I.

10 p:nä elokuuta 1862, kello neljä

iltapuoleen oli paljo yleisöä liikkeellä Baden-Badenin kuuluisan

"Conversation'in" edustalla. Ilma oli erinomaisen kaunis. Ylt'ympärillä

oli kaikki juhla-asussa: viheriöivät puut, kodikkaan kaupungin

vaaleanväriset kartanot, aaltomaiset vuoret, — kaikki levitlelihe

siinä täydessä apeudessaan hyvänsävyisen auringon paisteessa. Kaikki

siinä hymyili, ja oli tuossa hymyilyssä jotain sokeasti luottavaista,

herttaista. Samallainen epämääräinen, mutia hyväntahtoinen

hymy se asui ihmistenkin kasvoilla, nuorilla ja vanhoilla, rumilla ja

kauniilla. Parisilaiset lordit, mustattuine kulmineen ja puuderoituine

kasvoineen, eivät hekään häirinneet ilmeisen tyytyväisyyden ja

riemuisan mielen tunnelmaa. Päin vastoin muistuttivat kirjavat nauhat,

höyhenet ja terästäplät naisten hatuissa ja harsoissa ehdottomastikin

keväisten kukkasten ja väririkkaitten siipien heleätä kimaltelua ja

hilpeää elähtelyä. Ainoastaan kaikkialla kajahleleva, kuiva, sorahtava

franskankieli, — se yksinään ei voinut korvata lintujen liverrystä, ei

edes olla sen vertaistakaan.

Kaikki kävi muutoin entiseen tapaansa. Lavalla soitteli orkesteri

milloin potpourria "Traviatasta", milloin Straussin valssia,

milloin "Jos tietäis hän", erästä venäläistä romanssia, jonka

ystävällinen kapellimestari oli sovittanut soittimille. Pelisaleissa,

viheriäinpöytäin ympärillä, tungeskeli yhä entisiä, kaikille tuttuja

henkilöitä, ja heidän kasvoillaan asui yhä tuo entinen tylsä ja ahnas,

milloin hämmästyksen, milloin harmin, selvään sanoen saaliinhimon ilme,

jonka korttikuume painaa kaikkiin, kaikkein aristokraattisimpiinkin

piirteisin. Siellä seisoi kuin ennenkin tuo tuttu, lihavanläntä ja

varsin keikarimaisesti puettu tamhovilainen tilan-omistaja, joka

silmät pullollaan,, nojaten rintaansa pöytää vastaan ja välittämällä

croupierien[1] kylmäverisistä myhäilyistä, käsittämättömillä,

kiihkoisilla tempouksilla karisteli hikisestä kädestään kultarahoja

ruletin kaikkiin neljään nurkkaan juuri silloin kuin huudettiin _rien

ne ra plus!_[2] ja siten riisti itseltään jok'ainoan voittamisen

mahdollisuudenkin, vaikka onni olisi ollutkin suosiollinen. Tämä

ei häntä kumminkaan estänyt samana iltana kaikin puolin yhtymästä

ruhtinas Cocòn tyytymättömyyden purkauksiin, saman ruhtinas Cocòn, joka

oli aateliston oppositsionin kuuluisia johtajia ja joka Parisissa,

prinsessa Matildan salonissa, keisarin kuullen oli niin koreasti

sanonut: "_Madame, le principe de la propriété est profondement ébranlé

en Russie_."[3]

Venäjän puun luokse, _à l'Arbre russe_, kerääntyi, kuten ainakin,

meidän armaita kansalaisiamme, mies- ja naispuolisia. He saapuivat

sinne ahkerasti, välinpitämättömästi, muodinmukaisesti,

tervehtivät toisiansa ylevällä tavalla, hienosti

ja vapaasti, niinkuin sopikin sellaisten olentojen, jotka seisovat

aikakautensa sivistyksen korkeimmalla huipulla, mutta jotka, yhdyttyään

ja istahdettuaan, eivät osanneet sanoa toisilleen juuri mitään. Heitä

saattoi siinä huvittaa joutavanpäiväinen jaaritus, tuommoinen

"tyhjän kaataminen siihen, missä ei mitään ole", tahi saattoi heille

tuottaa huvitusta muuan jo aikaa sitten syrjään jäänyt franskalainen

eks-kirjailija, narri ja lörppö, joka siinä heidän edessään

vinkuroitsi, juutalaiskengät huononpäiväisissä jaloissa ja iljettävä

parranviikkoinen ruokottomassa, kuonomaisessa leuassa, ja lateli heille

ikivanhoja, peräti julkeita ja peräti tympeitä juttuja. Hän mätti

heille, _à ces princes russes_[4] kaikenlaista äitelää pölyä vanhoista

kalentereista Charivari ja Tintamarre, ja nämä, _ces princes russes_

nauraa kikattivat ja hohottivat kiitollista naurua, siten ikäänkuin

vasten tahtoansakin tunnustaen, kuinka masentavan etevä tuo muukalainen

älyniekka oli ja kuinka kerrassaan mahdottomia he itse olivat keksimään

mitään hauskaa. Ja kumminkin oli siinä melkein koko _fine fleur_[5]

meidän yleisöä, — "kaikk' ylhäisö ja mallit muodinkin".

Siellä oli kreivi X, meidän verraton dilettantti, syvä musikaalinen

henki, joka niin jumalaisesti lausuu romansseja, mutta joka

todenteolla ei saa selvää paristakaan nuotista, ellei etusormellaan

luiki koskettimia pitkin päin ja poikki puolin, ja jonka laulu on

huononpäiväistä mustalaisen mölinää ja parisilaisen parturin vikinää,

sillä välillä.

Oli siinä myöskin meidän ihastuttava paroni Z, tuo kaiken taidon

mestari: kirjailija ja administraatori ja puhuja ja pelipetturi; — oli

siinä myös ruhtinas Y, uskonnon ja kansan ystävä, joka, siihen aikaan,

viina-arentien kaunoisena kautena, oli hankkinut itselleen suurenmoisen

omaisuuden, myömällä hulluruohon sekaista sikunaa; — oli siinä myös

loistava kenraali O.O., joka aikoinaan oli valloittanut sen ja sen ja

rauhoittanut ne ja ne, mutta sittenkään ei nyt tiedä minne mennä ja

millä suositteleida; — samoin R.R., lystikäs lihava herra, joka luulee

olevansa hyvin sairas ja hyvin viisas, mutta on terve kuin härkä ja

tyhmä kuin pölkky... Tämä R.R. oli melkein ainoa, joka meidän aikoihin

saakka oli säilyttänyt "leijonain" traditsionit viisillä kymmenillä,

"Meidän ajan sankarin"[6] ja kreivitär Vorotinskin päiviltä. Hänessä

oli tallella vielä tuo kantapäillä heilahteleva käynti ja "_le

culte de la pose_" (jota ei muulla kielellä edes osaa sanoakaan) ja

luonnoton hitaisuus liikkeissä ja ylevä, ikäänkuin minkä loukkauksen

ilme unisilla, liikkumattomilla kasvoilla ja tuo lapa, haukotellen

keskeyttää toisen puhetta, huolellisesti tarkastella omia sormia ja

kynsiä, nauraa nenäänsä, äkkiä siirtää hattu niskalta otsalle j.n.e.,

j.n.e.

Oli siinä valtiollisiakin henkilöitä, diplomaatteja, nimet Europassa

tunnetuita, neuvon-annon ja ymmärryksen miehiä, jotka luulivat

kultaista bullaa paavin antamaksi ja Englannin "poor-tax'ia"

veron-otoksi köyhiltä.

Oli siinä vihdoin kuumaverisiä, mutta kainoja kameliain ihailijoita,

suuren maailman nuoria leijonia, kullakin erinomaisen selvä jakaus

niskassa ja soma, riippuva parta poskissa ja todellinen lontoolainen

puku yllään, nuoria leijonia, joitten kyllä olisi luullut kelpaavan

aivan yhtä hyviksi narreiksi kuin mainio franskalainenkin

jaarittelija. Mutta kas ei! Ei ole meillä menekkiä sillä, mikä

kotimaista on. Ja niinhän menetteli kreivitär Sh., kuuluisa

muotilakien laatija ja _grand genre'n_[7] säätäjä, pahain kielten

antamalla liikanimeltä "Ampiaisten kuningatar" ja "Medusa myssy

päässä", ja näin hän menetteli: kun ei lörppöä ollut saapuvilla,

silloin katsoi hän asianmukaiseksi kääntyä lähitteillä hyöriviin

Italialaisiin, Moldavalaisiin, amerikalaisiin spiritisteihin, rohkeisiin

ulkomaisten lähetyskuntain sihteereihin, kaikenmoisiin Saksalaisiin,

joilla oli naismaiset, mutta varovaiset kasvot j.n.e. Kreivittären

esimerkkiä noudattivat ruhtinatar Babette, se samainen, jonka syliin

Chopin kuoli (Europassa on tuhatkunta rouvaa, joitten sylissä Chopin

veti viimeisen hengenvetonsa), ja samoin ruhtinatar Annette, jolla oli

kaikki edut puolellaan, ellei vaan hänessä välistä yht'äkkiä, niinkuin

kaalin haju kesken hienointa ambraa, olisi pilkistänyt esiin tavallinen

pesijätär maaseuduilta; ja samoin ruhtinatar Pachette, jolla oli ollut

tämmöinen kova onni: hänen miehensä oli saanut uhkean viran ja äkkiä,

_Dieu sait pourquoi_,[8] oli antanut kaupunginpäällikköä selkään

ja varastanut 20,000 hopearuplaa kruunun rahoja; ja samoin ruhtinatar

Zizi, herkkä nauramaan, ja samoin ruhtinatar Zozo, herkkä itkemään.

Kaikki he jättivät maamiehensä syrjään, kohdellen heitä armottomasti...

Jätämmepäs mekin heidät syrjään, nämä armahat daamit, ja lähdemme

loitommas tuon kuuluisan puun lähitteillä, missä he kaikki istuvat

niin kalliissa, mutta vähän aistittomissa puvuissa, ja suokoon Herra

heille huojennusta heidän kalvavassa ikävässään!