VII.

50-luvun alkupuolella eli Moskovassa, varsin ahtaissa oloissa,

melkeinpä köyhyydessä, ruhtinas Osininin monilukuinen perhe. Osininit

olivat todellisia, ei tatarilais-grusilaisia, vaan täysverisiä

ruhtinaita, Rurikin jälkeisiä. Heidän nimensä esiintyy useasti

meidän aikakirjoissa ensimmäisten Moskovan ruhtinaitten, Venäjänmaan

kokoonpanijain, hallituskausina. Heidän hallussaan oli ollut suuria

sukukartanoita ja laveita maatiloja, he olivat monasti saaneet

hallitsijoiltaan suosion-osoituksia "työn ja veren ja haavojen

takia", istuneet bojaarien neuvoskunnassa; olipa yksi jo kirjoittanut

nimensä perään "vitsh". Sittemmin olivat he joutuneet vihamiesten

syytösten kautta epäsuosioon "noituuden ja salayrttien tähden".

Heidät hävitettiin "hirmuisesti ja juurta jaksain"; heiltä riistettiin

kunnia ja heidät lähetettiin sinne, missä ei päivä paista. Ja niin

kukistuivat Osininit eivätkä siitä enää entiselleen kohonneet.

Pannasta he aikaa voittain pääsivät, annettiinpa heille vielä takaisin

"talonrähjäkin Moskovassa" ja "huonekalunkin vähäiset", mutta ei

siitäkään ollut apua. Osininien suku köyhtyi, "laihtui", eikä

kohonnut enää Pietarin aikoina eikä Katarinankaan. Se hälveni yhä ja

aleni ja näki jäseniänsä jo yksityisten vouteina, viinakonttorien

hoitajina ja polisipäällikköinä.

Nykyisessä Osininien perheessä, jonka me otamme puheeksi, oli mies,

vaimo ja viisi lasta. He asuivat lähellä Hurttatoria, yksikerroksisessa

puukartanossa, jossa oli viirukas, kadulleantava paraatikuisti,

viheriät jalopeurat portin päällä ynnä muita aatelisia keksinnöitä.

Hätinä he tulivat toimeen, olivat velkaa ruokapuotiin ja saivat

useinkin istua talvisin puitta ja kynttilöittä. Ruhtinas itse oli

veltto ja typeränpuoleinen, aikoinaan pulska mies ja keikari, mutta

nyt kokonaan rappeuksissa. Hänelle annettiin — ei niin paljoa

kunnioituksesta hänen nimeänsä kuin kohteliaisuudesta hänen vaimoansa,

entisiä hovineitsyttä, kohtaan — muuan vanhantestamentin aikuinen

moskovalainen virka, jossa oli vähäinen palkka ja jolla oli kummallinen

nimi ja jossa ei ollut työtä mitään. Ei hän puuttunut mihinkään,

polttelihan vaan aamusta iltaan, riisumatta yönuttuaan ja raskaasti

huokaillen. Hänen puolisonsa oli kivulloinen, ärtyisä rouva, jota yhtä

mittaa rasittivat taloudelliset huolet, lasten sijoittaminen kruunun

kasvatuslaitoksiin ja pietarilaisten tuttavasiteitten säilyttäminen.

Hän ei osannut millään muotoa tottua nykyiseen asemaansa ja

etäytymiseensä hovista.

Litvinowin isä oli tutustunut Osininien kanssa Moskovassa asuessaan.

Siellä oli hänellä ollut tilaisuus osoittaa heille muutamia palveluksia

ja antaa heille kerran kolmesataa ruplaa velaksi. Hänen poikansa

kävi, ylioppilaana ollessaan, usein heidän luonansa; olihan hänen

asuntonsakin lähellä Osininien taloa. Mutta ei se ollut läheinen

naapuruus eikä heidän elintapainsa niukat mukavuudet, jotka häntä sinne

houkuttelival: hän rupesi käymään Osinineilla usein siitä pitäin kuin

oli rakastunut heidän vanhimpaan tyttäreensä, Irinaan.

Irina oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Hän oli juuri jättänyt

instituutin, josta äiti oli hänet ottanut pois johtajattaren kanssa

sattuneen selkkauksen tähden. Selkkaus oli syntynyt siitä, että

Irinan oli ollut määrä julkisissa päättäjäisissä lausua tervehdysruno

tarkastajalle franskaksi, mutia juuri ennen juhlallisuuden alkua oli

hänen sijaansa pantukin toinen oppilas, rikkaan vuokraajan tytär.

Tuollaista häväistystä, tuollaista "affront" oli vanhan ruhtinattaren

mahdoton sietää. Eikä Irinakaan voinut antaa johtajattarelle anteeksi

kärsimäänsä vääryyttä. Hän oli jo ennakolta kuvaillut mielessään,

kuinka hän, kaikkien nähden, vetäen kaikkien huomion puoleensa, astuu

esille ja lausuu runonsa, ja kuinka sitten koko Moskova puhuu hänestä...

Ja Moskova olisi puhunutkin Irinasta.

Hän oli kookas, solakka tyttö, rinta vähän sisään painunut, olkapäät

nuoret, kaposet, iho hänen iäkseen harvinaisesti himmeän kalpeahko,

puhdas ja sileä kuin posliini, tukka tuuhea, vaalea, jossa tummemmat

suortuvat niin kummallisesti liittyivät toisiin, heleämpiin. Hänen

somista, melkein harvinaisen säännöllisistä kasvojensa piirteistä

ei vielä ollut kokonaan kadonnut tuo avonainen ilme, joka on niin

omituista nuoruuden ensi ajalla, mutta kauniin kaulan verkalliset

käänteet, tuo osittain hajamielinen, osittain väsähtynyt hymy

tiesivät herkkähermoista impeä, ja itse noitten tuskin myhähteleväin,

hienojen huulten, tuon pienen, hieman kapean nenän muodosteissa oli

jotain omavaltaista ja intohimoista, jotain sekä muille että hänelle

itselleen vaarallista. Hämmästyttäviä, todella hämmästyttäviä olivat

hänen mustanharmaat, hiukenevat silmänsä viheriäisine vivahteineen,

nuo säteilevät ripset, pitkät kuin Egyptin jumalattarilla, ja tuo

silmäkulmain rohkea rypistys. Omituinen ilme asui noissa silmissä: ne

näyttivät tarkasti ja miettivästi katselevan jotain tuntemattomain

syvyyksien ja kaukaisuutten takaa.

Instituutissa pidettiin Irinaa paraimpina oppilaina ymmärryksen ja

taipumusten puolesta, mutta luonteelleen häälyvänä, vallanhimoisena ja

huimapäisenä. Yksi luokkadaami ennusti hänen sortuvan intohimoihinsa:

— "_vos passions vous perdront_". — Toinen luokkadaami vainosi häntä

hänen kylmyytensä ja tunteettomuutensa tähden, sanoen hänen olevan

"_une jeune fille sans coeur_".[20] Kumppalit pitivät Irinaa ylpeänä ja

umpimielisenä, sisaret ja veljet pelkäilivät häntä, äiti ei luottanut

häneen, ja isä tuli hämilleen joka kerta kuin tytär kiinnitti häneen

salaperäiset silmänsä. Mutta ehdottoman kunnioituksen tunnetta hän

vaikutti sekä isässään että äidissään, ei ominaisuuksillaan, vaan

sillä, että hän, ties Herra miksi, herätti heissä omituisia, epäselviä

toiveita.

— Saatpas nähdä, Praskovja Danilowna, — virkkoi kerran vanha ruhtinas,

ottaen piipun suustaan — vielä se Arinka[21] meidät vie selville vesille.

Ruhtinatar närkästyi ja sanoi miehelleen, että tämä käyttää aina

tuommoisia "_des expressions insupportables_",[22] mutta sitten hän

mietti hieman ja lisäsi hampaittensa läpi:

— Niin... kyllä sietäisi viedäkin.

Irinalla oli kotonaan melkein rajaton vapaus. Ei häntä hemmoiteltu,

jopa vierottiinkin vähän, mutta ei häntä myös kukaan vastustellut:

ja sitä hän vaan tahtoikin... Sattui joskus liiankin nöyryyttäviä

kohtauksia: puotimies esimerkiksi on tullut ja huutaa hoilottaa kohti

kulkkua, että se muka tässä vielä juoksennelkoon omia rahojansa

peräilemässä, taikka alkavat palvelijat sättiä herrasväkeänsä vasten

silmiä, että mokomiakin ruhtinaita, joilla on itselläänkin nälkä

niin, että näköä haittaa, — silloin istui Irina liikahtamatta ja

silmäänsäkään räväyttämättä, häjy hymy synkillä kasvoilla. Vanhemmille

oli hänen yksi ainoa hymynsä paljoa katkerampi kaikkia moitteita. He

tunsivat olevansa syypäitä, syyttömästi syypäitä tuon olennon edessä,

jolla hamasta synnyinhetkestään näkyi olevan oikeus nauttia rikkautta,

prameutta, kunnioitusta.

Litvinow rakastui Irinaan heti ensi silmäyksellä; (hän ei ollut kuin

kolme vuolta vanhempi Irinaa). Pitkiin aikoihin ei hänen kumminkaan

onnistunut herättää hänessä vastarakkautta, ei edes huomiotakaan.

Tytön käytös häntä kohtaan vivahti päinvastoin jonkinlaiseen

vihamielisyyteen, ikäänkuin Litvinow olisi tehnyt itsensä syypääksi

häntä kohtaan johonkin loukkaukseen, jonka hän oli kätkenyt

sydämmeensä, voimatta antaa sitä anteeksi. Litvinow oli siihen aikaan

liian nuori ja kokematon, käsittääkseen, mitä tuon vihamielisyyden,

melkeinpä halveksimisen alla saattoi piillä. Niinpä istuu poika parka

useinkin, unohtaen luennot ja kirjat, tuossa Osininien ilottomassa

vierashuoneessa, salaa katsellen Irinaa, ja sydän se verkalleen

hiukenee ja hiljalleen kytee, ja rintaa ahdistaa. Irina taas on

ikäänkuin suutuksissaan, ikäänkuin ikävissään; hän nousee, kulkee

kerran huoneen poikki, katsahtaa häneen kylmästi, niinkuin katsahtaisi

tuoliin tai pöytään, kohauttaa olkapäitään ja panee kätensä ristiin.

Saattaa käydä niinkin, ett'ei hän koko illassa kertaakaan katsahda

Litvinowiin, ei puhellessaankaan hänen kanssansa, ikäänkuin kieltäen

häneltä senkin almun; tahi ottaa kirjan, on lukevinaan, mutta ei lue

kumminkaan, rypistelee silmiänsä ja pureksii huuliansa tai äkkiä

kysäisee ääneen isältä tai veljeltä: mitä kärsivällisyys on saksaksi?

Litvinow koetti päästä pois tästä taikapiiristä, jossa hänen oli

niin tuskallista ja jossa hän räpistelihe lakkaamatta kuin lintu

satimessa. Hän poistui Moskovasta viikoksi maalle, mutta siellä oli

hän tulla hulluksi surusta ja ikävästä, ja ihan laihtuneena, sairaana

palasi hän Osininien luokse... Kummallista! Irinakin oli näinä

päivinä huomattavasti laihtunut; kasvot olivat kellastuneet, posket

kuopallaan... Mutta entisiä kylmemmin hän tervehti Litvinowia, melkein

ilkkuvalla välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi Litvinow entistä

enemmän häntä loukannut.

Näin piinasi hän Litvinowia pari kuukautta.

Ja sitten muuttui äkisti kaikki yhtenä ainoana päivänä. Rakkaus

leimahti ilmi kuin tulipalo; se syöksähti esiin kuin ukkosen pilvi.

Kerran ja se päivä pysyi hänellä muistossa kauan aikaa — istui

Litvinow jälleen Osininien vierashuoneessa akkunan ääressä, tylsästi

katsellen ulos kadulle. Häntä harmitti, ja hänen oli ikävä, ja hän

halveksi omaa itseänsä eikä päässyt paikaltaan liikahtamaan... Olisi

tuossa joki akkunain alla, sinne — niin tuntui — sinne hän syöksisi

kauhulla, mutta säälittä. Irina oli istahtanut lähelle häntä ja oli

niin omituisesti äänetön ja liikkumatta. Pariin päivään ei hän enää

ollut puhellut Litvinowin kanssa sanaakaan, enempää kuin muittenkaan

kanssa. Hän istui istumistaan, pää käden varassa, ikäänkuin neuvotonna,

silloin tällöin vaan vilaisten ympärilleen. Tämä jäädyttävä riutuminen

kävi Litvinowille vihdoin sietämättömäksi. Hän nousi ja alkoi hakea

lakkiansa, jäähyväisiä sanomatta.

— Älkää menkö, — kuului äkkiä hiljainen kuiskaus.

Litvinow tunsi sydämmensä vavahtavan. Hän ei ollut tuntea Irinan ääntä:

jotain ennen olematonta helähti noissa sanoissa. Hän katsahti ylös ja

tyrmistyi: Irina katsoi häneen lempeästi, niin juuri, lempeästi.

— Älkää menkö, — toisti hän, — jääkää tänne. Minä tahdon olla teidän

kanssanne.

Hän hiljensi vieläkin äänensä.

— Jääkää tänne... Minä tahdon.

Ymmärtämättä mitään ja tietämättä oikein itsekään, mitä teki, lähestyi

Litvinow häntä ja ojensi kätensä häntä kohti... Irina antoi hänelle

molemmat kätensä, myhähti sitten, punastui ja yhä hymyillen läksi

huoneesta ulos... Kotvasen kuluttua hän palasi nuoremman sisarensa

kanssa, loi Litvinowiin jälleen samallaisen pitkän ja hellän katseen ja

osoitti hänet istumaan viereensä...

Ensi alussa ei Irina voinut virkkaa sanaakaan, huokaili vaan

ja punastui. Sitten alkoi hän, aristellen, tiedustella hänen

opinnoistaan, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt. Saman päivän illalla

koetti hän useampia kertoja lausua mielipahaansa siitä, ett'ei ollut

kylliksi osannut arvostella häntä, vakuutti muuttuneensa nyt aivan

toisellaiseksi ja hämmästytti häntä äkkinäisellä tasavaltaisuuden

mielen-ilmauksella. (Litvinow ihaili siihen aikaan Robespierreä eikä

uskaltanut ääneen moittia Maratia). Viikon perästä tiesi Litvinow

Irinan rakastavan häntä.

Niin. Kauan säilyi Litvinowin muistossa tuo ensimmäinen päivä, mutta

ei unohtanut hän seuraaviakaan, niitä päiviä, jolloin hän vielä,

koettaen epäillä ja tohtimatta uskoa, tuntien rinnassaan liikauttavaa

riemua, melkeinpä pelkoa, selvään näki, kuinka tuo odottamaton onni

alkoi itää, kasvamistaan kasvoi ja vihdoin, vastustamattomasti ottaen

valtoihinsa kaikki, mitä sen edessä oli, syöksähti häneen täydellä

voimalla. Silloin löivät ensi lemmen heleät hetket, nuo hetket, joita

ihminen ei saa eikä saatakaan elää kuin kerran elämässään.

Irina muuttui äkkiä säveäksi kuin karitsainen, pehmeäksi kuin silkki

ja äärettömän hyväntahtoiseksi. Hän rupesi antamaan nuoremmille

siskoilleen opetusta, ei pianonsoitossa, sillä hän ei ollut

soitannollinen, vaan franskan- ja saksankielessä. Hän valmisteli heidän

läksyjänsä ja otti osaa talouden askareihin. Kaikki häntä huvitti;

kaikkeen hän mielellänsä kiintyi. Vuoroin hän puheli lakkaamatta,

vuoroin vaipui äänettömään sulo-oloon. Hän rakenteli kaikenlaisia

suunnitelmia; mietiskeli loppumattomiin, mitä kaikkea hän on tekevä,

jouduttuaan naimisiin Litvinowin kanssa (heidän avioliittoansa ei hän

epäillyt ensinkään), kuinka he sitten yhdessä alkavat...

— Tehdä työtä — lisäsi Litvinow.

— Niin, teemme työtä — toisteli Irina — lueskelemme... mutta ennen

kaikkea matkustelemme.

Varsinkin teki hänen mielensä lähteä piammiten pois Moskovasta, ja

kun Litvinow huomautti, ett'ei hän ole vielä päättänyt kurssiansa

yliopistossa, silloin Irina, hetkisen mietiskeltyään, vastasi, että

sopiihan opinnot päättää Berlinissää tai... siellä nyt missä hyvänsä.

Irina ei pitänyt tarpeellisena kätkeä tunteitansa, ja senpä vuoksi

hänen mieltymyksensä Litvinowiin ei pysynytkään pitkää aikaa salassa

ruhtinaalta ja ruhtinattarelta. Mikään varsinainen, ilon aihe se

ei heille ollut, mutta, ottaen olot ja asianhaarat lukuun, eivät he

tahtoneet heti kohta panna jyrkkää kieltoakaan sitä vastaan. Olihan

Litvinowilla sentään melkoinen omaisuus.

— Mutta nimi, mutta nimi! — huokaili ruhtinatar.

— No niin, nimi kyllä... se on totta, — oli ruhtinaalla tapana

vastata. — Mutta onhan hän kumminkin aatelismies ja sitä paitsi:

eihän Irina meitä kumminkaan tottelisi. Vai onko hän milloinkaan

jättänyt tekemättä, mitä kerran on tahtonut tehdä? _Vous connaissez sa

violence!_[23] Ja eihän asia vielä olekaan lopullisesti lukossa.

Näin puheli ruhtinas, mutia itsekseen hän ajatteli: "Madame Litvinow,

— eikö muuta? Toista minä olisin odotellut."

Litvinow joutui kokonaan tulevan morsiamensa valtaan, ja mielellään

hän siihen antautuikin. Hän oli ikäänkuin kiertynyt kurimukseen,

ikäänkuin kadottanut oman itsensä... Se tuntui hänestä kammottavalta

ja se tuntui suloiselta; ei hän säälinyt mitään eikä hän säästänyt

mitään. Mikä avioliiton merkitys on, ja mitä velvollisuuksia siinä;

voiko hänestä, niin auttamattomasti toisen valtaan joutuneesta, tulla

hyvää aviomiestä, ja millainen tulee Irinasta aviovaimo, ja onko

heidän keskinäinen välinsä oikealla tolalla — sitä hän ei voinut

ratkaista. Hän oli kiihkeässä tilassa. Yksi asia oli hänelle selvillä:

mennä Irinan jäljestä, Irinan kanssa, eteenpäin loppumattomiin,

tuli mitä tuli! mutta vaikk'ei Litvinowin puolelta tullut vähintäkään

vastustelua, ja vaikka Irinan lempeys edelleen oli ylenpalttisen

hehkuvaa, sattui kumminkin joskus väärin-ymmärryksiä ja selkkauksia.

Kerrankin riensi Litvinow hänen luokseen suoraa päätä yliopistolta,

yllään vanha nuttu ja sormet musteessa. Irina kiiruhti häntä vastaan,

tavallisella ystävällisellä tervehdyksellä, mutta pysähtyi äkkiä.

— Tehän olette ilman sormikkaita — lausui hän painavasti, ja lisäsi

samassa: — hyi, te olette tuommoinen... ylioppilas!

- Kovinhan te olette herkkätunteinen, Irina, — virkkoi Litvinow.

— Te olette todellakin... ylioppilas. _Vous n'êtes pas

distingué_[24]

Ja kääntäen hänelle selkänsä, meni Irina toiseen huoneesen. Tuntia

myöhemmin hän kyllä pyysi anteeksi...

Yleensä myönsi Irina mielelläänkin syyllisyytensä ja pyysi häneltä

anteeksi, mutta — kummallista — useinkin hän, melkein itkusilmin,

syytti itseänsä pahoista taipumuksista, joita hänessä ei ollutkaan, ja

sen sijaan itsepäisesti kielsi todellisia virheitänsä.

Toisen kerran oli hän, Litvinowin tullessa, itkussa silmin, pää käden

nojassa, suortuvat hajallaan. Kun Litvinow säikähtäneenä kysäsi syytä

hänen mielipahaansa, osoitti hän sanaakaan sanomatta sormella

rintaansa. Litvinow säpsähti. "Keuhkotauti!" iski hänen mieleensä, ja

hän tarttui tyttöä käteen.

— Oletko sinä sairas? — kysyi hän vapisevalla äänellä. (Tärkeissä

kohtauksissa he jo sinuttelivat toisiansa)... — Minä käyn heti lääkärin.

— Minä olen aivan terve... mutta tämä leninki... ettekö te ymmärrä?

— Kuinka niin? Tämä leninkikö?... — virkkoi toinen ymmällä.

— Kuinkako niin? Niinpä vaan niin, ett'ei minulla ole toista, ja että

tämä on vanha ja inhoittava, ja tämä minun pitää ottaa ylleni joka

päivä silloinkin kuin sinä... kuin te tulette... Sinä hylkäät minut

vihdoin, nähdessäsi minua aina tämmöisenä tuhkapöperönä.

— No mutta, Irina hyvä, mitäs sinä nyt puhutkaan? Onhan tuo leninki

erittäin sievä... Minulle se on sitäkin rakkaampi kuin sinut juuri

siinä näin ensi kerran.

Irina punastui.

— Olkaa hyvä, Grigori Mihailovitsh, älkää muistuttako minulle sitä,

että tämä oli jo silloinkin minun ainoa leninkini.

— Mutta, Irina Pavlovna, se pukee teitä niin erinomaisen hyvin.

— Eikä pue: se on ilkeä, se on inhoittava, — vakuutteli tyttö,

hermostuneena nyppien pitkiä, pehmoisia suortuviaan. — Voi tätä

köyhyyttä, tätä köyhyyttä, tätä alhoa kuitenkin! Mitenkä päästä tästä

köyhyydestä! Mitenkä nousta alhosta!

Litvinow ei tiennyt mitä sanoa ja kääntyi hieman syrjään.

Äkkiä hyppäsi Irina tuoliltaan ja laski molemmat kätensä hänen

olkapäilleen.

— Mutta sinähän rakastat minua! Rakastathan sinä? — lausui hän,

läheten häntä, ja hänen kyynelisissä silmissään välähti onnen ilo. —

Rakastathan sinä minua tässä inhoittavassakin leningissä?

Litvinow heittäysi polvilleen hänen eteensä.

— Niin, rakasta minua, rakasta minua, armas, sinä pelastajani, —

kuiskasi hän, kumartuen hänen puoleensa.

Päiviä kului, viikkoja vieri tällä tavoin. Mitään muodollisia

selityksiä ei tosin vielä tehty, ja Litvinow yhä viivytteli

kysymystään, tietysti ei siitä syystä, että hän itse tahtoi niin tehdä,

vaan odotellessaan Irinalta käskyjä. (Irina oli näet kerran ohi mennen

huomauttanut heidän kumpaisenkin olevan niin naurettavan nuoria, että

edes moniahta viikko pitäisi lisätä heidän ikäänsä). Kaikki asiat

kulkivat kumminkin lopullista ratkaisuaan kohti, ja lähin tulevaisuus

astui astumistaan yhä selvempipiirteisenä esiin. Silloin sattui

tapaus, joka hajoitti kaikki aikeet ja suunnittelut, hajoitti kuin

tuuli tiellä köykäisen tomun.