vihdoin Irina.

Litvinow totteli ja kävi istumaan.

— _I say, Valerien, give me some fire_.[42] Onko teillä

paperosseja — sanoi englanninkielellä toinen

kenraali, nuori hänkin, mutta jo lihava,

silmät liikkumattomat, katse ikäänkuin naulattu yhteen kohtaan ilmassa,

leuvoissa sakea sulkkuinen parta, johon hänen lumivalkoiset sormensa

tuon tuostakin verkalleen sukelsivat. Ratmirow ojensi hänelle hopeisen

tikkurasian.

— _Avez vous des papiros?_[43] — kysäsi, sorahdelIen, muuan

rouvista.

— _De vrais papelitos, comtesse_.[44]

— _Deux gendarmes un beau dimanche_, — alkoi jälleen likinäköinen

kenraali, milt'ei hampaitaan kiristellen.

— Teidän täytyy välttämättömästi käydä meillä —

puheli sillä välin Irina Litvinowiile. — Me

asumme Hôtel de l'Europe'ssa. Neljän ja kuuden välillä olen minä aina

kotosalla. Emmehän ole nähneet toisiamme niin pitkään aikaan.

— Emme todellakaan, Irina Pavlovna. Moskovan ajoilta asti.

— Niin, Moskovan, Moskovan, — lausui Irina verkalleen. — Tulkaahan

käymään, niin juttelemme, muistelemme entisiä aikoja. Mutta

tiedättekös. Grigori Mihailitsh? Ette te ole sanottavasti muuttunut.

— Niinkö? mutta te, Irina Pavlovna, te olette muuttunut.

— Minä olen vanhettunut.

— Ei, en minä sitä tarkoittanut...

— Irene? — virkkoi kysyvästi muuan rouva, keltainen hattu keltaisilla

hivuksilla, kuiskailtuaan ja hihiteltyään viereisensä herran kanssa. —

Irene?

— Minä olen vanhettunut, — jatkoi Irina, vastaamatta rouvalle, — mutta

minä en ole muuttunut. En ensinkään, en ole yhtään muuttunut.

— _Deux gendarmes un beau dimanche!_ — kajahti taas ärtyisä

kenraali ei muistanut muuta kuin ensimmäisen säkeen tuosta tunnetusta

laulusta.

— Yhä vielä pistättellöö, teidän ylhäisyytenne, — lausui äänekkäästi ja

painaen "löötä" lauloi lihava kenraali, suuren poskiparran omistaja,

nählävästikin viittaillen johonkin hauskaan juttuun, jonka koko _beau

monde_[45] tunsi. Hän päästi sitten puisevan naurun ja kiinnitti

silmänsä jälleen avaruuteen. Koko muu seura purskahti myöskin nauruun.

— _What a sad dog you are. Boris!_[46] — huomautti

puoliääneen Ratmirow. Hän lausui tuon

nimenkin "Boris" englantilaiseen viisiin.

— Irene? — äänsi keltahattuinen rouva kolmatta kertaa.

Irina kääntyi nopeasti häneen:

— _Eh bien, quoi? Que me voulez-vous?_[47]

— _Je vous le dirai plus tard_,[48] — vastasi virnuillen toinen.

Hänen ulkomuotonsa ei ollut lainkaan viehättävä, mutta alinomaa hän

keikaili ja keimaili. Joku irvihammas oli sanonut hänestä, että hän

"_miauudait dans le vide_", "virnaili tyhjässä avaruudessa".

Irina rypisti silmiänsä ja kohautti maltittomasti olkapäitään.

— _Mais que fait donc monsieur Verdier? Pourquoi ne vient-il pas?_[50]

— huudahti muuan rouvista noilla pitkällisillä venähdyksillä, jotka

ovat omituisia suurvenäläiselle lausumistavalle, ja jotka kuuluvat

Franskalaisen korvaan niin sietämättömiltä.

— Ah, vui, vui, msjö Verdjee, msjö Verdjee — huokasi toinen rouva,

kotoisin suorastaan Arsamasista.[51]

— _Tranquillisez vous, mesdames_ — sekaantui Ratmirow puheesen:

— _monsieur Verdier m'a promis de venir se mettre à vos

pieds_.[52]

— Hi-hi-hi! — Rouvain viuhkat elähtivät.

Passari toi muutamia lasia olutta.

— Bayrisch-Bier? — kysyi poskiparta kenraali, tahallaan puhuen

möräkästi ja tekeytyen hämmästyneeksi. — Guten morgen.

— Mitenkäs se on? Onko Paavali kreivi yhä vielä siellä? — kysäsi muuan

nuori kenraali toiselta kylmästi ja veltosti.

— Siellä on, — vastasi toinen yhtä kylmästi. — _Mais c'est

provisoire_.[53] Serge kuuluu tulevan hänen sijaansa.

— Hm-m! — äänsi ensimmäinen hampaittensa välisiä.

— Nii-in! — äänsi toinenkin.

— Minä en ymmärrä, — vastasi laulahteleva kenraali, — minä en

ymmärrä, mitä se Paavali rupesi puolusteleimaan ja esiintuomaan

kaikenlaisia syitä... Asia oli sangen yksinkertainen: hän puristi

vähäsen kauppamiestä, _il lui a fait rendre gorqe_...[54] entäpä

sitten? Saattoi hänellä olla siihen omat syynsä.

— Hän pelkäsi... paljastuksia sanomalehdissä — mörähti joku.

Ärtyisä kenraali vimmastui.

— No se nyt on sitä vihoviimeistä! Sanomalehdissä! Paljastuksia!

Jos asia olisi minun vallassani, niin en minä sallisi noissa teidän

sanomalehdissänne painattaa muuta kuin lihan ja leivän taksoja ja

ilmoituksia, mistä saa ostaa turkkeja ja saappaita.

— Ja myös, missä aatelisten tiluksia myödään huutokaupalla, — pisti

Ratmirow väliin.

— Olkoon menneeksi, nykyisissä oloissa... mutta mitäs puheita nämä ovat

Badenissa, Vieux-château'ssa!

— _Mais pas du tout! pas du tout!_ — liversi keltahattu rouva.

— _J'adore les questions politiques_.[55]

— _Madame a raison_,[56] — puuttui puheesen kenraali, jolla oli

erittäin miellyttävät, melkein naismaiset kasvot. — Miksikä karttaa

tällaisia asioita... Badenissakaan? — Tätä sanoessaan hän katsahti

kohteliaasti Litvinowiin ja myhähti suopeasti. — Kunnon ihminen ei

saa milloinkaan eikä missään peräytyä mielipiteistään. Eikö niin?

— Se on tietty — vastasi ärtyisä kenraali, luoden katseitansa

Litvinowiin, ikäänkuin välillisesti häntä löylyttääkseen, — mutta minä

en katso tarpeelliseksi...

— Ei, ei — keskeytti ystävällinen kenraali entisellä säveydellä. —

Niinpä teidän ystävänne, Valerian Vladimirovitsh, mainitsi vast'ikään

aatelis-tilusten myönnistä. No niin! Eikös se ole tosiasia?

— Mutta mahdotontahan niitä on myödäkään tällä haavaa; niistä ei huoli

kukaan! — huudahti ärtyisä kenraali.

— Saattaa olla... saattaa olla... mutta senpä tähden pitääkin tätä

tosiasiata tuoda esille... tuoda esille tätä surullisia tosiasiaa

aina ja joka paikassa. Me olemme joutuneet häviöön — aivan niin;

meidät on nöyryytetty — siitä ei puhettakaan, mutta me, suurten hovien

omistajat, me kumminkin edustamme pohjaa... _un principe_. Ja

meidän on velvollisuutemme ylläpitää tätä prinsiipiä. Pardon, madame,

te pudotitte, luullakseni, nenäliinan... Koska nyt jonkunlainen, niin

sanoakseni, himmennys verhoaa älykkäimmätkin päät, niin tulee meidän

osoittaa... nöyryydessä osoittaa — kenraali ojensi sormensa — osoittaa

kansalaisen sormella, mitä kuilua kohti kaikki syöksyy. Meidän tulee

varoittaa, meidän tulee kunnioittavalla lujuudella sanoa: ..palailkaa!

palailkaa!!... Näin meidän tulee sanoa.

— Mutta eihän toki sovi palaita kokonaan, — virkkoi miettivästi

Ratmirow.

Kohtelias kenraali myhähti vaan.

— Kokonaan, kokonaan, ihan takaisin, mon très-cher. Mitä kauemmas

taakse, sitä parempi.

Kenraali katsahti jälleen kohteliaasti Litvinowiin. Tämä ei malttanut

enää olla alallaan.

— Ihanko seitsemään päivätyöhön viikossa, teidän ylhäisyytenne?

— Vaikkapa niinkin! Minä lausun ajatukseni kiertelemättä. Uudesti on

muodostettava... niin... uudesti on muodostettava kaikki, mikä tehty on.

— Helmikuun 19:s[57] myöskin, niinkö?

— Helmikuun 19:s myöskin — mikäli mahdollista. _On est patriote ou on

ne l'est pas_.[58] Entäs vapaus, sanotaan. Luuletteko, että kansalle

on hyvinkin suloista tuo vapaus? Kysykääpäs siltä...

— Koettakaa vaan — liitti Litvinow — koettakaa vaan ottaa kansalta

pois tämä vapaus...

— _Comment nommez-vous ce monsieur?_[59] — kuiskasi kenraali RatinirowiIle.

— Mistäs te nyt oikeastaan haastelette? — virkkoi äkkiä lihava

kenraali, joka ilmeisestikin näytteli tässä seurassa lellitellyn

lapsen roolia. — Yhäkö sanomalehdistä vaan? Töhräsormisia, niinkö?

Malttakaas, niin kerron teille hassun kohtauksen, mikä minulla

oli erään töhräsormen kanssa — mainiota! Minulle kerrotaan: eräs

_folliculaire_[60] on sepittänyt teistä häväistyskirjoituksen. No

minä tietysti haetin miehen heti luokseni. Ja niin tuotiin tuo armas

ystävä minun eteeni. — Mitenkäs sinä, sanoin minä, mitenkäs sinä,

veikkonen, folliculaire, rupeatkaan paskvilleja sepittämään? Vai

riivaako patriotismi? "Riivaa", sanoo. — No entäs — sanon minä —

tykkäätkö sinä rahoista, folliculaire? "Tykkään", sanoo. Silloin,

rakkaat sanankuulijat, annoin minä hänen haistella sauvani pontta.

Tykkäätkös tästä, kultaseni? "En", sanoo, "siitä en tykkää." — Otapas

nyt vaan, sanon minä, ja haistele niinkuin haistella pitää; puhtaat on

minulla kädet. "En lykkää", sanoo vaan. — Mutta minä, lintuseni, sanon

minä, minä tykkään tästä hyvin paljon, en kumminkaan itseäni varten.

Mahdatkos ymmärtää tainkaltaisen vertauksen, sinä sydämmeni kaiho ja

kaipaus? "Ymmärrän", sanoo. — Kas niin; ole nyt vast'edes pai poika, ja

täss'on sinulle rupla rahhoo, ja mene nyt ja siunaa minun muistoani,

virsiä veisaten. Ja tiehensä meni töhräsormi.

Kenraali rupesi nauramaan, ja samoin tekivät kaikki muutkin, kaikki,

paitsi Irinaa, joka ei myhähtänytkään. Hän loi vaan sumean katseen

kertojaan.

Ystävällinen kenraali taputti Borisia olkapäähän.

— Tuon sinä olet itse tekaissut, armas ystävä. Jopa sinä kepillä

ketään häristelisit!... Eikä sinulla keppiä edes olekaan. _C'est pour

faire rire ces dames_.[61] Lystin vuoksi vaan, mutta vähät siitä. Minä

sanoin äsken, että meidän pitää palaita kokonaan. Ymmärtäkää minua

oikein. Minä en ole mikään niin sanotun progressin[62] ystävä; mutta

kaikki nuo yliopistot ja seminaarit ja sen semmoiset ja kansakoulut,

nuo ylioppilaat, papinpojat, porvarilliset virkamiehet, koko tuo

viheliäinen joukkio, _tout ce fond du sac, la petite propriété, pire

que le proletariat_ — (kenraali puhui hennolla, melkein hempeällä

äänellä) — _voilà ce qui m'eftraie_...[63] juuri siinä pitää

pysähtyä... ja pysäyttää. (Hän katsahti jälleen lempeästi Litvinowiin.)

Niin juuri, pysähtyä pitää, älkää unohtako sitä, että meillähän ei

kukaan mitään vaadi, mitään pyydä. Esimerkiksi itsehallintoa — kuka

sitä tahtoo? Tekö sitä tahtoisitte, vai sinä, vai sinä, vai te,

mesdames? Tehän hallitsette ei ainoastaan itseänne, vaan kaikkia

meitäkin. (Kenraalin kauniille kasvoille nousi leikillinen hymy.) —

Rakkaat ystävät, miksikä tässä siis kuurrella ja kaarrella? Demokratia

on teille altis, se suitsuttaa edessänne, se on valmis palvelemaan

teitä... mutta sehän on kaksiteräinen miekka. Paras on olla ennellään,

se on paljoa varmempi se. Älkää salliko rahvaan viisastella ja

turvautukaa aristokratiaan, — siinä yksin, siinä yksin voima...

Siten käy todellakin parhaiten. Mitä taas progressiin tulee... ei

minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan. Älkää vaan antako meille

asianajajia, valamiehiä ja noita kummallisia kunnallishallituksen

virkamiehiä, älkääkä koskeko discipliiniin, ennen kaikkea jättäkää

discipliini rauhaan. Siltoja sen sijaan ja laitureita ja sairastaloja —

niitä saatte rakentaa, ja kaasuvaloa kaduille — miks'ei!

— Pietari on sytytetty kaikilta neljältä ilman suunnalta, — siinä se on

se progressi! — kihnutti ärtyisä kenraali.

- Sinähän olet häijy, näen ma — virkkoi laiskasti

lihava kenraali, ruumistaan huojutellen. — Sinut sopisi korottaa

yliprokuraattoriksi; mutta minun mielestäni _avec Orphée

aux enfers le progrés a dit son dernier mot_.[64]

— _Vous dites toujours des bêtises_,[65] — hihitti Arsamasilainen rouva.

Kenraali oikaisihe.

— _Je ne suin jamais plus sérieux, madame, que quand

je dis des bêtises_.[66]

— Tuon lauseen on monsieur Verdier sanonut jo monta kertaa, — huomautti

Irina puoliääneen.

— _De la poigne et des formes!_ — huudahti lihava kenraali, —

_de la poigne surtout_.[67] Ja tämä sana venäjäksi käättynä olisi

niin paljon kuin: kohteliaasti, mutta hampaita vasten!

- No kyllä on sinun koko veitikka, auttamaton

veitikka! — liitti ystävällinen kenraali. — Mesdames, älkää uskoko

häntä! Ei hän tekisi pahaa hyttysellekään. Hän tyytyy vaan siihen, että

saa ahmia ihmisten sydämmiä.

- Multa kuulehan, hyvä Boris, — alkoi Ratmirow,

vaihdettuaan katseita vaimonsa kanssa, — leikki saakoon sijansa, mutta

tuo on liikaa. Progressi — sehän on yhteiskunnallisen elämän ilmausta,

sitä ei käy unohtaminen; sehän on symptoomi. Pitää seurata sen vaiheita.

— No niin, niin, — vastasi lihava kenraali, yrmeän näköisenä. — Tietty

asiahan se on: sinä tähtäät valtiomiehen asemaa!

— En ollenkaan... Jopa tässä valtiomieheksi! Mutta totuus on

tunnustettava.

"Boris" päästi jälleen sormet pariansa syvyyksiin ja kiinnitti

katseensa ilmaan.

— Yhteiskunnallinen elämä, se on sangen tärkeä seikka, sillä kansan

kehityksessä, isänmaan, niin sanoakseni, vaiheissa...

— Valerien! — keskeytti "Boris" nuhdellen, — _il y a des dames

ici_.[68] En minä olisi odottanut sinulta tuollaista. Vai

tekeekö mielesi komitean jäseneksi?

— No ne ovat nyt, Jumalan kiitos, lopussa kaikki tyyni, — virkkoi

ärtyisä kenraali ja rupesi jälleen vetämään: "_Deux gendarmes un

beau dimanche_..."

Ratmirow nosti batistisen nenäliinan

huulilleen ja vaikeni sulavalla liikkeellä. Ystävällinen kenraali

virkkoi jälleen: kyllä olet veitikka. Mutta "Boris" kääntyi

avaruudessa virnuilevaan rouvaan ja, ääntään alentamatta, kasvojen

ilmeitäkään edes muuttamatta, rupesi tiedustelemaan, milloinka tämä

"kruunaa hänen liekkinsä", koskapa hän on rakastunut häneen aivan

hämmästyttävällä tavalla ja kärsii kauheita tuskia.

Litvinowin tila oli tämän keskustelun aikana käynyt hetki hetkeltä

yhä tukalammaksi. Hänen ylpeytensä, hänen rehellinen, plebeijillinen

ylpeytensä pyrki kapinoimaan. Mitä oli heillä yhteistä — hänellä, pikku

virkamiehen pojalla, ja noilla sotaväkeen kuuluvilla pietarilaisilla

aristokraateilla? Hän rakasti kaikkea, mitä he vihasivat; hän vihasi

kaikkea, mitä he rakastivat. Hän tunsi sen liiankin hyvin, tunsi sen

sisimpiänsä myöten. Heidän pilantekonsa tuntuivat hänestä tympeiltä,

heidän keskustelutapansa tuskalliselta, heidän jok'ainoa liikkeensä

valheelliselta. Yksin heidän puheensa pehmeydessäkin kuuli hän

ärsyttävää ylenkatsetta, — ja sittenkin hän melkein aristeli heitä,

noita ihmisiä, noita vihollisiansa... "Huh! Kuinka tuntuukaan

ilkeältä! Minä olen heidän vastuksinaan, minä näytän heistä

naurettavalla", ajatteli hän myötäänsä. "Ja mitä minä tässä viivyn?

Pois, pois, piammiten!" Irinan läsnäolo ei voinut pidättää häntä:

epähauskoja tunteita Irinakin heräili hänessä. Hän nousi ja rupesi

jäähyvästeleimään.

— Joko te lähdette? — kysäsi Irina eikä ruvennutkaan, hetkisen

mietittyään, pidättelemään häntä. Hän pyysi vaan Litvinowia

välttämättömästi käymään heillä. Litvinow lupasi.

Kenraali Ratmirow sanoi hänelle hyvästi entisellä hienolla

kohteliaisuudella, puristi hänen kättänsä ja saattoi hänet paltan

reunalle asti.

Tuskin oli Litvinow ennättänyt ensimmäiseen tienmutkaan, niin räjähti

yleinen naurun hohotus hänen takanaan. Tämä nauru ei tarkoittanut

häntä, vaan siihen oli syynä kauan odotettu monsieur Verdier, joka

äkkiä oli ilmestynyt paikalle, aasin seljässä, sininen mekko yllä ja

tyrolilainen hattu päässä. Mutta veri syöksähti kumminkin Litvinowin

kasvoihin, ja hänen tuli haikea olla; huulet veti kokoon niinkuin

koiruohoa olisi syönyt. "Inhoittavaa, halpaa väkeä!" jupisi hän,

ajattelematta, ett'ei muutaman hetken seurusteleminen heidän kanssaan

vielä antanut aihetta moisiin ankariin sanoihin.

Ja tuollaiseen piiriin oli nyt joutunut Irina, ennen muinoin hänen

Irinansa! Siinäkö hän nyt liikkui ja eli ja hallitsi? Sillekö hän oli

uhrannut oman arvonsa, sydämmensä parhaimmat tunteet!... Oma syynsä

kaiketikin. Nähtävästi hän ei ansainnutkaan parempaa kohtaloa. Kuinka

iloinen oli Litvinow siitä, ett'ei Irinan mieleenkään johtunut ruveta

tiedustelemaan hänen aikeitansa! Hänen olisi pitänyt kertoa "heidän"

kuullen, "heidän" läsnäollessaan... "En milloinkaan, en hinnasta

mistään!" puheli hän hiljaa, syvästi hengittäen raitista ilmaa ja

melkein juoksujalassa kiirehtien alas Badeniin vievää tietä myöten.

Hän muisteli morsiantaan, armasta, hyvää Tatjanaansa, hänen sielunsa

pyhyyttä. Niin puhdas, jalo, vilpitön! Kuinka teeskentelemättömällä

liikutuksella hän muisteli hänen piirteitänsä, hänen sanojansa, hänen

tapojansakin... millä kärsimättömyydellä hän odotteli morsiamensa tuloa!

Nopea käynti rauhoitti hänen hermojansa. Kotia tultuansa istui hän

pöydän ääreen, otti kirjan käteensä, mutta pudotti sen äkisti.

Oikein hän säpsähti... Mitäs hänen oli tapahtunut? Ei hänen ollut

tapahtunut mitään, mutta Irina... Irina... Tuo kohtaus oli hänestä niin

ihmeellistä, kummallista, tavatonta. Oliko se todellakin hän? Oliko

hän kohdannut tuon saman Irinan ja puhellut hänen kanssaan? Ja miks'ei

hänen päällään ole tuota iljettävää, suuren maailman leimaa, joka niin

räikeänä näkyy kaikissa noissa muissa? Miksikä tuntuu hänestä, että

Irinan on ikävä, tukala olla, että hän suree? Hän on heidän leirissään,

mutta vihollinen hän ei ole. Ja miksikä Irina niin ystävällisesti

kääntyi häneen ja kutsui luokseen?

Litvinow hätkähti. — Oi, Tanja, Tanja — huudahti hän innostuen, — sinä

yksin olet enkelini, hyvä hengettäreni, sinua yksin minä rakastan nyt

ja ikäni kaiken. Tuon toisen luokse en lähde. Jääköön Herran haltuun!

Huvitelkoon kenraaliensa kera!

Litvinow kävi jälleen kirjaan käsiksi.