Litvinow ei mennytkään Osininien taloon myöhemmin, vaikka oli luvannut.
Hän piti parempana siirtää käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Tultuaan
puolenpäivän maissa tuohon tuttuun vierashuoneesen, kohtasi hän siellä
talon pienet tyllärel, Viktoriaan ja Kleopatran. Hän tervehti heitä ja
kysyi, onko Irina Pavlovnan nyt parempi ja saako häntä nähdä.
— Ilina läksi ulot mamman kanssa, - vastasi Viktorina, joka oli
rohkeampi sisartaan, vaikka puhui vielä lapsen kieltä.
— Mitenkä?... Läksikö ulos? — toisti Litvinow, tuntien jotain hiljaista
vavahtelua sydämmen syvimmissä. — Eikös... eikös... eikös hän tähän
aikaan lue teidän kanssanne, anna teille tunteja?
— Ei Ilina tästä puolin enää anna meille tunteja, — vastasi Viktorina.
— Ei annakaan, — toisti Kleopatra.
- Onko pappa kotona? — kysäsi Litvinow.
— Ei ole pappa kotona — jatkoi Viktorina, — mutta Ilina on kippee; hän
itki ja itki koko yön...
— Itkikö?
— Niin, itki... Jegolovna keltoi minulle, ja silmät oli hänellä niin
punaiset ja niin pöhössä, niin pöhössä.
Litvinow astui pari kertaa huoneessa edestakaisin, vavahdellen niinkuin
viluissaan, ja palasi asuntoonsa.
Hän tunsi melkein samaa kuin se, joka korkeasta tornista katsoo
alas: koko hänen sisällinen ihmisensä hiukeni ja riutui, ja päätä
pyörrytti hiljalleen ja ilkeästi. Tylsä ympeys ja ajatusten neuvoton
harhailu, odotuksen epäselvä, sanaton kauhistus ja omituinen, melkein
ilkkuva uteliaisuus, ahdistettu kurkku täynnä ulospyrkiväin kyynelten
katkeruutta, huulilla väkinäinen, tyhjä pilkkanauru, ja sitten rukous,
mieletön, kehenkään kohdistamaton... voi kuinka kaikki tämä oli
julmaa ja niin nöyryyttävän ilkeätä! "Irina ei tahdo nähdä minua",
pyöri myötäänsä hänen päässään; "se on selvää, mutta miks'ei tahdo?
Mitä onkaan tapahtunut noissa kovan onnen tanssiaisissa? Ja kuinka on
mahdollista tällainen äkillinen muutos? Näin odottamatta..." (Ihmiset
näkevät alati, kuinka kuolema tulee odottamatta, eivätkä kumminkaan voi
tottua tuohon äkillisyyteen ja pitävät sitä järjettömänä.) "Minulle ei
jätetä mitään sanaa, ei tahdota antaa mitään selityksiä..."
— Grigori Mihailitsh! — kuului joku väkinäisesti virkkavan aivan hänen
korvansa juuressa.
Litvinow säpsähti ja huomasi edessään palvelijansa, jolla oli kirje
kädessä. Hän tunsi Irinan käsialan... Kirjettä aukaisemattakaan aavisti
hän jo pahaa. Hänen päänsä painui alas rinnalle, ja olkapäät kohosivat,
ikäänkuin olis ollut isku väistettävänä.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja repäisi yhdellä tempauksella kuoren
auki. Pienellä postipaperi-lehdellä luki seuraavat sanat:
"Antakaa minulle anteeksi, Grigori Mihailitsh!! Kaikki on meidän
välillämme loppunut: minä muutan Pietariin. Minun on kauhean raskas
olla, mutta mikä tehty, se tehty. — Kohtaloni kaiketikin... ei
vainenkaan, en tahdo puolustella. Aavistukseni ovat käyneet toteen.
Antakaa minulle anteeksi, unohtakaa minut: minä en ansaitse teitä.