olivat joutuneet Don Fernandon, Cardenion ja hänen kumppaneittensa
pahoinpitelemiksi, eivät tahtoneet tyyntyä; parturi sitävastoin
rauhoittui, sillä hän oli tappelussa tärvellyt partansa ja
aasinsatulan; Sancho totteli isäntänsä pienintäkin käskyä, niinkuin
kelpo palvelijan tulee; Don Luisin neljä palvelijaa olivat hekin
rauhallisia, koska näkivät, ettei koko meteli ollenkaan heitä
koskenut; majatalon isäntä yksin yhä vaati, että oli kuritettava tuota
hävytöntä hullua, joka lakkaamatta sai aikaan epäjärjestystä hänen
majatalossaan. Vihdoin meteli tyyntyi siksi kerraksi, ja Don Quijoten
mielikuvituksessa jäi aasinsatula hevosensatulaksi, parturinvati
kypäriksi ja majatalo linnaksi hamaan tuomiopäivään saakka.
Kun siis nyt ylituomarin ja kirkkoherran kehoituksesta kaikki olivat
tyyntyneet ja päässeet sovintoon, alkoivat Don Luisin palvelijat
taas vaatimalla vaatia häntä lähtemään heidän mukanaan, ja hänen
neuvotellessaan heidän kanssaan ylituomari keskusteli Don Fernandon,
Cardenion ja kirkkoherran kanssa, mitä pitäisi näin ollen tehdä,
kertoen heille koko asian ja mitä Don Luis oli hänelle sanonut. Vihdoin
päätettiin, että Don Fernando sanoisi Don Luisin palvelijoille,
kuka hän oli, ja ilmoittaisi haluavansa viedä Don Luisin mukanaan
Andalusiaan, missä hänen veljensä markiisi ottaisi Don Luisin vastaan
niin kohteliaasti kuin hänen arvonsa edellytti; Don Luisin aikeista
näet kävi selvästi ilmi, ettei hän nyt suostunut palaamaan isänsä
silmien eteen, vaikka hänet hakattaisiin kappaleiksi. Kun siis
palvelijat olivat saaneet tietää, kuinka ylhäinen mies oli Don Fernando
ja millaiset Don Luisin aikeet olivat, he sopivat keskenään siitä, että
kolme heistä palaisi kotiin kertoma isännälle, mitä oli tapahtunut, ja
neljäs jäisi palvelemaan Don Luisia ja pysyisi hänen luonaan, kunnes
toiset tulisivat häntä hakemaan tai saataisiin kuulla, mitä hänen
isänsä käski tehdä. Tällä tavalla arvovaltainen Agramante ja viisas
kuningas Sobrino saivat riidan ja metelin tyyntymään. Mutta huomattuaan
joutuneensa häviölle ja häpeään ja nähdessään, kuinka huonon sadon
oli saanut siitä, että oli yllyttänyt kaikki nämä ihmiset sellaiseen
sekamelskaan ja hämmennykseen, kaiken sovun vihollinen ja rauhan
alinomainen häiritsijä päätti yrittää vielä kerran, kiihtämällä uusia
riitoja ja uutta levottomuutta.
Seikka näet oli se, että järjestyksenvalvojat tosin tyyntyivät
huomattuaan, kuinka ylhäistä väkeä olivat ne henkilöt, joiden kanssa
he olivat tapelleet, ja vetäytyivät pois taistelun melskeestä, koska
arvasivat, että joutuisivat siinä häviölle, kävi miten kävi; mutta eräs
heistä, se, jota oli piessyt ja jaloillaan pehmittänyt Don Fernando,
sattui muistamaan, että hänen matkassaan olevien vangitsemismääräysten
joukossa, jotka koskivat erinäisiä rikoksentekijöitä, oli eräs Don
Quijotea koskeva; Pyhä Veljeskunta näet oli käskenyt vangita hänet
siitä syystä, että hän oli päästänyt vapaiksi kaleerivangit, joten
Sanchon pelko nyt osoittautui varsin oikeaksi. Tuon muistettuaan hän
tahtoi saada varmuuden siitä, sopivatko mainitut tuntomerkit Don
Quijoteen, otti povestaan pergamentin, löysi etsimänsä määräyksen ja
alkoi lukea sitä varsin hitaasti; hän näet ei ollut mikään taitava
lukija. Sanan luettuaan hän aina suuntasi katseensa Don Quijoteen,
vertasi vangitsemismääräyksessä olevia tuntomerkkejä Don Quijoten
purreisiin ja havaitsi hänet aivan epäilemättä siksi mieheksi, jota
määräys koski. Saatuaan siitä varmuuden hän kääri pergamenttinsa
kokoon, otti vangitsemismääräyksen vasempaan käteensä, tarttui oikealla
Don Quijoten kaulukseen niin lujasti, että tämä tuskin voi hengittää,
ja lausui raikuvalla äänellä:
— Auttakaa Pyhää Veljeskuntaa! Ja jos tahdotte nähdä, että minulla on
oikeus sitä vaatia, lukekaa tämä vangitsemismääräys, jossa käsketään
ottaa kiinni tämä maantierosvo.
Kirkkoherra otti vangitsemismääräyksen ja näki siitä, että
järjestyksenvalvoja puhui totta ja että tuntomerkit hyvin sopivat
Don Quijoteen; mutta tämä, huomatessaan joutuneensa sellaisen kehnon
moukan pahoinpideltäväksi kerrassaan raivostui, ihan luita ja ytimiä
myöten, tarttui kaikin voimin molemmilla käsillään järjestyksenvalvojan
kurkkuun, ja tämä olisi varmaan heittänyt henkensä, ennenkuin Don
Quijote olisi irroittanut käsiään, elleivät hänen kumppaninsa olisi
tulleet avuksi. Majatalon isäntä, jonka välttämättä täytyi auttaa
virkaveljiänsä, riensi heti häntä puolustamaan. Nähdessään miehensä
jälleen taistelun temmellyksessä emäntä koroitti taas äänensä, ja
siihen yhtyivät heti Maritornes ja emännän tytär rukoillen taivasta ja
läsnäolijoita auttamaan. Nähdessään, mitä tapahtui, Sancho sanoi:
— Jumaliste, on ihan totta, mitä isäntäni sanoo tämän linnan
noituudesta, sillä eihän täällä saa elää hetkeäkään rauhassa!
Don Fernando erotti järjestyksenvalvojan ja Don Quijoten, ja molemmat
olivat iloissaan, kun hän irroitti heidän kätensä, jotka pitelivät
kiinni toisen nutun kauluksesta ja toisen kurkusta lujin ottein;
mutta järjestyksenvalvojat eivät sittenkään lakanneet vaatimasta
vankiaan ja kehottamasta toisia heitä auttamaan ja luovuttamaan miehen
sidottuna ilman ehtoja heidän haltuunsa, koska olivat velvolliset siten
palvelemaan kuningasta ja Pyhää Veljeskuntaa, jonka puolesta he jälleen
anoivat apua ja tukea saadakseen vangituksi tuon ryövärin, sissin
ja maantierosvon. Tuon kuultuaan Don Quijote nauroi ja sanoi aivan
tyynesti:
— Käy päin, sinä typerä ja alhainen väki! Kutsutteko maantierosvoksi
häntä, joka vapauttaa kahlehdittuja, päästää irti sidottuja, tulee
onnettomien avuksi, nostaa langenneita ja auttaa oikeuksiinsa
sorronalaisia? Sinä roskaväki, alhaisen ja kehnon ymmärryksenne vuoksi
te ansaitsette, ettei taivas teille ilmaise vaeltavaan ritaristoon
sisältyvää korkeata arvoa eikä salli teidän oivaltaa, kuinka suureen
syntiin ja tietämättömyyteen teette itsenne vikapäiksi, kun ette
syvästi kunnioita kenen hyvänsä vaeltavan ritarin pelkkää varjoa
ja sitä enemmän häntä itseään, kun hän on läsnä! Tulkaa tänne, te
kiertelevät roistot, jotka ette ole mitään järjestyksenvalvojia,
vaan oikeita maantierosvoja Pyhän Veljeskunnan luvalla, ja sanokaa
minulle, kuka oli se hölmö, joka allekirjoitti minunlaistani ritaria
koskevan vangitsemismääräyksen? Kuka oli se, joka ei tietänyt,
etteivät vaeltavat ritarit ole minkään tuomioistuimen alaisia, vaan
että miekka on heidän lakinsa, miehuus heidän oikeutensa ja heidän
oma tahtonsa heidän ohjenuoransa? Kuka oli se mielenvikainen, kysyn
vieläkin, joka ei tietänyt, ettei ole olemassa mitään aateliskirjaa,
joka antaa haltialleen niin paljon etu- ja erioikeuksia kuin vaeltava
ritari niitä saa sinä päivänä, jona hänet lyödään ritariksi ja hän
antautuu suorittamaan ankaraa ritaritointansa? Kuka vaeltava ritari
on milloinkaan maksanut manttaaliveroa, kauppaveroa, morsiusveroa,
kuninkaanveroa, tie- tai siltamaksuja? Onko yksikään räätäli ottanut
häneltä maksua hänelle valmistamistaan vaatteista? Onko kukaan
linnanherra, saatuaan hänet linnaansa vieraaksi vaatinut häntä
maksamaan, mitä hän on siellä nauttinut? Eivätkö kaikki kuninkaat ole
kutsuneet häntä pöytäänsä? Eikö joka ainoa neito ole häneen rakastunut
ja antautunut kokonaan hänen tahtonsa ja mielihalunsa alaiseksi? Ja
vielä viimeiseksi: milloin on maailmassa ollut, missä on tai tulee
olemaan sellainen vaeltava ritari, joka ei ole kyllin miehuullinen
antaakseen yksinään neljäsataa selkäsaunaa neljällesadalle tuollaiselle
maankiertäjälle, jotka asettuvat hänen tielleen?
Kuudesviidettä luku,
jossa kerrotaan merkillisestä seikkailusta järjestyksenvalvojien kanssa
ja urhean ritarimme Don Quijoten ankarasta vihanvimmasta.
Don Quijoten niin puhuessa kirkkoherra koki vakuuttaa
järjestyksenvalvojille, että Don Quijote oli järjiltään, kuten he
voivat nähdä hänen teoistaan ja sanoistaan, ja ettei heillä ollut
aihetta ryhtyä asiassa enempiin toimenpiteisiin, koska heidän, jos
vangitsisivatkin tämän hullun ja veisivät mukanaan, kuitenkin olisi
aivan pian pakko päästää hänet irti. Siihen vastasi se mies, jolla
oli vangitsemismääräys, ettei ollut hänen asiansa arvostella, oliko
Don Quijote hullu, vaan tehdä mitä hänen esimiehensä oli käskenyt;
kun hänet vain olisi vangittu, saisivat päästää hänet irti vaikka
kolmesataa kertaa.
— Tällä kertaa — sanoi kirkkoherra — ette kumminkaan taida saada häntä
mukaanne, eikä hän suostu lähtemään, mikäli minä asiaa ymmärrän.
Kirkkoherra osasi puhua heille niin vakuuttavasti, ja Don Quijote
osasi tehdä niin paljon hullutuksia, että järjestyksenvalvojat
olisivat olleet hullumpia kuin hän, elleivät olisi ymmärtäneet, mikä
Don Quijotea vaivasi. He siis katsoivat parhaaksi tyyntyä, vieläpä
käydä välittäjiksi rauhaa solmittaessa parturin ja Sancho Panzan
välille, jotka yhä aivan kiukkuisesti jatkoivat kiistaansa. Vihdoin
he oikeudenpalvelijoina saivat sovinnon syntymään ja ratkaisivat
asian erotuomareina sillä tavalla, että kumpikin puoli oli, ellei
aivan tyytyväinen, niin ainakin jossakin määrin tyydytetty; he näet
vaihtoivat satuloita, mutta ei valjasvöitä eikä päitsiä. Mambrinon
kypäriin nähden asia järjestyi siten, että kirkkoherra maksoi salaa ja
Don Quijoten tietämättä parturinvadista kahdeksan reaalia, ja parturi
antoi hänelle siitä kuitin luvaten olla esittämättä mitään enempiä
vaatimuksia nyt ja milloinkaan, iankaikkisesta iankaikkiseen, amen. Kun
siis oli saatu taukoamaan nämä kaksi kiistaa, jotka olivat tärkeimmät
ja pahimmat, oli vielä saatava aikaan, että Don Luisin palvelijat
suostuisivat siihen, että kolme heistä palaisi kotiin ja yksi lähtisi
seuraamaan isäntäänsä, minne Don Fernando aikoi hänet viedä; ja suopea
kohtalo ja parempi onni, joka nyt oli alkanut taittaa peistä ja kumota
vaikeuksia majatalossa oleskelevien rakastavaisten ja urhoollisten
hyväksi, suvaitsi saattaa asian päätökseen ja onnelliseen loppuun,
sillä palvelijat tyytyivät kaikin puolin Don Luisin tahtoon. Siitä
Doña Clara ilahtui niin, että jokaisen, joka silloin katseli hänen
kasvojansa, täytyi havaita hänen sielunsa riemu. Zoraida tosin ei
ollut oikein ymmärtänyt kaikkia näkemiään tapahtumia, mutta hän painui
murheelliseksi ja taas ilahtui aina, sen mukaan, millaisia ilmeitä
näki toisten kasvoissa, varsinkin espanjalaisena kasvoissa, joihin
hän alinomaa suuntasi katseensa kiintyneenä häneen koko sielullaan.
Majatalon isäntä, jolta ei ollut jäänyt havaitsematta kirkkoherran
parturille antama lahja ja korvaus, vaati nyt maksua Don Quijoten
oleskelusta sekä tärvellyistä nahkaleileistään ja maahan vuodatetusta
viinistä, vannoen, ettei Rocinante eikä Sanchon aasi pääsisi lähtemään
majatalosta, ennenkuin hänen saatavansa oli maksettu viimeistä ropoa
myöten. Kirkkoherra kuitenkin järjesti asian, ja Don Fernando maksoi
laskun, vaikka ylituomari tarjoutui hänkin varsin mielellään sen
suorittamaan; ja nyt olivat kaikki rauhallisia ja tyytyväisiä, niin
ettei majatalo enää näyttänyt Agramanten eripuraiselta leiriltä, kuten
Don Quijote oli sanonut, vaan siinä vallitsi sellainen rauha ja tyyneys
kuin Rooman valtakunnassa keisari Augustuksen ajalla. Ja yleinen
mielipide oli, että kaikesta tästä saatiin kiittää herra kirkkoherran
erinomaista hyväntahtoisuutta ja suurta kaunopuheisuutta sekä Don
Fernandon verratonta auliutta.
Kun Don Quijote nyt huomasi olevansa vapaa kaikista näistä kiistoista,
joihin hänen aseenkantajansa ja hän itse olivat joutuneet, näytti
hänestä sopivalta lähteä jatkamaan aloittamaansa matkaa ja saattaa
päätökseen se suuri seikkailu, johon hän oli kutsuttu ja valittu. Niin
hän meni päättävästi Dorotean luo ja polvistui hänen eteensä, mutta
tämä ei sallinut hänen puhua sanaakaan, ellei hän noussut. Don Quijote
totteli, nousi seisomaan ja sanoi:
— On aivan yleinen sananparsi, kaunis rouva, että uutteruus voittaa
kovan onnen, ja usein kokemus on tärkeissä seikoissa osoittanut,
että asianajajan into vie hyvään päätökseen epäilyttävänkin jutun;
mutta tämä totuus ei ilmene missään selvempänä kuin sodan askareissa,
missä voidaan nopeasti ja reippaasti toimien ehkäistä vihollisen
aikeet ja saavuttaa voitto, ennenkuin vastustaja ehtii varustautua
puolustautumaan. Minä sanon tämän kaikki, korkea ja kallis valtiatar,
koska minusta tuntuu, ettei viipymisemme tässä linnassa enää meitä
ollenkaan hyödytä, vaan voi koitua meille suureksi vahingoksi, kuten
varmaan saamme nähdä jonakin kauniina päivänä. Sillä kukapa tietää,
eikö teidän vihoiksenne, jättiläinen, ole jo nyt saanut salaisten ja
uutterain vakoilijain avulla tietää, että minä olen matkalla häntä
tuhoamaan, ja eikö hän, kun aika ja tilaisuus sallii, vetäydy jonkin
linnan tai linnoituksen suojaan, jota on mahdoton valloittaa ja jota
vastaan minun innokkaat yritykseni ja väsymättömän käsivarteni voima
ovat tehottomat? Ehkäiskäämme siis, valtiattareni, kuten jo sanoin,
omalla toiminnallamme hänen suunnitelmansa ja lähtekäämme heti matkaan
luottaen hyvään onneemme, sillä teidän korkeuttanne ei estä toivomaanne
onnea saavuttamasta mikään muu kuin se, etten ole vielä päässyt
kohtaamaan teidän vihamiestänne.
Don Quijote vaikeni, ei virkkanut enää mitään, vaan jäi varsin
rauhallisesti odottamaan kauniin prinsessan vastausta. Tämä vastasikin
hänelle ylhäiseen tapaan ja sovittaen esityksensä Don Quijoten tyyliin,
näin sanoen:
— Minä kiitän teitä, herra ritari, osoittamastanne halusta auttaa
minua suurissa vaikeuksissani, mikä sopii ritarille, joka tunnustaa
velvollisuudekseen ja kutsumuksekseen auttaa orpoja ja hädänalaisia,
ja suokoon taivas, että toivomuksemme, teidän ja minun, täyttyy, jotta
saatte nähdä maailmassa olevan kiitollisia naisia. Mitä lähtööni tulee,
tapahtukoon se nyt heti, sillä minä en tahdo mitään muuta kuin mitä te
tahdotte. Määrätkää minuun nähden aivan oman tahtonne ja mielihalunne
mukaan, sillä nainen, joka on kerran jättänyt teidän tehtäväksenne
itsensä suojelemisen ja uskonut teidän toimeksenne valtakuntansa
takaisin valloittamisen, ei suinkaan halua vastustaa, mitä teidän
viisautenne määrää.
— Jumalan nimeen siis — virkkoi Don Quijote. — Koska on niin laita,
että ylhäinen nainen alentuu minun edessäni, en tahdo jättää
käyttämättä tilaisuutta koroittaa hänet ja saattaa hänet hänen
perimälleen valtaistuimelle. Tapahtukoon siis lähtö mitä pikimmin,
sillä minua yllyttää toivomustani toteuttamaan ja matkaan lähtemään
vanha sananparsi, että viivyttelyssä piilee vaara, ja koska taivas
ei ole luonut eikä kadotus koskaan nähnyt ketään, joka voisi minua
säikyttää tai peloittaa, niin satuloi sinä, Sancho, Rocinante, valjasta
oma aasisi ja kuningattaren ratsu, sanokaamme jäähyväiset linnan
herralle sekä tälle herrasväelle ja lähtekäämme tästä nyt heti.
Sancho, joka oli ollut tätä kaikkea kuulemassa, pudisti päätään ja
sanoi:
— Armollinen herra, armollinen herra, kyläpahasessa ovat asiat
hullummin kuin miltä kuuluu; olkoon se sanottu tahtomatta loukata
kunniallisia naisia!
— Mitä voikaan olla huonosti missään kylässä tai missään maailman
kaupungissa, niin että siitä voisi minulle koitua vahinkoa, sinä lurjus?
— Jos teidän armonne suuttuu, — vastasi Sancho — niin minä vaikenen
ja jätän sanomatta, mitä olen velvollinen ilmoittamaan uskollisena
aseenkantajana ja mitä jokaisen hyvän palvelijan tulee herralleen
ilmoittaa.
— Sano mitä mielit, — virkkoi Don Quijote — kunhan vain sanojesi
tarkoituksena ei ole minun peloittaminen; jos itse pelkäät, voit
toimia niinkuin oma luontosi käskee, mutta minä, joka en pelkoa tunne,
noudatan toiminnassani oman olemukseni lakeja.
— Jumala minua armahtakoon, en minä sitä tarkoita, — vastasi Sancho
— vaan minusta näyttää aivan varmalta, että tämä rouva, joka sanoo
olevansa Micomicónin suuren valtakunnan kuningatar, ei ole se enempää
kuin oma äitini; jos näet hän olisi, mikä sanoo olevansa, ei hän
suinkaan olisi vähän väliä nokitusten erään tähän seuraan kuuluvan
herran kanssa, kun vain toiset eivät satu katsomaan ja silmä suinkin
välttyy.
Dorotea punastui kuullessaan, mitä Sancho sanoi, sillä totta oli, että
hänen puolisonsa Don Fernando oli muutamia kertoja toisten huomaamatta
huulillaan nauttinut hiukan sitä palkkaa, jonka hänen rakkautensa
ansaitsi (Sancho oli sen nähnyt, ja hänestä tuntui, että sellainen
vapaa käytös sopi paremmin jollekin ilonaiselle kuin niin suuren
valtakunnan kuningattarelle); mutta hän ei voinut eikä tahtonut vastata
Sancholle mitään, vaan antoi hänen jatkaa juttuaan. Sancho sanoi:
— Armollinen herra, minä sanon tämän vain varoitukseksi; jos näet
meidän kuljettuamme teitä ja polkuja ja vietettyämme huonoja öitä
ja vielä huonompia päiviä hän, joka nyt nauttii elämästään tässä
majatalossa, tulee riistämään meiltä vaivojemme hedelmän, ei kannata
kiirehtiä satuloimaan Rocinantea, kuormittamaan aasia ja valjastamaan
ratsua, vaan silloin on parempi jäädä paikoillemme, ja kehrätköön
narttu, joka on kehräämään pantu; me käymme aterialle.
Herra varjelkoon, kuinka hirmuisesti Don Quijote suuttui kuullessaan
aseenkantajansa sopimattomat sanat. Hän vihastui niin, että puhkesi
puhumaan vapisevalla äänellä ja änkyttävin kielin, silmien tuiskiessa
tulta.
— Voi sinä halpamainen lurjus, sinä järjetön, katala ja typerä
hölmö, sinä julkea, suurisuinen, häpeämätön panettelija ja solvaaja!
Uskallatko lausua sellaisia sanoja minun ja näitten korkea-arvoisten
naisten läsnäollessa ja rohkenetko päästää hulluun mieleesi sellaisia
häpeällisiä ja hävyttömiä ajatuksia? Mene pois minun näkyvistäni, sinä
luonnon epäsikiö, sinä valhesäkki, sinä petoksen varastohuone, sinä
konnuuden kuilu, sinä ilkeyksien keksijä, typeryyksien levittäjä,
sen kunnioituksen vihollinen, jota kuninkaallisille henkilöille on
osoitettava! Mene tiehesi äläkä tule enää minun silmieni eteen, ellet
mieli kokea minun vihaani!
Niin sanoessaan hän rypisti otsaansa, pullisti poskiaan, katsahteli
puolelle ja toiselle ja polki maata oikealla jalallaan, siten ilmaisten
mielessään kiehuvaa vihaa. Kuultuaan nuo sanat ja nähtyään herransa
vimmastuneet eleet Sancho säikähti ja oli niin peloissaan, että olisi
mielellään nähnyt maan heti avautuvan jalkojensa alla ja nielaisevan
hänet, eikä tietänyt muuta keinoa kuin kääntyä ja lähteä pois
vihastuneen herransa näkyvistä. Mutta älykäs Dorotea, joka jo hyvin
tunsi Don Quijoten mielenlaadun, sanoi hänelle häntä lepytellen:
— Älkää närkästykö, herra Murheellisen hahmon ritari, niistä
typeryyksistä, joita kelpo aseenkantajanne lausui, sillä voihan olla,
ettei hän lausunut niitä aiheettomasti, ja ottaen huomioon hänen hyvän
ymmärryksensä ja kristillisen omantuntonsa ei myöskään voi epäillä
hänen sanovan väärää todistusta kenestäkään, joten on aivan epäilemättä
uskottavaa, että tämän linnan ollessa aivan täynnä noituutta, kuten te,
herra ritari, itse sanotte, voisi olla mahdollista, tarkoitan, että
Sancho on sellaisen pirullisen vaikutuksen alaisena nähnyt, mitä sanoo
nähneensä ja mikä niin ankarasti loukkaa minun kunniaani.
‒ Minä vannon Jumalan kaikkivaltiaan nimessä, — virkkoi nyt Don Quijote
— että teidän korkeutenne on osunut aivan oikeaan ja että tuolle
syntiselle Sancholle on ilmestynyt jokin paha harhanäky, niin että
hän on nähnyt sellaista, mitä olisi ollut mahdoton nähdä muuten kuin
noituuden vuoksi; minä näet tiedän hyvin, kuinka kelvollinen ja viaton
tuo onneton mies on, voidakseni sanoa, ettei hän kykene lausumaan
väärää todistusta kenestäkään.
— Niin on asia ja sellaisena se pysyy; — virkkoi Don Fernando — ja
siitä syystä, herra Don Quijote, teidän armonne tulee antaa hänelle
anteeksi ja ottaa hänet takaisin suosionne helmaan, _sicut erat in
principio_,[39] ennenkuin sellaiset harhanäyt saivat hänet järjiltään.
Don Quijote lupasi antaa hänelle anteeksi, ja kirkkoherra meni hakemaan
Sanchoa, joka tuli aivan nöyränä, polvistui ja pyysi herransa kättä.
Don Quijote ojensi sen hänelle ja Sanchon sitä suudeltua antoi hänelle
siunauksensa sanoen:
— Nyt sinä varmaan täysin oivallat, Sancho poikani, kuinka totta on,
mitä olen sinulle jo monta kertaa sanonut, että tässä majatalossa
tapahtuu kaikki noituudesta.
— Sen minä uskon, — sanoi Sancho — lukuunottamatta poukotusta, joka
totisesti tapahtui aivan luonnollisella tavalla.
— Älä sitä usko; — vastasi Don Quijote — jos olisi ollut niin laita,
olisin kostanut sinun puolestasi sekä silloin että nyt; mutta minä en
kyennyt siihen silloin enempää kuin nytkään, enkä edes nähnyt ketään,
jolle olisin kostanut kärsimäsi solvauksen.
Kaikki halusivat nyt saada tietää, mikä tuo poukotus oli ollut, ja
majatalon isäntä kuvaili heille yksityiskohtaisesti Sancho Panzan
lentelyn. Se nauratti kovin kaikkia, mutta olisi Sanchoa pahasti
suututtanut, ellei hänen isäntänsä olisi jälleen vakuuttanut, että se
oli noituutta. Sanchon yksinkertaisuus ei kuitenkaan ollut koskaan niin
suuri, ettei hän olisi pitänyt selvänä ja varmana, kaikesta noituudesta
vapaana tosiasiana, että häntä olivat poukottaneet ilmielävät ihmiset
eivätkä mitkään uneksitut tai kuvitellut haamut, kuten hänen herransa
uskoi ja vakuutti.
Oli jo kulunut kaksi päivää, jotka tämä ylhäinen seura oli viettänyt
majatalossa, ja koska heistä nyt näytti olevan aika lähteä, ryhdyttiin
toimenpiteisiin, jotta kirkkoherra ja parturi voisivat kuljettaa
Don Quijoten kotiin, kuten halusivat, ja hankkia hänelle parannusta
hulluuteensa, Dorotean ja Don Fernandon tarvitsematta vaivautua
seuraamaan häntä hänen kotikyläänsä saakka jatkaen kuningatar
Minomicónan vapauttamisretkeä. Nyt päätettiin sopia erään ajomiehen
kanssa, joka sattui kulkemaan siitä ohi, että tämä kuljettaisi Don
Quijoten kotiin härkärattaillaan seuraavaan tapaan. Valmistettiin
ristikkäin yhteenliitetyistä rimoista eräänlainen häkki, joka oli
niin tilava, että Don Quijote siihen mukavasti mahtui, ja sitten
Don Fernando ja hänen toverinsa sekä Don Luisin palvelijat ja
järjestyksenvalvojat, joihin majatalon isäntäkin kuului, kaikki
peittivät kasvonsa ja pukeutuivat valhepukuun kirkkoherran määräyksen
ja neuvon mukaan, mikä milläkin tavalla, niin että Don Quijote ei
voinut tuntea heitä niiksi henkilöiksi, joita oli tässä linnassa
nähnyt. Kun se oli tehty, he lähtivät aivan hiljaa sinne, missä hän
nukkui leväten kestämistään taisteluista.
He tulivat ritarin luo, joka nukkui kaikessa rauhassa, osaamatta
ollenkaan pelätä sellaista hyökkäystä, kävivät häneen lujasti käsiksi
ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa niin hyvin, että hän äkkiä
herättyään ei voinut hievahtaakaan eikä tehdä mitään muuta kuin
ihmeissään ja hämmästyneenä katsella edessään olevia outoja naamoja.
Mutta samassa hänen aina toimelias ja järjetön mielikuvituksensa sai
hänet luulemaan, että kaikki nuo olennot olivat tämän noidutun linnan
aaveita ja että hän itse aivan varmaan oli noiduttu, koska ei voinut
liikahtaakaan puolustaakseen itseään, siis aivan täsmällisesti niin
kuin oli otaksunut käyvän kirkkoherra, koko tämän juonen järjestäjä.
Sancho yksin oli kaikkien läsnäolevien joukossa säilyttänyt ennallaan
oman ymmärryksensä ja oman hahmonsa. Vaikka ei paljoa puuttunut, että
häntäkin olisi vaivannut sama sairaus kuin hänen isäntäänsä, hän
sentään tunsi, keitä nuo kummannäköisiksi puetut henkilöt olivat, mutta
ei uskaltanut avata suutaan, ennenkuin saisi nähdä, kuinka tämä hänen
isäntänsä yllättäminen ja vangitseminen päättyisi. Don Quijote ei
hänkään virkkanut mitään, vaan odotti, mihin tämä hänen onnettomuutensa
johtaisi, ja päätökseksi tuli, että häkki kannettiin luo, hänet
suljettiin siihen ja rimat naulattiin kiinni niin lujasti, ettei niitä
hevin voinut irroittaa.
Sitten he nostivat häkin olkapäilleen, ja heidän huoneesta lähtiessään
kuului ääni, niin peloittava kuin suinkin voi saada kurkustaan
lähtemään parturi, ei aasinsatulan omistaja, vaan toinen. Se lausui: