tuomioherraa, joka erinomaisen uteliaana tarkkasi, kuinka hän oli
sen kertonut ollenkaan näyttämättä sivistymättömältä vuohipaimenelta
ja esiintyen pikemmin hienona hovimiehenä, ja siksi hän lausui, että
kirkkoherra oli ollut aivan oikeassa, kun oli sanonut metsissä kasvavan
oppineita miehiä. Kaikki kiittivät Eugenioa, mutta kukaan ei ollut
kiitosta jakaessaan niin aulis kuin Don Quijote. Hän sanoi:
— Parahin vuohipaimen, jos minulla olisi mahdollisuutta aloittaa
jokin uusi seikkailu, niin minä aivan varmaan lähtisin heti matkaan
saattaakseni teidän asianne hyvään päätökseen, hakisin pois luostarista
Leandran, joka varmaan on siellä vastoin omaa tahtoansa, en välittäisi
mitään abbedissasta enempää kuin muistakaan, jotka tahtoisivat sitä
estää, ja jättäisin hänet teidän haltuunne, jotta saisitte tehdä
hänelle mitä ikänä tahdotte ja hyväksi näette, kuitenkin noudattaen
ritarillisuuden lakeja, jotka velvoittavat olemaan tekemättä mitään
vääryyttä kenellekään nuorelle naiselle, ja joka tapauksessa toivon
Jumalan, meidän Herramme pitävän huolen siitä, ettei pahanilkisen
noidan voima mahda niin paljon kuin toisen suopeamman noidan väkevyys,
ja siltä varalta minä lupaan teille suojaa ja apua, niin kuin minua
siihen velvoittaa oma kutsumukseni, jonka tarkoituksena on juuri
heikkojen suojaaminen ja hädänalaisten auttaminen.
Vuohipaimen katseli häntä, näki hänet huonossa asussa ja surkeana,
ihmetteli ja kysyi parturilta, joka istui hänen vieressään:
— Hyvä herra, kuka on tuo mies, joka on niin omituisen näköinen ja
puhuu tuolla tavalla?
— Kuka muu — vastasi parturi — kuin suurimaineinen Don Quijote
Manchalainen, solvauksien kostaja, vääryyksien korjaaja, neitojen
suoja, jättiläisten kauhu ja kaikkien taisteluiden voittaja?
— Tuo tuntuu minusta — virkkoi vuohipaimen — sellaiselta, mitä saa
lukea kirjoista, jotka kertovat vaeltavista ritareista, sillä he
tekivät kaikkea, mitä teidän armonne sanoo tämän miehen tekevän; mutta
minä otaksun joko teidän armonne laskevan leikkiä tai tuon hyvän herran
pääkopassa olevan tyhjiä paikkoja.
— Te olette lurjuksien lurjus ja suuri konna, — sanoi nyt Don Quijote
— te olette itse tyhjäpäinen ja viallinen, sillä minun pääni on
paremmassa kunnossa kuin nartun, joka teidät synnytti.
Niin sanoen hän samassa sieppasi leivänkimpaleen, joka sattui olemaan
käsillä, ja heitti sen vasten vuohipaimenen kasvoja niin vihaisesti,
että miehen nenä litistyi; mutta vuohipaimen, joka ei ymmärtänyt
sellaista leikkiä ja huomasi joutuvansa totisesti pahoinpidellyksi,
ei välittänyt matosta, pöytäliinasta eikä aterioivasta seurueesta,
vaan hyökkäsi Don Quijoten kimppuun ja tarttui molemmin käsin hänen
kurkkuunsa niin tuimasti, että olisi varmaan hänet tukehduttanut,
ellei Sancho Panza olisi parahiksi saapunut paikalle, tarttunut häntä
hartioihin ja heittänyt keskelle ruokapöytää, niin että lautaset ja
lasit särkyivät sirpaleiksi ja kaikki, mitä siinä oli, kaatui ja
sinkosi pois. Huomattuaan päässeensä vapaaksi Don Quijote kiiruhti
hyökkäämään vuohipaimenen päälle, joka kasvot verissä ja Sanchon
potkimana ryömi nelinkontin etsien jotakin pöytäveistä kostaakseen
sillä verisesti; mutta tuomioherra ja kirkkoherra estivät hänen
aikeensa. Parturi järjesti kumminkin niin, että vuohipaimen sai Don
Quijoten alleen ja paukutti häntä nyrkeillään niin, että ritariparan
kasvoista vuoti verta yhtä paljon kuin hänen omistaan. Tuomioherra ja
kirkkoherra olivat pakahtua nauruun, järjestyksenvalvojat hyppivät
iloissaan, ja kaikki usuttelivat heitä toistensa kimppuun kuin
tappelevia koiria; Sancho Panza vain oli epätoivoissaan, kun ei päässyt
irtautumaan tuomioherran palvelijan käsistä, joka esti häntä menemästä
isäntäänsä auttamaan.
Kun siis kaikki muut, lukuunottamatta molempia toisiansa möyhentäviä
tappelijoita, iloitsivat ja riemuitsivat, kuului samassa torven ääni,
joka kaikui niin surulliselta, että kaikki kääntyivät katsomaan
sinnepäin, mistä ääni kuului. Mutta torven äänen kuuleminen vaikutti
kaikkein voimakkaimmin Don Quijoteen, joka tosin oli yhä vielä
vuohipaimenen alla aivan vastoin tahoansa ja saaden selkäänsä enemmän
kuin kohtuullista oli, mutta siitä huolimatta sanoi hänelle:
— Parahin piru, sillä mikään muu sinä et voi olla, koska sinulla on
ollut kyllin rohkeutta ja voimaa kukistaa minut, minä pyydän sinua
tekemään kanssani aselevon, vain yhdeksi tunniksi, sillä tuo torven
valittava ääni, joka kaikuu korviimme, tuntuu kutsuvan minua johonkin
uuteen seikkailuun.
Vuohipaimen oli jo väsynyt kurittamaan ja saamaan kuritusta, ja päästi
hänet heti. Don Quijote nousi seisomaan, käänsi kasvonsa siihen
suuntaan, mistä ääni kuului, ja näki samassa, että erästä kukkulan
rinnettä laskeutui joukko miehiä puettuina valkoisiin vaatteisiin kuin
katumuksentekijät.
Seikka oli se, että taivaan pilvet olivat sinä vuonna evänneet
maalta kosteutensa, ja kaikilla sen seudun paikkakunnilla tehtiin
pyhiinvaelluksia, pidettiin rukouksia ja harjoitettiin katumusta
rukoillen Jumalaa avaamaan laupeutensa kädet ja antamaan sadetta;
ja siinä tarkoituksessa saapui nyt jonkin läheisen kylän väki
kulkueena erään hurskaan erakon luo, jonka asumus oli tässä laaksossa
sijaitsevalla kummulla. Don Quijote näki katumuksenharjoittajien
omituiset puvut, ei tullut ollenkaan muistaneeksi, että oli nähnyt
niitä jo monet kerrat ennen, kuvitteli, että tässä oli jonkinlainen
seikkailutilaisuus ja että yksin hänen, vaeltavan ritarin asia oli
siihen käydä. Tätä hänen luuloaan vahvisti vielä se, että hän otaksui
erään heidän kantamansa, suruharsoon verhotun pyhän kuvan ylhäiseksi
naiseksi, jota nämä roistot ja hävyttömät maantierosvot veivät väkisin;
ja tuo oli tuskin ehtinyt iskeä hänen mieleensä, kun hän jo riensi
laitumella käyvän Rocinanten luo, otti satulankaarelta suitset ja
kilven ja pani suitset heti ratsunsa suuhun. Sitten hän pyysi Sancholta
miekkaansa, nousi Rocinanten selkään, otti kilven käsivarrelleen ja
lausui raikuvalla äänellä kaikille läsnäolijoille:
— Nyt, urheat seuralaiseni, saatte nähdä, kuinka tärkeätä on, että
maailmassa on ritareita, jotka kuuluvat vaeltavaan ritarikuntaan;
nyt, sanon minä, saatte nähdä siitä, miten minä vapautan tuon vankina
kuljetetun jalon rouvan, tuleeko vaeltavia ritareita kunnioittaa vai ei.
Niin sanoen hän painoi pohkeensa Rocinanten kupeisiin — hänellä näet
ei ollut kannuksia — ja ratsasti täyttä ravia (täydestä laukasta ei
ole milloinkaan puhe tässä todenperäisessä historiassa, kun Rocinanten
juoksua kuvataan) katumuksenharjoittajia vastaan, vaikka kirkkoherra,
tuomioherra ja parturi kokivat häntä pidättää. Se ei ollut mahdollista
eikä häntä myöskään pidättänyt Sanchon huuto:
— Mihin nyt, armollinen herra Don Quijote? Mikä piru teitä nyt riivaa
ja yllyttää hyökkäämään katolista uskontoamme vastaan? Huomatkaa
hiidessä, että tuo on katumuksenharjoittajien kulkue ja että tuo
rouva, jota he kuljettavat jalustalla, on pyhän tahrattoman Neitsyt
Marian kuva. Harkitkaa, herra, mitä teette, sillä tällä kertaa ei käy
sanominen, ettette sitä tiedä.
Sancho näki suotta vaivaa, sillä hänen isäntänsä hyökkäsi niin
innoissaan paitapukuisia vastaan ja vapauttamaan suruharson verhoamaa
ylhäistä naista, ettei kuullut sanaakaan eikä olisi kääntynyt, vaikka
olisi kuullutkin ja vaikka kuningas olisi käskenyt kääntymään. Hän
saapui kulkueen luo, pysähdytti Rocinanten, joka jo mieleltään hiukan
levähti, ja lausui vapisevalla ja karmealla äänellä:
— Te, jotka peitätte kasvonne, luultavasti siitä syystä, että tiedätte
oman kehnoutenne, huomatkaa ja kuunnelkaa, uuta minulla on teille
sanottavaa.
Ensimmäisinä pysähtyivät kuvankantajat, ja eräs niistä neljästä
papista, jotka lauloivat litaniaansa, huomatessaan oudonnäköisen Don
Quijoten, laihan Rocinanten ja muita naurettavia ominaisuuksia, joita
Don Quijotessa ilmeni, vastasi sanoen:
— Parahin herra, jos aiotte sanoa meille jotakin, niin sanokaa pian,
sillä nämä veljet piiskaavat itsensä pilalle, emmekä me voi eikä ole
oikeinkaan pysähtyä kuuntelemaan mitään, ellei se ole niin lyhyttä,
että se voidaan lausua parilla sanalla.
— Minä sanon sen yhdellä sanalla, — virkkoi Don Quijote ja se sana
on tämä: teidän tulee heti laskea vapaaksi tuo kaunis rouva, jonka
kyynelet ja murheellinen ulkomuoto aivan selvästi osoittavat, että
te kuljetatte häntä vastoin hänen tahtoansa ja että olette tehneet
hänelle jotakin ilmeistä vääryyttä. Minä, joka olen syntynyt maailmaan,
jotta torjuisin sellaisia solvauksia, en salli häntä kuljetettavan
askeltakaan eteenpäin, ellei hänelle anneta takaisin kaivattua
vapautta, jonka hän hyvin ansaitsee.
Näistä sanoista kaikki kuulijat huomasivat, että Don Quijoten täytyi
olla joku hullu mies, ja he alkoivat nauraa sydämen pohjasta. Mutta
heidän naurunsa oli kuin ruutia Don Quijoten mielessä syttyneeseen
vihaan. Hän ei sanonut enää sanaakaan, vaan tarttui miekkaansa
ja hyökkäsi paarien luo. Eräs kantajista luovutti heti taakkansa
tovereilleen ja lähti Don Quijotea vastaan heiluttaen jotakin
tadikonvartta tai kalikkaa, joka oli paarien tukena hänen levätessään.
Don Quijote iski siihen niin voimallisesti, että se katkesi kolmeksi
kappaleeksi, mutta mies löi käteen jääneellä tyngällä Don Quijotea
oikeaan olkapäähän, jota kilpi ei voinut suojata sellaista moukkamaista
väkivaltaa vastaan, niin tuimasti, että Don Quijote parka suistui
maahan pahoinpideltynä. Sancho Panza oli huohottaen juossut hänen
jälkeensä ja nyt, nähdessään hänen pudonneen ratsun selästä, huusi
hänen kurittajalleen, ettei hän enää löisi, koska tämä oli noiduttu
ritari, joka ei ollut tehnyt pahaa kenellekään koko ikänänsä.
Mutta talonpoikaa ei hillinnyt Sanchon huuto, vaan se, että hän
tuli katsahtaneeksi Don Quijoteen, joka ei hievahduttanut kättänsä
eikä jalkaansa. Hän luuli surmanneensa miehen, kahmaisi kouriinsa
katumuspaitansa helmat ja pakeni pitkin kenttää kuin kauris.
Sillävälin olivat kaikki Don Quijoten seuralaiset ehtineet hänen
luokseen, mutta kulkueessa olevat, jotka näkivät heidän tulevan
juosten ja näkivät heidän seurassaan olevat järjestyksenvalvojat
ampuma-aseineen, pelkäsivät asian päättyvän huonosti, keräytyivät
kaikki piiriin pyhän kuvan ympärille, nostivat kauhtanainsa päähineet,
tarttuivat lujasti ruoskiinsa samoinkuin papit vahakynttilöihinsä
ja odottivat siten hyökkäystä päättäen puolustautua ja, mikäli
mahdollista, hyökätäkin ahdistajaa vastaan. Onni oli parempi kuin he
luulivat, sillä Sancho vain heittäytyi herransa ruumiin päälle ja
viritti siinä mitä surullisimman ja naurettavimman valitusvirren, koska
luuli, että hän oli kuollut.
Kirkkoherran tunsi eräs toinen kirkkoherra, joka oli tullut kulkueen
mukana, ja tämä seikka sai molempien joukkojen pelon tyyntymään.
Ensimmäinen kirkkoherra selitti toiselle parilla sanalla, millainen
mies Don Quijote oli, ja hän lähti koko katumuksentekijäjoukon kanssa
katsomaan, oliko ritariparka kuollut. He kuulivat Sancho Panzan itkien
lausuvan:
— Oi sinä ritarillisuuden kukka, jonka hyvin käytettyjen ikävuosien
juoksun katkaisi yksi ainoa kartunisku! Oi sinä kunnia suvulle, sinä
kunnia ja kaunistus koko Manchalle ja koko maailmallekin, joka nyt
sinun mentyäsi tulee olemaan täynnä pahantekijöitä, joiden ei enää
tarvitse pelätä, että heitä rangaistaan ilkitöistään! Oi sinä, joka
olit anteliaampi kuin kaikki Aleksanterit, koska jo kahdeksan kuukauden
palveluksen jälkeen olit lahjoittanut minulle parhaan saaren, mitä
meri syleilee ja piirittää! Oi sinä, joka kohtelit nöyrästi ylpeitä ja
kopeasti nöyriä,[50] sinä, joka syöksyit vaaroihin, kärsit solvauksia,
rakastuit ilman syytä, jäljittelit hyviä, olit pahojen vitsaus ja
kaiken kehnon vihollinen, sanalla sanoen vaeltava ritari, mikä onkin
kaikki, mitä sanoa voidaan!
Sanchon siinä huutaessa ja valittaessa Don Quijote virkosi ja sanoi
ensimmäisiksi sanoikseen:
— Hän, joka elää poissa teidän luotanne, suloisin Dulcinea, kokee
vielä pahempaa kurjuutta kuin tämä. Auta minua, hyvä Sancho, pääsemään
niille noidutuille rattaille; minä en kykene nyt painollani rasittamaan
Rocinanten satulaa, sillä koko tämä olkapääni on rikki.
— Sen minä teen kovin mielelläni, herrani; — vastasi Sancho — ja
palatkaamme nyt kotikylään näiden herrojen kanssa, jotka toivovat
teidän parastanne; siellä voimme sitten pitää neuvoa uuden retken
tekemisestä, josta meille koitukoon enemmän hyötyä ja mainetta.
— Olet oikeassa, Sancho; — vastasi Don Quijote — nyt lienee varsin
viisasta antaa mennä ohi vallitsemassa olevan tähtien huonon
vaikutuksen.
Tuomioherra, kirkkoherra ja parturi sanoivat hänelle, että hän
menettelisi aivan oikein, jos tekisi niin, kuin sanoi, ja niin he,
nautittuaan Sanchon yksinkertaisista puheista, sijoittivat Don
Quijoten rattaille, joilla hän oli jo aikaisemmin ollut. Kulkue
järjestyi jälleen ja jatkoi matkaansa, vuohipaimen sanoi jäähyväiset
kaikille, järjestyksenvalvojat eivät halunneet lähteä kauemmaksi, ja
kirkkoherra maksoi heille, mitä heidän tuli saada. Tuomioherra pyysi
kirkkoherraa ilmoittamaan, kuinka Don Quijoten kävisi, parantaisiko
hän hulluudestaan vai jäisikö sitä potemaan, ja niin hän sanoi hyvästi
lähtien jatkamaan matkaansa. Sanalla sanoen: kaikki erosivat ja
lähtivät kukin taholleen, niin että jäljelle jäivät vain kirkkoherra
ja parturi, Don Quijote ja Panza ja kelpo Rocinante, joka sieti yhtä
kärsivällisesti kuin hänen isäntänsä kaikki, mitä oli joutunut kokemaan.
Häränajaja valjasti härkänsä, sijoitti Don Quijoten heinäkuvon päälle
ja lähti tavalliseen hiljaiseen tahtiin kulkemaan kirkkoherran
osoittamaa tietä, ja niin he kuuden päivän kuluttua saapuivat Don
Quijoten kylään. He tulivat sinne keskellä päivää, joka sattui olemaan
sunnuntai, ja koko kylän väki oli torilla, jonka halki Don Quijoten
rattaat vierivät. Kaikki riensivät luo näkemään, mitä rattailla oli,
ja hämmästyivät kovin tuntiessaan kylänmiehen; eräs poika juoksi
ilmoittamaan hänen emännöitsijälleen ja sisarentyttärelleen, että
heidän enonsa ja isäntänsä saapui kotiin laihana ja kelmeänä maaten
heinissä härkärattailla. Surkeata oli kuulla, kuinka molemmat naiset
huusivat, nähdä, kuinka he löivät kasvojaan ja taas kirosivat kirottuja
ritarikirjoja, ja tämä kaikki uudistui, kun he näkivät Don Quijoten
ajavan sisään portista.
Kun oli saapunut tieto Don Quijoten tulosta, saapui Sancho Panzan
eukko, joka oli jo aikoja sitten saanut tietää, että hänen miehensä
oli lähtenyt aseenkantajana ritaria palvelemaan, ja Sanchon nähtyään
hän kysyi ennen muuta, kuinka aasi voi. Sancho vastasi, että se voi
paremmin kuin aasin isäntä.
— Jumalalle kiitos, — virkkoi eukko — että hän on ollut minulle niin
armollinen; mutta kerro nyt, hyvä ystävä, mitä hyvää olet saanut
aseenkantajantoimestasi. Tuotko minulle korean hameen? Ja sieviä kenkiä
lapsille?
— En minä tuo mitään sellaista, eukkoseni, — sanoi Sancho; mutta kyllä
minulla on muuta parempaa ja arvokkaampaa.
— Sepä oikein hauskaa; — vastasi eukko — näytä minulle, mitä sinulla
on parempaa ja arvokkaampaa, ystäväni; minä tahtoisin sen nähdä,
jotta saisin hiukan iloa sydämeeni, joka on ollut niin surullinen ja
tyytymätön koko tänä pitkänä aikana, jonka olet ollut poissa.
— Kyllä minä sen näytän, eukkoseni, kun tästä kotiin ehditään, — sanoi
Panza — mutta ole nyt niin kauan hiljaa; jos näet Jumala suo, että
lähdemme vielä kerran etsimään seikkailuja, niin sinä saat pian nähdä
minut kreivinä tai jonkin saaren käskynhaltiana, ei minkään sellaisen
retusaaren, jonka löytää mistä tahansa, vaan kaikkein parhaan saaren,
mitä maailmassa voi olla.
— Suokoon Jumala, että niin käy, rakas mieheni, sillä kyllä me sitä
tarvitsisimme. Mutta sano minulle, mitä ne ovat, ne sellaiset saaret,
en minä sitä ymmärrä.
— Ei ole hunaja aasin suuta varten; — vastasi Sancho — sinä saat nähdä
sen aikanaan ja joudutpa ihmettelemään, kun kuulet, kuinka kaikki
alustalaisesi nimittävät sinua armolliseksi rouvaksi.
— Mitä sinä puhut, Sancho, armollisista rouvista ja saarista ja
alustalaisista? — virkkoi Juana Panza.[51] Se näet oli Sanchon eukon
nimi, vaikka he eivät olleet sukulaisia, sillä Manchassa on tapana,
että nainen ottaa miehensä sukunimen.
— Älä nyt pidä niin kiirettä, Juana, ehdithän sinä vielä saada kaikki
tietää; riittää, kun sanon sinulle totuuden, ja tuki nyt suusi. Minä
voin sanoa sinulle tässä ohimennen ainoastaan, ettei maailmassa
ole mitään hauskempaa kuin olla arvossapidetty mies ja seikkailuja
etsivän vaeltavan ritarin aseenkantaja. Totta kyllä, etteivät useimmat
seikkailut pääty niin mieleisesti kuin voisi toivoa, sillä sadasta
sellaisesta päättyy yleensä yhdeksänkymmentäyhdeksän ihan hullusti.
Minä tiedän sen omasta kokemuksestani, sillä minua on toisinaan
poukotettu, toisinaan paukutettu, mutta sittenkin on hauskaa odottaa
seikkailuja ja kulkea yli vuorten, läpi metsien, nousta korkeille
huipuille, käydä linnoissa ja oleskella majataloissa aivan vapaasti ja
maksamatta yhtään pirun maravediä.
Sancho Panza ja Juana Panza, hänen eukkonsa, keskustelivat näin sillä
aikaa kuin Don Quijoten emännöitsijä ja hänen sisarentyttärensä
ottivat herransa vastaan, riisuivat hänet ja sijoittivat hänen vanhaan
sänkyynsä. Hän mulkoili heihin eikä voinut oikein käsittää, mihin oli
joutunut. Kirkkoherra kehoitti sisarentytärtä hoitamaan enoansa oikein
hyvin ja varomaan tarkoin, ettei hän pääsisi enää pakenemaan, sekä
kertoi, millaista vaivaa oli täytynyt nähdä, ennenkuin hänet oli saatu
takaisin kotiin. Nyt molemmat naiset alkoivat jälleen huutaa taivasta
avukseen, nyt he jälleen kirosivat ritariromaaneja, nyt he rukoilivat
taivasta heittämään sellaisten valheitten ja hullutusten sepittäjät
helvetin syvimpään kuiluun. Vihdoin he alkoivat pelätä jäävänsä jälleen
ilman isäntäänsä ja enoansa niin pian kuin hän hiukan toipuisi; ja
kävikin niinkuin he otaksuivat.
Vaikka tämän historian kirjoittaja on kaikella huolella ja
uutteruudella etsinyt tietoa niistä urotöistä, joita Don Quijote
suoritti kolmannella retkellään, ei hän sittenkään ole voinut
löytää mitään mainintaa niistä, ei ainakaan mistään luotettavista
muistiinpanoista; Manchan muistoissa on säilynyt ainoastaan huhu,
että Don Quijote kolmannen kerran kotoaan lähtiessään meni Zaragozaan
ollen läsnä eräässä kuuluisassa turnauksessa, joka pidettiin siinä
kaupungissa, ja että hänelle siellä sattui seikkoja, jotka olivat hänen
urheutensa ja hyvän ymmärryksensä arvoisia.
Hänen elämänsä viimeisistä vaiheista ja hänen kuolemastaan kirjoittaja
ei myöskään voinut saada minkäänlaista selkoa eikä olisi tullut
tietämään niistä mitään, ellei hänen hyvä onnensa olisi johdattanut
häntä tapaamaan erästä vanhaa lääkäriä, jolla oli hallussaan
lyijylaatikko, joka hänen tiedonantonsa mukaan oli löydetty erään
uudistettavana olevan vanhan erakonasumuksen perustuksesta. Tässä
laatikossa oli ollut muutamia pergamenttilehtiä, täynnä vanhanaikaista,
mutta kastiliankielistä kirjoitusta, säkeitä, jotka kuvailivat
useita Don Quijoten sankaritöitä ja kertoivat Dulcinea Tobosolaisen
kauneudesta, Rocinanten ulkomuodosta, Sancho Panzan uskollisuudesta
ja itse Don Quijoten hautajaisista sekä sisälsivät erinäisiä
hautakirjoituksia ja ylistysrunoja hänen elämälleen ja töilleen. Ne,
jotka voitiin lukea ja selittää, tämän uudenlaisen ja verrattoman
historian luotettava tekijä liittää tähän. Tekijä pyytää lukijoiltaan
palkaksi siitä suunnattomasta vaivasta, joka hänellä oli tutkiessaan
ja etsiessään kaikkia Manchan arkistoja saadakseen sen päivänvaloon,
ainoastaan, että he luottavat häneen samalla tavalla kuin älykkäät
ihmiset yleensä luottavat ritariromaaneihin, jotka ovat maailmassa
niin hyvässä maineessa. Siten hän katsoo saavansa täyden palkan ja
tyydytyksen ja innostuu etsimään ja vetämään päivänvaloon toisiakin,
jotka ehkä eivät ole yhtä todenmukaisia, mutta ainakin yhtä kekseliäitä
ja hupaisia.
Ensimmäiset sanat, jotka oli kirjoitettu lyijylaatikosta löydettyyn
pergamenttiin, olivat nämä:
MANCHAN KAUPUNGIN ARGAMASILLAN[52] AKATEMIAN JÄSENET
URHOOLLISEN DON QUIJOTE MANCHALAISEN ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA
HOC SCRIPSERUNT
Murjaani, Argamasillan akatemian jäsen, Don Quijoten hautapatsaaseen.
Hautakirjoitus.
Se hullu mies, mi Manchaa runsaammin
kuin Jason Kretaa voitonmerkein puki,
se äly, pilviin mi nous silloinkin,
kun maassa parempi ois ollut tuki,
se vahva käsi, jonka jälkihin
maat Rivast' aina Gaetaan eivät kuki,
mi niinkuin julma Muusa pronssihin
piirs' säkeitänsä, joita kansat luki,
hän, jota kantoi sankaruus ja lempi
ohitse monen kuulun Amadiin,
mies Galaoreita paljon ylhäisempi,
hän, ratsastaja Rocinante-hevon,
mies eksynyt niin moniin vaiheisiin,
tään kylmän paaden alla löysi levon.
Loiseläjä, Argamasillan akatemian jäsen, IN LAUDEM DULCINEA E DEL
TOBOSO.
Sonetti.
Hän, jonka tässä näätte, korkein povin
ja kiihkein elein, Dulcinea on,
tuo kuningatar tobosolaishovin
ja lemmitty Quijoten mainion,
mi lemmen tähden samos pitkän tovin
ylitse Sierra Negran vuoriston
ja Montielin aavan aution,
vain jalan kulkein, uupuneena kovin
vuoks Rocinanten. Kova onni moinen,
voi että kohtasit sä naista tätä
ja tätä ritaria urhoollista!
Näät nuorna kuihtumaan jäi heistä toinen,
ja toista piinas lemmen tuska, hätä,
vaikk' onkin muisto hällä marmorista.
Oikullinen Argamasilian akatemian ylen ymmärtäväinen jäsen, Don Quijote
Manchalaisen ratsun Rocinanten ylistykseksi.
Sonetti.
Hän istuimeltaan kullan välkkyvältä,
mi Marsin askelista verestää,
ritari Manchan, katsoo, huimapää,
ja lippu kädestänsä kohoo hältä.
Myös säilä, jota vihamies ei vältä,
ja varustukset siinä lepäjää.
Uus urotöitten muoto! Tyyli tää
on onnistunut löytö tekijältä.
Jos Galliakin kerskuu Amadiistaan,
jonk' urhojälkeläiset Kreikanmaan
vei kunniaan ja jaloon voittokiistaan,
Quijote kruunu on Bellonan hovin,
kuin Gallia tai Kreikka urhoistaan,
niin hänest' ylpeä on Mancha kovin.
Ei hälle koskaan unhonaika koita,
kun Brilladoro tai Bayardokaan[53]
näät Rocinanten raisuutta ei voita.
Pilkkakirves, Argamasillan akatemian jäsen, Sancho Panzalle.
Sonetti.
Mies lyhyt varreltaan on Sancho Panza,
mut ihme! suuri kunnoltaan on hän.
Niin vilpitön ja rehti toimessansa,
ett' asemies ei kukaan, vannon tän.
Ois kreivikskin hän noussut arvoltansa,
mut vastaan sai hän juonen ilkeän,
näät häntä kietoi pahain miesten ansa,
mi aasiakaan ei näy säästävän.
Kas aasillaan (jos sanoa saa luvan)
näät seuras asemies tää rehti, lauha
ain' herraa, jota Rocinante kantoi.
Voi turhat toiveet, petos harhakuvan!
On niillä huulillansa lepo, rauha,
mut savun, varjon lopuks vain ne antoi.
Pirunkuvainen, Argamasillan akatemian jäsen, Don Quijoten haudalla.
Hautakirjoitus.
Eräs ritari lepää tässä;
hän ajaen Rocinantellaan
jäi aina pulaan pahimpaan
kovin kärsien elämässä.
Myös asemies Sancho Panza on
hänen viereensä haudattu tähän,
oli järkeä hänellä vähän,
mut uskollisuus verraton.
Piumpaum, Argamasillan akatemian jäsen, Dulcinea Tobosolaisen haudalla.
Hautakirjoitus.
On Dulcinean hauta tää;
hänet kesken kukoistusta
vei kuolon syli musta,
vain tomu hänestä nyt jää.
Ei ykskään jalosyntyinen
hänt' ollut ylhäisempi,
Quijote häntä lempi,
ja kylä muistaa kaivaten.