Muutaman askeleen päässä "Venäjän puusta" Weberin kahvilan edustalla,
istui pienen pöydän ääressä muuan pulska, noin 30 vuoden vanha, mies.
Hän oli varttansa keskikokoinen, laihanläntä, tummaverinen, kasvot
miehekkäät ja miellyttävät. Eteenpäin kumartuneena ja keppiinsä
nojaten hän istui siinä tyynenä ja huoletonna, kuten konsanaankin
ihminen, jonka ei juolahda mieleenkään, että kukaan häntä huomaisi
tai hänestä väliä pitäisi. Hänen ruskeat, kellansekaiset ja suuret,
lausekkaat silmänsä katselivat verkalleen ympäristöä, milloin hieman
siristellen päivänpaisteessa, milloin taas itsepintaisesti seuraten
jotain ohi kulkevaa, omituista olentoa, jolloin hetkellinen, melkein
lapsen-omainen hymy hennosti elähti hänen hienoilla viiksillään,
huulillaan ja etenevällä leuallaan. Hänellä oli yllään avara paltto,
saksalaista kuosia, ja päässä harmaa, pehmeä hattu, vedettynä
puoliväliin korkeata otsaa. Heti ensi silmäykseltä näytti hän
rehelliseltä, järkevältä, itseensä luottavalta kunnon mieheltä,
jommoisia kyllä runsaasti löytyy avarassa maailmassa. Hän nautti nyt
nählävästikin lepoa pitkällisen työn perästä, ja sitä luontevammin
hän huviksensa katselikin edessään levitteleivää kuvaa, koska hänen
ajatuksensa olivat kaukana. Ja ne samoilivatkin, nuo ajatukset,
toisellaisessa maailmassa kuin se, joka tällä hetkellä häntä ympäröitsi.
Hän oli Venäläinen, nimellä Grigori Mihailovitsh Litvinow.
Meidän on tutustuminen häneen, ja sen vuoksi otettakoon tässä muutamin
sanoin puheeksi hänen menneisyytensä, varsin yksinkertainen juonelleen
ja mutkaton.
Litvinowin isä oli virasta eronnut, uuttera virkamies, alkujaan
kauppasäädystä. Hän ei kasvattanut poikaansa kaupungissa, niinkuin
asianmukaista olisi ollut, vaan maalla. Pojan äiti oli aatelissukuinen,
instituutissa kasvatettu, varsin hyväntahtoinen ja varsin innosteleva
olento, ei kumminkaan vailla luonteen itsenäisyyttä. Miehelle
mennessään oli hän kaksikymmentä vuolta nuorempi puolisoaan, jonka
hän kasvattikin uudelleen, mikäli mahdollista oli, laahasi hänet pois
virkamies-uralta tilan-omislajan toimialalle, kesytti ja laimensi hänen
jäykän, katkeran luonteensa. Vaimonsa vaikutuksesta alkoi mies käydä
siivossa puvussa ja käyttäytyä säveästi, herkesipä riilelemästäkin;
hän rupesi pitämään kunniassa oppineita ja tieteitä, vaikk'ei tietysti
ottanut kirjaa käteensäkään, ja koetti joka tapauksessa esiintyä
arvokkaasti; käyntikin näet muuttui verkkaisemmaksi ja puhelukin
vähemmin äänekkääksi, ja keskustelussakin kosketteli hän enimmäkseen
tuommoisia yleviä asioita, vaikka tuntuikin se hänestä varsin
vaikealta. "Selkäänsä tarvitsis kaikki tuo!" ajatteli hän välistä
itsekseen, mutta ääneen hän virkkoi: "niin, niin, tietysti... se on
tärkeä kysymys." Kotinsa asetti Litvinowin äiti myöskin europalaiseen
asuun; hän teititteli palvelijoitansa eikä sallinut päivällispöydässä
ylensyömystä torkahtelemiseen saakka. Mitä taas hänen perimäänsä
maatilaan tulee, ei osannut hän eikä hänen miehensäkään saada siinä
mitään parannuksia aikaan. Tila oli jo aikaa siten jäänyt rappiolle,
mutta alaa siinä oli runsaasti, peltoja ja niittyjä ja metsiä ja järvi.
Tämän järven rannalla oli takavuosina seisonut suuri tehdas, jonka
oli rakentanut muuan innokas, mutta tolkuton hovinherra; sitten se
oli päässyt kukoistavaan tilaan kauppiasveijarin käsissä, ja joutunut
vihdoin täydelliseen häviöön rehellisen saksalaisen vuokraajan
huostassa. Rouva Litvinow oli hyvillään jo siitäkin, että hänen
rahavaransa olivat jäljellä, ja ett'ei hänellä ollut velkoja. Pahaksi
onneksi oli hän heikko terveydeltään ja kuoli keuhkotautiin samana
vuonna kuin hänen poikansa pääsi Moskovan yliopistoon. Nuori Litvinow
ei päättänyt opinnoitaan (lukija saa myöhemmin tietää syyt siihen),
vaan siirtyi maalle, missä vetelehti jonkun aikaa toimetonna, ilman
ystäviä, melkein ilman tuttavia. Sikäläisen piirin aatelisto ei häntä
suosinut, ja niinpä joutui hän v. 1855 nostoväkeen, eikä siihen noissa
aatelisissa vaikuttanut niin paljoa länsimaitten teoria "absenteismin"
vahingollisuudesta kuin kotinurkissa saatu vakuutus, että "oma suu
lähin". Nuori Litvinow joutui, kuten sanottu, nostoväkeen, oli
vähällä kuolla lavantautiin Krimissä, jossa hän, näkemättä ainoatakaan
"liittoutunutta", vietti kuusi kuukautta maakuopassa Mätämeren rannalla.
Sen jälkeen palveli hän aateliston edustajana, saaden siinä toimessa
tietysti paljonkin harmia, ja mieltyi vihdoin tilanhoitoon. Hän
ymmärsi, ett'ei äidin maatila, raihnautuneen isän veltossa ja huonossa
hoidossa, tuottanut kymmenettä osaakaan niistä tuloista, joita siitä
olisi voinut saada, ja että siitä taitavan ja kokeneen miehen käsissä
koituisi kultakaivos. Hän ymmärsi, että juuri kokemusta ja tietoja
häneltä puuttui, ja niin hän läksi ulkomaille, oppimaan maanviljelystä
ja teknologiaa, alkamalla a:sta asti.
Viidettä vuotta oleskeli hän Meklenburg'issa, Silesiassa, Karlsruhessa,
matkusteli Belgiassa, Englannissa, teki työtä tunnollisesti ja hankki
tietoja. Ei ne olleet niin helposti saatavissa, nuo tiedot, mutta
hän kesti koetus-aikansa loppuun asti. Ja niinpä hän nyt, luottaen
itseensä, tulevaisuuteensa, varmana siitä hyödystä, jonka hän on
tuottava kuntalaisilleen, kenties koko senpuoleiselle maankulmallekin,
oli valmiina palajamaan kotipuolelleen. Ja sinnepä oli häntä
jok'ainoassa kirjeessään epätoivoisilla manauksilla ja rukouksilla
kutsunut vanha isä, jonka pään olivat kerrassaan panneet pyörälle
kaikki nuo uuden-aikaiset puuhat, talonpoikain vapauttamiset ja
tilusten lohkomiset ja tilanlunastukset ja uudet järjestykset, sanalla
sanoen...
Mutta mitäs varten nuori Litvinow on Badenissa?
Badenissa hän on
sitä varten, että sinne on juuri näinä päivinä saapumassa hänen
toisserkkunsa ja morsiamensa Tatjana Petrovna Shestow. Hän oli tuntenut
tämän neidin melkein lapsesta pitäin ja oli viettänyt hänen seurassaan
kevään ja kesän Dresdenissä, jonne Tatjana oli asettunut asumaan
tätinsä kanssa. Litvinow rakasti sydämmensä pohjasta ja kunnioitti
syvästi nuorta sukulaistansa. Suoritettuaan nyt pohjustustyöt, valmiina
astumaan uudelle uralle, ryhtymässä todelliseen toimeen, ei kruunun
palvelukseen, oli hän ehdottanut tälle rakastamallensa naiselle,
kumppanilleen ja ystävälleen, että he yhdistäisivät elämänsä, yhdessä
nauttiakseen iloja ja suruja, vaivaa ja lepoa, _for better for
worse_,[9] kuten Englantilainen sanoo. Tyttö oli suostunut, ja
nuori Litvinow oli vielä palannut Karlsruheen, noutamaan kirjojansa,
kapineitansa ja papereitansa... mutta mitäs varten hän on Badenissa,
kysäistään?
Badenissa hän on sitä varten, että Tatjanan täti, Kapitolina Markovna
Shestow — 55 vuotta vanha neito, kaikkein hyväntahtoisin ja rehellisin
tyllerö, vapaa sielu, täynnä uhrautuvaisuuden ja kieltäymyksen
tulta, _esprit fort_[10] (hän luki vainenkin Straussia, mutta
salaa veljensä tyttäreltä) ja demokraatti, kaiken suuren maailman ja
arislokraattien silmitön vihollinen — ei voinut vastaanseisoa kiusausta,
saada edes yhdenkin kerran vilaista tuota samaista suurta maailmaa,
niin muodin-omaisessa paikassa kuin Badenissa. Kapitolina Markovna
kävi ilman krinoliiniä ja leikkuutti valkoisia hivuksiansa kaareen,
mutta komeus ja prameus ne sittenkin salaa synnyttivät hänessä
levottomuutta, ja hauskaa ja suloista oli hänen torua ja ylenkatsoa
niitä.
Pitihän muorille tehdä tuo mielihyvä.
Ja siksipä istuukin Litvinow niin tyynenä ja huoletonna, siksipä
katseleekin hän ympärilleen sellaisella varmuudella, sillä elämä on
niin selvänä, hänen kohtalonsa on niin tarkkarajaisena hänen edessään.
Hän on ylpeä Iästä kohtalostaan ja iloitsee siitä, se kun on hänen
omain kättensä työtä.