V.

— Herra Guharew, jonka luona minulla oli mielihyvä nähdä teitä

tän'iltana — alkoi hän — ei esittänyt minua teille. Sallinette minun

itse esittäytyä: Potugin, virasta eronnut hovineuvos, palvellut

aikoinaan Pietarissa, valtiovarain ministeriössä. Toivoakseni te ette

oudostele... minä ylimalkain en tapaa tutustua näin äkkipäätä... mutta

teidän kanssanne...

Potugin takertui sanoihinsa ja käski passarin tuoda lasillisen

kirsiviinaa. "Pitää rohkaista itseään", virkkoi hän, myhähtäen.

Litvinow katseli yhä suuremmalla huomiolla viimeistä niistä monista

henkilöistä, joitten yhteyteen hän tänä päivänä oli tullut, ja ajatteli

heti: "ei tämä ole samaa laatua".

Eikä ollutkaan. Hänen edessään istui, nyppien hienoilla käsillään

pöydän laitaa, leveähartiainen, rotevaruumiinen, lyhytjalkainen mies,

kiharatukkainen pää nyökällään, silmät sangen viisaat ja sangen

surulliset tuuheain kulmain suojassa, suu suuri, säännöllinen, hampaat

rumanlaiset ja nenä sitä perin venäläistä laatua, jota sanotaan

perunaksi. Hän oli päällä iskien kankealiikkeinen, melkein juro, mutta

ei varmaankaan jokapäiväisiä. Hän oli puettu huolimattomasti: lakki,

vanhan-aikuista kuosia, istui säkkinä hänen yllään, ja kaulaliina

oli siirtynyt sivulle. Hänen äkillinen luottavaisuutensa ei tuntunut

Litvinowista ensinkään tunkeilevalta; se oli hänestä päinvastoin

mielistelevääkin: näkihän selvään, ettei tuolla miehellä ollut tapana

työntäytyä outojen tuttavuuteen. Omituisen vaikutuksen hän teki

Litvinowiin, herättäen hänessä sekä kunnioitusta että myötätuntoisuutta

ja samalla jonkinlaista ehdotonta sääliä.

— Enhän siis häiritse teitä? — toisti hän pehmeällä, hieman sortuneella

ja heikolla äänellä, joka sopi erittäin hyvin hänen ulkoasuunsa.

— Ette millään muotoa, — vastasi Litvinow, — päinvastoin on se minulle

mieluisia.

— Todellakin? No mieluisia se on minullekin. Minä olen kuullut teistä

paljonkin ja tunnen teidän opintonne ja aikeenne. Minä kunnioitan

niitä. Siksipä te olittekin ääneti tänään.

— Ettepä tekään, luullakseni, paljoa puhunut, — huomautti Litvinow.

Potugin huokasi.

— Puhuivathan ne muut liiankin paljon. Minä kuuntelin valmista. No

miltäs - lisäsi hän, vaiettuaan hetkisen ja kohottaen kulmiaan vähän

lystikkäästi — miltäs teistä näytti tuo meidän Baabelin torni?

— Baabelin torni todellakin. Se sana osui aivan kohdalleen. Minun

teki yhä mieleni kysäistä tuolta herrasväeltä, mitä heidän melunsa

oikeastaan tarkoitti.

Potugin huokasi jälleen.

— Sepä se: eivät he itsekään sitä tiedä. Ennen muinoin olisi heistä

sanottu näin: "he ovat korkeampain tarkoitusten sokeita aseita";

no niin, mutta nykyjään me käytämme räikeämpiä epiteelejä. Enkä

minä oikeastaan aio heitä suinkaan moittia; sanonpa vielä senkin,

että he kaikki... se on melkein kaikki, ovat kelpo ihmisiä. Rouva

Suhantshikowista, esimerkiksi, tiedän minä todellakin sangen

paljon hyvää: hän on antanut viimeiset rahansa kahdelle köyhälle

sisarentyttärelle. Olkoon niinkin, että siihen vaikutti halu, saada

hieman kerskailtua ja näyttäytyä, mutta myönnättehän, että tuo

oli sentään merkillistä uhrautumista naisella, joka ei itsekään

ole rikas! Herra Pishtshalkinista ei puhettakaan: aikoinaan saapi

hän piirinsä talonpojilta aivan varmaan kunnialahjaksi hopeisen

pikarin, arbusin muodossa, mitäpä pyhimyskuvankin, joka esittää hänen

suojelus-enkeliänsä, ja vaikka hän kiitospuheessaan sanookin heille,

ett'ei hän mointa kunniata ansaitse, niin ei hän silloin puhu totta:

hän sen kyllä ansaitsee. Herra Bambajew, teidän tuttunne, on erittäin

hyväsydämminen mies. Hänen laitansa tosin on sama kuin runoilija

Jasikowin, joka, niinkuin kerrotaan, ylistellessään huimia kemuja,

itse joi pelkkää vettä. Bambajewinkaan ihastus ei kohdistu mihinkään

varsinaiseen, mutta ihastusta se kuluminkin on. Herra Voroshilow

on hänkin luonteeltaan parhaimpia, mitä olla saattaa. Hän — kuten

muutkin hänen tapaisensa, nuo kultaisen taulun miehet — on ikäänkuin

lähetetty tieteen, sivistyksen käskyläiseksi, ja hän vaikeneekin varsin

lausevasti, mutta mies on vielä niin nuori! Niin, niin, kaikki he ovat

kelpo väkeä, mutta lopputulos on sittenkin tyhjä; ruuakset ovat hyviä,

mutta ruoka — viskaa vaikka pellolle.

Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Litvinow Potuginia. Kaikki hänen

liikkeensä, kaikki käänteet hänen hätäilemättömässä, vaan itseensä

luottavassa puheessaan osoittivat sekä puhetaitoa että puhehalua.

Mielellään Potugin puhui, ja puhua hän osasikin. Hän ei kumminkaan

tehnyt sitä missä ja milloin hyvänsä, vaan odotteli filosoofin

tyyneydellä sopivaa, mielenmukaista tilaisuutta siihen, kuten ainakin

mies, josta elämä on jo ennättänyt kukistaa itserakkauden.

— Niin, niin, — jatkoi hän jälleen omituisella, alakuloisella, ei

kumminkaan sairasmaisella, huutotorilla, — kaikki tämä on varsin

kummallista, nähkääs. Ja sitten vielä yksi seikka. Jos esimerkiksi

tulee kymmenen Englantilaista yhteen, niin heti he rupeavat

keskustelemaan veden-alaisesta lennätinlangasta, paperiverosta,

rotannahkain valmistelutavasta, sanalla sanoen jostain, jolla on pohjaa

ja pontta. Jos kymmenen Saksalaista sattuu yhteen, silloin tietysti

astuu näyttämölle Schleswig-Holslein ja Saksan yhteys. Jos kymmenen

Franskalaista tulee yhteen, niin keskustelu kajoaa ehdottomasti

lemmen-asioihin, kierrelkööt miten paljon hyvänsä, mutta jos

kymmenen Venäläistä joutuu toistensa seuraan, silloin — ja senhän

te saitte itse nähdä tänään — silloin ruvetaan puhumaan Venäjänmaan

merkityksestä ja tulevaisuudesta, mutta aivan yleisissä piirteissä,

Ledan munista alkaen, ilman todisteita, ilman johtopäätöksiä. He

märeksivät myötäänsä tuota kovan onnen kysymystä, niinkuin lapset

gummiansa: ei mehua, ei makua! Samalla siinä sitten tuo mädännyt

Länsikin saa kuulla kunniansa! Omituinen juttu: tuo Länsi se lyö

meitä alakynteen jok'ikisessä kohdassa, ja mätä se vaan on! Ja jospa

me oikein todenteolla sitä halveksisimme, mutta tyhjää puhettahan se

on, pelkkää valhetta. Me moitimme sitä kyllä, mutta sen mielipide se

sittenkin on meille kallis-arvoista, sen, nimittäin parisilaisten

suupalttien. Minä tunnen erään miehen, ja hyvä mies taitaa ollakin,

perheen-isä, eikä aivan nuorikaan: tämä, tiedättekös, oli monta päivää

pahoillaan siitä, että oli kerran eräässä Parisin kahvilassa tilannut

itselleen "_une portion de biftek aux pommes de terre_",[14] mutta

oikea Franskalainen oli samassa kiljaissut: "_Garçon! Biftek pommes!_"

Ystäväni oli haljeta häpeästä. Ja sen koommin hän huusi kaikkialla:

_Biftek pommes!_ Ja niin hän neuvoi muitakin. Itse lorditkin

ihmettelevät sitä vapisevaa kunnioitusta, jolla meidän nuoret arolaiset

astuvat heidän häpeällisiin vierashuoneisinsa... Herrainen aika,

arvelevat nuo aromaan nuorukaiset, aatelkaas, missä sitä nyt oikeastaan

ollaankaan? Itse Annah Deslionsin luona!!

— Sanokaapas — virkkoi Litvinow — mikä se tuossa Gubarewissa teidän

mielestänne niin valtavasti vaikuttaa kaikkiin, jotka hänen kanssaan

seurustelevat? Eihän toki hänen taitonsa, hänen älynsä?

— Eipä suinkaan; eipä suinkaan. Semmoista ei hänellä ole olemassakaan...

— Hänen luonteensako sitten?

— Eikä ole hänessä sitäkään, mutta tahtoa hänellä on runsas määrä.

Ja tätä lahjaa, kuten tiedätte, ei meillä, Slaavilaisilla, ylen

määrin ole. Sen edessä me sanomme pass. Herra Gubarew tahtoi olla

päällikkönä, ja päällikökseen hänet kaikki tunnustivatkin. Minkäpäs

sille tekee? Hallitus on meidät vapauttanut maaorjuudesta, ja siitä

me olemme kiitollisia, mutta orjantavat ovat meihin liian syvälle

juurtuneet; emme me niistä niinkään pian pääse. Kaikessa ja kaikkialla

on meille tarpeen "baarin", herra. Tämmöisenä herrana on enimmäkseen

elävä olento; väliin on meidän valtiaanamme joku niin sanottu suunta...

tällä haavaa, esimerkiksi, olemme me ruvenneet luonnontieteiden

orjiksi... Miksikä, niillä perusteilla me orjiksi rupeamme, se on

epätietoista; luonto kai meissä siinä omansa ottanee. Pääasia vaan se,

että olisi meillä "baarin". No niin, sellainen meillä on; hän siis on

meidän, ja kaikesta muusta me viis! Orjia ollaan kuin ollaankin! Ja

orjan on ylpeys ja orjan on nöyryytys kanssa. Uusi baarin saatiin, —

vanha pois! Ennen oli Jaakko, nyt on Simo; korvalle Jaakkoa, polville

Simon eteen! Muistakaapas vaan, mitä kaikkia kepposia meillä on ollut

tähän lapaan! Me puhumme epäämisestä; se muka on erikoinen puoli

meissä; mutta ei se epääminenkään ole meissä samallaista kuin vapaan

miehen, joka miekalla lyö, vaan lakeijan, joka tuuppaa nyrkillään,

vieläpä herransa käskystäkin. No niin, ja pehmeätä väkeä me olemme

kanssa; ei ole konsti eikä mikään saada meidät kynsiinsä. Sillä tavoin

on herra Gubarewkin päässyt herraksi! Hän kolhi kolhimistaan yhteen

paikkaan ja reiän sai kuin saikin. Ja siitä miero miettimään: tuossahan

mies, jolla on suuria ajatuksia itsestään, joka luottaa itseensä ja

antaa käskyjä, — pääasia juuri se, että käskyjä antaa; hän on siis

oikeassa, ja häntä pitää siis totella. Kaikki lahkot meillä, nuo

Onufrievilaiset ja Akufinovilaiset, — kaikki ne ovat syntyneet ihan

samalla tavalla. Keliä on keppi kerran, se on meidän herra.

Potugin punastui, ja hänen silmänsä himmenivät.. Mutta omituista:

hänen puheessaan, niin katkeraa, jopa pahan-ilkistä kuin olikaan, ei

kumminkaan kuulunut sappea: siinä helähti pikemmin suru, todellinen,

vilpitön suru.

— Millä tavoin olette le tullut tuttavaksi Gubarewin kanssa? — kysyi

Litvinow.

— Tunnen hänet jo ammon ajoista. Ja katsokaas taas tätäkin kummallista

seikkaa: Joku kirjailija, esimerkiksi, tai muu sellainen on koko

ikänsä sekä runossa että suorasanaisesti moittinut juoppoutta,

viina-arentia... mutta äkkiäpä ostaakin pari viinatehdasta ja vuokraa

satakunnan kapakkaa — ja sillä hyvä. Toinen mies hänen sijassaan olisi

joutunut tuhoon ja turmioon, mutta tätä ei edes moititakaan. Sama se

on Gubarewinkin laita: hän on slavofiili ja demokraatti ja sosialisti

ja jos mitä, mutta hänen omaisuuttaan hoiti ja hoitaa tänäkin päivänä

hänen veljensä, noita vanhan kuosin herroja, joita ennen muinoin

sanottiin hammaslääkäreiksi. Entäs sitten rouva Suhantshikow, joka

panee Beecher-Stowen antamaan Tentelejewille korvapuusteja: hän melkein

matelee herra Gubarewin edessä! Ja tuossa Gubarewissa ei lopultikaan

ole muuta kuin se, että hän lukee viisaiden kirjoittamia kirjoja ja

yhä syvyyksiin pyrkii. Millainen hänellä on puhelahja, sen saatoitte

huomata tänään itsekin; ja Jumalan kiitos, eIlei hän puhukaan paljoa,

luimistelekse vaan. Mutta kun mies on hyvällä tuulella, oikein

levällään, niin silloin on minunkin, maltillisen ihmisen, vaikea sitä

sietää. Silloin hän rupeaa ivailemaan ja kertomaan likaisia juttuja,

— — niin, niin, tuo meidän suuri Gubarew kertoo likaisia juttuja ja

nauraa niille niin inhottavasti...

— Olettekohan te niinkään maltillinen, — virkkoi Litvinow. — Luulisin

päinvastoin... mutta sallikaa kysyäni, mikä teidän nimenne ja

isännimenne on.[15]

Potugin ryyppäsi kirsiviinaa.

— Nimeni on Sosont... Sosont Ivanitsh. Tämän ihanan nimen sain minä

erään sukulaisen, arkkimandriitin, kunniaksi, ja tämä kunnia onkin ainoa

asia, josta olen hänelle kiitollisuuden velassa. Minä olen, jos niin

saisin sanoa, papillista alkujuurta. Mitä taas minun maltillisuuteeni

tulee, niin turhaan te sitä epäilette: maltillinen minä olen.

Kaksikolmatta ajast'aikaa oli virastossa minun päällikkönäni oma

setäni, todellinen valtioneuvos Irinarkus Potugin. Tunsitteko häntä?

— En.

— Jonka johdosta teitä onnittelenkin. Ei, kyllä minä olen maltillinen

mies, mutta "palatkaamme alkuun", niinkuin lausuu kristiveljeni,

roviolla polteltu esipappi Habakuk.[16] Kummakseni käyvät vaan nuo

minun kansalaiseni. Kaikki he ovat alakuloisia, kaikki he kävelevät

nenä norpallaan, ja kumminkin on joka mies toivoa täynnä, ja jos vaan

vähänkin mitä sattuu, niin ovat valmiita lyömään päänsä seinään.

Ottakaa nyt esimerkiksi nuo slavofiilit, joihin herra Gubarewkin lukee

itsensä: kelpo väkeä; mutta heissäkin sama sekotus epätoivoa ja

ärtyisyyttä, hekin elävät pelkästä alkukirjaimesta. Tulee muka, tulee

kaikki tyyni. Omaa meillä ei ole mitään, eikä Venäjä ole kymmenen

vuosisadan kuluessa jaksanut saada mitään ominaista aikaan, ei

hallinnossa, ei oikeudenkäynnissä, ei tieteessä, ei taiteessa, ei edes

teollisuudessakaan... Mutta, maltas muka aikaa: kaikki tulee vielä.

Mutta mitenkäs se tulee, sallittakoon minun udella? Siten se, nähkääs,

tulee, että me, sivistyneet ihmiset olemme pelkkää pölyä vaan, mutta

kansa... o tuota suurta kansaa! Katsokaas tuota talonpojan ärmäkkää![17]

Siitä se on lähtevä kaikki tyyni. Kaikki muut epäjumalat on kukistettu;

uskokaamme siis ärmäkkään. Entäpä jos ärmäkkäkin pettää? Ei, se ei

petä; lukekaa rouva Kohanowskia, ja sitten silmät ylös lakeen! Jos

minä olisin maalari, niin tällaisen minä laittaisin kuvan: sivistynyt

mies seisoo musikan edessä ja kumartaa häntä syvään: tee minut

terveeksi, musikka, hyvä ystävä; tauti minut tappaa tuohon paikkaan;

ja musikka vuorostaan kumartaa sivistynyttä miestä syvään: opeta

minua, baarin, hyvä ystävä; pimeys minut tappaa tuohon paikkaan. Eikä

tietysti liikahda kumpainenkaan. — Ja kumminkin: ei tarvitsisi muuta

kuin rauhoittua, eikä yksin sanoissa, ja lainata vanhemmilta veljiltä

sellaista, mitä he ovat aikaan saaneet parempaa kuin me ja ennen meitä.

_Kellner, noch ein Gläschen Kirsch!_ älkää pitäkö minua juomarina.

Alkoholi, katsokaas, hellittää kieleni sileitä.

— Siitä päättäen mitä te nyt juuri sanoitte, — virkkoi myhähtäen

Litvinow — ei minun tarvitse tiedustellakaan, mihin puolueesen te

kuulutte ja mitä te Europasta ajattelette. mutta sallikaa minulle yksi

huomautus. Teidän mielestänne meidän pitäisi lainata, omaksemme ottaa

vanhemmilta veljiltämme, mutta mitäs hyötyä lainasta on, ellei sitä

soviteta ilman-alan, maanlaadun, paikallisten ja kansan olojen mukaan?

Isäni, muistaakseni, tilasi Boolenhopeilla valurautaisen, erittäin

hyväksi suositetun viskuukoneen, ja hyvä se todella olikin, mutta

mitenkäs kävi? Viisi vuotta se loikoi liiterissä aivan hyödytönnä,

kunnes sijaan ostettiin puinen, amerikalainen kone, joka paljoa

paremmin soveltui meidän oloihin ja tapoihin, niinkuin yleensä muutkin

amerikalaiset masinat. Ei sovi sentään ihan umpimähkään lainailla,

Sosont Ivanitsh.

Potugin kohotti päätään.

— Tuollaista lausetta en olisi teiltä odottanut, arvoisa Grigori

Mihailovitsh, — alkoi hän hetkisen kuluttua. — Kukas teitä pakottaa

lainaamaan umpimähkään? Ettehän te vierasta ota siitä syystä vain,

että se on vierasta, vaan siitä syystä, että se sopii teille: te

harkitsette siis, te valitsette. Mutta mitä seurauksiin tulee,

älkää niistä itsellenne surua tehkö: omaperäisyys muodostuu niihin

juuri noita paikallisia oloja, ilman-aiaa ja muita seikkoja myöten,

joista te mainitsitte. Tarjotkaa vaan hyvää ruokaa; kyllä kansan

vatsa sen sulattaa omalla lavallaan, ja aikaa voittaen, kun elimistö

on vahvistunut, antaa se kyllä _oman_ ravintonesteen. Otetaanpas

esimerkki vaikka meidän kielestä. Pietari Suuri liitti siihen tuhansia

ulkomaisia sanoja, hollannin-, franskan-, saksankielistä: nämä

sanat ilmoittivat käsitteitä, jotka oli tehtävä tunnetuiksi Venäjän

kansalle. Viisastelematta ja kursailematta kaatoi Pietari noita sanoja

kahmaloittain, saavittain, aamittain meikäläisten vatsoihin. Ensi

alussa syntyi todellakin jotain kamalan kummallista, mutta sittemmin

alkoi juuri tuo sulattelu, josta minun oli kunnia mainita teille.

Käsitteet imeytyivät, juurtuivat kiinni; vieraat muodot katosivat

vähitellen, kieli löysi omissa sisimmissään sellaista, joka saattoi

astua niitten sijaan — ja nyt teidän nöyrin palvelijanne, varsin

keskinkertainen stilisti, ottaa kääntääkseen minkä sivun hyvänsä

Hegelistä — jaa, jaa, Hegelistä juuri — käyttämättä ainoatakaan

epä-slaavilaista sanaa. Ja niinkuin on käynyt kielen, niin käy,

toivottavasti, kaiken muunkin. Kysymys on vaan: kestääkö luonto? Ja

Venäläisen luonto se kestää kyllä: on se pahemmistakin hämmingeistä

selvinnyt. Peljätä terveyttänsä, omaa itsenäisyyttänsä saattavat

ainoastaan hermotautiset ja heikot kansat; ja taas: innostella

vaahto suussa siitä, että me muka ollaan Venäläisiä, — sellainen on

mahdollista ainoastaan joutilaalle väelle. Minä pidän tarkkaa huolta

terveydestäni, mutta en ihastele sitä milloinkaan: minua hävettäisi.

— Niinpä kyllä, Sosont Ivanitsh — puheli vuoroansa Litvinow — mutta

miksikä sälyttää päällemme moisia koettelemuksia? Itsehän te sanoitte,

että ensi alussa syntyi jotain kamalan kummallista. Entäpäs, jos tuo

kamalan kummallinen olisi jäänytkin olemaan? Ja jäihän se, kuten kyllä

tiedätte.

— Ei ainakaan kieleen, ja se on varsin tärkeätä, mutta enhän minä ole

kansaa luonut; eihän ole minun syyni, että sen täytyy käydä moinen

koulu. "Saksalaiset ovat kehittyneet säännöllisesti", huutavat meidän

slavofiilit, "antakaa meillekin säännöllinen kehitys!" Mutta mistäs

sen otti, koska meidän heimomme ensimmäinenkin historiallinen toimi —

kutsua ruhtinaansa merten takaa — oli epäsäännöllistä, epänormaalista,

mikä tähän päivään asti yhä uudistuu meissä jokaisessa, sillä jokainen

meistä on aivan varmaan, edes kerran eläissään, sanonut muukalaiselle,

epävenäläiselle: "tulkat, hallilkat meitä ja vallitkat!" Minä

saatan kenties myöntää, että, istuttaessamme vieraita aineksia omaan

ruumiisemme, emme suinkaan saata ennakolta tietää, mitä me siihen

panemme, leipäpalasenko vai myrkkypalasenko. Mutta tietty asiahan on:

huonosta hyvään ei pääse milloinkaan parhaimman kautta, vaan pahimman.

Ja myrkkykin on lääkkeenä välisiä hyvää. Tylsämieliset ja lurjukset

ne yksin osoitelkoot riemumielin talonpoikain köyhyyttä vapauttamisen

jälkeen, juoppouden lisääntymistä viina-arentien lakkautettua...

Pahimman kautta hyvään!

Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojansa.

— Te kysyitte, mitä minä ajattelen Europasta — jatkoi hän jälleen.

— Minä ihailen sitä ja puolustan sen perusteita aina äärimmäisiin,

enkä yhtään katso tarpeelliseksi salata sitä. Siitä on jo pitkä

aika... eikä niinkään pitkä... kuin en enää ole peljännyt julki

lausumasta mielipiteitäni... ettehän tekään epäröineet, ilmoittaessanne

kantaanne herra Gubarewille. En minä enää, Jumalan kiitos, muodostele

käsitteitäni, mielipiteitäni, tapojani sitä myöten, kenen kanssa

kulloinkin seurustelen. Minusta nähden ei ole mikään niin kehnoa kuin

se tarpeeton arkamaisuus, se halpa miellyttämisen halu, joka tekee

sen, että meillä väliin hyvinkin ylhäisen viran mies koettaa hierautua

jonkun ylioppilaan suosioon, ylioppilaan, joka hänen silmissään

sittenkin on mitätön olento, mutta jonka edessä hän virnailee, kissana

kiemuroitsee. Olkoon menneeksi, että tuo ylhäinen virkamies menettelee

sillä lavoin, päästäkseen hyviin kirjoihin yleisön edessä, mutta

meikäläinen mies, suku-aatelia vailla, mitä hänen tarvitsee kierrellä

ja kaarrella? Minä olen kuin olenkin länsimaitten ystävä, Europan

uskollinen ystävä; toisin sanoen, minä puolustan sivistystä, juuri

sitä samaista sivistystä, josta meillä tehdään niin sievää pilaa,

sivilisatsionin ystävä — niin juuri, tämä sana on vielä sattuvampi —

ja rakastan sitä kaikesta sydämmestäni ja uskon siihen, eikä minulla

muuta uskoa ole eikä olemankaan pidä. Tämä sana: si-vili-sa-tsio-ni

(Potugin lausui selvästi ja painolla jok'ainoan tavun) on selvä ja

puhdas ja pyhä, mutta kaikki muut, kansallisuudet ja maineet ja sen

semmoiset, — ne tulevat verettä... Olkoot omissa lämpösissään!

— Entäs Venäjätä, Sosont Ivanowitsh, isänmaatanne, — rakastatteko sitä?

Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojaan.

— Rakastan tulisesti ja tulisesti vihaankin.

Litvinow kohautti olkapäitään.

— Tuo nyt on vanhaa, Sosont Ivanowitsh, pelkkiä yleisiä lauseparsia.

— Entäpä sitten? Mitäs se tekee? Sitäkös te säikähditte? Yleisiä

lauseparsia! Tunnen minä montakin hyvää yleistä lausepartta.

Esimerkiksi: vapaus ja järjestys — ovathan nekin semmoisia. Onko teidän

mielestänne sitten parempaa tämä meidän: arvojärjestys ja epäjärjestys?

Ja sitä paitsi: eivätköhän kaikki nuo lauseparret, joista nuorten päät

huumautuvat: ylenkatsottu _bourgeoisie, souverainité du peuple_[18]

työnteon oikeus, — eivätkös nekin kaikki ole yleisiä lauseparsia? Mitä

taas tulee rakkauteen, johon viha on erottamattomasti yhdistetty...

— Byronilaista tuo — keskeytti Litvinow, — romanttisuutta neljänsillä

kymmenillä.

— Se on erehdystä, älkää pahaksi panko! Ensimmäisenä viittasi

tuollaiseen tunteitten sekoitukseen Catullo, roomalainen runoilija

CatuIlo.[19] Häneltä minä sen olen saanut, sillä hiukkasen osaan minä

latinaakin, koskapa, niin sanoakseni, olen papillista alkua ja juurta.

Niin, niinä rakastan Venäjänmaata, rakastan tuota kummallista, armasta,

ilkeätä, kallista synnyinmaatani. Tällä erää olen sen jättänyt: pitihän

päästä tuulottelemaan, istuttuani kaksikymmentä ajast'aikaa virkapöydän

ääressä, kruunun rakennuksessa. Minä hylkäsin Venäjän, ja täällä on

hauskaa ja suloista olla; mutta pian lähden takaisin jälleen; siltä

tuntuu. Muokattua on puutarhassa maa, mutta ei siinä muuraimet kasva.

— Teidän on täällä hauskaa ja suloista, ja hyvältä täällä tuntuu

minustakin, — sanoi Litvinow. — Oppimaan tänne minäkin tulin, mutia

silti en saata olla näkemättä esimerkiksi tuollaisia asioita... — Hän

viittasi kahteen ohikulkevaan lorelliin, joitten ympärillä keikaili

muutamia sorakielisiä Jockey-clubin jäseniä, ja pelisaliin, joka oli

täpö täynnään väkeä, vaikka olikin jo myöhäinen aika.

— Luuletteko sitten, että minä katselen tuollaista silmät ummessa?

— vastasi Potugin. — Mutta, suokaa anteeksi: teidän huomautuksenne

johtaa mieleeni meikäläiset poloiset sanomalehdet Krimin sodan aikana:

nekin riemumielin viittailivat Timesin paljastamiin puutteisin

Englannin sota-asiain hallinnossa. En ole itsekään optimisti, ja kaikki

mikä inhimillistä on, kaikki tämä ihmis-elämä, koko tämä komedia

traagillisine loppuineen, — ei se minulle esiinny ruusuisessa valossa,

mutta miksikä sysätä Lännen syyksi sitä, minkä alkujuuri kenties asuu

syvällä itse inhimillisessä olemuksessamme? Tuo pelisali tuossa on

jotain, joka on suunnalta pois, totta kyllä; entäs meidän kotimaiset

pelipetokset, — nekö ne ovat koreampia? Ei, hyvä Grigori Mihailowitsh;

olkaamme vaan hiljaisempia, sävyisempiä! Kelpo oppilas huomaa kyllä

opettajansa erehdykset, mutta hän vaikenee kunnioittavasti, sillä

itse noista erehdyksistäkin on hänelle hyötyä; ne ohjaavat häntä

oikealle tielle. Mutia — jos teidän välttämättömästi tekee mieli hioa

hampaitanne mädänneesen Länteen, niin kas tuolla mennä pyyhkäisee

ruhtinas Cocó; hän on kaiketi neljännestuntia sitten viheriän pöydän

ääressä tuhlannut verorahat, mitkä on puserreltu satakunnalta perheltä;

hänen hermonsa ovat ärtyneet, ja sitä paitsi näin minä hänen tänään

selailevan Marxin kahvilassa Veuilleux'in broshyyriä... Siinä teillä

oiva seura!

— Malttakaa toki, malttakaa vähäsen — puuttui Litvinow kiireisesti

puheesen, huomattuaan Potuginin aikovan nousta pöydästä. — Minä en tunne

ruhtinas Cocóta kuin varsin vähän, ja tietysti on minun mieluisampi

haastella teidän kanssanne....

— Kiitos ja kunnia — keskeytti Potugin, nousten ylös ja kumartaen

jäähyväisiksi; — mutta olenpa jo jutellutkin teidän kanssanne, se

on: minä olen oikeastaan puhunut yksin koko ajan, ja olette te kai

itsestännekin havainnut, että ihmisen on vähän nolo ja tukala olla, kun

hän huomaa puhuneensa liian paljon — yksinään. Hyvästi siksi... Sanonpa

vieläkin, että minun on ollut hyvin hauska tutustua kanssanne.

— Mutta odottakaas loki yksi silmänräpäys, Sosont Ivanowitsh! Sanokaa

edes, missä asutte ja aiotteko vielä kauan olla näillä mailla!

Näytti kuin olisi Potugin vähän joutunut hämille.

— Viikon päivät olen vielä Badenissa, mutta saatammehan ylipäänsä

kohdata toisiamme täällä, Weberissä tahi Marxissa. Ja sopiihan minun

pistäytyä teilläkin.

— Pitää minun kumminkin saada tietää osoitteenne.

— Niin, mutta katsokaas: minä en ole yksinäni.

— Oletteko naimisissa? — kysäsi Litvinow.

— Enpä suinkaan... kylläpäs te nyt... mutta minun luonani on muuan

tyttönen.

— Vai niin! — virkkoi Litvinow hämillään, ikäänkuin anteeksi pyytäen.

— Hän on kaikkiansa kuuden vuoden vanha, — jatkoi Potugin. — Hän on

orpo... erään rouvan, hyvän tuttavani, tytär. Kyllä se on sittenkin

parasta, että yhdymme täällä. Voikaa hyvin! Hän painoi hatun syvälle

päähänsä ja läksi kiirein askelin pois. Pari kertaa hänestä vielä näkyi

vilaus kaasuliekkien alla, jotka jotenkin niukasti valaisivat tietä

Lichtenthalin lehtokujalle päin.