Sinä talvena vieraili hovi Moskovassa. Juhlallisuuksia oli myötäänsä,
ja niin tuli tavanmukaisen suuren baalinkin vuoro Aatelis-klubissa.
Tieto siitä tuli Hurttatorinkin varrella olevaan taloon, vaikk'ei
muutoin kuin ilmoituksena "Polisi-Sanomissa". Ruhtinaalle tuosta
ensiksi hoppu käteen. Hän päätti heti, että baaliin on mentävä ja Irina
sinne vietävä; anteeksi antamatonta olisi nimittäin päästää käsistään
tilaisuus, jossa saisi nähdä oman keisarinsa ja hänen perheensä;
perinnöllinen aatelismies on hänen mielestään siihen tavallaan
velvoitettukin. Hän pysyi tässä vaatimuksessaan harvinaisella, hänelle
aivan tavattomalla innolla. Ruhtinatar oli joissakin määrin samaa
mieltä; huokailihan vaan kulunkien tähden. Irina oli kerrassaan asiata
vastaan.
— Ei! En lähde! — vastasi hän kaikkiin vanhempainsa todisteluihin.
Hänen niskoittelunsa meni niin pitkälle, että vanha ruhtinas vihdoin
päätti kääntyä Litvinowin puoleen, pyytäen, että hän koettaisi
taivuttaa Irinaa, selittämällä hänelle, muitten "resonien" ohella,
kuinka sopimatonta nuoren tytön on vierastella maailmaa, ja että
"pitäähän sellaistakin kokea", ja että hän muutoinkin karttelee
ihmisiä liian paljon.
Litvinow otti esittääkseen hänelle nämä "resonit". Irina loi
häneen terävän ja tarkan, tutkistelevan katseen, niin terävän ja
tutkistelevan, että toinen tuli aivan hämilleen. Leikitellen vyönsä
hesuilla, virkkoi Irina tyynesti:
— Tekö sitä tahdotte? Tekö?
— Niin... tuota, minä arvelen — änkytti Litvinow. — Minä olen aivan
samaa miellä kuin teidän isänne... Ja miksipäs ette menisikään?...
muita katsomaan ja itseänne näyttämään, — lisäsi hän, naurahtaen.
— Itseäni näyttämään — virkkoi Irina verkalleen. — No niin, minä
lähden... mutta muistakaa, että se oli teidän tahtonne.
— Niin, tuota... minä... — alotti Litvinow.
— Se oli teidän tahtonne, — keskeytti Irina. — Ja vielä yksi ehto:
teidän täytyy luvata minulle pysyä poissa tuosta baalista.
— Mutta miksikä niin?
— Minä tahdon sitä.
— Minä tottelen... mutta olisi minun sentään ollut hauska katsella
teitä kaikessa loistossanne, omin silmin nähdä, kuinka syvän
vaikutuksen te teette, ja sen te olette varmaankin tekevä... Voi kuinka
minä olisin ylpeä teistä! — lisäsi hän, huoahtaen.
Irina naurahti.
— Koko tuo minun loistoni ei ole oleva muuta kuin valkoinen leninki, ja
mitä vaikutukseen tulee... Sanalla sanoen, minä tahdon, että tehtäisiin
niin.
— Irina! Oletko suutuksissa?
Irina naurahti jälleen.
— En suinkaan! En minä ole suutuksissa, mutta sinä... — Hän iski
Litvinowiin silmänsä, ja sellaista ilmettä ei tämä muistanut niissä
milloinkaan ennen nähneensä. - Kenties — jatkoi hän puoliääneen —
kenties se on tarpeellista.
— Mutta, Irina, rakastathan sinä minua?
— Minä rakastan sinua, — vastasi hän melkein juhlallisella
arvokkaisuudella ja likisti hänen kättänsä lujasti, milt'ei miesmäisesti.
Kaikki seuraavat päivät kuluivat Irinalta puvun valmistelemisen
ja tukkansa laittelemisen puuhissa. Baalipäivän aattona tunsi hän
huonovointisuutta, ei malttanut istua asemillaan, itkeäkin tillautti
muutaman kerran... Litvinowin läsnä-ollessa hän myhäili omituisen
yksitoikkoisesti, kohdellen häntä muutoin yhtä lempeästi kuin ennenkin,
mutta hajamielisenä myötäänsä tirkislellen peiliin. Itse juhlapäivänä
hän oli hyvin äänetön ja kalpea, mutta tyyni. Kello yhdeksän tienoissa
illalla tuli Litvinow, nähdäkseen häntä ennen lähtöä. Kun Irina
astui hänen luokseen valkoisessa tartalani-puvussa, lehvänen pieniä
sinikukkia hennosti pöyhätetyissä hivuksissa — silloin hän huudahti
ihastuksesta: niin ihanalta ja ylevältä näytti Irina, enemmänkin kuin
hänen ikäänsä nähden olisi odottanut.
— Hän on todellakin kasvanut sitten tän'aamun —
arveli Litvinow itsekseen, — ja mikä ryhti! Sitä
se sukuperä tekee!
Irina seisoi hänen edessään, kädet alas laskettuina, hymyilemättä,
keimailematta, ja katsoi päättäväisenä, melkein rohkeana, ei häneen,
vaan jonnekin kauas, suoraan eteenpäin.
— Niinhän te olette kuin sadun kuningatar — virkkoi vihdoin Litvinow,
— taikka ei, te olette kuin sotajoukon johtaja taistelun, voiton
edellä...
Irina seisoi edelleen liikkumatonna. Ei hän ollut juuri kuulemattakaan
Litvinowin sanoja, mutta hän näytti seuraavan jotain toista, sisällistä
puhetta.
— Te ette sallinut minun tulla tuohon baaliin, —
jatkoi Litvinow, — mutta ettehän kieltäytyne
vastaan-ottamasta minulta mukaanne näitä kukkasia?
Hän ojensi hänelle vihkon heliotroopeja.
Irina katsahti nopeasti Litvinowiin, ojensi kätensä, mutta tarttui
sitten äkkiä lehvään, joka oli hänen päänsä koristuksena ja virkkoi:
— Tahdotko? Sano sananen vaan, ja minä repäisen tämän pois ja jään
kolia!
Litvinow tunsi sydämmensä sykähtävän riemusta. Irinan käsi raastoi jo
lehvää...
— Ei, ei, miksikä noin! — huudahti Litvinow, täynnä kiitollisuuden ja
ylevämielisyyden tunteita, — en minä ole itsekäs; miksikä estäisin
vapautta... koska tiedän, että sinun sydämmesi...
— Älkää sitten tulko lähelle, runtelette pukuni — sanoi Irina
hätäisesti.
Litvinow kävi hämille.
— Otatteko kukkaset? — kysyi hän.
— Tietysti; ne on erittäin suloiset, ja minä pidän paljon tästä
tuoksusta. Merci... Minä pidän tämän muistona...
— Muistona lähdöstä ensimmäiseen, juhlakulkuunne — huomautti Litvinow,
— ensimmäiseen riemusaattoonne.
Irina katsahti peiliin olkapäänsä yli, hiukan taivuttaen vartaloansa.
— Olenko minä sitten todellakin niin soma? Oletteko puolueellinen?
Litvinow tuosta latelemaan innostuneita ylistyssanoja, mutta Irina ei
kuunnellut häntä. Nostaen kukkavihkoa kasvojaan kohti, katseli hän
jälleen jonnekin kauas noilla kummallisilla, ikäänkuin samenneilla ja
laajenneilla silmillään, hiljaisen ilmanhengen hennosti kohotellessa
hienoja nauhoja hänen hartioillaan, kuni siipiä.
Sisään astui vanha ruhtinas, hivukset käherreltyinä, yllään musta
virttynyt frakki ja aatelismedalji Vladimirin nauhassa kiinnitettynä
napinläpeen. Hänen perässään astui ruhtinatar, silkkisessä chinapuvussa
vanhaa kuosia. Tuimalla totisuudella, jolla äidit koettavat salata
omaa levottomuuttaan, korjasi hän takaa tyttärensä pukua, se on:
aivan tarpeettomasti puisteli leningin laskoksia. Nelin-istuttavat
kyytivaunut, kaksi takkukarvaista hevoskulua edessä, tulla heiluivat
kuistin edustalle, vongahdellen pyörillään lapioimattomissa
luminietoksissa. Heiveröinen lakeija epätodellisessa livreassa
syöksähti eteisestä sisään ja julisti rajunpuoleisesti, että vaunut
ovat valmiit.
Siunattuaan lapset yöksi ja kietouttuansa turkkeihin, läksivät
ruhtinas ja ruhtinatar kuistille. Irina otti hartioilleen ohukaisen,
lyhyen salopin — voi kuinka hän vihasi tuota saloppia! — ja seurasi
heitä ääneti. Litvinow läksi heitä saattamaan ja toivoi saavansa
jäähyväisiksi silmäyksen Irinalta, mutta tämä nousi vaunuihin, taakseen
katsahtamatta.
Puolen-yön aikana käveli Litvinow klubin edustalla. Suurista kruunuista
kuulsi lukemattomia tulia kirkkaina täplinä punaisien verhojen läpi,
ja yli koko torin, joka oli ajokaluja täynnään, kajahtelivat Straussin
valssin sävelet, kajahtelivat kuni kainostelematon kutsu huimaan
juhlintaan.
Seuraavana päivänä, kello yhden maissa, läksi Litvinow Osininien luo.
Hän tapasi kotosalla ainoastaan ruhtinaan, joka ilmoitti hänelle, että
Irinalla kivistää päätä, ja että hän on vuoteessa eikä nouse ennen
iltaa, ja että tällainen riutumus ei ole ihme eikä mikään ensimmäisen
baalin jälkeen.
— _C'est très naturel, vous savez, dans les jennes filles_,[25] —
lisäsi hän franskaksi, mikä Litvinowista tuntui jotenkin oudolta,
varsinkin kun hän samassa huomasi. ett'ei ruhtinaan päällä ollutkaan
tavanmukainen yönuttu, vaan sertukki.
— Ja sitä paitsi — jatkoi Osinin — täytyihän hänen tulla
huonovointiseksi eilisien tapausten jälkeen.
— Tapaustenko? — jupisi Litvinow.
— Niin, tapaustenpa kyllä, tapausten, _de vrais évévenementes!_[26]
Ette voi kuvailla, Grigori Mihailovitsh, _quelle succès elle
a en!_[27] Koko hovi hänet huomasi! Ruhtinas Aleksander Fjodorovitsh
sanoi, että hänen asemansa ei ole täällä, ja että Irina muistuttaa
hänelle Devonshiren kreivitärtä... niin no, tiedättehän te... tuota
kuuluisata... Ja ukko Blasenkrampf julisti kaikkein kuullen, että
Irina oli _la reine du bal_[28] ja pyysi tulla hänelle esitetyksi,
ja minullekin hän esitti itsensä, se on, hän sanoi muistavansa minua
husareissa ja tiedusteli, missä minä tätä nykyä palvelen. Se on peräti
hauska mies, tuo kreivi ja sellainen _adorateur du beau sexe!_[29] Ja
mitäpäs minusta! Puolisoni, ei hänkään saanut olla rauhassa: Natalia
Nikitishna itse tuli monta kertaa puhelemaan hänen kanssaan... vieläkö
sen enempää! Irina tanssi _avec tous les meilleurs cavaliers_:[30]
ja niitäkös minulle esiteltiin, per'perää, per'perää... en minä enää
muista lukuakaan; aatelkaa: noin vaan tungeskelivatkin joukottain
meidän ympärillämme. Masurkkaan ei muita pyydettykään kuin Irinaa.
Muuan ulkomaan diplomaatti, kuultuaan Irinan olevan moskovattaren,
sanoi keisarille näin: "_Sire_", sanoi hän, "_décidement c'est Noscou
qui est le centre de votre empire!_"[31] Ja toinen diplomaatti liitti
siihen: "_C'est une vraie révolution, Sire_."[32] Oliko se nyt
révelation vai révolution... jotain sinne päin. Niin, niin... se oli...
se oli... tiedättekös... se oli jotain tavatonta...
— Entäs itse Irina Pavlovna? — kysäsi Litvinow, jolla ruhtinaan
puhuessa oli ruvennut kylmämään sekä jalkoja että käsiä, — iloitsi
kaiketi hänkin ja oli tyytyväinen?
— Iloitsi tietysti: ja vähäkös oli syytä olla tyytyväinen! Mutta
muutoin, eihän hänestä yhdellä kertaa saa selvää, tiedättehän sen.
Eilen ne kaikki sanoivat minulle: kuinka tämä on ihmeellistä!
_Jamais on ne dirait que mademoiselle vutre fille est a son
premier bal_.[33] Kreivi Reisenbach muun muassa... tietysti
te tunnette hänet...
— En, en tunne häntä ensinkään enkä ole koskaan tuntenutkaan.
— Vaimoni serkku...
— En tunne.
— Rikas mies, kamariherra, asuu Pietarissa, suosittu kaikkialla.
Liivinmaalla se on hän, joka johtaa ja ohjaa kaikki tyyni. Hän ei tähän
saakka ole välittänyt meistä... enkä minä sellaista tavoittelekaan.
_J'ai l'humeur facile, comme vous savez_.[34] No niinpä nyt hänkin:
istahti Irinan viereen, jutteli hänen kanssaan neljänneksen tuntia,
ei enempää, ja sanoi sitten ruhtinattarelleni: "_Ma cousine_", sanoo,
"_votre fille est une perle: c'est une perfection_";[35] kaikki
onnittelevat minua siitä, että minulla on sellainen sukulainen...
Ja sitten astuu hän... minä huomasin sen... erään ylhäisen henkilön
luokse, puhelee hänen kanssaan, itse yhä vaan katsellen Irinaa... no ja
ylhäinen katselee hänkin...
— Eikä Irina Pavlovnaa todellakaan saa nähdä koko päivään? — kysäsi
Litvinow.
— Ei. Hänellä on kova päänsärky. Hän käski sanomaan teille terveisiä
ja kiittämään kukkavihkosta, _qu'on a trouvé charmant_.[36] Hänen
täytyy saada levätä... Ruhtinattareni on ajelemassa visiteillä... ja
niinpä tästä minäkin...
Ruhtinasta alkoi yskittää, ja hänen jalkansa rupesivat elähtelemään.
Näytti kuin hän olisi epätiedossa, mitä vielä sanoa. Litvinow otti
hattunsa ja sanoi, ett'ei hän aio nyt olla esteenä hänelle, vaan tulee
myöhemmin kuulemaan, kuinka täällä jaksetaan. Sen sanottuaan hän läksi.
Muutaman askeleen päässä Osininien talosta huomasi hän uhkeiden
kahden-istuttavain vaunujen pysähtyneen vahtikojun eteen. Yhtä uhkeaan
livreaan puotin lakeija kallistui eten-kehdaten kuskin vierestä
suomalaisen polisimiehen puoleen, tiedustellen, missä täällä asuu
ruhtinas Pavel Vasiljevitsh Osinin. Litvinow vilkaisi vaunuihin: niissä
istui soopelinnahkaisissa turkeissa keski-ikäinen mies, kivulloista
rakennetta, kulmat korskeassa rypyssä, nenä kreikkalainen ja huulet
häijyt. Kaikista merkeistä päättäen, oli se ylhäinen virkamies.