— Omituinen mies! — ajatteli Litvinow itsekseen, astuessaan
hotelliinsa. — Omituinen mies! Pitää ottaa selko hänen asunnostaan.
Hän astui huoneesensa. Kirje pöydällä pisti hänen silmäänsä. "Se on
Tanjalta!" ajatteli hän, iloiten siitä jo ennalta, mutta kirje olikin
maalta, hänen isällään. Litvinow mursi vaakunasinetin ja rupesi
lukemaan kirjeitä. Äkkiä tunsi hän väkevän, erittäin miellyttävän ja
tutun hajun. Hän katsahti ympärinsä ja huomasi akkunalla vesilasissa
suuren vihkon heliotroopeja. Vähän kummastellen kumartui hän kukkasia
kohti, kosketti niihin, haisteli niitä... Jotain alkoi kangastaa hänen
mielessään, jotain varsin kaukaista... mutta mitä, se ei johtunut
mieleen. Hän soitti palvelijaa ja kysäsi, mistä nuo kukkaset.
Palvelija sanoi erään rouvas-ihmisen tuoneen ne tänne. Nimeänsä hän ei
ollut ilmoittanut; olihan vaan arvellut, että kyllä "herra Zluitenhoff"
näistä kukkasista varmaankin arvaa, kuka niitten luoja on. Taaskin
vilahti jotain mielessä. Hän tiedusteli palvelijalla rouvan ulkomuotoa.
Palvelija selitti hänen olleen kookkaan ja erittäin hyvin puetun, harso
kasvoilla.
— Kaiketikin venäläinen kreivitär — lisäsi hän.
— Mistä sen päätätte? — kysyi Litvinow.
— Hän antoi minulle kaksi guldenia, — vastasi palvelija, vetäen suunsa
irveen. Litvinow päästi hänet menemään ja seisoi sitten kauan aikaa
akkunan ääressä mietiskellen. Vihdoin hän viittasi kädellään ja rupesi
uudestaan lukemaan kirjettä.
Isä ruikutteli siinä tavallisia huoliansa, vakuuttaen, ett'ei vilja
kelpaa kellenkään, vaikka ilmaiseksi tarjoaisi, että palvelusväkeä ei
enää saa tottelemaan millään, ja että pian kaiketi tulee maailmanloppu.
"Aatteles", kirjoittaa hän muun muassa; "olivat pilata viimeisen
kuskini, muistathan, sen kalmukkipojan. Ja kerrassaan olisi poika
ollutkin mennyttä kalua, niin ett'ei olisi minulla edes ajuriakaan
ollut, ellei kaikeksi onneksi hyvät ihmiset olisi auttaneet ja
poikaa Rjäsaniin lähettämään neuvoneet papin tykö, joka kyllä
kuuluisa panentatautien parantaja on. Hänen keinonsa onnistuikin
ylenpalttisesti, kuin myös todistukseksi siitä tyköliitetään itse
sen papin kirje, niinkuin dokumentti." Uteliaana silmäsi Litvinow
pikimmiten läpi tämän "dokumentin". Siinä luki: "Renkimies Nikanor
Dmilrijew vaivattiin senkaltaiselta taudilta kuin lääketaidolle
saavuttamaton on; ja tämä tauti on muitten ihmisten pahansuomuksen
kautta päälle tullut; mutta syynä siihen on hän itse, Nikanor,
ett'ei hän lupaustansa muutamalle neitsyelle täyttää tahtonut, jonka
lähden tämä neitsyt muitten ihmisien kautta saattoi hänet kaikkeen
kelpaamattomaksi, ja ellen minä tainkaltaisessa tilassa olisi
hänen avuksensa rientänyt, niin olisi hän kokonaan hukkaan joutunut,
niinkuin yksi kaalimato; mutta minä, luottaen itseni Kaikkinäkevän
Silmän päälle, tulin hänelle avuksi hänen elämässänsä; mutta millisellä
tavalla minä tämän matkaansaattanut olen, se on salaisuuteen
kätketty; vaan teitä, arvoisa herra, minä pyydän, ett'ei tämä
neitsyt saa tainkaltaisia häjyjä tapoja täst'edes toimittaa, kuin
myös ei uhkauskaan olisi haitaksi, koska hän muutoin jälleen voi
pahan-elkisesti itseänsä häntä kohtaan käyttää." Miettimään pani moinen
dokumentti Litvinowin.
Häneen tuulahti arojen takamaat, tuulahti ummehtuneen elämän synkkä
pimeys, ja suloiselta tuntui hänestä, tietäessään lukevansa tätä
kirjettä juuri Badenissa.
Puoliyö oli jo aikaa sitten kulunut. Litvinow kävi vuoteesen ja
sammutti kynttilän, mutta hän ei saanut unta silmiinsä. Hänen
näkemänsä ihmiset, hänen kuulemansa puheet ne myötäänsä hyörivät
ja pyörivät hänen päässään, kummallisesti sekaantuen ja punoutuen
toisiinsa. Pää oli kuuma ja tupakansavusta kipeä. Vuoroin oli hän
kuulevinaan Gubarewin muminaa ja näkevinään hänen alasluodut silmänsä
ja niitten tympeän, itsepäisen ilmeen; vuoroin taas nämä silmät
rupesivat hehkumaan ja hyppimään, ja hän tunsi rouva Suhantshikowin
ja kuuli hänen rämeän äänensä, ja hänen täytyi vasten tahtoansakin
toistaa rouvan sanoja: "antoi, antoi, korvalle antoi". Väliin
muodostui hänen eteensä Potuginin epäsuhtainen olento, ja monistellen
muisteli hän Potuginin jok'ainoata sanaa; tämä oli jo kymmenes,
kahdeskymmenes kerta. Väliin taas hyppäsi näkyviin, kuni nuuskarasian
nukke, Voroshilow taiteellisesti prässätyssä palttoossaan, joka
istui hänen yllään kuin uudenuutukainen uniformu. Vuoroin ilmestyi
Pishtshalkin, viisaasti ja arvokkaasti nyökäytelien hyvin kerittyä
ja todella hyvänsävyistä päätään; vuoroin kirkui ja sätti Bindasow;
väliin Bambajew itki ja innosteli... Mutta yhä vaan tuo lemu,
luopumaton, hellittämätön, suloinen, raskas lemu ei päästänyt häntä
rauhaan; yhä väkevämpänä se levisi pimeässä ja yhä kiihkeämmin
muistutti se hänelle jotain, josta hän ei mitenkään saanut kiinni...
Litvinowin juolahti mieleen, että kukkain tuoksu yöllä makuuhuoneessa
on epäterveellistä. Hän nousi, pääsi kopeloimalla kukkavihkon luo
ja kantoi sen viereiseen huoneesen, mutta sieltäkin tunkeusi hänen
luokseen pielukseen, peitteen alle tuo uuvuttava tuoksu, ja hänen
täytyi tuskitellen käännellä kyljeltä loiselle. Jo rupesi kuume
ahdistamaan häntä; jo ilmestyi pappi, — kuuluisa panentatautien
parantaja, kahdesti hypäten tien poikki, ketteränä jäniksenä, parta
leuassa ja palmikko niskassa; jo ilmestyi Voroshilow, istuen kenraalin
töyhdössä kuin missä pensaassa ikään ja rupesi satakielenä livertelemään.
Äkkiä kavahti Litvinow vuoteeltaan ja löi kätensä yhteen, huudahtaen:
— Olisikohan se _hän!_ Mahdotonta!
Ymmärtääksemme tämän huudahduksen, täytyy meidän pyytää
suosiollista lukijaa palajamaan kanssamme muutamia vuosia ajassa
taaksepäin...