että nuo niinsanotut ritariromaanit ovat yhteiskunnalle vaarallisia.
Vaikka olenkin joutilaan ja väärän mielihalun yllyttämänä lukenut alun
useimmista, jotka ovat painosta ilmestyneet, en ole milloinkaan saanut
lukeneeksi yhtäkään niistä alusta loppuun, sillä minusta tuntuu, että
ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän yhtä ja samaa ja ettei tähän eikä
tuohon, toiseen tai toiseen sisälly sen enempää. Ja minun mielestäni
sellaiset kirjat ja sepitelmät kuuluvat siihen tarinalajiin, jota
nimitetään miletolaiseksi ja jonka järjettömät kertomukset pyrkivät
yksinomaan huvittamaan eikä ollenkaan opettamaan, aivan päinvastoin
kuin opettavaiset kertomukset, joista on samalla kertaa huvia ja
hyötyä. Vaikka sellaisten kirjojen päätarkoituksena on huvittaminen,
en kumminkaan tiedä, kuinka ne voivat tämän tarkoituksensa saavuttaa,
kun ovat aivan täynnä niin suuria ja mielettömiä hullutuksia; täytyyhän
näet sielussa syntyvän ilon johtua kauneudesta ja sopusoinnusta,
jota ruumiin tai hengen silmillä nähdään olioissa, joita näkö tai
mielikuvitus sielulle tarjoavat; mikään sellainen olio, johon
sisältyy rumuutta ja epäsuhdetta, ei voi tuottaa meille minkäänlaista
tyydytystä. Millaista kauneutta tai millaista osien ja kokonaisuuden
ja kokonaisuuden ja osien välillä vallitsevaa hyvää suhdetta voisikaan
olla sellaisessa kirjassa tai tarinassa, jossa joku kuusitoistavuotias
poika iskee miekalla tornin korkuista jättiläistä halkaisten hänet
kahtia, kuin hän olisi mantelitahdasta, tai kun meille taistelua
kuvailtaessa ensin sanotaan, että vihollisen puolella on miljoona
sotureita, mutta meidän tulee siitä huolimatta uskoa, tahdoimme tai
emme, että tuota suurta sotajoukkoa vastaan käyvä ritari, kirjan
sankari, on saanut voiton yksinomaan väkevän käsivartensa voimalla?
Ja mitä meidän pitääkään ajatella nähdessämme, kuinka helposti
jonkin kuningas- tai keisarikunnan perijätär heittäytyy vaeltavan
ja tuntemattoman ritarin syliin? Kenen ihmisen mieli, ellei se ole
aivan karkea ja sivistymätön, voikaan saada tyydytystä lukiessaan,
kuinka jokin suun torni täynnä ritareita kulkee yli meren kuin laiva
myötätuulessa, on illalla Lombardiassa ja aamun koittaessa Intian papin
Johanneksen[43] mailla tai muissa sellaisissa seuduissa, joista ei
ollut tietoa Ptolemaiolla ja joita Marco Polo ei nähnyt? Ja jos tähän
vastataan, että ne, jotka sellaisia kirjoja sepittävät, kirjoittavat
niitä vain esittääkseen keksittyjä juttuja ja etteivät he niinmuodoin
ole velvolliset pitämään silmällä omantunnontarkkuutta ja tosiasioita,
niin minä puolestani vastaan heille, että keksitty tarina on sitä
parempi, mitä todenmukaisemmalta se näyttää, ja miellyttää sitä
enemmän, mitä enemmän siihen sisältyy todennäköistä ja mahdollista.
Keksittyjen tarinain tulee sointua lukijoitten ymmärrykseen, ja ne
pitää sommitella niin, että ne tekevät mahdottomankin käsitettäväksi,
suuret asiat siedettäviksi, pitävät mieltä jännityksessä ja siten
herättävät ihailua, liikutusta ja mielenkiintoa ihmettelyn ja ilon
käydessä yhtä rintaa. Mutta mitään sellaista ei voi saada aikaan se,
joka karttaa todennäköisyyttä ja todellisuuden jäljittelyä, mihin
kirjallisen teoksen täydellisyys perustuu. Minä en ole nähnyt yhtäkään
ritariromaania, jonka koko juoni muodostaisi yhden kokonaisuuden
kaikkien sen eri osien kanssa, niin että keskiosa sointuisi alkuun ja
loppu alkuun ja keskiosaan, vaan ne sommitellaan kokoon niin monista
jäsenistä, että näyttää pikemmin siltä kuin olisi tarkoituksena muovata
jokin epäsikiö tai hirviö kuin luoda sopusuhtainen hahmo. Sitäpaitsi
ne ovat raskaita tyyliltään, niiden tapahtumat ovat epätodennäköisiä,
lemmenseikat irstaita, käytöstapa kömpelöä, taisteluiden kuvaukset ylen
laajoja, keskustelut typeriä, matkat järjettömiä, ja niistä puuttuu
sanalla sanoen kaikki taiteellinen aisti, joten ne ansaitsisivat
hyödyttömänä joukkiona joutua karkoitetuiksi kristittyjen ihmisten
keskuudesta.
Kirkkoherra kuunteli erittäin tarkkaavasti tuomioherran puhetta, ja
tämä näytti hänestä järkevältä mieheltä, jonka väitteet olivat aivan
oikeat; hän siis sanoi tuomioherralle olevansa aivan samaa mieltä ja
vihaavansa ritariromaaneja, mistä syystä hän oli polttanut kaikki Don
Quijoten omistamat, joita oli ollut paljon. Hän kertoi, kuinka he
olivat kirjastoa tarkastaneet, ja mainitsi, mitkä oli tuomittu tuleen
heitettäviksi ja mitkä olivat saaneet pitää henkensä. Se nauratti
kovin tuomioherraa, ja hän sanoi, huolimatta kaikesta siitä pahasta,
mitä oli sellaisista kirjoista lausunut, havaitsevansa niissä erään
hyvän puolen, nimittäin sen, että terävä ymmärrys voi niissä osoittaa
kykyään, koska ne tarjoavat suuren ja avaran alueen, missä kynä
saa liikkua aivan esteettömästi, kuvailla haaksirikkoja, myrskyjä,
kahakoita ja taisteluita, esittää urhoollisen sotapäällikön kaikkine
niine ominaisuuksineen, joita sellaiselta vaaditaan, niin että hän
esiintyy varovaisena ja viisaana estäessään vihollisten kavaloita
aikomuksia ja kaunopuhujana kehoittaessaan sotilaitaan johonkin
ryhtymään tai jostakin luopumaan, kypsästi harkitsevana, päättäväisesti
toimivana ja yhtä urhoollisena hyökkäystä odottaessaan kuin siihen
käydessään, kuvata milloin valitettavan ja murheellisen tapahtuman,
milloin taas iloisen ja odottamattoman sattuman, milloin ihanan
naisen, kunniallisen, älykkään ja siveän, milloin hyvän kristityn
ritarin, urhoollisen ja moitteettoman, milloin taas mielettömän
kerskailevan barbaarin tai kohteliaan, urhoollisen ja harkitsevan
ruhtinaan, kertoa vasallien kelpoisuudesta ja uskollisuudesta sekä
hallitsijani jaloudesta ja auliudesta. Hän voi osoittaa olevansa
milloin astrologi, milloin mainio kosmografi, milloin musiikkimies,
milloin älykäs valtiomies, ja tarjoutuupa hänelle toisinaan, jos
hän niin haluaa, tilaisuutta osoittaa olevansa velhokin. Hän voi
esittää Odysseun viekkautta, Aeneaan hurskautta, Akhilleun urheutta,
Hektorin onnettomia kohtaloita, Sinonin petoksia, Euryalon ystävyyttä,
Aleksanterin anteliaisuutta, Caesarin miehuutta, Trajanuksen
lempeyttä ja totuudenrakkautta, Zopyron uskollisuutta, Caton varovaa
viisautta ja sanalla sanoen kaikkia niitä seikkoja, jotka voivat
tehdä kuuluisan miehen täydelliseksi, joko niin, että hän sijoittaa
sellaiset ominaisuudet yhteen ainoaan henkilöön, tai niin, että
hän jakaa ne useampiin. Ja jos hän näin menetellessään voi käyttää
miellyttävää tyyliä ja mielevää kekseliäisyyttä, joka mahdollisuuden
mukaan nojautuu todellisuuteen, niin hän aivan varmaan saa syntymään
korean ja monivärisen kudelman, joka valmistuttuaan osoittautuu niin
täydelliseksi ja kauniiksi, että saavuttaa kirjallisuuden tavoitteleman
korkeimman tarkoitusperän, joka, kuten jo sanoin, on siinä, että
sellainen tuote samalla opettaa ja huvittaa. Sellaisten teosten vapaa
esitystapa näet antaa tekijälle tilaisuutta esiintyä eepillisenä,
lyyrillisenä, traagillisena ja koomillisena kirjailijana yhdistäen
omassa olemuksessaan kaikki ne hyvät ominaisuudet, joita runouden ja
kaunopuheisuuden kauniisiin ja miellyttäviin tieteisiin sisältyy;
eepillisiä teoksia näet voidaan kirjoittaa yhtä hyvin suorasanaisesti
kuin runomittaisesti.
Kahdeksasviidettä luku,
jossa tuomioherra jatkaa esitystään ritariromaaneista ja muista hänen
neronsa arvoisista asioista.
— Niin on laita kuin sanotte, herra tuomioherra, — lausui kirkkoherra
— ja senvuoksi ovat sitäkin moitittavampia ne, jotka tähän saakka ovat
sepittäneet sellaisia kirjoja välittämättä mistään järjellisyydestä,
taiteesta tai säännöistä, joita ohjeinaan pitäen he voisivat saavuttaa
suuren maineen suorasanaisen kirjallisuuden alalla, yhtä suuren kuin
ovat säkeitten käyttäjinä saavuttaneet kreikkalaisen ja latinalaisen
runouden molemmat ruhtinaat.
— Minä tunnustan — virkkoi tuomioherra — tunteneeni eräänlaista
houkutusta ritariromaanin kirjoittamiseen ottaen siinä huomioon kaikki
mainitsemani seikat, ja totta puhuen olen sitä jo kirjoittanutkin
toista sataa sivua. Saadakseni selville, vastaako se omaa arviointiani,
olen näyttänyt sen eräille henkilöille, jotka intohimoisesti
harrastavat sellaista kirjallisuutta, oppineille ja älykkäille, mutta
myös tietämättömille, jotka mielivät ainoastaan kuulla hullutuksia,
ja he kaikki ovat arvostelleet sitä suopeasti; mutta siitä huolimatta
en ole työtäni jatkanut, sillä ensinnäkin on minusta näyttänyt,
että toimin siinä alalla, joka on ammatilleni vieras, ja toiseksi
huomaan hyvin, että yksinkertaisia on paljon enemmän kuin viisaita;
ja vaikka onkin parempi saada kiitosta muutamilta ymmärtäväisiltä
kuin joutua monien typeräin ivailtavaksi, en sittenkään halua alistua
tyhmänkopean suuren joukon sekavan arvostelun alaiseksi; he näet
muodostavat suurimman osan sellaisten kirjojen lukijakuntaa. Mutta
suurimpana syynä siihen, että lakkasin sitä kirjoittamasta enkä
enää ole ajatellutkaan saattaa työtäni päätökseen, oli eräs omassa
mielessäni tapahtunut harkinta, joka koski nykyisin esitettyjä
näytelmiä. Minä ajattelin näin: »Jos ne näytelmät, joita nyt esitetään,
sekä ne, joiden aihe on kuviteltu, että historialliset, ovat kaikki
tai kaikkein useimmat selvästi mielettömiä, sommitelmia, joissa ei
ole päätä eikä pasmalankaa, ja jos kaikesta huolimatta ihmisten suuri
joukko niitä mielellään kuuntelee ja hyväksyy ja kiittää niitä, vaikka
ne ovat kaikkea muuta kuin hyviä, ja jos niiden sepittäjät ja niitä
esittävät näyttelijät väittävät, että niiden tulee olla sellaisia,
koska ihmisten suuri joukko tahtoo niiden olevan sellaisia eikä
toisenlaisia, että ne, joissa on suunnitelmaa ja joiden toiminnan
kehittely noudattaa taiteen vaatimuksia, kelpaavat vain muutamille
niitä ymmärtäville älykkäille henkilöille, kun sen sijaan muut eivät
ollenkaan tajua niiden taiteellisuutta, ja että niinmuodoin heidän
on parempi ansaita elatuksensa tyydyttämällä suurta joukkoa, kuin
hankkia itselleen suosio muutamilta harvoilta, niin minunkin kirjani
käy samoin, vaikka olen ajatellut pääni puhki yrittäessäni noudattaa
mainittuja sääntöjä, ja minä tulen olemaan kuin entinen räätäli, joka
neuloi ihmisille ilmaiseksi pannen vielä langan omastaan.» Olen tosin
toisinaan yrittänyt saada näyttelijöitä uskomaan, että he erehtyvät
ollessaan sitä mieltä kuin ovat ja että he houkuttelisivat katsojikseen
enemmän väkeä ja saavuttaisivat suurempaa mainetta, jos esittäisivät
näytelmiä, jotka noudattavat taiteen sääntöjä, kuin esittämällä noita
mielettömiä sepustuksia; mutta he ovat niin lujasti piintyneet omaan
käsitykseensä, etteivät mitkään perustelut ja todistukset voi saada
heitä siitä luopumaan. Muistan sanoneeni kerran eräälle sellaiselle
itsepintaiselle: »Kuulkaahan, ettekö muista, että täällä Espanjassa
muutamia vuosia sitten esitettiin kolme tragediaa,[44] jotka oli
kirjoittanut eräs maamme mainio runoilija ja jotka olivat niin
oivallisia, että kaikki kuulijat, sekä yksinkertaiset että älykkäät,
sekä ihmisten suuri joukko että harvat valitut, joutuivat ihmetyksen,
ihastuksen ja hämmästyksen valtaan ja että näytelmäin esittäjät saivat
näistä kolmesta kappaleesta enemmän tuloja kuin kolmestakymmenestä
myöhemmin sepitetystä parhaasta näytelmästä?» — »Epäilemättä», vastasi
mainitsemani näyttelijä, »teidän armonne tarkoittaa näytelmiä _Isabela,
Phyllis_ ja _Aleksandra_.» — »Juuri niitä minä tarkoitan», sanoin minä,
»ja sanokaa nyt, eivätkö ne tarkoin noudattaneet taiteen sääntöjä ja
eivätkö ne miellyttäneet kaikkia ihmisiä siitä huolimatta, että olivat
niiden sääntöjen mukaisia. Vika siis ei ole ihmisten suuren joukon,
joka pyytää typeriä näytelmiä, vaan niiden, jotka eivät osaa tarjota
mitään parempaa. Niin, _Kostettu kiittämättömyys_[45] ei ollut mikään
typerä kappale, eikä mielettömyyttä ollut myöskään _Numanciassa_, ei
näytelmässä _Kauppias rakastajana_, ei siinä, jonka nimi oli _Suopea
vihaajatar_ eikä muutamissa muissa, jotka ovat tuottaneet älykkäille
tekijöilleen kunniaa ja mainetta ja aineellista hyötyä niille, jotka
ovat niitä näyttämöltä esittäneet.» Minä lisäsin näihin perusteluihin
vielä toisia, ja nähdäkseni sain hänet hieman hämilleen, mutta en niin
täydellisesti vakuutetuksi, että hän olisi luopunut harhaluulostaan.
— Herra tuomioherra, — lausui nyt kirkkoherra — teidän tässä
mainitsemanne seikka nostaa mieleeni vanhaa kaunaa, jota tunnen
nykyisin suosittuja näytelmiä kohtaan aivan samassa määrässä kuin
ritariromaaneja kohtaan, sillä sen sijaan, että näytelmän tulisi,
kuten Cicero sanoo, olla inhimillisen elämän peili, tapojen
esikuva ja totuuden kuvastaja, nykyaikana esitetyt näytelmät
ovat mielettömyyden peilejä, typeryyksien esikuvia ja irstauden
kuvastelijoita. Mitä suurempaa järjettömyyttä näet voisikaan
esiintyä alalla, jota nyt käsittelemme, kuin se, että ensimmäisen
näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa tuodaan näyttämölle kapalolapsi,
joka toisessa kohtauksessa astuu näkyviin parrakkaana miehenä? Ja
onko mitään typerämpää kuin se, että meille esitetään urhoollinen
ukkorahjus ja pelkurimainen nuori mies, kaunopuheinen lakeija,
hovipoika valtioneuvoksena, kuningas päiväpalkkalaisena ja prinsessa
kyökkipiikana? Ja mitä sanonkaan siitä, miten otetaan huomioon aika,
jona esitetyt tapahtumat voivat tai voisivat tulla suoritetuiksi?
Olen nähnyt näytelmän, jonka ensimmäinen näytös alkaa Euroopassa,
toinen Aasiassa ja kolmas päättyy Afrikassa, ja jonka neljäs näytös,
jos siinä niitä olisi niin monta ollut, olisi varmaan päättynyt
Amerikassa, joten sen tapahtumien näyttämönä olisivat olleet
kaikki neljä maanosaa. Ja jos kerran on totta, että todellisuuden
jäljitteleminen on näytelmässä kaikkein tärkeintä, niin kuinka on
mahdollista niinkään keskinkertaisenkaan älyn tyytyä siihen, että
kuvitellussa toiminnassa, joka tapahtuu kuningas Pipinin ja Kaarle
Suuren aikoina, sen henkilön, joka näyttelee pääosaa, väitetään olevan
keisari Heraklius, joka ristiä kantaen marssi Jerusalemiin ja valloitti
pyhän haudan aivan samoin kuin Gottfried Bouillonilainen, vaikka
näitä molempia erottavat toisistaan lukemattomat vuodet, ja kuinka
on mahdollista, jos näytelmä perustuu pelkkään kuvitteluun, liittää
siihen historiallisia tositapauksia ja sekoittaa mukaan kappaleita mitä
erilaisimmille henkilöille eri aikoina sattuneista seikoista, eikä
suinkaan siten, että ne vaikuttavat todennäköisiltä, vaan niin, että
ne heti huomaa erehdyksiksi, joita ei mitenkään käy puolustaminen? Ja
pahinta on, että on olemassa tietämättömiä ihmisiä, jotka väittävät,
että sellainen on moitteetonta ja kaikki muu turhaa herkutteluhalua.
Entä mitä sanomme, jos otamme käsiteltäviksi hengelliset näytelmät?
Kuinka paljon vääriä ihmeitä niissä sepitetäänkään, kuinka paljon
apokryfisiä ja väärinymmärrettyjä seikkoja, esittämällä toisen
pyhimyksen ihmetöitä toisen tekeminä! Ja maallisissakin näytelmissä
uskalletaan tehdä ihmeitä ollenkaan häikäilemättä tai harkitsematta,
kun vain näyttää siltä, että jokin ihme tai ilmestys, kuten niitä
nimitetään, näyttämölle hyvin sopii, niin että tietämätön väki voi
ällistellä ja juosta näytelmää katsomaan. Mutta kaikki tämä on
haitaksi totuudelle ja vahingoksi historialle sekä vielä häpeäksi
espanjalaisille taiteilijoille, sillä ulkomaalaiset, jotka noudattavat
erittäin tarkasti näytelmän lakeja, pitävät meitä barbaareina ja
tietämättöminä huomatessaan kaikki meikäläisten tuotteitten typeryydet
ja järjettömyydet. Ja tämän seikan puolustukseksi ei suinkaan riitä,
jos sanotaan, että hyvin järjestettyjen yhteiskuntien tärkeimpänä
tarkoituksena niiden salliessa näytelmiä julkisesti esitettävän on
hankkia kansalle jotakin soveliasta huvia ja toisinaan johdattaa sen
ajatuksia pois niistä huonoista haluista, joita joutilaisuus yleensä
siittää, ja että, jos tämä tarkoitus kerran saavutetaan millaisilla
näytelmillä tahansa, hyvillä tai huonoilla, ei ole mitään syytä
säännöillä ja rajoittavilla määräyksillä pakottaa niiden sepittäjiä ja
esittäjiä tekemään niistä sellaisia kuin niiden tulisi olla, koska,
kuten sanottu, niiden tavoittelema päämäärä saavutetaan millaisella
näytelmällä tahansa. Siihen minä vastaisin, että tuo tarkoitus
saavutettaisiin aivan verrattomasti paremmin hyvillä näytelmillä kuin
sellaisilla, jotka eivät vaatimuksia täytä, sillä taiteellisen ja
hyvin sommitellun näytelmän kuuntelijalle ja katselijalle koituu iloa
leikinlaskusta, oppia todellisuuden kuvauksesta, ihmettelyä tapahtumien
sarjasta, uutta älyä järkevistä keskusteluista, varovaisuutta
juonista, viisautta esimerkeistä, ja hän oppii vihaamaan pahetta ja
rakastamaan hyvettä; kaikkia näitä mielenliikutuksia näet tulee hyvän
näytelmän herättää kuulijan mieleen, olipa se kuinka sivistymätön ja
turta tahansa, ja kerrassaan mahdotonta on, ettei näytelmä, johon
sisältyvät kaikki nämä ominaisuudet, ilahduta ja huvita, tyydytä ja
hyödytä paljoa enemmän kuin sellainen, josta ne puuttuvat, niinkuin
ne enimmäkseen puuttuvat niistä, joita nyt tavallisesti esitetään.
Mutta tämä ei ole näytelmiä sepittävien runoilijoiden syy, sillä
muutamat heistä tietävät varsin hyvin, missä kohden erehtyvät, ja
ovat erinomaisen hyvin selvillä siitä, mitä heidän tulee tehdä; mutta
näytelmät ovat tulleet kauppatavaraksi, ja senvuoksi sanotaan ja
sanotaan aivan oikein, etteivät näyttelijät niitä ostaisi, elleivät
ne olisi mainittua laatua, ja niin runoilija kokee mukautua siihen,
mitä häneltä vaatii näyttelijä, jonka tulee maksaa hänen työnsä. Tämän
väitteen todenperäisyys käy ilmi niistä monista, melkein lukemattomista
näytelmistä, joita on sepittänyt eräs meidän kaikkein nerokkaimpia
kirjailijoitamme[46] ja jotka ovat niin miellyttäviä, niin hupaisia,
runomuodoltaan niin hienoja, täynnä niin sujuvaa keskustelua, niin
ytimekkäitä lauseita ja sanalla sanoen kieleltään niin erinomaisen
kauniita ja tyyliltään niin jaloja, että maailma on tulvillaan
hänen mainettansa; mutta hänkin on tahtonut mukautua näyttelijöiden
makuun, ja senvuoksi eivät muutamat niistä ole saavuttaneet, niinkuin
eräät, sitä täydellisyyttä, jota ne edellyttävät. Toiset sepittävät
näytelmiään niin ajattelematta, mitä tekevät, että niiden tultua
esitetyiksi näyttelijäin täytyy paeta pois peläten joutuvansa
rangaistukseen, kuten ovat monta kertaa joutuneetkin, koska ovat
esittäneet seikkoja, jotka ovat solvanneet hallitsevia ja häpäisseet
joitakin ylhäisiä sukuja. Mutta kaikista näistä epäkohdista päästäisiin
ja lisäksi useista muista, jotka jätän tässä mainitsematta, jos
hovissa olisi joku älykäs ja hienoaistinen henkilö, joka tarkastaisi
kaikki näytelmät, ennenkuin niitä esitetään, ei ainoastaan niitä,
joita näytellään pääkaupungissa, vaan kaikkia, joita haluttaisiin
esittää koko Espanjassa, ja minkään paikkakunnan viranomaiset eivät
saisi sallia mitään näytelmää esitettävän, ellei olisi sellaista
sinetöityä ja allekirjoitettua hyväksymiskirjaa. Jos asia olisi niin
järjestetty, pitäisivät näyttelijät huolen näytelmien lähettämisestä
pääkaupunkiin ja voisivat sitten kaikessa rauhassa niitä esittää, ja
näytelmien sepittäjät tekisivät työnsä huolellisemmin ja tarkemmin,
koska tietäisivät teostensa joutuvan asiantuntijan ankaran tarkastuksen
alaiseksi; silloin kirjoitettaisiin hyviä näytelmiä ja saavutettaisiin
mitä varmimmin niiden tarkoitusperä: ne huvittaisivat yleisöä,
saisivat osakseen Espanjan etevimpien henkilöiden hyväksymisen,
näyttelijöillä olisi siitä etua ja suojaa, eikä tarvitsisi nähdä vaivaa
heitä rankaisemalla; ja jos jollekin toiselle tai samalle henkilölle
annettaisiin tehtäväksi tarkastaa uusia ritariromaaneja, niin
varmaan voisi ilmestyä joitakin niin täydellisiä kuin teidän armonne
mainitsi, sellaisia, jotka rikastuttaisivat kieltämme kaunopuheisuuden
miellyttävillä ja kallisarvoisilla aarteilla ja saisivat aikaan, että
vanhojen kirjojen maineen himmentäisivät loistavat uudet teokset, jotka
ilmestyisivät ihmisten soveliaaksi ajanvietteeksi, eikä ainoastaan
joutilaita, vaan myös sellaisia varten, joilla ei ole kovin paljon
vapaata aikaa, sillä jousta ei voi pitää aina jännitettynä, eikä
ihmisen heikko luonnollinen olemus pysy voimassa, ellei se saa jotakin
soveliasta virkistystä.
Niin kauas tuomioherra ja kirkkoherra olivat ehtineet keskustelussaan,
kun parturi lähestyi heitä, saavutti heidät ja sanoi kirkkoherralle:
— Tässä, herra lisensiaatti, on se paikka, jonka minä sanoin sopivan
levähdyspaikaksemme, koska härät voivat sillävälin syödä tuoretta ja
vehmasta ruohoa.
— Siltä se minustakin näyttää — vastasi kirkkoherra.
Hänen ilmoitettuaan tuomioherralle, mitä aikoi tehdä, tämäkin päätti
näkyvissä olevan kauniin laaksomaiseman houkuttelemana jäädä heidän
seuraansa nauttiakseen viehättävästä paikasta ja keskustelusta
kirkkoherran kanssa, johon hän oli jo ehtinyt kiintyä, sekä saadakseen
yksityiskohtaisemmin kuulla Don Quijoten urotöistä. Niin hän käski
muutamia palvelijoistaan lähtemään majataloon, joka ei sijainnut pitkän
matkan päässä, ja noutamaan sieltä, mitä siellä saattoi olla syötävää,
heitä kaikkia varten, koska aikoi viettää tässä koko iltapuolen. Siihen
vastasi eräs hänen palvelijoistaan, että heidän muonamuulinsa, joka
varmaan oli jo ehtinyt majataloon, kuljetti niin paljon ruokavaroja,
ettei majatalosta tarvinnut hankkia muuta kuin kauroja muuleja varten.
— Koska on niin laita, — sanoi tuomioherra — viekää sinne kaikki juhdat
ja lähettäkää muonamuuli tänne.
Tällävälin Sancho huomasi voivansa puhua isäntänsä kanssa
epäilyttäviltä tuntuvien matkakumppaneitten, kirkkoherran ja parturin,
keskustelua kuulematta. Hän siis lähestyi häkkiä, missä hänen
isäntäänsä kuljetettiin, ja sanoi hänelle:
— Armollinen herra, keventääkseni omaatuntoani tahdon teille sanoa,
kuinka teidän noitumisen laita oikeastaan on; seikka näet on se, että
ne, jotka tässä liikkuvat kasvot peitettyinä, ovat oman paikkakuntamme
kirkkoherra ja parturi, ja minä ajattelen, että he ovat keksineet
tämän juonen ja kuljettavat teitä tällä tavalla pelkästä kateudesta,
joka heitä vaivaa, koska teidän armonne on niin paljon etevämpi kuin
he suurten mainetöiden suorittajana. Jos kerran lähdetään tästä
tosiasiasta, niin siitä seuraa, ettei teitä ole noiduttu, vaan petetty
ja puijattu. Tämän asian todistukseksi tahdon kysyä teiltä erästä
seikkaa, ja jos te minulle vastaatte niinkuin uskon teidän välttämättä
vastaavan, niin petos tulee aivan kouraantuntuvaksi ja saatte nähdä,
ettei teitä ole noiduttu, vaan että teidän järkenne on hämmentynyt.
‒ Kysy mitä mielesi tekee, parahin Sancho; ‒ vastasi Don Quijote —
minä kyllä tyydytän sinut ja annan tietoa kaikesta, mitä haluat. Mutta
mitä tulee siihen väitteeseesi, että nuo, jotka meidän ympärillämme
liikkuvat, ovat paikkakuntalaisiamme ja tuttaviamme, kirkkoherra
ja parturi, niin saattaa kyllä näyttää siltä kuin he itse tässä
olisivat, mutta ei sinun silti pidä suinkaan uskoa, että he ovat
tässä luonamme aivan todellisina ja ilmielävinä. Sinun tulee vain
uskoa ja ymmärtää, että heidän näyttäessään niiltä henkilöiltä, jotka
mainitsit, täytyy olla niin laita, että ne, jotka ovat minut noituneet,
ovat paneutuneet heidän hahmoihinsa ja näköisikseen; noitien näet
on aivan helppo omaksua mikä hahmo tahansa, ja he ovat paneutuneet
mainitsemiksesi ystäviksemme antaakseen sinulle aihetta luulla, mitä
luulet, ja houkutellakseen sinut harhaluulojen sokkeloihin, joista et
voi selviytyä, vaikka sinulla olisi Theseun lanka. Luultavasti he ovat
menetelleet niin myös siitä syystä, että saisivat päätökseni horjumaan
ja etten minä oikein oivaltaisi, miltä taholta tämä onnettomuus
osakseni tulee; kun näet toiselta puolen sinä sanot minulle, että minua
saattelevat oman paikkakuntamme parturi ja kirkkoherra, ja toiselta
puolen huomaan olevani häkissä ja tiedän, etteivät mitkään inhimilliset
voimat, elleivät ne ole yliluonnollisia, olisi voineet minua häkkiin
sulkea, niin mitä tahdot minun sanovan tai ajattelevan muuta kuin että
minua kohdannut noituus käy yli kaikkien niiden, joista olen lukenut
noiduttuja vaeltavia ritareita käsittelevissä historioissa. Voit siis
aivan huoletta luopua siitä luulosta, että he ovat niitä henkilöitä,
joiksi heitä väität, sillä he ovat niitä yhtä vähän kuin minä olen
turkkilainen. Mutta mitä siihen tulee, että haluat minulta jotakin
kysyä, niin kysy, ja minä vastaan sinulle, vaikka kyselisit minulta
tästä hamaan huomiseen saakka.
— Pyhä Jumalan äiti! — kirkaisi Sancho. — Onko mahdollista, että teidän
armonne on niin kovapäinen ja niin heikkoajuinen, ettei huomaa, että
se, mitä sanon, on silkkaa totta ja että tähän teidän vangitsemiseenne
ja onnettomuuteenne on suurempana syynä ilkeys kuin noituus? Jos
kumminkin on niin laita, niin tahdon teille selvästi todistaa, ettei
tässä ole kysymyksessä mikään noituus. Sanokaa siis minulle, niin totta
kuin toivotte Jumalan pelastavan teidät tästä surkeudesta ja niin totta
kuin haluatte päästä armollisen neidin Dulcinean syliin, kun kaikkein
vähimmin sitä aavistatte...
— Lakkaa minua vannottamasta — sanoi Don Quijote — ja kysy minulta,
mitä haluat; sanoinhan sinulle jo, että vastaan sinulle aivan
täsmällisesti.
— Sitähän minä juuri haluan, — vastasi Sancho — ja pyydän teitä nyt
minulle sanomaan, mitään lisäämättä tai pois ottamatta, aivan totuuden
mukaisesti, niinkuin voi odottaa sanovan ja niinkuin sanovat kaikki ne,
jotka harjoittavat asetointa, niinkuin teidän armonne sitä harjoittaa,
vaeltavan ritarin nimellä...
— Minä sanon, etten valehtele vähääkään — vastasi Don Quijote. — Kysy
nyt vihdoinkin, sillä minua totisesti jo väsyttävät kaikki nuo sinun
selityksesi, anomuksesi ja esipuheesi, Sancho.
— Minä olen siis aivan varma isäntäni rehellisyydestä ja
totuudenrakkaudesta, ja niinmuodoin, koska tämä seikka on meille
tärkeä, kysyn, luvalla sanoen, onko teidän armonne, sinä aikana, jonka
olette viettänyt häkissä ja oman luulonne mukaan noiduttuna, tuntenut
halua ja kutsumusta tehdä suurempaa tai pienempää, kuten on tapana
sanoa.
— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat puhuessasi suuremman ja pienemmän
tekemisestä, Sancho; sano asia selvemmin, jos toivot minun siihen
selvästi vastaavan.
— Onko mahdollista, ettei teidän armonne ymmärrä, mitä merkitsee
pienemmän ja suuremman tekeminen? Sehän opetetaan lapsille jo heitä
rinnoista vieroitettaessa. Tietäkää siis, että tarkoitan, oletteko
tuntenut tarvetta tehdä, mitä ei voi jättää kenenkään toisen tehtäväksi.