— Ahaa! Tässäkös se mies on! — kajahti äkkiä — ihan hänen korvansa
juuressa vikisevä ääni, ja turpea käsi taputti häntä olalle.
Litvinow katsahti ylös. Hänen edessään seisoi yksi hänen
harvalukuisista moskovalaisista tuttavistaan, muuan Bambajew,
hyväntahtoinen, ei enää nuori, mies, noita tyhjänpäiväisimpiä, posket
ja nenä pehmeät kuin olisi ne vasta keitetty, harva tukka pörrössä,
ruumis ränstynyt, lihavanpuoleinen. Aina rahatonna ja aina jostakin
ihastuksissaan, meluten, mutta ilman tarkoitusta — sellaisena vetelehti
Rostislaw Bambajew maan pinnalla, joka sietää niin paljon kaikellaista.
— Tämähän on kohtaus, kohtaus, jos mikään! — jatkoi hän, aukoen syvälle
vajonneita, pikkuisia silmiään ja työntäen ulos pöhöisiä huuliansa,
joissa varsin omituisesti ja kömpelösti törröttivät värjätyt viikset.
— No tämä Baden, se se vasta on! Tänne ne tulla työntäytyy kaikki kuin
torakat. Mitenkäs sinä tänne tulit?
Bambajew sinutteli ihan jokaikistä ihmistä.
— Minä tulin tänne kolme päivää sitten.
— Mistä?
— Ja mitäpäs sinä sillä tiedolla?
— Minäkö? Niin, mutta maltas, maltas! Sinä kukaties et tiedäkään, kuka
tänne on vielä saapunut! Gubarew! Itse, omassa personassaan! Jaa-a!
Eilenhän tulla tuhautti tänne Heidelbergistä. Tunnethan sinä tietysti
hänet?
— Olen kuullut hänestä.
— Etkö muuta? No mutta, hyvä ystävä! Sinne me laahaamme sinut heti
kohta, ihan tässä paikassa! Vai et sinä tunne mointa miestä! Jaa niin,
tässähän on parahiksi myös Voroshilow... Maltas! Kenties et tunne
häntäkään? Sallikaa minun esitellä teidät toisillenne. Oppineita
herroja kumpikin! Tämä se on oikea feniks lintu. Ja nyt suikatkaa suuta
toisillenne!
Näin sanottuaan kääntyi Bambajew hänen vieressään seisovaan nuoreen,
kauniisen mieheen, jolla oli tuoreet ja punakat, mutta jo vakavat
kasvot. Litvinow kohosi istuvillaan eikä tietysti suudellut, vaan
vaihtoi lyhyen kumarruksen feniks linnun kanssa, joka, kankeasta
ryhdistä päättäen, ei ollut kovinkaan mielissään tästä odottamattomasta
esittelystä.
— Minä sanoin: feniks, enkä ota sanaani takaisin — jatkoi Bambajew.
— Mene Pietariin N. N:n kadettikouluun ja katsahda kultaiseen tauluun:
mikä nimi siinä on ylinnä muita? Voroshilow, Semjon Jakovlevitsh!
Multa Gubarew, Gubarew, voi veikkoset!! Siinä mies, jonka luokse
pitää rientää juoksujalassa! Sen miehen edessä minä oikein polvistun!
Enkä minä yksin, vaan kaikki polvistuvat, jok'ikinen ihminen. Ja sitä
teosta, mitä hän paraikaa sepittelee, ai-ai-ai!
— Mistä hän kirjoittaa? — kysyi Litvinow.
— Kaikesta, veikkonen, siihen tapaan kuin Buckle, tiedäthän, mutta
syvemmältä kannalta, syvemmältä... Kaikki siinä tulee perin pohjin
tulkituksi ja kaikki siinä selviää.
— Oletko itse lukenut sitä?
— En, en ole lukenut, ja salaisuushan se vielä onkin, eikä siitä saa
torveen toitottaa; mutta Gubarewilta sopii odottaa kaikkea, kaikkea!
Niin, niin! — Bambajew huokasi ja pani kätensä ristiin. — Annas, että
olisi meillä vielä pari kolme samallaista päätä Venäjänmaassa, mitä
kaikkea siitä heruisikaan, voi hyvä Isä kuitenkin! Kuules, Grigori
Mihailovitsh! Yhden seikan minä sulle vaan sanon: vaikka sinä olisit
viime aikoina opiskellut mitä hyvänsä, — ja enhän minä tiedä edes mitä
sinä ylipäänsä opiskeletkaan — ja vaikka sinun mielipiteesi olisivat
mitkä tahansa — enkä minä tunne niitäkään — niin Gubarewilta on sinulla
paljo oppimista. Ikävä vaan, ett'ei hän viivy täällä kuin vähän aikaa.
Tilaisuutta pitää siis käyttää, pitää lähteä hänen luokseen. Sinne!
Sinne!
Ohitse kulki muuan punatukkainen keikari, kiheröissä ja matala,
sininauhainen hattu päässä. Hän vilkaisi monokkelinsa läpi Bambajewiin ja
veli suunsa myrkylliseen ivaan.
Litvinowia harmitti.
— Mitäs sinä huudat, — virkkoi hän, — niinkuin olisi hurtta saatava
jäniksen jäljille? Minä en ole vielä syönyt päivällisiäkään.
— Entä sitten? Saahan Weberillä... kolmelle hengelle... sehän sopii
mainiosti!... Onkos sinulla maksaa minunkin edestäni? — lisäsi hän
hiljaisella äänellä.
— On kylläkin, mutta en minä todellakaan tiedä...
— Älä nyt, veikkonen! Kiität minua vielä perästäpäin, ja hänkin tulee
iloiseksi. Voi, herrainen aika! — keskeytti hän oman itsensä. — Nyt ne
soittavat finaalia "Ernanista". Kuinka ihanaa! A... _som... mo Carlo_...
No kyll' on minuakin! Kyynel silmään heti. No Semjon Jakovlevitsh!
Voroshilow! Lähtäänkö vai?
Voroshilow, joka koko ajan oli seisonut entisessä solakassa asennossaan
ja yhä edelleen säilyttänyt ylpeähkön, arvokkaan ryhtinsä, laski
silmänsä lausuvasti alas, rypisti kulmiansa ja mumisi jotain hampaitten
välitse... kielläymättä kumminkaan.
Litvinow ajatteli itsekseen: "Olkoon menneeksi! Suoritetaan sekin
tehtävä, kun aikaa on."
Bambajew tarttui hänen käsivarteensa, mutta ennenkuin he kääntyivät
kahvilaan päin, viittasi hän sormellaan Isabellalle, Jockey-Club'in
tunnetulle kukkainmyöjälle: hänen pisti näet päähän ostaa häneltä
buketti. Mutta aristokraattinen kukatar ei liikahtanutkaan, ja mitäpä
tuommoinen herra, ilman sormikkaita, täpläisessä plyysitakissa,
kirjavassa kaulahuivissa ja länttäsaappaissa olisi saanut häntä tykönsä
tulemaan! Ei hän ollut tuota herraa nähnyt Parisissakaan. Silloin
viittasi häntä vuoroonsa Voroshilow. Kukatar tuli, Voroshilow valitsi
hänen koristaan pikkuisen orvokkivihkon ja viskasi hänelle guldenin.
Hän luuli tytön hyvinkin hämmästyvän hänen anteliaisuuttaan, mutta
toinen ei edes väräyttänyt silmäänsäkään; herrain mentyä ohitse,
rypisti vain huulensa ylenkatseellisesti. Voroshilowäilla oli yllään
hyvin keikarimainen, oikeinpa valiopuku, mutta parisittaren kokenut
silmä huomasi pukutavasta, liikkeistä, itse käynnistä, jossa oli jälkiä
jo varhaisesta sotilaallisesta oikomisesta, että siitä puuttui tuo
oikea, täysiverinen "_chic_".
Tultuaan Weberin kahvilan pääsaliin ja tilattuansa päivällisen,
istahtivat tuttavukset pöytään ja rupesivat pakinoimaan. Bambajew
puheli innokkaasti ja kovalla äänellä Gubarewin suuresta
merkityksestä, mutta pian hän vaikeni, kävi ruokiin käsiksi ja tyhjensi
lasin toisensa perästä, aina väliin huoata pullauttaen. Voroshilow ei
juonut eikä syönyt kuin vähäsen, ikäänkuin eten kehaten, kysäsi sitten,
mitä Litvinow tutkii, ja alkoi sitten esiintuoda mielipiteitään...
vähemmin näistä opinnoista semmoisinaan kuin kaikellaisista "seikoista"
yleensä... äkkiä hän vilkastui, sai vauhtia ja läksi nyt kiitämään kuin
hyväkin pekuna, sujuvasti ja täyteläisesti tuoden esiin jok'ainoan
tavun, jokaisen äänteen, kuni uhkea kadetti päästäintutkinnossa, ja
kovasti, vaikka tarpeettomasti viittoen käsillään. Hetki hetkeltä
hän yltyi yhä puheliaammaksi, yhä rohkeammaksi, varsinkin kun ei
kukaan häntä keskeyttänyt: tuntui kuin olisi hän mitä luentoa pitänyt
tai väitöskirjaa puolustanut. Ja nyt hänen kieleltään läksi tulvana
tulemaan uusimpain oppineitten nimiä, syntymä- tai kuolinvuosien
kanssa, vasta ilmestyneiden broshyyrien nimiä, ylipäänsä nimiä, nimiä,
nimiä, ja siitä näytti hän itse olevan peräti hyvillään, päättäen
hänen hehkuvista katseistaan. Voroshilow halveksi ilmeisesti kaikkea,
mikä vanhaa oli: sivistyksestä oli pelkkä kerma hänelle otollista,
ainoastaan uuden uutukaisin, huipummaisin tieteen kanta hänelle
kelpasi. Mainita edes ohimennen, vaikkapa syyttä suottakin, jonkun
tohtori Sauerbengelin teos Pennsylvanian vankiloista tai "Asiatic
Journal'in" eilinen kirjoitus Védoista ja Puránoista (hän lausuikin
ihan "Dshörnel", vaikk'ei tietysti osannutkaan englanninkieltä), — se
tuotti hänelle todellista mielihyvää ja nautintoa. Litvinow kuunteli
häntä kuuntelemistaan, mutta ei voinut millään tavoin päästä perille,
mikä hänen erikois-alansa oikeastaan oli. Väliin haastoi Voroshilow
kelttiläisen heimon merkityksestä historiassa, väliin hänet äkkiä
lennätti muinaiseen aikaan, ja hän pohti kysymystä aiginalaisesta
marmorista ja puheli ponnistellen Feidiaan edellä-kävijästä, Onálas
nimisestä kuvanveistäjästä, vaikka se hänellä muuttuikin Jonataniksi,
jotenka hänen puheluunsa tuli osaksi raamatun-omaista osaksi
amerikalaisla tunnelmaa. Välistä hän äkkiä keikahti valtiotalouteen, ja
silloin oli Bastiat hänen mielestään pöllö ja pölkkypää, samanlainen
kuin Adam Smith ja kaikki fysiocraatit. — "Fysiokraatit!" toisti
Bambajew hiljakseen... "Aristokraatit, vai?" Muun muassa sai Voroshilow
hämmästyksen ilmeen lehahtamaan samaisen Bambajewin kasvoille, sanoen
ohimennen ja huolettomasti, että Macaulay oli vanhettunut kirjailija,
jonka muut ovat jo jättäneet jälkeensä. Mitä taas Gneisliin ja Riehliin
tulee, niin sellaisia nimiä maksaa vaan mainita. Niin arveli Voroshilow
ja kohautti olkapäitään. Bambajew kohautti hänkin.
— Ja kaikki tämä yhteen menoon, ilman mitään aihetta, vieraitten
seurassa, kahvilassa! — mietiskeli Litvinow, katsellen uuden tuttavansa
vaaleita hivuksia, kirkkaita silmiä ja valkoisia hampaita (varsinkin
hämmästyttivät häntä nuo suuret hampaat, valkoiset kuin sokuri, ja
vielä nuo kädet, jotka viuhtoivat niin tolkuttomasti.) — Eikä edes
myhähdäkään... Lienee sentään kelpo poika, mutta peräti kokematon.
Voroshilow talttui vihdoinkin. Hänen äänensä, heleän kimeä ja käheä
kuin kukonpoikasen, oli mennyt hieman sorroksiin... Samassa rupesi
Bambajew lausumaan runoa ja oli taaskin tillahtaa itkemään. Tämä
käsitettiin jonkunlaisena skandaalina läheisessä pöydässä, jossa istui
muuan englantilainen perhe, ja synnytti hihitystä toisessa, jossa oli
aterioimassa kahden lorellin kanssa joku elähtänyt poikanen,
punasinerväinen perukki päässä.
Passari toi laskun. Tuttavuksel maksoivat.
— Kas niin! — huudahti Bambajew, nousta jyristen pöydästä. — Nyt
kupponen kahvia ja mars!
Ovessa hän vielä seisahtui ja melkein riemuissaan osoittaen pehmeällä,
punaisella kädellään Voroshilowia ja Litvinowia, virkkoi:
— Kas tuommoista se sentään on, se meidän Venäjä!... Eikös kelpaa?
— Venäjä vainenkin, — ajatteli Litvinow.
Voroshilow, joka jo oli ennättänyt saada kasvonsa mietiskelevään asuun,
myhähti suopeasti ja kolautti hiljaa korkojansa lattiaan.
Viisi minuttia sen jälkeen astuivat he ylös portaita siinä hotellissa,
jossa asui Stepan Nikolaitsh Gubarew.
Samoja portaita kulki sillä hetkellä kiireesti alas muuan kookas,
solakka nainen, hattu päässä ja lyhyt, musta harso silmillä.
Huomattuaan Litvinowin, hän äkisti käänsi päänsä hänen puoleensa,
ikäänkuin mitä hämmästyen. Hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja
kalpenivat sitten yhtä äkisti tiheän harsoverkon alla.
Litvinow ei häntä huomannut, ja nainen kiirehti leveitä portaita alas
entistä nopeammin.