kuninkaan luvalla ja niiden hyväksyminä, joiden tarkastettaviksi ne on
jätetty, ja joita ovat mielellään lukeneet ja luettuaan kiittäneet sekä
ylhäiset että alhaiset, köyhät ja rikkaat, oppineet ja oppimattomat,
rahvas ja ritarit, sanalla sanoen kaikenlaiset ihmiset, olipa heidän
säätynsä ja ammattinsa mikä tahansa, nämä kirjat olisivat siis
pelkkää valhetta, vaikka niissä on ilmeinen totuuden leima, koska ne
mainitsevat meille puheenaolevan ritarin tai puheenaolevien ritarien
isän, äidin, synnyinseudun, sukulaiset, iän, heidän urotyönsä sekä
paikat, joissa ne suoritettiin, kohta kohdalta ja päivä päivältä!
Älköön teidän armonne huoliko lausua sellaisia solvauksia, vaan uskokaa
minua, kun tässä neuvon teitä menettelemään niinkuin viisaan miehen
sopii menetellä: lukekaa ne, niin saatte nähdä, millaista huvia niiden
lukemisesta teille koituu. Ellette usko, niin sanokaa minulle: onko
olemassa suurempaa nautintoa kuin saada nähdä esimerkiksi, kuinka
eteemme ilmestyy äkkiä suuri piki järvi, joka kiehuu ja poreilee,
kuinka siinä ui ja risteilee suuri määrä matelijoita, käärmeitä,
sisiliskoja ja paljon muita julmia ja kauheita eläimiä ja kuinka
keskeltä järveä kuuluu ylen valittava ääni sanovan: »Sinä ritari,
olitpa kuka tahansa, joka seisot siinä katsellen tätä hirmuista järveä,
jos tahdot voittaa omaksesi aarteen, joka piilee näitten muistien
vetten alla, niin osoita rohkean sydämesi urheutta ja heittäydy
keskelle tätä mustaa ja kiehuvaa järveä; ellet niin tee, et ole kyllin
arvokas näkemään niitä suuria ihmeitä, joita sisältävät ja sulkevat
piiriinsä tämän mustan syvyyden alla sijaitsevat seitsemän haltiattaren
seitsemän linnaa», ja kuinka ritari peloittavan äänen kuultuaan heti
enempää harkitsematta ja ryhtymättä ajattelemaan vaaraa, johon syöksyy,
vieläpä riisumatta yltään raskaita varuksiaan, sulkeutuu Jumalan ja
valtiattarensa suojelukseen, heittäytyy keskelle kiehuvaa järveä ja
ennenkuin arvaakaan tai aavistaakaan, minne oikeastaan joutuu, huomaa
olevansa kukkaniityillä, joille Elysionin kentät eivät suinkaan
vedä vertoja. Siellä hänestä näyttää taivas läpikuultoisemmalta ja
auringonpaiste kirkkaammalta kuin koskaan ennen, siellä hän näkee
edessään lempeän lehdon, jonka muodostavat niin vehmaat ja lehväiset
puut, että niiden näkeminen ilahduttaa silmiä, ja korville tuottavat
nautintoa suloisella ja luontevalla laulullaan lukemattomat pienet
kirjavat linnut, jotka puikkivat taajojen oksien lomitse. Tässä hän
huomaa pienen puron, jonka raikas vesi virtaa kuin juokseva kristalli
yli kultajyväsinä kiiltelevän hienon hiekan ja aitohelminä hohtelevien
valkoisten kivien. Tuossa hän näkee suihkulähteen, joka on taitavasti
rakennettu monivärisestä jaspiskivestä ja häikäisevästä marmorista;
tuolla hän havaitsee omituisesti suunnitellun toisen suihkulähteen,
missä pienet simpukankuoret ja valkoiset ja keltaiset näkinkengät
miellyttävässä epäjärjestyksessä luovat kiiltävien kristallinpalasten
ja keinotekoisten smaragdien kanssa niin monivivahteisen kokonaisuuden,
että taide näyttää tässä luontoa jäljitellen voittavan luonnon
tuotteet. Sitten hän yhtäkkiä huomaa hiukan kauempana lujan linnan
tai komean palatsin, jonka seinät ovat puhdasta kultaa, huiput
timantteja, portit hyasintteja,[49] ja joka on rakenteeltaan niin
ihmeellinen, että siinä suoritettu työ on vielä ihastuttavampi kuin
siihen käytetyt ainekset, vaikka se on tehty pelkistä timanteista,
kiiltokivistä, rubiineista, helmistä, kullasta ja smaragdeista. Eikä
siinä kyllin; tuon nähtyään hän näkee linnanportista tulevan joukon
nuoria neitoja, joiden puvut ovat niin upeat ja loistavat, etten
pääsisi milloinkaan kertomukseni päähän, jos ryhtyisin niitä nyt
kuvailemaan, niinkuin historiat niistä kertovat. Sitten se neito,
joka näyttää heistä kaikkein ylhäisimmältä, ottaa kädestä pelotonta
ritaria, joka oli heittäytynyt kiehuvaan järveen, ja taluttaa hänet
mitään virkkamatta komeaan linnaan tai palatsiin, antaa riisua hänet
niin alastomaksi kuin hän oli silloin, kun hänen äitinsä hänet
synnytti, kylvettää hänet haaleassa vedessä ja antaa sitten voidella
hänen koko ruumiinsa hyvänhajuisilla voiteilla ja pukea hänen ylleen
mitä hienoimman silkkipaidan, joka tuoksuu kaikkein ihanimmilta
hajuaineilta, ja sitten rientää luo eräs toinen nuori nainen ja
heittää hänen hartioilleen viitan, jonka sanotaan maksavan vähintään
kokonaisen kaupungin hinnan, vieläpä enemmänkin. Ja mitä saammekaan
vielä nähdä, kun meille kerrotaan, että hänet tämä kaiken jälkeen
viedään toiseen saliin, jossa hän näkee niin kauniisti katettuja
ruokapöytiä, että joutuu hämmästyksen valtaan? Entä sitten, kun hänen
käsilleen kaadetaan vettä, joka on tislattu pelkästä ambrasta ja
tuoksuvista kukkasista? Entä sitten, kun hänet sijoitetaan istumaan
norsunluiselle tuolille? Entä sitten, kun näemme kaikkien neitojen
häntä palvelevan ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa? Entä sitten, kun
hänelle tuodaan niin paljon erilaisia ja niin maukkaasti laitettuja
ruokalajeja, ettei hän tiedä, mitä kohti kätensä ojentaa? Ja kuinka
ihmeellistä onkaan kuunnella musiikkia, joka soi hänen aterioidessaan,
hänen tietämättään, kuka laulaa tai mistä soitto kuuluu? Ja aterian
vihdoin loputtua, kun ruoka-astiat on korjattu pois, kuinka ritari
silloin istuukaan nojatuolissa taaksepäin nojaten ja kenties kaivelee
hampaitaan, kuten nykyisin on tapana, ja kuinka silloin arvaamatta
astuu salin ovesta sisään toinen nuori nainen, vielä kauniimpi kuin
yksikään edellisistä, istuutuu ritarin viereen ja alkaa hänelle
kertoa, mikä linna tämä on ja että hän elää siellä noiduttuna sekä
muita seikkoja, jotka hämmästyttävät ritaria ja ihastuttavat niitä,
jotka hänen historiaansa lukevat! En tahdo puhua tästä laajemmin,
sillä jo siitä, mitä olen kertonut, voi huomata, että minkä hyvänsä
vaeltavasta ritarista kertovan historian jokainen kohta välttämättä
huvittaa ja ihmetyttää ketä lukijaa tahansa. Teidän armonne voi
huoletta uskoa, mitä sanon, ja minä kehoitan teitä vieläkin lukemaan
näitä kirjoja, jotta saatte nähdä, kuinka ne karkoittavat mieltänne
kenties rasittavan alakuloisuuden ja parantavat oloanne, jos se
sattuu tuntumaan huonolta. Omasta puolestani voin sanoa, että siitä
lähtien, kun olen vaeltava ritari, olen urhoollinen, kohtelias,
aulis, sievä käytökseltään, jalomielinen, hieno, pelkäämätön, lempeä,
kärsivällinen, siedän nurkumatta vaivoja, vankeutta ja noituutta,
ja vaikka vielä äsken olin häkkiin suljettuna kuin mielenvikainen,
toivon kuitenkin, jos taivas minua auttaa eikä onneni ole aivan nurja,
pääseväni käsivarteni voimalla muutamassa päivässä kuninkaaksi johonkin
valtakuntaan, niissä voin osoittaa povessani asuvaa kiitollisuutta ja
vieraanvaraisuutta. Totta totisesti, hyvä herra, köyhän on mahdoton
harjoittaa anteliaisuuden hyvettä ketään kohtaan, vaikka hänessä
olisikin se hyve mitä suurimmassa määrässä, ja kiitollisuus, joka jää
pelkäksi toivomukseksi, on kuollut, niinkuin usko on kuollut ilman
töitä. Siitä syystä toivoisin onnen suovan minulle pian tilaisuutta
päästä keisariksi, jotta voisin osoittaa mielenlaatuani tekemällä hyvää
ystävilleni, varsinkin tälle Sancho Panza rukalle, aseenkantajalleni,
joka on maailman paras mies; ja mielisinpä lahjoittaa hänelle
kreivikunnan, jonka olen jo aikoja sitten hänelle luvannut, ellen
pelkäisi, ettei hän ole oikein kykenevä aluettansa hallitsemaan.
Sancho sattui kuulemaan isäntänsä viimeiset sanat ja virkkoi hänelle:
— Pitäkää te, herra Don Quijote, vain huoli siitä, että toimitatte
minulle sen kreivikunnan, jonka teidän armonne on minulle luvannut
niin totta kuin itse toivon sen saavani; minä kyllä lupaan, ettei
minulta pidä puuttua kykyä sen hallitsemiseen, ja jos puuttuisikin,
niin olenhan kuullut kerrottavan, että maailmassa on ihmisiä, jotka
ottavat ylhäisten herrojen tiluksia arennille maksaen heille vuosittain
määrätyn summan, ja nämä pitävät sitten huolen tilan hallitsemisesta
ja herra saa istua sääret suorina nauttien hänelle tulevaa vuokraa,
mistään muusta välittämättä. Niin teen minäkin enkä huoli siitä enempää
kuin tästäkään, vaan luovun heti koko hoidosta ja nautin tulojani kuin
herttua, ja hoitakoot muut omat asiansa.
— Hyvä Sancho, — virkkoi tuomioherra — tuo saattaa kyllä olla oikein
vuokratulojen nauttimiseen nähden, mutta vallanpitäjän tulee hoitaa
lainkäyttöä, ja siihen vaaditaan taitoa ja hyvää arvostelukykyä ja
ennen kaikkea rehellistä tahtoa toimia oikein; jos näet periaatteet
ovat puutteelliset, niin keinot ja tarkoituksetkin osoittautuvat aina
kelvottomiksi, ja Jumala varmaan auttaa yksinkertaisen ihmisen hyvää
tarkoitusta samoinkuin hän saattaa häpeään älykkään ihmisen huonot
aikeet.
— En minä ymmärrä tuota filosofiaa; — vastasi Sancho Panza — tiedän
vain, että kreivikunnan saatuani varmaan osaisin sitä heti hallita,
sillä onhan minussa ymmärrystä yhtä paljon kuin jossakin toisessa, ja
ruhoa minussa on saman verran kuin kaikkein pyylevimmässä, ja yhtä
hyvä kuningas minä olisin omassa valtakunnassani kuin kuka muu tahansa
omassaan, ja kun kerran se olisin, tekisin mitä tahtoisin, ja kun
kerran tekisin, mitä tahtoisin, niin tekisin sellaista, mikä minua
miellyttää, ja kun tekisin sellaista, mikä minua miellyttää, olisin
tyytyväinen, ja kun ihminen kerran on tyytyväinen, ei hän pyydä enää
mitään, ja kun hän ei enää mitään pyydä, niin leikki on lopussa, ja
tuokaa tänne vain se kreivikunta ja sitten Jumalan haltuun ja näkemiin
asti, kuten sokea sanoi toiselle sokealle.
— Ei tuo filosofia niin kehnoa ole kuin sinä väität, Sancho; mutta
paljonhan sitä voi sanoa tästä kreivikunta-asiasta.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Minä en tiedä, mitä tässä olisi vielä sanottavaa. Minä noudatan
niitä lukuisia ja erilaisia esimerkkejä, joita voisin mainita tässä
yhteydessä, esimerkkejä, saatuja oman ritarikuntani ritareilta,
jotka aseenkantajiensa uskollisia ja mainioita palveluksia palkiten
osoittivat heille erinomaista armoa tekemällä heidät kaupunkien ja
saarien riippumattomiksi herroiksi; ja saattoivatpa jonkun ansiot
olla niinkin suuret, että hän aikoi, itsestään liian hyvää luullen,
päästä kuninkaaksi. Mutta miksi tuhlaankaan tähän näin paljon aikaa,
kun minulle tarjoo loistavan esikuvan suuri ja aina ansaitsemaansa
kiitosta vaille jäävä Amadis Gallialainen, joka teki aseenkantajastaan
Mannersaaren kreivin! Minäkin voin niinmuodoin ilman minkäänlaisia
tunnonvaivoja tehdä kreivin Sancho Panzasta, joka on kaikkein parhaita
aseenkantajia, mitä kenelläkään vaeltavalla ritarilla on milloinkaan
ollut.
Tuomioherraa ihmetytti Don Quijoten lausumien hullutusten
järjestelmällisyys, se tapa, jolla hän oli kuvaillut Järven ritarin
seikkailuja, se vaikutus, jonka häneen olivat tehneet hänen lukemiensa
kirjojen tuulestatemmatut valheet, ja sitäpaitsi hän vielä ihmetteli
Sanchon typeryyttä, kun tämä niin innokkaasti halusi saada omakseen
isäntänsä hänelle lupaaman kreivikunnan. Samassa tulivat takaisin
tuomioherran palvelijat, ne, jotka olivat menneet majataloon hakemaan
muonamuulia. Nyt katettiin pöytä viheriälle nurmelle levitetyn
peitteen päälle ja istuttiin aterioimaan siihen puitten varjoon,
jottei häränajajalta menisi hukkaan tämän paikan hänelle tarjoama etu,
kuten aikaisemmin jo huomautettiin. Heidän siinä aterioidessaan kuului
yhtäkkiä siinä lähellä kasvavista orjantappurapensaista kovaa ryskettä
ja kellonkilinää, ja samassa he na näkivät viidakosta sukeltavan esiin
korean mustan-, valkoisen- ja harmaankirjavan vuohen. Sen jäljessä
tuli vuohipaimen huutaen ja houkutellen sitä niinkuin paimenten tapa
on, jotta se pysähtyisi tai palaisi laumaan. Pakeneva vuohi juoksi
säikähtyneenä ja peloissaan ihmisten luo, ikäänkuin heiltä suojaa
pyytäen, ja pysähtyi siihen. Vuohipaimen tuli, tarttui sen sarviin ja
sanoi sille, aivan kuin sillä olisi ollut järki ja ymmärrys:
‒ Voi sinä rasavilli, rasavilli, kirjo, kirjo, mitä sinä nyt tällä
tavalla juosta nilkutat! Mitkä sudet sinua nyt peloittavat, tyttöseni?
Sanohan minulle, mitä tämä merkitsee, kullannuppu? Mutta mitä se
voikaan merkitä muuta kuin että sinä olet nainen etkä voi pysyä
alallasi; piru sen periköön, tuon teidän rauhattoman luonnonlaatunne
ja samoin kaikkien niiden, joiden kaltaisia te olette! Lähde takaisin,
lähde takaisin, rakas ystävä; vaikka tarhassa ei olekaan niin hauskaa,
olet siellä kumppaniesi kanssa sentään paremmassa turvassa. Jos sinä,
jonka tulee toisia vartioida ja johtaa, juoksentelet tällä tavalla omin
päin ja harhateillä, niin miten niiden toisten sitten käy?
Vuohipaimenen sanat huvittivat kuulijoita, varsinkin tuomioherraa, joka
sanoi hänelle:
— Kuulkaahan, hyvä ystävä, tyyntykää nyt hiukan ja älkää huoliko pitää
niin kiirettä korjatessanne tätä vuohta laumaan takaisin; se on nainen,
kuten sanoitte, ja sen täytyy noudattaa luonnollista vaistoansa, vaikka
kuinka yrittäisitte sitä estää. Maistakaa nyt hiukan ruokaa ja ottakaa
kulaus viiniä, niin vihanne siitä lauhtuu ja vuohi saa sillävälin
levätä.
Niin sanoessaan hän samalla ojensi miehelle veitsenkärjellä kappaleen
kylmää kaniininpaistia. Vuohipaimen otti sen ja kiitti, joi viiniä,
tyyntyi ja sanoi sitten:
— Olisin pahoillani, jos armolliset herrat pitäisivät minua hölmönä,
kun puhuin tämän eläimen kanssa ikäänkuin se olisi järjellinen olento;
lausumissani sanoissa näet on todella salaista tarkoitusta. Minä olen
sivistymätön, mutta en siinä määrässä, etten tietäisi, kuinka on
seurusteltava ihmisten ja kuinka eläinten kanssa.
— Sen uskon mielelläni, — sanoi kirkkoherra — sillä tiedän
kokemuksesta, että metsissäkin kasvaa oppineita miehiä ja että
paimenten majoissa asuu ajattelijoita.
— Ainakin siellä asuu sellaisia, jotka ovat tulleet vahingosta
viisaiksi, hyvä herra; — vastasi vuohipaimen — ja jotta tämän
uskoisitte ja asia tulisi teille ilmiselväksi, ja vaikka näyttäisi
siltä, että minä tulen kuin kuokkavieraaksi kenenkään minua kutsumatta,
— ellei se teitä ikävystytä ja jos haluatte, hyvät herrat, kuunnella
minua tarkkaavasti vähän aikaa — kerron teille tositapauksen, joka
vakuuttaa oikeaksi sekä tämän herran (hän osoitti kirkkoherraa) että
minun oman väitteeni.
Siihen vastasi Don Quijote:
‒ Koska huomaan tässä asiassa olevan eräänlaista ritariseikkailujen
leimaa, niin minä puolestani kuuntelen teitä, hyvä ystävä, erittäin
mielelläni, ja samoin tekevät kaikki nämä herrat, sillä he ovat
erittäin älykkäitä ja pitävät merkillisistä tarinoista, jotka
jännittävät, ilahduttavat ja huvittavat mieltä, niinkuin varmaan uskon
teidän kertomuksenne tekevän. Aloittakaa siis, hyvä ystävä; me kaikki
kuuntelemme.
— Minä otan pois, mitä minulle kuuluu; — sanoi Sancho — menen tuonne
puron partaalle, vien tämän pasteijan mukanani ja syön itseni siellä
kylläiseksi kolmen päivän verosta; olen näet kuullut herrani Don
Quijoten sanovan, että vaeltavan ritarin aseenkantajan tulee syödä, kun
hänellä on siihen tilaisuus, niin paljon kuin suinkin jaksaa, koska voi
hyvinkin joutua niin sankkaan metsään, ettei pääse sieltä pois kuuteen
päivään, ja ellei ihminen ole oikein kylläinen tai kuljeta mukanaan
hyvin varustettua haarapussia, hän voi jäädä sinne, niinkuin usein
jääkin, kunnes on pelkkää luuta ja nahkaa.
— Sinä olet oikeassa, Sancho; — virkkoi Don Quijote — mene, minne
mielit, ja syö niin paljon kuin jaksat; minä puolestani en kaipaa enää
mitään muuta kuin sielun virkistystä, jota saan kuunnellessani tämän
kelpo miehen kertomusta.
— Sellaista virkistystä me saamme kaikki siitä — virkkoi tuomioherra.
Sitten hän pyysi vuohipaimenta aloittamaan, mitä oli luvannut.
Vuohipaimen taputti pari kertaa vuohensa kuvetta pidellen sitä sarvesta
ja sanoi sille:
— Pane nyt maata tähän viereeni, kirjo; me ennätämme kyllä vielä
kotiinkin palata.
Vuohi näytti ymmärtävän hänen sanansa, sillä paimenen istuutuessa se
paneutui aivan rauhallisesti makuulle miehen viereen ja katsoi häntä
silmiin, siten osoittaen kuuntelevansa, mitä paimen sanoi; ja paimen
aloitti tarinansa näin.
Yhdeskuudetta luku,
jossa mainitaan, mitä vuohipaimen kertoi kaikille niille, jotka
kuljettivat Don Quijotea.
—- Kolmen penikulman päässä tästä laaksosta sijaitsee kylä, joka
pienuudestaan huolimatta on kaikkein varakkaimpia näillä tienoilla.
Siinä asui eräs suuressa arvossa pidetty talonpoika, ja arvonanto,
joka yleensä johtuu henkilön varallisuudesta, tuli hänen osakseen
pikemmin hänen kuntonsa kuin hankkimiensa rikkauksien vuoksi. Hän itse
sanoi olevansa onnellinen varsinkin senvuoksi, että hänellä oli niin
erinomaisen kaunis, harvinaisen älykäs, miellyttävä ja siveä tytär,
että kaikki, jotka hänet tunsivat ja häntä katselivat, ihailivat
ja ihmettelivät niitä erinomaisia lahjoja, jotka taivas ja Luonto
olivat hänelle suoneet. Hän oli kaunis jo pienenä tyttönä, ja hänen
ihanuutensa lisääntyi yhä, niin että hän kuudentoista vuoden ikäisenä
oli oikea kaunotar. Hänen kauneutensa maine alkoi levitä naapurikyliin,
mitä sanonkaan, ei ainoastaan naapurikyliin, vaan myös kaukaisiin
kaupunkeihin, vieläpä ruhtinastenkin palatseihin ja kaikenlaisten
ihmisten kuuluviin, jotka saapuivat joka taholta näkemään häntä kuin
jotakin harvinaista olentoa tai jotakin ihmeitätekevää pyhää kuvaa.
Hänen isänsä vartioi häntä ja hän vartioi itse itseänsä, sillä ei ole
mitään lukkoa, suojaa tai salpaa, joka voisi varjella nuorta tyttöä
paremmin kuin hänen oma siveytensä.
Isän rikkaus ja tyttären kauneus saivat monet kyläläiset ja muukalaiset
pyytämään häntä vaimokseen, mutta isä, jonka asiana oli pitää huolta
tästä suuresta kalleudesta, epäröi voimatta päättää, kenelle kaikista
niistä lukemattomista, jotka häntä pyynnöillään ahdistivat, antaisi
tyttärensä. Niiden monien joukkoon, joilla oli tämä rehellinen
toivomus, kuuluin minäkin, ja minä toivoin hartaasti voivani saattaa
sen suotuisaan päätökseen, koska tiesin isän minut hyvin tuntevan,
koska olin kotoisin samasta kylästä, puhdasta kristittyä sukuperää,
parhaassa iässäni, sangen varakas ja myös hyvillä hengenlahjoilla
varustettu. Tyttöä kosi myös eräs toinen saman kylän nuorukainen,
jolla oli samat edut kuin minulla, ja siitä syystä isä epäröi ja oli
kahden vaiheilla; hänestä näet tuntui, että hän voisi hyvin luovuttaa
tyttärensä kummalle tahansa, ja niin hän päätti tästä epäröinnistä
vapautuakseen ilmoittaa asian Leandralle; — sillä nimellä mainittiin
tätä rikasta tyttöä, joka on tehnyt minusta niin köyhän — hän näet
ajatteli, että olisi hyvä, koska me molemmat olimme tasavertaiset,
antaa rakkaan tyttären ratkaista asia oman mielensä mukaan, jota
menettelyä kannattaa noudattaa kaikkien vanhempien naittaessaan
lapsiaan. En kumminkaan tahdo sanoa, että heidän tulee sallia lastensa
valita pahoja ja kehnoja, vaan tarkoitan, että heidän tulee ehdotella
lapsilleen hyviä ja että lasten tulee sitten saada valita mielensä
mukaan. Minä en tiedä, millainen Leandran mieli oli, tiedän vain, että
isä pitkitti asiaa sanomalla meille molemmille kosijoille, että hänen
tyttärensä oli vielä liian nuori, ja lausumalla yleisiä sananparsia,
jotka eivät häntä itseään mitenkään sitoneet, mutta eivät myöskään
sisältäneet selvää kieltoa. Kilpakosijani oli nimeltään Anselmo,
ja minun nimeni on Eugenio, jotta tunnette henkilöiden nimet tässä
murhenäytelmässä, joka ei vieläkään ole tullut päätökseen, vaikka
näyttää siltä, että se saa onnettoman lopun.
Siihen aikaan saapui kyläämme eräs Vicente de la Roca, jonkun saman
paikkakunnan köyhän talonpojan poika. Tämä Vicente palasi Italiasta
ja erinäisistä muista maista, missä oli ollut sotilaana. Hänen
ollessaan kahdentoista vuoden ikäinen oli eräs kapteeni, joka sattui
komppaniansa kanssa kulkemaan kylän läpi, vienyt hänet mukanaan, ja
nyt, kun oli kulunut vielä kaksitoista vuotta, hän palasi nuorena
miehenä, sotilaspuvussa, upeillen tuhansin eri värein, koristettuna
lukemattomilla kristalhhelyillä ja hienoilla teräsvitjoilla. Tänään hän
käytti toista korua, huomenna toista, mutta ne olivat kaikki ohuita,
epäaitoja, kevyitä ja arvottomia. Maalaiset, jotka luonnostaankin
ovat pahaelkisiä ja tilaisuuden tarjoutuessa ilkeitä kuin itse piru,
huomasivat sen, tutkivat tarkoin hänen korunsa ja kalleutensa ja
huomasivat, että hänellä oli kolme eriväristä pukua polvihousuineen
ja sukkineen; mutta hän sovitteli ja yhdisteli niitä niin, että moni,
ellei niitä olisi niin tarkoin tutkittu, olisi voinut vannoa hänellä
nähdyn enemmän kuin kymmenen eri vaatepartta ja kolmattakymmentä
sulkatöyhtöä. Teidän ei tule panna pahaksenne eikä pitää tarpeettomana,
että tässä kerron niin laajasti hänen vaatteistaan, sillä ne
merkitsevät paljon tarinassani. Hän istui usein penkillä kylän torilla
kasvavan suuren poppelin alla ja kertoi meille urotöistään, niin että
me kuuntelimme häntä suu auki ja henkeä pidättäen. Koko maailmassa
ei ollut ainoatakaan maata, jossa hän ei ollut käynyt, ei yhtäkään
taistelua, johon hän ei ollut ottanut osaa. Hän oli surmannut maureja
enemmän kuin niitä on koko Marokossa ja Tunisissa, taistellut oman
väitteensä mukaan useampia kaksintaisteluna kuin Gante ja Luna, Diego
Garcia de Paredes ja tuhannet muut hänen mainitsemansa sankarit ja
oli suoriutunut kaikista otteluista voittajana menettämättä niissä
verenpisaraakaan. Hän näytti meille kuitenkin muutamia arpia, joita
tosin ei voinut nähdä, mutta joiden hän väitti olevan eri taisteluissa
ja kahakoissa saatujen ampumahaavojen jälkiä. Sitäpaitsi hän puhutteli
sanomattoman julkeasti vertaisiaan, vieläpä niitäkin, jotka kuuluivat
hänen tuttaviinsa, sanoi isäkseen omaa käsivarttaan, sukuperäkseen
sankaritöitään ja väitti, ettei ollut sotilaana itse kuningastakaan
huonompi. Kaiken tämän kerskauksen lisäksi tuli, että hänessä oli
hieman musikantin vikaa ja että hän osasi hiukan rimputella kitaraa,
niin että muutamat sanoivat kitaran puhuvan hänen käsissään. Mutta
siihenkään eivät hänen taitonsa loppuneet, sillä hän oli vielä
runoniekka ja sepitti jokaisesta kylässä sattuvasta joutavasta seikasta
puolentoista peninkulman pituisen laulun.
Tämän nyt kuvailemani sotilaan, tämän Vicente de la Rocan, tämän
urhon, tämän keikarin, tämän soittoniekan, tämän säesepon näki Leandra
eräästä torin puolella olevasta kotinsa ikkunasta ja katseli häntä
siitä monet kerrat. Tyttö mieltyi miehen räikeitten vaatteitten
katinkultaan, ihastui hänen lauluihinsa, joita hän jakoi jokaista
parikymmentä jäljennöstä; miehen kertomukset omista urotöistä tulivat
hänen korviinsa, ja vihdoin — niin oli paholainen nähtävästi asian
järjestänyt hän rakastui mieheen, ennenkuin tämä oli ajatellutkaan
tyttöä tavoitella. Ja koska lemmenseikoissa tulee kaikkein helpoimmin
toivottuun päätökseen sellainen aie, jota nainen suosii, Leandra ja
Vicente pääsivät aivan helposti yksimielisyyteen, ja Leandra sai
toiveensa täyttymään, ennenkuin kukaan hänen monista kosijoistaan vielä
aavistikaan hänen sydämensä taipumusta, jätti rakkaan isänsä kodin
(hänen äitinsä näet ei ollut enää elossa) ja pakeni kylästä sotilaan
kanssa, joka sai tässä yrityksessä suuremman voiton kuin missään
niistä, joilla hän oli kerskaillut. Kaikki kyläläiset ihmettelivät
tapausta ja samoin kaikki muut, jotka saivat siitä kuulla. Minä
olin aivan suunniltani, Anselmo oli kuin ukkosenlyömä, Leandran
isä murheellinen, hänen sukulaisensa tunsivat olevansa solvattuja,
oikeudenpalvelijat puuttuivat asiaan, järjestyksenvalvojat lähtivät
liikkeelle, kuljettiin kaikki tiet, tutkittiin metsät ja muut paikat,
ja kolmen päivän kuluttua löydettiin mieletön Leandra eräästä
metsän luolasta paitasillaan ja ilman niitä runsaita rahoja ja
erinomaisen kalliita koruja, jotka hän oli ottanut kotoaan mukaansa.
Hänet vietiin murheellisen isän luo ja kyseltiin häneltä hänen
onnettomuudestaan. Hän tunnusti estelemättä, että Vicente de la Roca
oli pettänyt hänet ja houkutellut lähtemään isän kodista luvaten
mennä hänen kanssaan naimisiin, oli sanonut vievänsä hänet maailman
komeimpaan ja ylellisimpään kaupunkiin, Napoliin, ja Leandra oli
ymmärtämättömyydessään ja pahoin petettynä uskonut hänen puheitaan,
oli varastanut isältään rahoja ja antautunut miehen vietäväksi samana
yönä, jona oli kotoa poistunut, ja mies oli vienyt hänet jylhään
metsään ja sulkenut hänet luolaan, josta hänet sittemmin löydettiin.
Leandra kertoi vielä, että sotilas oli hänen kunniaansa riistämättä
ryöstänyt häneltä kaikki, mitä hänellä oli, jättänyt hänet luolaan ja
mennyt menojaan, mikä jälleen ihmetytti kaikkia. Vaikeata, hyvä herra,
oli uskoa sen veijarin pidättyneen pahimmasta, mutta Leandra vakuutti
sitä niin ehdottomasti, että hänen isänsä löysi siitä jotakin lohtua,
sillä hän ei välittänyt menettämistään rahoista ja kalleuksista, kun
hänen tyttärensä vain oli saanut säilyttää sen kalleuden, jota ei
voi toivoa milloinkaan saavansa takaisin, jos sen kerran menettää.
Samana päivänä, jona Leandra oli löydetty, hänen isänsä vei hänet
pois meidän näkyvistämme erään lähiseudulla sijaitsevan kaupungin
luostariin toivoen ajan häivyttävän osan sitä huonoa mainetta, johon
hänen tyttärensä oli joutunut. Leandran syyllisyyden lievennyksenä oli
hänen nuori ikänsä, ainakin niiden mielestä, jotka eivät välittäneet,
oliko hän hyvä- vai huonotapainen, mutta ne, jotka tunsivat hänen hyvän
älynsä ja ymmärtäväisyytensä, eivät katsoneet hänen virheensä johtuneen
tietämättömyydestä, vaan hänen kevytmielisyydestään ja naisten
luontaisesta laadusta, joka useimmiten on ajattelematon ja epävakainen.
Kun Lendra oli suljettu luostariin, Anselmon silmät tulivat kuin
sokeiksi tai niillä ei ainakaan ollut mitään sellaista katseltavaa,
josta hän olisi voinut iloita. Minunkin silmäni himmenivät, mikään
valonsäde ei ohjannut niitä mihinkään miellyttävään. Leandran ollessa
poissa surumme kasvoi, kärsivällisyytemme loppui, me kirosimme
sotilaan helyjä ja Leandran isän varomattomuutta. Lopuksi Anselmo ja
minä päätimme lähteä pois kylästä ja tulla tänne laaksoon, missä hän
kaitsee suurta omaa lammaslaumaa ja minä monipäistä vuohikatrasta,
joka on samoin minun omani, ja niin me vietämme aikaamme täällä
metsässä antaen tunteittemme purkautua, jopa niin, että yhdessä
laulamme kauniin Leandran kiitosta tai moitetta tai huokailemme yksin
ja uskomme yksinäisyydessä taivaalle sydämemme valitukset. Monet muut
Leandran kosijat ovat noudattaneet esimerkkiämme ja ovat tulleet
tähän jylhään metsäseutuun, missä elävät samoinkuin me, ja meitä on
täällä niin paljon, että tämä seutu näyttää muuttuneen paimenten
Arkadiaksi, niin täynnä paimenia ja laumoja se on, eikä ole mitään
kolkkaa, missä ei kuulisi mainittavan kauniin Leandran nimeä. Toinen
kiroo häntä ja nimittää häntä kevytmieliseksi, epävakaiseksi ja
kunniattomaksi, toinen tuomitsee hänet myöntyväiseksi ja helposti
vieteltäväksi, toinen vapauttaa hänet kaikista syytöksistä ja antaa
hänelle anteeksi, toinen tuomitsee ja soimaa, toinen ylistää hänen
kauneuttaan, toinen moittii hänen luonnettaan, ja niin kaikki häntä
solvaavat ja kaikki häntä palvovat, ja kaikkien hulluus on niin
suuri, että on sellaisiakin, jotka valittavat, että hän on heidät
hylännyt, vaikka eivät ole milloinkaan hänen kanssaan puhuneet, ja
vielä sellaisia, jotka vaikeroivat ja tuntevat hurjaa mustasukkaisuuden
kipua, johon hän kumminkaan ei ole antanut aihetta kenellekään, koska,
kuten jo sanoin, hänen harha-askelensa saatiin tietää ennenkuin
hänen sydämensä taipumus. Täällä ei ole yhtäkään kallioluolaa, ei
yhtäkään puron rantamaa, ei yhtään paikkaa puitten varjossa, missä
ei olisi jokin paimen, joka laulaen purkaa valitustaan ilmoille,
kaikkialla, missä kaiku soi, se toistelee Leandran nimeä, Leandraa
kajahtelevat vuoret, Leandraa solisevat puro, ja Leandra pitää meitä
kaikkia sellaisessa jännityksessä ja lumouksessa, että toivomme
yhä, vaikka toivoa ei ole, ja pelkäämme, tietämättä mitä pelkäämme.
Näiden mielettömien joukossa on kilpakosijani Anselmo se, joka
osoittaa huonointa ja parasta ymmärrystä; vaikka hänellä on niin
paljon muuta valittamisen syytä, hän sittenkin valittaa vain, että
Leandra on poissa, ja laulaa ihastuttavan hyvin käsittelemänsä viulun
säestyksellä valituslauluja, jotka osoittavat hänen hyvää ymmärrystään.
Minä puolestani käytän helpompaa ja nähdäkseni oikeampaa keinoa ja
puhun pahaa naisten kevytmielisyydestä, heidän epävakaisuudestaan,
heidän petollisuudestaan, heidän hauraista lupauksistaan, heidän
uskottomuudestaan ja vielä siitä, kuinka huonosti he osaavat valita
tunteittensa ja taipumustensa esineitä. Ja tämä, hyvät herrat, oli
syynä siihen, mitä sanoin ja lausuin vuohelleni tänne tullessani;
koska näet sekin on nainen, minä sitä halveksin, vaikka se on paras
koko katraassani. Tämä on tarina, jonka lupasin teille kertoa. Jos
olen tuhlannut sanoja sitä esittäessäni, en aio myöskään säästellä
varojani, jos saan teitä palvella; majani on tässä lähellä, minulla on
siellä tuoretta maitoa ja mehukasta juustoa sekä monenlaisia maukkaita
hedelmiä, joita katselee ja maistelee yhtä mielellään.
Kahdeskuudetta luku.
Don Quijoten ja vuohipaimenen tappelusta ja merkillisestä seikkailusta
katumuksentekijöiden kanssa, jonka ritarimme saattoi onnelliseen
päätökseen otsansa hiessä.