"Olkaa jalomielinen: älkää koetelko tavata minua."
Litvinow luki nämä moniaat rivit ja vaipui verkalleen sohvalle,
niinkuin olisi mikä rintaan pistänyt. Hän pudotti kirjeen, nosti sen,
luki uudelleen, kuiskasi: "Pietariin", — ja pudotti sen uudestaan,
siinä kaikki. Tyyneys valtasi hänet; niskaan ojennetuilla käsillään hän
oikein pielustakin korjasi. Ei kuolijaksi lyöty riuhtoile, ajatteli
hän; "tuulispää toi, vihuri vei... Ja luonnollista kyllä; — sitä
minä odotinkin..." (Hän valehteli omalle itselleen; sillä hän ei ollut
koskaan odottanut.) "Ilkikö?... Hänkö ilki?... Mitä hän sitten ilki?
Eihän hän minua rakastanut! Sitä paitsi, onhan tämä aivan selvää ja
hänen luonteensa mukaista. Hän muka ei ansaitse minua... Kas niin!"
(Litvinow naurahti katkerasti.) "Hän ei tiennyt itsekään, millainen
voima hänessä piili, mutta saatuaan baalissa selville, mitä se voi
aikaan saada, hän ei tietystikään saattanut pysähtyä mitättömään
ylioppilaasen... sehän on selvä se."
Mutta silloin johtuivat hänen mieleensä Irinan hellät puheet,
hänen hymynsä ja nuo silmät, nuo unohtumattomat, joita hän ei
enää milloinkaan saa nähdä, jotka sekä kirkastuivat että sulivat,
kohdatessaan hänen katseensa; johtui vielä yksi ainoa, nopea,
pelvon-alainen, polttava suudelma — ja silloin hän äkkiä purskahti
itkuun, rajuun, tempoilevaan, myrkylliseen itkuun; hän kääntyi
kasvoilleen sohvalla; hänestä tuntui, kuin tahtoisi hän raadella
rikki oman itsensä ja kaikki, mitä ympärillä on, ja hurjalla
nautinnolla painoi hän hehkuvat kasvonsa pielukseen, hengästyen ja
läkähtymäisillään, ja tarttui siihen hampain kiinni.
Se herra, jonka Litvinow oli edellisenä päivänä nähnyt vaunuissa,
oli todellakin ruhtinatar Osininin orpana, rikas kamariherra, kreivi
Reisenbach, tarmokas mies, joka osasi hierautua suurten suosioon.
Nähtyään, kuinka valtavan vaikutuksen Irina oli tehnyt ylhäisiin
henkilöihin ja harkittuansa silmänräpäyksessä, kuinka paljon etuja
tuosta "_mit etwas Accuratesse_"[37] voisi saada, teki hän heti
suunnitelmansa. Hän päätti toimia nopeasti, Napoleonin tavoin. "Minäpä
vien tuon omituisen tytön Pietariin ja otan hänet talooni", mietti hän;
"teen hänet, hitto vieköön, perillisekseni, no niin, en sentään koko
omaisuuteni, ja ikävähän on puolisonikin olla ypö yksinään... Ainahan
tuo on hauskempaa, kun näkee somat kasvot vierashuoneessa. Jaa, jaa;
niin se on: _es ist eine Idee, es ist eine Idee_."[38]
Vanhempain silmät piti sitä varten häikäistä, so'aista.
"Nälkäähän ne näkevät", jatkoi kreivi harkintaansa, istuen jo
vaunuissa, matkalla Hurttatorin varrelle; "mitäpä he sitten vastaankaan
panisivat? Ei ne ole niin kovin tunteellisia. Sopii antaa heille
jokunen sumina rahaakin... Entäs tyttö? Suostuu maar hänkin. Hunaja
on makeata... hän ennätti jo nuolaista sitä. Tämä nyt on minun
oikkuni, kukaties... no käyttäkööt hyödyksensä sitä... tomppelit. —
Minä sanon heille: niin ja niin on asia; päättäkää. Muutoin minä otan
loisen, jonkun orvon — se on minulle vielä mukavampaa. Niinkö vai
eikö? Neljäkolmatta tuntia mietintäaikaa, _und daniit Punctum_."[39]
Nämä sanat huulillaan astui kreivi ruhtinaan eteen, jolle hän jo
edellisenä päivänä, baalissa, oli ilmoittanut käyntinsä.
Tämän käynnin seurauksista ei luullaksemme tarvitse liian lavealti
puhua.
Kreivi ei ollut erehtynyt laskuissaan: ruhtinas ja ruhtinatar eivät
todellakaan panneet vastaan ja ottivat jokusen summan rahaakin.
Irinakin suostui, jopa ennen kuin määräaika oli kulunutkaan. Ei hänen
ollut helppo katkaista siteitänsä Litvinowin kanssa, jota hän rakasti.
Lähetettyään hänelle kirjeen, oli hän vähällä joutua vuoteen omaksi,
itki lakkaamatta, laihtui, kellastui. Mutta oli miten oli, kuukauden
kuluttua saattoi ruhtinatar tyttärensä Pietariin ja sijoitti hänet
kreivin luokse, jätettyään hänet kreivittären huostaan, joka oli
hyväntahtoinen rouva, mutta ymmärrys kuin kananpojalla ja ulkomuotokin
kuin kananpojalla.
Litvinow keskeytti silloin opintonsa yliopistossa ja matkusti isänsä
luokse maalle.
Vähitellen alkoi hänen haavansa arpeutua. Ensi aikoina ei hänellä
ollut mitään tietoja Irinasta, ja yleensä hän karttoikin keskusteluja
Pietarista ja seuraelämästä siellä. Sitten alkoi vähitellen Irinasta
kuulua yhtä ja toista, ei mitään pahaa, vaan omituista; hän tuli
laajalti puheen-aineeksi. Ruhtinatar Osininin nimi alkoi yhä useammin
kajahdella maaseutujenkin seuroissa, loiston ympäröimänä, erityisellä
painolla lausuttuna. Sitä mainittiin uteliaisuudella, kunnioituksella,
kateudella, niinkuin aikoinaan kreivitär Vorotinskinkin nimeä. Vihdoin
levisi tieto hänen miehellemenostaan. Mutta tähän uutiseen ei Litvinow
juuri sanottavaa huomiota kiinnittänyt: hän oli silloin jo kihloissa
Tatjanan kanssa.
Nyt lukija varmaankin käsittää, mitä Litvinowin mieleen oli muistunut
silloin, kuin hän huudahti: "Olisikohan se hän!"
Siksipä palajamme jälleen Badeniin ja lähdemme jatkamaan keskeytynyttä
kertomustamme.