on sellainen vaiva. Päästä minut tästä pulasta, sillä tässä ei ole enää
kaikki oikein hyvässä siivossa!
Yhdeksäsviidettä luku,
missä kerrotaan siitä älykkäästä keskustelusta, joka Sancho Panzalla
oli isäntänsä Don Quijoten kanssa.
— Kas niin! — sanoi Sancho. — Nyt olette kiikissä juuri tätä minä
tahdoin saada tietää, halusin sitä täydestä sydämestäni. Kuulkaahan,
armollinen herra: voitteko kieltää, mitä yleensä sanotaan ihmisestä,
joka on huonovointinen: »En tiedä mikä häntä vaivaa, hän ei syö, ei
juo, ei nuku eikä vastaa kunnollisesti hänelle tehtyihin kysymyksiin,
vaan näyttää ihan kuin noidutulta»? Tästä voimme päätellä, että ne,
jotka eivät syö, juo ja nuku ja tee luonnollisia tarpeitaan, kuten
sanoin, ne ovat noidutuita, mutta eivät ne, joilla on sellaisia haluja
kuin teidän armollanne, joka juo, kun hänelle juotavaa tarjotaan, syö,
kun sattuu syötävää olemaan, ja vastaa kaikkiin hänelle tehtyihin
kysymyksiin.
— Sinä puhut totta, Sancho; — vastasi Don Quijote — mutta olenhan
jo sinulle sanonut, että on monenlaista noituutta, ja voisihan olla
niinkin, että toinen laji ajan pitkään muuttuu toiseksi ja että
noidutut henkilöt nykyisin yleisesti tekevät kaikkea, mitä minä
teen, vaikka eivät ole ennen niin tehneet. Eri aikojen erilaista
käytäntöä vastaan ei niinmuodoin sovi väitellä eikä siitä voi tehdä
mitään johtopäätöksiä. Minä tiedän ja olen aivan selvillä siitä,
että olen noiduttu, ja se riittää omantuntoni rauhoittamiseksi;
tunnonvaivani näet olisivat ylen suuret, jos ajattelisin, etten ole
noiduttu, mutta siitä huolimatta suostuisin jäämään tähän häkkiin
laiskana ja pelkurimaisena, laiminlyöden mahdollisen avunannon monille
hädänalaisille ja onnettomille, jotka varmaan tälläkin hetkellä
kipeästi kaipaavat minun apuani ja suojaani.
— Kaikesta huolimatta — virkkoi Sancho — väitän, että suuremmaksi
vakuudeksi ja varmuudeksi olisi hyvä, jos teidän armonne kokisi
päästä tästä vankeudesta (ja minä lupaan kaikin voimin teitä auttaa,
vieläpä teidät siitä vapauttaakin), yrittäisitte jälleen nousta kelpo
Rocinantenne selkään, joka astelee niin allapäin ja surullisena, että
sitäkin voisi luulla noidutuksi, ja me sitten vielä kerran koettaisimme
onneamme lähtemällä etsimään uusia seikkailuja. Ellei meidän kävisikään
niissä hyvin, niin onhan meillä aikaa palata häkkiin, ja minä lupaan
teille rehellisenä ja uskollisena aseenkantajana astua siihen teidän
armonne kanssa, jos teidän armonne sattuisi olemaan niin onneton tai
minä niin yksinkertainen, etten saa suoritetuksi, mitä lupaan.
— Minä teen mielelläni niinkuin sanot, Sancho veikko, — virkkoi Don
Quijote — kun keksit sopivan tilaisuuden minun vapauttamiseksi, niin
minä tottelen sinua kaikin puolin; mutta sinä, Sancho, tulet varmaan
huomaamaan, kuinka erehdyt minun onnettomuuteeni nähden.
Näin keskustelivat vaeltava ritari ja hänen poloinen aseenkantajansa,
kunnes saapuivat sinne, missä kirkkoherra, tuomioherra ja parturi jo
maahan astuneina heitä odottivat. Ajomies riisui heti härät valjaista
ja päästi ne vapaasti liikkumaan vihannassa ja miellyttävässä paikassa,
jonka raikkaus houkutteli siitä nauttimaan, ei kumminkaan Don Quijoten
laisia noiduttuja henkilöitä, vaan ainoastaan hänen aseenkantajansa
laisia älykkäitä ja ymmärtäväisiä. Sancho pyysi kirkkoherralta
herralleen lupaa päästä hetkeksi ulos häkistä, koska oli vaara tarjona,
ettei tämä vankila, jos häneltä evättäisiin ulospääsy, säilyisi niin
siistinä kuin hänen isäntänsä kaltaisen ritarin arvo vaati. Kirkkoherra
ymmärsi, mitä hän tarkoitti, ja sanoi mielellään suostuvansa hänen
pyyntöönsä, ellei tarvinnut pelätä, että Sanchon herra, huomattuaan
päässeensä vapauteen, tekisi tavallisia kolttosiaan ja lähtisi niin
kauas, ettei kukaan häntä enää näkisi.
— Minä takaan, ettei hän pakene — vastasi Sancho.
— Samoin minä, — sanoi tuomioherra — varsinkin, jos hän lupaa minulle
ritarisanallaan, ettei poistu meidän luotamme, ennenkuin me siihen
suostumme.
— Sen lupaan; — vastasi Don Quijote — joka oli kuullut koko keskustelun
— sitä mieluummin, kun se, joka on noiduttu, niinkuin minä, ei voi
hallita persoonaansa miten itse haluaa, koska noita voi saada aikaan,
ettei noiduttu kykene liikahtamaan paikaltaan kolmeensataan vuoteen, ja
voi palauttaa paenneen takaisin ilmojen tietä.
Koska niin oli laita, voivat he hänen mielestään hyvinkin päästää hänet
ulos, varsinkin, kun siitä oli etua kaikille; jos näet eivät häntä
päästäisi, niin hänen vakuutuksensa mukaan tulisi inha haju välttämättä
heitä kiusaamaan, elleivät väistyisi loitommaksi.
Tuomioherra tarttui hänen käteensä, vaikka ne olivat molemmat sidotut,
ja hänet päästettiin hänen sanansa ja lujan lupauksensa nojalla häkistä
ulos, mikä häntä sanomattomasti ilahdutti. Ensiksi hän ojenteli
jäseniään meni sitten Rocinanten luo, taputti sitä pari kertaa
lautasille ja sanoi:
— Jumalan ja hänen siunatun äitinsä nimessä toivon vielä, sinä kaikkien
hevosten kukka ja kuvastin, että me molemmat aivan kohta saamme tehdä,
mitä haluamme, sinä kantaa herraasi selässäsi ja minä sinulla ratsastaa
harjoittaen sitä tointa, jota varten Jumala on minut maailmaan
lähettänyt.
Niin sanottuaan Don Quijote meni Sanchon kanssa johonkin syrjäiseen
paikkaan ja palasi sieltä sitten varsin keventyneenä ja entistä enemmän
haluten toteuttaa, mitä hänen aseenkantajansa suunnitteli.
Tuomioherra katseli häntä ja ihmetteli hänen suuren hulluutensa
omituista laatua sekä sitä, että hän kaikissa puheissaan ja
vastauksissaan osoitti olevansa erittäin ymmärtäväinen, horjahtaen
hulluuteen, kuten jo aikaisemmin on mainittu, ainoastaan silloin, kun
tulivat puheeksi ritariseikat. Kun siis kaikki olivat istuutuneet
nurmikolle odottamaan tuomioherran muonavaroja, lausui tämä, sääliä
tuntien:
— Onko mahdollista, herra hidalgo, että noiden mehuttomien ja joutavien
ritariromaanien lukeminen on voinut järkyttää teidän ymmärrystänne
siinä määrässä, että luulette olevanne noiduttu ja muuta samanlaista,
mikä on niin kaukana asiain todellisesta tilasta kuin valhe totuudesta? Ja
kuinka voi kukaan järkevä ihminen uskoa, että maailmassa on ollut niin
lukemattoman monta Amadista ja niin paljon muita kuuluisia ritareita,
niin monta Trapezuntin keisaria, niin monta Hyrkanian Felixmartea,
niin paljon oivallisia tasa-astujia, niin monta vaeltavaa neitoa, niin
paljon matelijoita ja louhikäärmeitä, niin paljon jättiläisiä, niin
paljon suunnattomia seikkailuja, niin monenlaista noituutta, niin
paljon taisteluita, niin paljon hurjia kahakoita, niin upeita pukuja,
niin paljon rakastuneita prinsessoja, niin paljon aseenkantajia, jotka
ovat päässeet kreiveiksi, niin paljon sukkelia kääpiöitä, niin paljon
lemmenkirjeitä, niin paljon kuhertelua, niin paljon sankarillisia
naisia ja sanalla sanoen niin paljon kaikenlaisia järjettömiä seikkoja
kuin ritariromaanit sisältävät? Omasta puolestani voin sanoa, että
ne, kun niitä luen, minua hiukan huvittavat niin kauan kuin voin
olla ajattelematta, että kaikki on valhetta ja joutavaa lorua, mutta
muistaessani sitten, mitä ne oikeastaan ovat, minä heitän parhaankin
niistä seinään ja heittäisin tuleenkin, jos sattuisi olemaan siihen
tilaisuutta, sillä ne ansaitsevat hyvin sellaisen rangaistuksen, koska
ovat valheellisia ja petollisia ja esittävät asioita tavalla, joka
sotii luonnon yleistä järjestystä vastaan, perustamalla uusia oppeja
ja uusia elämäntapoja ja saaden ihmisten tietämättömän joukon uskomaan
ja pitämään tosina kaikkia typeryyksiä, joita niihin sisältyy. Ovatpa
ne niinkin julkeita, että uskaltavat hämmentää älykkäitten miesten ja
jalosukuisten hidalgojen ymmärryksen, kuten hyvin nähdään siitä, mitä
ne ovat tehneet teidän armollenne saattaessaan teidät niin pitkälle,
että on täytynyt sulkea teidät häkkiin ja lähteä kuljettamaan teitä
härkärattailla niinkuin kuljetetaan jotakin leijonaa tai tiikeriä
paikasta toiseen sitä näytellen ja sen näyttelemisestä ansaiten. Jalo
herra Don Quijote, armahtakaa itseänne, palatkaa järjen helmaan,
oppikaa oikein käyttämään hyvää ymmärrystä, jonka taivas on suvainnut
teille lahjoittaa, ja viljelkää erinomaisia neronlahjojanne lukemalla
toisenlaista kirjallisuutta, joka saattaa hyödyttää henkeänne ja
lisätä mainettanne! Jos sittenkin haluatte luonnollisen taipumuksenne
yllyttämänä lukea kirjoja, joissa kerrotaan sankaritöistä ja
ritariseikoista, niin lukekaa Pyhästä Raamatusta Tuomarien kirja;
siitä löydätte suurenmoisia todellisia tapauksia ja yhtä todenmukaisia
kuin urhoollisiakin sankaritekoja. Lusitaniassa oli Viriatus, Roomassa
Caesar, Kartagossa Hannibal, Kreikassa Aleksanteri, Kastiliassa kreivi
Fernán Gonzalez, Valenciassa Cid, Andalusiassa Gonzalo Fernandez,
Extremadurassa Diego Garcia de Paredes, Jerezissä Garci Pérez de
Vargas, Toledossa Garcilaso, Sevillassa Don Manuel de León, ja heidän
urotöihinsä tutustuminen voi huvittaa, opettaa ja ihastuttaa kaikkein
hienoälyisintäkin, joka niistä lukee. Sellainen lukeminen on varmaan
teidän armonne hyvän ymmärryksen arvoista, parahin herra Don Quijote,
ja sen lukemisen päätettyänne olette perehtynyt historiaan, ihastunut
kuntoon, harjaantunut hyveisiin, teidän tapanne ovat jalostuneet, te
olette urhoollinen olematta uhkarohkea ja varovainen olematta pelkuri,
ja kaikki tämä tapahtuu Jumalan kunniaksi, eduksi itsellenne ja
maineeksi Manchalle, mistä teidän armonne, kuten olen kuullut, juontaa
sukujuurensa ja alkuperänsä.
Don Quijote kuunteli erittäin tarkasti tuomioherran puhetta ja
huomattuaan hänen lopettaneen katseli hänt kauan aikaa lausuen sitten:
— Teidän armonne, herra hidalgo, näyttää tahtovan puheessaan tehdä
minulle tiettäväksi, ettei maailma ole milloinkaan ollut vaeltavia
ritareita, että ai ritariromaanit ovat vääriä, valheellisia sekä
yhteiskunnalle hyödyttömiä ja vahingollisia ja että minä olen tehnyt
väärin niitä lukiessani, vielä enemmän väärin niitä uskoessani ja
kaikkein enimmin väärin toimiessani niitten mukaan antautumalla
harjoittamaan vaeltavan ritarin erinomaisen vaikeata tointa, jota
niissä kuvaillaan; tehän näet väitätte, ettei maailmassa ole ollut
Amadis-nimistä ritaria, ei Amadis Gallialaista, ei Amadis Kreikkalaista
eikä niitä lukemattomia muita ritareita, joista mainitut teokset
kertovat.
— Kaikki on kirjaimellisesti niinkuin teidän armonne selittää — sanoi
tuomioherra.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Teidän armonne sanoi vielä enemmänkin väittäessään, että mainitut
kirjat ovat tehneet minulle suurta vahinkoa, koska ovat hämmentäneet
järkeni ja saattaneet minut häkkiin ja että minun olisi syytä tehdä
parannus ja vaihtaa luettavaa alkaen lukea todenperäisempiä kirjoja,
joista on suurempaa huvia ja hyötyä.
— Aivan oikein — sanoi tuomioherra.
— Siinä tapauksessa — virkkoi Don Quijote — minä puolestani olen sitä
mieltä, että järjetön ja noiduttu on teidän armonne, koska olette
rohjennut lausua niin suuria herjauksia sellaista seikkaa vastaan,
joka maailmassa niin hyväksytään ja pidetään niin totena, että
se, joka aikoo sitä kieltää, niinkuin teidän armonne sen kieltää,
ansaitsisi saman rangaistuksen, jonka teidän armonne sanoo määräävänsä
kirjoille, kun niitä luette ja ne teitä ikävystyttävät. Jos näet
tahtoo väittää, ettei Amadista ole milloinkaan ollut, enempää kuin
muitakaan seikkailevia ritareita, joita historioissa vilisemällä
vilisee, niin se merkitsee samaa kuin tahtoa saada joku uskomaan,
ettei aurinko valaise, pakkanen palella tai maa meitä kannata; voiko
näet maailmassa olla ketään järkevää ihmistä, joka voisi saada toisen
uskomaan, ettei ole totta kaikki, mitä kerrotaan prinsessa Floripesistä
ja Guido Burgundilaisesta, Fierabrasista sekä Mantiblen sillasta, mikä
kaikki tapahtui Kaarle Suuren ajalla? Piru minut periköön, ellei tuo
ole yhtä totta kuin että nyt on päivä. Ja jos se on valhetta, niin
silloin täytyy myös olla valhetta, että on ollut Hektor, Akhilleus,
Troian sota, Ranskan kaksitoista pääriä ja Englannin Artus-kuningas,
joka elää vieläkin korpiksi muuttuneena ja jota odotetaan palaavaksi
takaisin valtakuntaansa minä hetkenä tahansa. Silloin luultavasti
myös uskalletaan väittää valheeksi Guarino Mezquinon historia sekä
pyhän Graalin etsintä ja tekaistuiksi Don Tristanin ja kuningatar
Isolden sekä Ginevran ja Lancelotin lemmenseikat, vaikka on olemassa
henkilöitä, jotka melkein muistavat nähneensä hovinaisen Quintanonan,
joka oli paras naispuolinen viininlaskija koko Isossa Britanniassa.
Tämä on niin varmaa, että itse muistan, kuinka isoäitini, isäni äiti,
tapasi minulle sanoa, nähdessään jonkun vanhan naisen kunnianarvoisine
päähineineen: »Tuo tuossa, rakas pojanpoikani, on hovinaisen
Quintañonan näköinen.» Siitä minä päättelen, että isoäidin täytyi hänet
tuntea tai että hän ainakin oli saanut nähdä jonkin hänen muotokuvansa.
Ja kuka voikaan kieltää, että kertomus Pietarista ja kauniista
Magelonasta on todenperäinen, kun kerran vielä tänäkin päivänä voi
kuninkaallisessa varushuoneessa nähdä palikan, jolla urhoollinen
Pietari ohjasi puuhevosta ratsastaessaan sillä ilmojen halki, joka
palikka on hiukan isompi kuin vaunujenaisa? Palikan vieressä on
Babiecan satula, ja Roncesvalissa on Rolandin torvi, paksun hirren
kokoinen. Tästä seuraa, että on ollut kaksitoista pääriä, että on ollut
Pietari, että on ollut Cid ja muita hänenlaisiaan ritareita, niitä,
joiden sanotaan liikkuvan seikkailemassa. Ellei tätä myönnetä, voidaan
yhtä hyvin väittää valheeksi, että urhoollinen lusitanialainen[47]
Juan de Merlo oli vaeltava ritari, joka lähti Burgundiin ja taisteli
Arrasin kaupungissa Charnyn kuuluisaa herraa vastaan, jota mainittiin
herra Pietarin nimellä, ja myöhemmin Baselin kaupungissa herra Heinrich
von Rabensteinia vastaan suoriutuen kummastakin taistelusta voittajana
ja saaden niistä erinomaista kunniaa, ja samoin olisivat silloin
perättömiä ne seikkailut ja taistelut, joita Burgundissa suorittivat
urhoolliset espanjalaiset Pedro Barba ja Gutierre Quijada (jonka
viimeksimainitun jälkeläinen minä olen suoraan alenevassa polvessa
miespuolelta) voittaen kreivi Saint-Paulin pojat. Silloin voidaan yhtä
hyvin väittää, ettei Don Fernando de Guevara lähtenyt seikkailuja
etsimään Saksaan, missä hän taisteli nuorta junkkaria Georgia vastaan,
joka oli ritari Itävallan herttuan hovissa; silloin voidaan sanoa,
että Suero de Quiñonesin ottelu kuuluisassa aseleikissä on pelkkä
keksitty juttu, samoin herra Luis de Falcesin taistelu kastilialaista
aatelismiestä Don Gonzalo de Guzmánia vastaan, ja samaa voitaisiin
sanoa monista muista urotöistä, joita ovat suorittaneet kristityt
ritarit sekä täällä Espanjassa että vieraissa maissa ja jotka ovat niin
uskottavia ja tosia, että vielä kerran sanon niiden todenperäisyyden
kieltäjän olevan vailla kaikkea järkeä ja hyvää ymmärrystä.
Tuomioherra joutui ihmeisiinsä kuullessaan Don Quijoten siten
sekoittavan totta ja valhetta ja huomatessaan, kuinka hyvin hän tunsi
kaikki seikat, jotka koskivat hänen vaeltavan ritarikuntansa tekoja.
Hän vastasi:
‒ En voi kieltää, herra Don Quijote, että siinä, mitä teidän armonne
sanoi, on jotakin totta, varsinkin, mikäli tulevat kysymykseen
Espanjan vaeltavat ritarit ja samoin myönnän mielelläni, että Ranskan
kaksitoista pääriä ovat eläneet maailmassa, mutta sitävastoin en voi
uskoa, että he ovat suorittaneet kaikki ne teot, jotka arkkipiispa
Turpin[48] mainitsee heidän suorittamikseen. Seikka näet oli
todellisuudessa se, että he olivat ritareita, jotka valitsi Ranskan
kuningas ja joita mainittiin päärien eli samanarvoisten nimellä,
koska he kaikki olivat miehuudeltaan, arvoltaan ja urhoollisuudeltaan
toistensa veroisia, tai elleivät olleetkaan, oli ainakin tarkoitus,
että olisivat. He siis muodostivat eräänlaisen ritarikunnan, jota
voisi verrata nykyiseen Santiago- tai Calatrava-ritaristoon, jotka
edellyttävät, että niihin liittyvät henkilöt ovat tai että heidän tulee
olla urhoollisia, rohkeita ja jalosukuisia ritareita, ja samoinkuin
nykyjään puhutaan Johanniittien tai Alcantaran ritarikunnan ritareista,
puhuttiin silloin kahdestatoista pääristä, koska tähän ritarikuntaan
valittiin kaksitoista mainitussa suhteessa tasavertaista. On myös aivan
varmaa, että Cid ja Bernardo del Carpio ovat eläneet, mutta luulen
olevan sangen epävarmaa, ovatko he suorittaneet niitä urotöitä, joita
heidän väitetään suorittaneen. Mitä tulee siihen puikkoon, jonka
teidän armonne sanoo kuuluneen kreivi Pietarille ja olevan Babiecan
satulan vieressä kuninkaallisessa varushuoneessa, tunnustan olevani
vikapää tietämättömyyden tai lyhytnäköisyyden syntiin, sillä en ole
sitä puikkoa nähnyt, vaikka olen nähnyt satulan ja vaikka puikko teidän
armonne sanojen mukaan on niin suuri.
— Siellä se kuitenkin on, aivan varmasti; — vastasi Don Quijote — ja
kaiken lisäksi sanotaan vielä, että se on pistetty nahkakoteloon, jottei
se homehtuisi.
— Sangen mahdollista, — vastasi tuomioherra — mutta minä en muista
sitä nähneeni, niin totta kuin minut, on virkaani vihitty. Siinäkään
tapauksessa, että myönnän sen siellä olevan, en kuitenkaan sitoudu
uskomaan tosiksi kaikkien noiden Amadis-ritareiden historioita ja
kertomuksia koko tuosta ritarijoukkiosta, eikä ole mitään järkeä
siinä, että teidän armonne lainen erittäin kunniallinen, oivallinen ja
ymmärtäväinen mies luulottelee todenperäisiksi kaikki ne mahdottomat
hulluudet, joita on kirjoitettu mielettömiin ritariromaaneihin.
Viideskymmenes luku,
jossa kerrotaan Don Quijoten ja tuomioherran älykkäästä väittelystä
sekä muista tapahtumista.