— Grigori Litvinow, poika punapaita. Venäläinen ytimiään myöten,
saan esittää. — Näin huudahti Bambajew, taluttaen Litvinowia erään
lyhyenlännän miehen eteen. Tämä mies, tilan-omislajain mallia, oli
puettu lyhytliepeiseen, avokauluksiseen takkiin, harmaisin housuihin,
tohvelit jalassa. Hän seisoi keskellä valoisata, sangen hyvin
sisustettua huoneita.
— Ja tämä tässä — lisäsi Bambajew, kääntyen Litvinowiin - tämä on nyt
justiinsa se, ymmärrätkö? Sanalla sanoen Gubarew.
Uteliaisuudella tarkasti Litvinow tuota "justiinsa sitä". Ensi
silmäykseltä ei hän huomannut hänessä mitään tavatonta. Hänen edessään
seisoi herrasmies arvokasta, vähän tylsänpuoleista ulkomuotoa, otsikas,
silmikäs, huulikas, parrakas, kaula leveä ja katse maahan luotu,
syrjästä käypä. Tämä herra myhähti hieman, virkkaen: "Mmm... niin... se
on hyvä se... hauskaa...", nosti käden kasvoilleen ja samassa, kääntyen
seljin Litvinowiin, astui muutaman kerran mattoa pitkin, verkalleen
ja omituisesti heilahdellen, niinkuin salavihkaa. Gubarewin oli tapa
astuskella alinomaa edestakaisin, lakkaamatta nykien ja näpelehtien
partaansa lujilla ja pitkillä kynsillään.
Paitsi Gubarewia oli huoneessa vielä muuan noin 50:n vanha nainen,
kulunut silkkipuku yllä, kasvot tavattoman vilkkaat ja keltaiset kuin
sitrona, mustia haivenia ylähuulessa, silmät pienet ja ketterät,
ikäänkuin aina valmiina hyppäämään ulos. Lisäksi istui huoneessa
nurkkaan hyyristyneenä muuan roteva mies-eläjä.
— No niin, arvoisa Matrjona Semjonovna — alkoi Gubarew, kääntyen naisen
puoleen ja nähtävästi pitäen tarpeettomana esittää hänelle Litvinowia.
— Mitäs te olittekaan meille kertomassa?
Nainen (nimellä Matrjona Semjonovna Suhantshikow, leski, lapseton,
vähävarainen, toista vuotta jo vaeltamassa maailmaa äärestä niin
toiseen) rupesi heti puhumaan erityisellä, suuttumuksen sekaisella
kiihkolla:
— Ja niin tulee hän kuin tuleekin ruhtinaan luokse ja sanoo näin:
teidän ylhäisyytenne, sanoo hän, teillä on niin ylhäinen arvo ja niin
korkea virka, sanoo hän, että teidän olisi varsin helppo parantaa
minun kohtaloani. Te ette saata olla, sanoo hän, kunnioittamatta
minun mielipiteitteni vilpittömyyttä! Ja kuinkas, sanoo hän, meidän
aikana voisikaan vainota ihmistä hänen mielipiteittensä tähden? Niin,
ja tiedättekös te, mitä ruhtinas teki, tuo sivistynyt, tuo ylhäinen
virkamies?
— No mitäs hän teki? — kysäsi Gubarew, sytytellen miettivänä
paperossia.
Rouva kohottihe ja ojensi eteenpäin luisevan kätensä, etusormi sojossa.
— Hän kutsui lakeijansa ja sanoi hänelle: "riisu heti paikalla sertukki
tuon miehen päällä ja ota se itsellesi. Minä lahjoitan tämän sertukin
sinulle!"
— Ja lakeija riisui? — kysäsi Bambajew, lyöden kätensä yhteen.
- - Riisui ja otti. Ja tämän teki ruhtinas Barnantow, tunnettu
pohatta, ylimys, erityisellä vallalla varustettu, hallituksen edusmies!
Mitäs me enää enemmältä?
Rouva Suhantshikowin raihnainen ruumis se oikein hytkähteli
suuttumuksesta, kasvot värähtelivät, kuihtunut rinta kohoeli tempoellen
litteän kureliivin alla; silmistä ei puhettakaan: ne hyppivät vaan,
vaikka samallaista iloa ne pitivät aina, puhui hän mistä asiasta
hyvänsä.
— Kostoa huutava, kostoa huutava vääryys! — kiljasi Bambajew. — Missä
rangaistus, kylliksi kova!
— Mmm... mmm... Mätää on kaikki, ylhäällä hamaan alas asti, — virkkoi
Gubarew, korottamatta ääntään. — Ei tässä ole kysymyksessä rangaistus...
tässä pitää ryhtyä... muihin toimiin.
— Mutta voiko se nyt olla totta? — kysäsi Litvinow.
— Sekö? — sanoi rouva Suhantshikow. — Sitä ei saa edes yrittääkään
epäillä, ei yri-yri-yrittääkään, — ja tämän sanan hän lausui
semmoisella voimalla, että oikein kokoon lyykähti. — Sen minulle
kertoi muuan kaikkein luotettavin henkilö. Ja kyllähän te, Stepan
Nikolajewitsh, hänet tunnettekin — Kapiton Jelistratow. Hän itse oli
sen kuullut niillä, jotka olivat omin silmin nähneet tämän ilkeän
tapauksen.
- Mikä Jelistratow? — kysyi Gubarew. — Sekö, joka oli Kasanissa?
— Se sama. Minä tiedän kyllä, Stepan Nikolaitsh, hänestä kerrotaan,
että hän muka oli kiskonut rahoja joiltakin vuokramiehiltä tai
viinanpolttajilta. Mutta kukas se sellaista on kertonut? Pelikanow!
Kuka semmoisen miehen puheita uskoo? Tietäähän sen jokainen, että hän
on — nuuskija!
— E-hei! Sallikaas nyt, Matrjona Semjonovna — puuttui
Bambajew puheesen, — Pelikanow on minun
ystäväni. Mikäs nuuskija hän on?
— Nuuskija hän juuri on, nuuskija!
— Mutta malttakaa nyt...
— Nuuskija se on, nuuskija! — huusi rouva Suhantshikow.
— Eikä olekaan, ei ikinä olekaan! Malttakaas, niin minä kerron teille,
— huusi vuoroansa Bambajew.
— Nuuskija se on, nuuskija! — toisteli vaan rouva.
— Eikä ole! Eikä ole! — parkui Bambajew vihdoin täyttä kurkkua. — Mutta
kas Tentelejew, se se toisia on!
Rouva vaikeni heti.
— Siitä herrasta minä tiedän täytenä totena seuraavan jutun, — jatkoi
Bambajew tavallisella äänellään. — Saatuaan haasteen kolmannelta
osastolta,[11] mateli hän kreivinna Blasenkrampfin jalkain juuressa,
vikisten ja vaikeroiden: "auttakaa minua, pelastakaa minut!" Noin
halpamaisesti ei Pelikanow olisi milloinkaan menetellyt.
— Mm... Tentelejew... — mumisi Guharew; — se... se on pantava muistiin.
Rouva kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.
— Kyll' ovat hyviä kumpainenkin, — läksi hän taas puhumaan. — Mutta
tiedänpäs minä Tentelejewistä paremmankin jutun. Niinkuin tiettyä on,
oli hän kauhea tyranni alustalaisiansa kohtaan, vaikka oli olevinaan
hyväkin emansipaattori. No niinpä istuu hän kerran tuttaviensa luona
Parisissa, ja yht'äkkiä astuu sisään rouva Beecher-Stowe, tiedättehän,
se "Setä Tuomon Tupa". Tentelejew, julman korskea mies, alkoi
pyytää isäntää esittämään häntä rouva Beecher-Stowelle, mutta tämä oli
tuskin saanut kuulla hänen nimensä, niin heti sanoo: "Mitä?" sanoo,
"rohkeneeko tuo pyrkiä tuttavaksi Setä Tuomon Tuvan tekijän kanssa?"
Ja vetää läimäyttää samassa hänelle sellaisen korvatillikan! "Ulos!"
sanoo: "heti paikalla!" — Ja kuinkas kävi? Tentelejew sieppasi
lakkinsa ja luikki häntä lyyhyssä tiehensä.
— No tuo nyt on nähtävästi liioiteltua, — huomautti Bambnjew. —
"Ulos!" se hänelle tosin sanottiin; se on tosi asia; mutta korvalle ei
Beecher-Stowe antanut!
— Antoi, antoi, korvalle antoi! — toisti rouva Suhantshikow kiihkeällä
ponnistuksella. — En minä joutavia jaarittele. Ja semmoisten miesten
kanssa te olette ystävä!
— Malttakaas nyt, Matrjona Semjonovna, malttakaas nyt! Enhän minä ole
milloinkaan sanonut Tentelejewia ystäväkseni; Pelikanowistahan minä
puhuin. —
— No, jos ei Tentelejew, niin joku toinen, esimerkiksi Mihajow.
— Mitäs hän sitten on tehnyt? — kysäsi Bambajew, hätkähtäen jo
ennakolta.
— Mitäkä tehnyt? Niinkuin te ette sitä tietäisi! Vosnesenskin
prospektilla[12] huusi koko kansan kuullen, että kaikki liberaalit olisi
työnnettävä tyrmään. Entäs vielä: kerran tulee hänen luokseen entinen
kymnaasitoveri, köyhä tietysti, ja kysäisee: "annatkos sinä päivällistä
minulle?" Ja siihen vastaa Mihnjow: "en; ei sovi; tänään tulee kaksi
kreiviä minun luokseni päivällisille; mene tiehesi!"
— Tuo nyt on pelkkää parjausta! — vaikeroi Bambajew.
— Parjaustako? Vai parjausta? Ensinnäkin ruhtinas Varhushkin, joka
niinikään oli päivällisillä ystävänne Mihnjowin luona...
— Ruhtinas Varhushkin — virkkoi ankarasti Gubarew; — me olemme tosin
serkuksia, mutta minä en päästä häntä luokseni. Niin muodoin ei maksa
vaivaa mainitakaan häntä.
— Toiseksi — jatkoi rouva Suhantshikow, nöyrästi nyökäyttäen päätään
Gubarewin puoleen — toiseksi sanoi sen minulle itse Praskovja
Jakovlevna.
— Mokomakin vierasmies! Hän ja sitten vielä tuo Sarkisow, nehän ne
juuri ovat mestareita keksimään kaikenlaista.
— Eipäs niinkään! Sarkisow valehtelee kyllä, se on totta; hänhän se isä
vainajansa ruumis-arkusta puhalsi kultakirjaisen hikiliinankin, siitä
minä en rupea riitelemään, mutta Praskovja Jakovlevna — mikä erotus!
Muistakaa toki, kuinka ylevämielisesti hän otti miehestänsä eron! Mutta
kas te, te olette aina valmis...
— No niin, riittää jo, Matrjona Semjonovna, — keskeytti hänet
Bambajew. — Heittäkäämme nyt nämä joutavat puheet ja kohotkaamme ylös
korkeuksiin. Minähän olen monessa liemessä keitetty, minä. Oletteko
lukeneet "M:lle de la Quintinie?" Erinomaisia! Ja aivan teidän
periaatteittenne mukaan!
— Min'en lue enää romaaneja, — vastasi rouva lyhyesti ja jyrkästi.
— Miks'ette?
— Siks'en, ett'ei nyt ole niitten aika: minulla pyörii päässäni yksi
ainoa asia: ompelukoneet.
— Mitkä koneet? — kysäsi Litvinow.
— Ompelu-, ompelukoneet. Nyt pitää joka naisen, jok'ainoan naisen
hankkia itselleen ompelukone ja perustaa yhtiöitä. Sillä lapaa saattaa
jokainen hankkia leipänsä, eikä aikaakaan, niin ovat kaikki naiset
itsenäisiä. Muutoin he eivät pääse vapaiksi, ei millään ehdolla. Tämä
on tärkeä, sangen tärkeä sosiaalinen kysymys. Meillä oli siitä aika
kina Boleslaw Stadnitskin kanssa. Tuo Boleslaw Stadnitski on varsin
kelpo mies, mutta käsittelee tällaisia asioita kauhean kevytmielisesti.
Nauraa vaan hohottaa... Pöllö!
— Jokainen saa vielä aikoinaan vastata edestään, jokainen
joutuu tilille, — lausui Gubarew osittain opettavalla, osittain
profetallisella äänellä.
— Niin, niin, — toisti Bambajew, — tilille justiin, tilille... No,
Stepan Nikolaitsh, - lisäsi hän, laskien ääntänsä — edistyykö teos?
— Aineksia kokoilen, — vastasi Gubarew, rypistäen silmiään.
Senjälkeen hän kääntyi Litvinowiin, kysyen, mitä tieteitä hän tutkii.
Litvinow, jolla jo alkoi pää mennä pyörälle tästä outojen nimien
kauheasta munakokkelista, tästä parjauksen vimmasta, tyydytti hänen
uteliaisuutensa.
— Vai niin! Luonnontieteitä siis. Ne ovat hyödyllisiä opintoina,
opintoina, ei päämääränä. Päämääränä pitää nyt olla... mm... pitää
olla... muuta. Sallikaa kysyäni, millaiset ovat teidän mielipiteenne?
— Mistä seikasta?
— Niin, se tahtoo sanoa, mitkä ovat teidän valtiolliset mielipiteenne?
Litvinow myhähti.
— Ei minulla ole mitään varsinaisia valtiollisia mielipiteitä.
Roteva mies nurkassa nosti nyt äkkiä päätään ja loi tarkkaavan
silmäyksen Litvinowiin.
— Kuinka niin? — kysäsi Gubarew omituisen säveästi. — Ettekö ole vielä
asiaan perehtynyt vai joko väsyttää?
— Mitenkäs minä sanoisinkaan? Minun mielestäni meidän, Venäläisten,
on liian aikaista pitää mitään valtiollisia vakaumuksia taikka
luulla, että meillä sellaisia on. Huomatkaa, että minä käsitän sanan
"valtiollisia" todellisessa merkityksessä ja että...
— Ja-ha. Epäkypsäin joukkoa, — keskeytti hänet Gubarew yhtä säveästi.
Senjälkeen astui hän Voroshilowin luokse, kysäisten, oliko tämä lukenut
häneltä saamaansa broshyyriä.
Voroshilow oli Litvinowin kummaksi koko ajan ollut aivan ääneti; oli
vaan rypistellyt kulmiansa ja miettivästi liikutellut silmiänsä (hänen
oli yleensäkin tapana joko pitää pitkiä puheita tai olla vaiti).
Hän ojensihe nyt, sotilaan tavoin, kolautti saappaankorot yhteen ja
nyykäytti myöntävästi päätään.
— No? Oletteko tyytyväinen?
— Pääperustelmiin kyllä, mutta johtopäätöksiin en.
— Mmm... Andrei Ivanitsh kumminkin kehui tätä kirjaa hyväksi. Perästä
päin saatte sitte tuoda esiin epäilyksenne.
— Käskettekö, että esitän ne kirjallisesti?
Gubarew hämmästyi nähtävästikin: tuo oli hänelle odottamatonta.
Kotvasen mietittyään hän kumminkin virkkoi: — Niin, kirjallisesti.
Ja samalla minä pyytäisin teitä myöskin esittämään ajatuksenne...
noista... noista assosiationeista.
— Lassallen mukaan vai Schultze-Delitshin, kummin käskette?
— Mmm... kummankin. Siinä, nähkääs, on meille, Venäläisille,
erittäin tärkeä tuo finansipuoli asiata. No niin, ja samoin myöskin
artellilaitos... ituna... Kaikki tämä on otettava lukuun... Täytyy
päästä asian ytimeen. Niinikään talonpoikain maa-osuuden seikka...
— Mikä on teidän ajatuksenne, Stepan Nikolaitsh, maa-osuutta kohti
tulevasta desätina-määrästä?[13] — kysäsi Voroshilow, kunnioittavan
hienotunteisesti.
— Mmm... Entäs kunnan yhteismaa? — lausui Gubarew
syvämietteisesti ja purasi partaansa, katsoa tuijottaen pöydänjalkaan.
— Yhteismaa... Ymmärrättekö te sitä? Sillä on suunnaton
merkitys. Ja sitten, mitä on sanottava noista tulipaloista...
noista... noista... hallituksen toimenpiteistä, joilla vastustetaan
sunnuntaikouluja, lukutupia, sanomalehtiä? Mitä tietää se, että
talonpojat kieltäytyvät allekirjoittamasta ohjesääntöjä? Ja vihdoin,
millainen on asiain tila Puolassa? Ettekö te huomaa, mihin kaikkeen
tämä vie? Ettekö te huomaa, että... mm... että meidän... että meidän
pitää nyt yhtyä kansaan, saada selville... saada selville, mitä se
ajattelee? — Gubarew joutui äkkiä omituisen raskaasen, suuttumuksen
sekaiseen kiihkoon: ihan kävivät kasvot harmaiksi, mutta yhä hän
pureskeli partaansa, silmiään nostamalla. — Ettekö te huomaa...
— Jevsejew on roisto! — pamautti äkkiä rouva Suhantshikow, jolle
Bambajew, kunnioituksesta isäntää kohtaan, oli ollut jotain puhumassa
hiljaisella äänellä.
Gubarew pyörähti kantapäillään ja läksi taas kävellä huojumaan pilkin
lattiaa.
Vähitellen alkoi saapua muitakin vieraita. Illemmalla oli jo sangen
paljo väkeä koolla. Muun muassa saapui herra Jevsejewkin, josta
rouva Suhantshikow äsken oli antanut niin ankaran lausunnon. Nyt
puheli rouva hänen kanssaan varsin ystävällisesti ja pyysi Jevsejewiä
saattamaan häntä kotia. Saapui niinikään muuan Pishtshalkin, ideaalinen
sovintotuomari, niitä ihmisiä, joita Venäjä todellakin tarvinnee,
nimittäin yksinkertainen, vähätietoinen ja huonolahjainen, mutta
tunnollinen, kärsivällinen ja rehellinen. Talonpojat hänen piirissään
melkein silmiänsä häneen ristivät, ja itsekin hän kohteli omaa itseänsä
kunnioittavasti, niinkuin todellisesti arvokasta miestä konsanaankin.
Saapui myös muutamia nuoria upseereita, jotka olivat pujahtaneet
lyhyelle lomalle Europaan ja olivat kovasti mielissään, saadessaan
vapaasti seurustella viisasten, jopa vähän vaarallistenkin miesten
kanssa, varovasti tietenkin ja perimmäisenä säilyttäen mielessään
sittenkin rykmenttinsä päällikköä. Sinne tulla tuhautti myös kaksi
laihaa ylioppilasta Heidelbergistä; toinen heisiä loi lakkaamatta
ympärilleen ylenkatseellisia silmäyksiä ja toinen nauraa hohotti
myötäänsä... ja kumpaisenkin oli peräti hankala olla. Heidän perästään
hierautui sisään muuan franskalainen miehenveikkoinen, niin sanottu
_petit jeuue homme_. likaisenläntä, tyhmänläntä, köyhänläntä olento.
Hänen kumppaniensa, kauppamatkustajain, kesken kävi hänestä se maine,
että venäläisten kreivitärten oli tapana rakastua häneen. Itse
puolestaan hän mietiskeli vaan, mistä saisi illallista ilmaiseksi.
Vihdoin saapui Titus Bindasow, ulkonäöltä meluisa huimapää, mutta
todellisuudessa koronkiskuri ja veijari, puheesta päättäen terroristi,
taipumuksilleen poliisipäällikkö, venäläisten kauppakirjain ja
parisilaisten lorellien ystävä, kaljupää, hampaaton, viinaan menevä.
Nytkin ilmestyi hän hohtavan punaisena ja epähauskana; kertoi
menettäneensä pelissä vihoviimeisen kopekkansa tuolle "Benazel'in
kanaljalle", vaikka olikin voittanut kuusitoista guldenia...
Sanalla sanoen, väkeä kokoontui jommoinenkin joukko.
Silmiinpistävää, todellakin silmiinpistävää oli se kunnioitus, jolla
kaikki kohtelivat Gubarewia, niinkuin mitä opettajaa tai päämiestä.
He edeskantoivat hänelle epäilyksiänsä, jättäen ne hänen
ratkaistavikseen. Hän puolestaan vastaili mumisten, partaansa nykien,
silmiään mulkoillen tai lausumalla moniaita katkonneisia, vähäpätöisiä
sanoja, joita muut heti kohta ihan lennosta sieppailivat, niinkuin
kaikkein korkeimman viisauden suusta lähteneitä. Keskusteluihin ei
Gubarew itse puuttunut kuin harvoin. Muut ne sen sijaan ponnistelivat
viimeisiinsä. Sattui monastikin, että kolme, neljä henkeä huusi
yht'aikaa kymmenisen minuuttia, ja kaikki olivat tyytyväisiä ja
ymmärsivät toisiansa.
Keskusteluja kesti yli puolen-yön, ja aineita, mitä erilaisimpia, oli
tietysti ylenpalttisesti.
Rouva Suhantshikow puheli Garibaldista, muutamasta Karl Ivanovitshista,
joka oli saanut pieksijäiset omilta alustalaisiltaan, Napoleon
III:sta, naisen työstä, kauppias Pleskatshewista, jonka tiedettiin
liiallisella työllä tappaneen kaksitoistakymmentä naispuolista
työntekijää ja joka siitä syystä oli saanut kunniamerkin "hyödyllisestä
toimesta"; grusialaisesta ruhtinaasta Tshuktsheulidsewista, joka
oli tykillä ampunut vaimonsa kuolijaksi, ja Venäjän tulevaisuudesta.
Pishtshalkin jutteli myöskin Venäjän tulevaisuudesta, viina-arennista,
kansallisuuksien merkityksestä ja siitä, että hän ennen kaikkea
halveksii sitä, mikä on typerää ja tölhömäistä. Voroshilow ratkesi
äkkiä jälleen: yhdessä hengenvedossa — vähällä oli mennä väärään
kurkkuun — tulla tupsahtivat sieltä nimet: Draper, Virehow, herra
Shilgunow, Bish, Heimholtz, Star, Sloor, Reymondt, Johann Müller,
fysiologi, Johann Müller, historioitsija — nämä hän nählävästikin
sekoitti toisiinsa — Taine, Rénan, herra Shtshapow, ja sitten Thomas
Nash, Piehl, Green...
— Mitäs lintuja ne sitten on? — jupisi Bambajew, hämmästyen.
— Shakespearen edelläkävijöitä, joitten suhde häneen on sama kuin
alppien sivuselänteiden suhde Montblanciin - paiskasi Voroshilow ja
kosketti hänkin Venäjän tulevaisuutta.
Bambajew puhui kanssa Venäjän tulevaisuudesta ja maalaili sitä
kaikissa taivaankaaren väreissä, mutta aivan erityiseen ihastukseen
hänet nosti ajatus venäläisestä musikista, jossa hän oli näkevinään
jotain niin suuria "että huh!" Todistaakseen sitä, rupesi hän
veisaamaan Varlamowin romanssia, mutta siinä hänet keskeytti ylt'yleinen
huuto, että muka "hän laulaakin Miserereä Trubadurista ja laulaa niin
häijyn huonosti". Yksi upseereista, hieman hieverissä, letkautti
venäläistä kirjallisuutta; toinen lausui moniaan värssyn "Kipinästä",
mutta Titus Bindasow se menetteli paljoa selvemmin: hän julisti, että
kaikkia noita roistoja pitäisi antaa vast'kuonoa ja siinä se; häneltä
jäi vaan lähemmin määräilemättä, ketä kaikkia nuo roistot olivat.
Sikarinsavua oli huoneessa liikauttaviin asti; kaikkien oli kuuma,
ja kaikkia raukasi, jokaisella oli ääni käynyt käheäksi, silmät
talmaisiksi, ja hiki vuosi virtana jokaisen kasvoilla. Kylmää
olutta kannettiin myötäänsä sisään, ja sitä menikin kuin kuumille
kiville. "Mitäs se olikaan kuin minä nyt äsken juuri puhuin?" haasteli
yksi. "Kenenkäs kanssa minä vast'ikään kiistelin ja mitäs se taas
olikaan?" kyseli toinen. Ja kesken kaikkea tätä humua ja käryä
käveli Gubarew väsymättä kuin ennenkin, käämyröitellen ja partaansa
näpelehtien. Väliin kallisti hän korvaansa jonkun puoleen, kuunnellen
hänen puhettansa, väliin taas itse liitti jonkun sanan. Ja kaikki
tunsivat ehdottomastikin, että Gubarew se juuri on kaiken lähde ja
alkujuuri, että hän se isäntä on ja etevin henkilö...
Kello kymmenen maissa rupesi Litvinowin päätä kovasti kivistämään,
ja hän läksi hiljaa ja huomaamalla tiehensä, käyttäen hyväkseen
tilaisuutta, jolloin yleinen melu oli noussut korkeimmilleen: rouva
Suhantshikowin mieleen oli näet muistunut uusi pahanteko ruhtinas
Barnaulowilla: kunhan ei vaan olisi ruhtinas käskenyt palvelijaansa
puraisemaan joltakin korvalehteä pois.
Raitis öinen ilma löyhähti niin ystävällisesti Litvinowin kasvoihin ja
puhalsi tuoksuvana virtana hänen kuivuneisin huuliinsa.
— Mitäs tämä nyt oli? — ajatteli hän, astuessaan pimeätä lehtokujaa
myöten. — Missä minä, nyt oikeastaan olin läsnä? Mitä varten he olivat
koossa? Miksikä he huusivat ja riitelivät ja ponnistelivat niin
vimmatusti? Missä tarkoituksessa?
Litvinow kohautti olkapäitään ja meni Weberiin, otti sanomalehden
käteensä ja käski jäätelöä. Sanomalehdessä pohdittiin Italian
kysymystä, ja jäätelö oli kelvotonta. Hän oli jo lähtemäisillään
kotiansa, kun äkkiä hänen luokseen astui tuntematon mies, leveälierinen
hattu päässä, ja kysäistyään venäjäksi: "enhän häirinne teitä?"
istahti saman pöydän ääreen. Lähemmin tarkasteltuaan vierasta, tunsi
Litvinow hänessä tuon samaisen rotevan herran, joka oli Gubarewin
luona istunut nurkassa ja luonut häneen niin tarkkaavan katseen, puheen
kääntyessä valtiollisiin mielipiteisin. Koko iltana ei hän ollut
avannut suutansakaan, ja nyt, istahdettuaan ja otettuaan hatun pois
päästään, katseli hän Litvinowia ystävällisesti ja hieman hämillään.