vankeus, jossa nyt olet, sillä se on välttämätön, jotta saadaan
pikemmin päätökseen seikkailu, johon sinun suuri urheutesi on saanut
sinut ryhtymään. Se tulee loppuun suoritetuksi, kun Manchan hirmuinen
jalopeura ja Toboson valkoinen kyyhkynen yhtyvät yhdeksi taivutettuaan
kumpikin korskan niskansa aviollisen liiton lempeään ikeeseen, josta
ennenkuulumattomasta yhtymyksestä urkenevat maailman valkeuteen urheat
jalopeuranpennut, varustettuina samanlaisilla raatelevilla kynsillä
kuin heidän urhoollinen isänsä. Ja tämä tulee tapahtumaan, ennenkuin
pakenevan nymfin vainooja[40] ehtii kahteen kertaan käydä tervehtimässä
taivaan säteileviä kuvioita nopeassa ja luonnollisessa juoksussaan. Ja
sinä, kaikkein jaloin ja kuuliaisin aseenkantaja, jolla on milloinkaan
ollut miekka vyöllään, parta leuassaan ja hajuaisti nenässään, älä
sinä kauhistu tai närkästy nähdessäsi, kuinka vaeltavan ritarikunnan
kukkaa kuljetetaan tällä tavalla sinun omien silmiesi edessä; jos näet
maailman luoja niin sallii, tulet aivan pian huomaamaan olevasi niin
ylhäinen ja ylennetty, ettet enää tunne itseäsi, ja ne lupaukset,
jotka sinulle on antanut hyvä herrasi, eivät suinkaan jää täyttymättä.
Ja minä vakuutan sinulle tietäjänaisen Valehtelijanan puolesta,
että palkkasi sinulle maksetaan, kuten itse tulet näkemään. Seuraa
sinä vain urhoollisen ja noidutun ritarin askelia, sillä on oikein
ja kohtuullista, että sinä lähdet sinne, missä on teidän molempien
tyyssija. Ja nyt Jumalan haltuun, sillä minun ei ole lupa sanoa
enempää; minä näet palaan paikkaan, jonka itse hyvin tiedän.
Lopettaessaan ennustustaan hän koroitti ääntänsä voimallisesti ja
hiljensi sen sitten niin lempeäksi, että nekin, jotka olivat tässä
pilanteossa osallisina, melkein uskoivat, että se, mitä he kuulivat,
oli totta.
Kuultu ennustus valoi Don Quijoten mieleen lohdutusta, sillä
hän käsitti heti täydellisesti sen merkityksen ja ymmärsi, että
hänelle luvattiin pääsy pyhään ja lailliseen avioliittoon rakkaan
Dulcinea Tobosolaisensa kanssa, jonka siunatusta kohdusta tulisivat
päivän valkeuteen jalopeuranpennut, hänen omat lapsensa, Manchan
iankaikkiseksi kunniaksi. Hän uskoi tuon kaiken lujasti ja vakaasti,
koroitti äänensä, huokasi voimallisesti ja lausui:
— Oi sinä, olitpa kuka tahansa, joka olet ennustanut minulle niin
paljon hyvää! Minä rukoilen sinua pyytämään puolestani sitä viisasta
noitaa, jonka huolena ovat minun asiani, ettei hän salli minun tuhoutua
tässä vankeudessa, johon nyt olen joutunut, ennenkuin näen täyttyneinä
ne ilahduttavat ja verrattomat lupaukset, joita tässä on minulle
annettu; jos niin käy, pidän vankeuteni vaivoja ylimpänä onnena, näitä
jäsenteni ympärille kierrettyjä kahleita lohtunani, ja tämä sija,
johon minut lasketaan, ei ole minulle mikään tuima taistotanner,
vaan pehmeä makuupaikka ja auvoisa morsiusvuode. Ja mitä tulee
aseenkantajani Sancho Panzan lohduttamiseen, luotan hänen kuntoonsa
ja moitteettomuuteensa niin, etten usko hänen minua jättävän myötä-
eikä vastoinkäymisessä; jos näet kävisi niin, että hänen tai minun
kovan onneni vuoksi en voisi antaa hänelle sitä saarta tai jotakin
samanarvoista, minkä olen hänelle luvannut, ei hän missään tapauksessa
jää ilman palkkaa, sillä jo tehdyssä testamentissani olen määrännyt,
mitä hänelle tulee antaa, ei hänen monien ja hyvien palvelustensa, vaan
minun varallisuuteni mukaan.
Sancho Panza kumarsi erittäin kohteliaasti ja suuteli hänen molempia
käsiään; hän näet ei voinut suudella toista, koska molemmat oli sidottu
yhteen.
Sitten kummitukset nostivat häkin olkapäilleen ja sijoittivat sen
härkärattaille.
Seitsemäsviidettä luku.
Kertomus siitä, kuinka Don Quijote Manchalainen ihmeellisellä tavalla
noiduttiin, ja muista merkillisistä tapahtumista.
Huomattuaan joutuneensa siten häkkiin suljetuksi ja rattaille
sijoitetuksi Don Quijote lausui:
— Lukuisia ja ylen merkillisiä historioita olen lukenut vaeltavista
ritareista, mutta milloinkaan en ole lukenut, en nähnyt enkä kuullut,
että vaeltavia ritareita kuljetetaan tällä tavalla ja niin vitkaan kuin
näiden laiskojen ja hitaiden elukkain vauhti edellyttää, sillä heitä
kuljetetaan yleensä ilmojen teitä, ihmeen nopeasti, jossakin taajassa
ja tummassa pilvessä, tulisissa vaunuissa tai jonkin hippogryfin
tai muun sellaisen eläimen selässä; mutta minua kuljetetaan nyt
härkärattailla, ja se saa minut totisesti aivan ymmälle! Mutta saattaa
olla, että nykyaikaiset ritariseikat ja noituudet tapahtuvat toisin
kuin entiset. Ja mahdollista myös, koska minä olen aivan uudenlainen
ritari maailmassa ja ensimmäinen, joka on herättänyt jälleen eloon
seikkailevan ritarikunnan jo unhoon vaipuneen toimen, että äskeisimpinä
aikoina on keksitty toisenlaisia noituuksia ja toisenlaisia tapoja
noiduttujen kuljettamista varten. Mitä sinä siitä arvelet, Sancho
poikani?
— En minä tiedä, mitä siitä arvelisin, — vastasi Sancho — sillä en ole
lukenut vaeltavaa kirjallisuutta niin paljon kuin teidän armonne; mutta
uskallan kumminkin vakuuttaa ja vannoa, etteivät nämä täällä liikkuvat
haamut ole aivan oikeata väkeä.
— Oikeata väkeä? Hyvä isä! — virkkoi Don Quijote. — Kuinka ne voisivat
olla oikeata väkeä, kun ovat kaikki pelkkiä piruja, jotka ovat
paneutuneet aaveruumiiseen tullakseen tätä tekemään ja saattamaan minua
tähän tilaan? Jos tahdot nähdä, että on niin laita, kosketa niitä ja
tunnustele niitä, niin tulet huomaamaan, että niiden ruumis on pelkkää
ilmaa ja vain näennäisesti olemassa.
— Jumaliste, armollinen herra, — virkkoi Sancho — minä olen jo niitä
koskettanut, ja tuo piru, joka tuossa niin touhuissaan hyörii, on
oikein turpea äijä ja muutenkin aivan toisenlainen kuin olen kuullut
pirujen olevan; väitetään näet, että ne kaikki haisevat tulikiveltä
ja muulta pahalta, mutta tämä tuoksahtaa ambralta puolen peninkulman
päähän.
Sancho tarkoitti Don Fernandoa, joka hienona herrana varmaan tuoksui
niinkuin Sancho oli sanonut.
— Älä sitä ihmettele, hyvä Sancho; — vastasi Don Quijote — sinun näet
tulee tietää, että pirut ovat hyvin ovelia ja että he, vaikka heillä
on hajuja mukanaan, eivät itse haise miltään, koska ovat henkiä,
ja jos haisevat, eivät voi haista miltään hyvältä, vaan pahalta ja
inhoittavalta. Ja syy siihen on tämä: koska he, missä liikkuvatkin,
aina kuljettavat helvettiä mukanaan eivätkä voi saada minkäänlaista
lievitystä tuskiinsa, ja koska hyvä tuoksu on ilahduttavaa ja
miellyttävää, niin he eivät mitenkään voi tuoksua hyvältä; ja jos
sinusta tuntuu, että mainitsemasi pahahenki tuoksuu ambralta, niin joko
sinä erehdyt tai hän yrittää sinua pettää järjestämällä asiat niin,
ettet sinä voi pitää häntä pahanahenkenä.
Näin keskustelivat isäntä ja palvelija; mutta Don Fernando ja Cardenio
pelkäsivät, että Sancho saisi täyden selon heidän juonestaan,
koska hän jo nyt vainusi siitä yhtä ja toista, päättivät senvuoksi
kiirehtiä lähtöä, kutsuivat syrjään majatalon isännän ja käskivät
hänen satuloida Rocinanten ja valjastaa Sanchon aasin; ja isäntä teki
mitä kiiruimmin työtä käskettyä. Kirkkoherra oli sillävälin sopinut
järjestyksenvalvojien kanssa, että he saattaisivat Don Quijoten kotiin
saaden palkaksi määrätyn päivärahan. Cardenio ripusti Rocinanten
satulankaareen toiselle puolen kilven, toiselle parranajovadin, antoi
Sancholle merkin nousta aasinsa selkään ja tarttua Rocinanten ohjaksiin
sekä sijoitti rattaitten kummallekin puolelle järjestyksenvalvojan
pyssyineen. Rattaat eivät kumminkaan olleet vielä lähteneet liikkeelle,
kun majatalon emäntä, hänen tyttärensä ja Maritornes tulivat sanomaan
Don Quijotelle jäähyväisiä ollen katkerasti itkevinään hänen
onnettomuuttaan. Don Quijote lausui heille:
— Älkää itkekö, hyvät arvoisat naiset; kaikkia näitä onnettomuuksia
joutuvat välttämättä kokemaan ne, jotka harjoittavat minun
harjoittamaani tointa, ja minä en suinkaan pitäisi itseäni
suurimaineisena vaeltavana ritarina, elleivät nämä kovat kohtalot
olisi tulleet minun osakseni; tällaista näet ei satu milloinkaan
vähäpätöisille ja vähämaineisille ritareille, sillä kukaan maailmassa
ei muista heitä; mutta urhoollisia muistetaan: on paljon sellaisia
ruhtinaita ja monia muita ritareita, jotka kadehtivat heidän
miehuuttaan ja urhoollisuuttaan ja yrittävät huonoilla keinoilla
tuhota hyviä ihmisiä. Mutta hyve on sittenkin niin voimallinen, että
se aivan yksinään, huolimatta kaikesta siitä velhoudesta, johon oli
perehtynyt sen ensimmäinen keksijä Zoroaster, suoriutuu voittajana
kaikista vaaroista ja levittää valoaan maailmaan niinkuin aurinko sitä
levittää taivaalle. Suokaa minulle anteeksi, ihanat naiset, jos olen
epähuomiossa tullut tuottaneeksi teille jotakin ikävyyttä (tahtoen
ja tietäen en ole sitä tuottanut koskaan kenellekään), ja rukoilkaa
Jumalaa vapauttamaan minut tästä vankeudesta, johon joku ilkeämielinen
noita on minut saattanut; jos pääsen siitä vapaaksi, niin muististani
ei häivy se suosio, jota olette tässä linnassa minulle osoittaneet,
vaan minä tulen siitä kiittämään, sitä korvaamaan ja palkitsemaan
ansion mukaan.
Linnan rouvien näin seurustellessa Don Quijoten kanssa kirkkoherra
ja parturi sanoivat hyvästi Don Fernandolle ja hänen kumppaneilleen,
kapteenille ja hänen veljelleen sekä naisille, jotka olivat varsin
tyytyväisiä, erittäinkin Dorotea ja Luscinda. Kaikki syleilivät
toisiaan ja lupasivat antaa toisilleen tietoa kohtaloistaan. Don
Fernando ilmoitti kirkkoherralle, minne hänen piti kirjoittaa antaen
tietoa, kuinka Don Quijote alkoi voida, vakuutti, ettei mikään voinut
hänestä olla mieleisempää kuin sellaisten tietojen saaminen, ja lupasi
itse kirjoittaa kirkkoherralle kaikesta, minkä arvasi häntä huvittavan,
omasta naimisiinmenostaan ja Zoraidan kasteesta, Don Luisin asian
kehittymisestä ja Luscindan palaamisesta kotiinsa. Kirkkoherra lupasi
täyttää kaikki pyynnöt täsmällisesti. He syleilivät toisiaan vielä
kerran ja lausuivat jälleen ystävällisiä vakuutuksiaan. Kirkkoherran
luo tuli majatalon isäntä, toi hänelle joitakin papereita, jotka sanoi
löytäneensä sen matkalaukun sivutaskusta, missä oli ollut _Kertomus
mielettömästä uteliaisuudesta_, ja kehoitti kirkkoherraa ottamaan ne
kaikki, koska matkalaukun omistaja ei ollut palannut sitä hakemaan;
hän ei niistä välittänyt, kun ei osannut lukea. Kirkkoherra kiitti
häntä, selaili heti papereita ja huomasi, että alkuun oli kirjoitettu:
_Kertomus Rinconetesta ja Cortadillosta_,[41] mistä hän arvasi, että
se oli jokin kertomus, ja muistaessaan, että kertomus mielettömästä
uteliaisuudesta oli ollut hyvä, hän otaksui tämänkin samanlaiseksi,
koska ne saattoivat olla saman tekijän tuotteita, ja otti ne haltuunsa
lukeakseen ne, kun saisi siihen tilaisuutta.
Hän nousi nyt ratsunsa selkään, ja samoin teki hänen ystävänsä parturi.
Kummallakin oli kasvoillaan naamio, jottei Don Quijote heitä heti
tuntisi, ja niin he lähtivät ratsastamaan rattaitten jäljessä. He
olivat järjestyneet seuraavalla tavalla: edellä kulkivat rattaat,
joita ajoi niiden omistaja, kummallakin puolella ratsasti, kuten
sanottu, järjestyksenvalvoja pyssyineen, sitten tuli Sancho Panza
aasillaan taluttaen Rocinantea suitsista, ja kaikkein viimeisinä
tulivat kirkkoherra ja parturi ratsastaen voimakkailla muuleillaan,
kasvot peitettyinä, kuten jo mainittiin, vakavina ja arvokkaina ja
noudattaen härkien hidasta astuntaa. Don Quijote istui häkissään, kädet
sidottuina ja jalat suorina, nojaten rimaristikkoon niin hiljaisena ja
kärsivällisenä kuin ei olisi ollutkaan elävä ihminen, vaan kivipatsas.
Niin he matkasivat hitaasti ja hiljaisina noin kaksi peninkulmaa
ja saapuivat sitten erääseen laaksoon, missä häränajajan mielestä
oli sopiva paikka levätä ja päästää härät laitumelle, mutta hänen
mainittuaan asiasta kirkkoherralle parturi arveli, että oli parempi
mennä hiukan kauemmaksi, sillä hän tiesi erään lähellä näkyvän kukkulan
takana olevan toisen laakson, paljon ruohokkaamman ja kaikin puolin
paremman kuin se, johon nyt aiottiin pysähtyä. Parturin ehdotukseen
suostuttiin, ja niin lähdettiin taas jatkamaan matkaa.
Samassa kirkkoherra kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi, että
heidän jäljessään tuli kuusi tai seitsemän ryhdikästä ja upea-asuista
ratsumiestä, jotka pian heidät saavuttivat, koska eivät kulkeneet
härkien velttoon ja rauhalliseen tahtiin, vaan niinkuin ainakin
miehet, jotka ratsastivat tuomioherran muuleilla ja toivoivat pian
ehtivänsä päivällislevolle majataloon, joka näkyi tuskin penikulman
päässä sieltä. Kiireesti kulkevat saapuivat kohta hitaasti vaeltavien
luo, ja molemmin puolin tervehdittiin kohteliaasti. Nähdessään
hyvin järjestetyn kulkueen, rattaat, järjestyksenvalvojat, Sanchon,
Rocinanten, kirkkoherran ja parturin sekä vielä häkkiin suljetun ja
sidotun Don Quijoten, eräs tulijoista, joka sanalla sanoen oli Toledon
tuomioherra ja toisten hänen kanssaan matkustavien isäntä, ei voinut
olla kysymättä, miksi miestä kuljetettiin sillä tavalla, vaikka olikin
järjestyksenvalvojain virkamerkit nähtyään jo arvaillut, että hänen
täytyi olla joku katala rosvo tai muu pahantekijä, jonka rankaiseminen
oli Pyhän Veljeskunnan tehtävä. Toinen järjestyksenvalvojista, jolta
hän asiaa tiedusteli, vastasi:
— Arvoisa herra, mitä siihen tulee, että tämä herra matkustaa tällä
tavalla, niin selittäköön hän sen itse, sillä me emme sitä tiedä.
Don Quijote kuuli keskustelun ja sanoi:
— Oletteko te, armolliset herrat ritarit, kenties tutustuneet ja
perehtyneet siihen, mikä koskee vaeltavaa ritarikuntaa? Jos olette,
niin minä kerron teille onnettomuuksistani; ellette, ei minun kannata
vaivautua niistä puhumaan.
Sillävälin olivat saapuneet luo kirkkoherra ja parturi, jotka
huomasivat matkustavaisten keskustelevan Don Quijote Manchalaisen
kanssa ja tahtoivat vastata niin, ettei heidän juonensa tulisi ilmi.
Tuomioherra vastasi Don Quijoten lausumaan:
— Olen kyllä, hyvä ystävä; minä näet tunnen ritariromaanit paremmin
kuin Villalpandon Summulat.[42] Ellei siis ole muusta kysymys, voitte
empimättä kertoa minulle, mitä haluatte.
— Tapahtukoon niin Jumalan nimeen — virkkoi Don Quijote. — Koska on
niin laita, tahdon ilmoittaa teille, herra ritari, että matkustan
noiduttuna tässä häkissä ilkeiden noitien kateuden ja petoksen tähden;
hyve näet saa osakseen enemmän vainoa pahojen kuin rakkautta hyvien
taholta. Minä olen vaeltava ritari, mutta en kuulu niihin, joiden nimeä
Maine ei ole milloinkaan muistanut voidakseen sen piirtää ikuisiksi
ajoiksi kirjoihinsa, vaan kuulun niihin, jotka itse kateuden, kaikkien
Persiassa syntyneitten maagien, Intiassa siinneitten bramaanien ja
etiooppialaisten gymnosofistien uhalla ja heistä huolimatta tulevat
piirtämään nimensä kuolemattomuuden temppeliin, jotta se olisi
tuleville ajoille esimerkkinä ja mallina, josta vaeltavat ritarit
näkevät, miten heidän on meneteltävä, jos tahtovat päästä asetoimen
huipulle ja sen kunniakkaisiin korkeuksiin.
— Herra Don Quijote Manchalainen puhuu totta, — sanoi nyt kirkkoherra
— sillä hän matkustaa noiduttuna näillä rattailla, ei omien syittensä
ja syntiensä tähden, vaan niiden ilkeämielisyyden vuoksi, joille hyve
on hulluutta ja urhoollisuus pahennusta. Hän on, armollinen herra,
_Murheellisen hahmon ritari_, jonka nimen kenties olette joskus jo
kuullut ja jonka urhoolliset teot ja suuret sankarityöt tullaan
kirjoittamaan kestävään pronssiin ja ikuiseen marmoriin, miten kateus
väsymättä yrittäneekin niitä himmentää ja ilkeys niitä peittää.
Kuullessaan vangitun ja vapaan puhuvan samaan sävyyn tuomioherra oli
valmis tekemään ihmeissään ristinmerkin voimatta käsittää, mitä
miehelle oli tapahtunut; ja sama ihmetys valtasi kaikki, jotka
kuuluivat hänen seuraansa. Sillävälin Sancho Panza oli tullut luo
kuuntelemaan keskustelua ja sanoi kaiken muun hyvän lisäksi:
— Hyvät herrat, saatte pitää minusta tai olla pitämättä sen vuoksi,
mitä nyt teille sanon, mutta seikka on se, ettei herrani Don Quijote
ole noiduttu enempää kuin oma äitini: hän on täydellä järjellä, hän
syö, juo ja tekee tarpeensa samoinkuin muut ihmiset ja samoinkuin hän
ne teki eilen, ennenkuin hänet pantiin häkkiin. Ja jos kerran niin
on, kuinka tahdotaan minulle uskotella, että hänet on noiduttu? Minä
näet olen kuullut monen henkilön sanovan, etteivät noidutut syö, nuku
eivätkä puhu, mutta minun isäntäni puhuu enemmän kuin kolmekymmentä
asianajajaa, kun häntä vain ei estetä.
Sancho kääntyi katsomaan kirkkoherraa ja jatkoi näin:
‒ Voi, voi, herra kirkkoherra, herra kirkkoherra! Luuliko teidän
armonne, etten minä teitä tunne ja luuletteko ehkä, etten minä arvaa
ja aavista, mihin nämä uudet noituudet tähtäävät? Tietäkää siis, että
minä tunnen teidät, vaikka kuinka kasvonne peittäisitte, ja tietäkää,
että ymmärrän tarkoituksenne, vaikka kuinka yrittäisitte juonianne
salata. Sanalla sanoen, hyve ei voi elää, missä kateus vallitsee,
eikä anteliaisuus, missä itaruus. Piru pirun periköön; ellei teidän
kunnianarvoisuutenne olisi asiaan sekaantunut, niin herrani olisi
nyt jo nainut prinsessa Minomicónan ja minä olisin vähintään kreivi,
sillä muuta ei voinut odottaa hyvältä isännältäni Murheellisen hahmon
ritarilta, jolle olen tehnyt niin suuria palveluksia. Mutta nyt huomaan
olevan totta, mitä sanotaan: Onnen ratas pyörii vikkelämmin kuin myllyn
ratas, ja ne, jotka eilen kukkuivat ylimmällä oksalla, makaavat tänään
maassa. Lapsiani ja eukkoani minun tulee surku; he saattoivat ja
heidän pitikin toivoa näkevänsä isän tulevan kotiin jonkin saaren tai
valtakunnan käskynhaltiana tai varakuninkaana, mutta nyt he näkevätkin
hänen tulevan tallirenkinä. Kaikella, mitä tässä sanon, herra
kirkkoherra, tahdon vain hartaasti pyytää teidän kunnianarvoisuuttanne
omantuntonne nimessä ajattelemaan, kuinka huonosti herraani kohdellaan,
ja varomaan, ettei Jumala toisessa elämässä vaadi teitä tilille tästä
isäntäni vangitsemisesta ja lue teidän syyksenne, että herrani Don
Quijoten täytyy tänä vankeutensa aikana jättää suorittamatta niin monta
avunantoa ja hyväätyötä.
— Älkää puhuko pötyä! — sanoi nyt parturi. — Oletteko siis tekin,
Sancho, samaa lajia kuin teidän isäntänne? Huomaanpa totisesti, että
teidät pitää sulkea hänen kanssaan häkkiin ja noitua samoinkuin hänet,
koska teitäkin vaivaa hänen hulluutensa ja hänen ritariseikkansa.
Pahaksi onneksi näytte olevan hänen lupauksistaan raskaana, ja
valitettavasti on päähänne piintynyt tuo saari, jota niin kovin
himoitsette.
— En minä ole mistään raskaana, — vastasi Sancho — eikä tätä poikaa
saa raskaaksi kukaan, ei itse kuningaskaan, ja vaikka olen köyhä,
olen vanhaa kristittyä juurta, en ole velkaa kenellekään, ja jos
himoitsen saaria, niin toiset himoitsevat paljon huonompaa, ja kukin
saa palkan teoistaan, ja koska kerran olen mies, voin päästä vaikka
paaviksi ja sitä helpommin jonkin saaren käskynhaltiaksi, varsinkin,
kun herrani voi niitä valloittaa niin paljon, ettei tiedä, kenelle
niitä jakaisi. Ottakaa vaari omista sanoistanne, herra parturi, sillä
parran ajeleminen ei ole koko maailma, ja onhan sentään pieni ero Pekan
ja Paavon välillä. Minä sanon tämän siksi, että me kaikki tunnemme
toisemme, eikä minua tarvitse yrittääkään puijata. Ja mitä tuohon
isäntäni noitumiseen tulee, niin Jumala totuuden tietää, ja jääköön se
sikseen, sillä pöyhimisestä se vain pahenee.
Parturi ei viitsinyt vastata Sancholle, jottei tämä
yksinkertaisuudessaan ilmoittaisi, mitä hän ja kirkkoherra yrittivät
parhaansa mukaan salata. Kirkkoherra oli samaa peläten kehoittanut
tuomioherraa ratsastamaan hänen kanssaan hiukan edelle, luvaten hänelle
kertoa häkkiin suljetun miehen salaisuuden ja muita seikkoja, jotka
luultavasti häntä huvittaisivat. Tuomioherra noudatti kehoitusta,
ajoi palvelijoineen edelle hänen kanssaan ja kuunteli tarkasti, mitä
hänellä oli kerrottavaa Don Quijoten oloista, elämästä, hulluudesta
ja tavoista. Kirkkoherra kertoi lyhyesti, mikä oli ollut syynä hänen
mielenvikaansa, mainitsi kaikki hänen kohtalonsa aina siihen saakka,
kun hänet oli pantu tuohon häkkiin, ja selitti tarkoituksen olevan
kuljettaa hänet kotipaikalle, jotta saataisiin nähdä, löytyikö hänen
hulluuteensa mitään parannuskeinoa. Tuomioherra ja hänen palvelijansa
joutuivat jälleen ihmeisiinsä kuullessaan Don Quijoten merkillisen
tarinan, ja kuunneltuaan sen loppuun saakka tuomioherra sanoi: