on naapurinne poika, joka on karannut kotoaan pukeutuneena vaatteisiin,
jotka ovat hänen arvoonsa aivan sopimattomat, kuten teidän armonne voi
nähdä.
Ylituomari katseli nyt nuorta miestä tarkkaavammin, tunsi hänet, sulki
hänet syliinsä ja sanoi:
— Mitä lapsellisuuksia nämä ovat, herra Don Luis, tai millaiset tärkeät
syyt ovat saaneet teidät lähtemään matkaan tällä tavalla ja tässä
asussa, joka ylen huonosti vastaa säätyänne?
Nuorukaisen silmiin kihosivat kyynelet eikä hän kyennyt vastaamaan
mitään ylituomarille; mutta tämä kehoitti kaikkia neljää palvelijaa
rauhoittumaan, koska kaikki tulisi päättymään hyvin, tarttui Don Luisin
käteen, meni hänen kanssaan syrjään ja kysyi häneltä, mitä tämä hänen
matkaanlähtönsä oikeastaan tarkoitti. Hänen esittäessään tätä ja muita
kysymyksiä kuului majatalon portilta äänekkäitä huutoja. Syynä oli,
että kaksi vierasta, jotka olivat viettäneet yönsä majatalossa, nyt,
huomatessaan kaikkien yrittävän vain saada selville, mitä nuo neljä
palvelijaa oikeastaan tahtoivat, olivat aikoneet lähteä tiehensä
maksamatta mitä olivat velkaa; mutta majatalon isäntä, joka piti
enemmän silmällä omia kuin toisten asioita, sai heidät kiinni heidän
ollessaan portista ulos pujahtamassa, vaati heiltä maksua ja solvasi
heitä heidän pahan aikomuksensa vuoksi niin voimallisin sanoin, että
he vastasivat nyrkiniskuilla ja alkoivat käsitellä isäntäparkaa niin
kovakouraisesti, että hänen täytyi huutaen pyytää apua. Emäntä ja hänen
tyttärensä eivät nähneet ketään muuta, joka olisi ollut joutilaampi
häntä auttamaan kuin Don Quijote, ja tytär sanoi hänelle:
— Minä pyydän teitä, herra ritari, Jumalan teille antaman miehuuden
tähden auttamaan isärukkaani, jota kaksi pahantekijää parhaillaan
pieksee niin että hän on siihen menehtyä.
Siihen vastasi Don Quijote aivan rauhallisesti ja välinpitämättömästi:
— Kaunis neiti, teidän anomuksenne ei anna nyt aihetta mihinkään,
sillä minä olen esteellinen ryhtymään yhteenkään toiseen seikkailuun,
kunnes olen saattanut päätökseen sen, johon antamani lupaus on minut
velvoittanut. Sanon teille kuitenkin, mitä nyt voin sanoa teitä
palvellakseni: rientäkää ilmoittamaan isällenne, että hänen tulee
puolustautua taistelussa niin hyvin suinkin voi ja ettei hänen millään
muotoa pidä antautua voitettavaksi sillä aikaa kuin minä pyydän
prinsessa Minomicónalta lupaa käydä häntä auttamaan hänen hädässään;
jos prinsessa minulle luvan antaa, saatte olla varma siitä, että minä
pelastan hänet pinteestä.
— Voi minua vaivaista syntistä! — sanoi nyt Maritornes, joka myös oli
läsnä. — Ennenkuin teidän armonne ehtii saada tuon mainitsemanne luvan,
isäntäni on varmaan jo muuttanut pois tästä maailmasta.
— Sallikaa, hyvä neiti, minun hankkia se lupa; — vastasi Don
Quijote — kun olen sen saanut, ei merkitse paljoa, vaikka hän onkin
muuttanut toiseen maailmaan, sillä minä haen hänet sieltä takaisin,
vaikka mainittu maailma sitä vastustaisi, tai ainakin kostan teidän
puolestanne niille, jotka ovat hänet sinne lähettäneet, niin että
saatte keskinkertaista paremman hyvityksen.
Sanomatta mitään enempää hän meni Dorotean luo, polvistui hänen eteensä
ja pyysi sanoilla, jotka hyvin sopivat vaeltavalle ritarille, hänen
korkeudeltaan suosiollista lupaa saada rientää linnanherran avuksi,
joka nyt oli pahassa pulassa. Prinsessa antoi luvan mielellään, ja Don
Quijote otti kilven käsivarrelleen, laski kätensä miekankahvaan ja
meni majatalon portille, missä molemmat vieraat yhä pitelivät pahoin
isäntää; mutta sinne saavuttuaan hän hillitsi itsensä ja pysähtyi,
huolimatta siitä, että Maritornes ja majatalon emäntä häneltä kysyivät,
miksi hän viivytteli, ja kehoittivat häntä käymään herransa ja miehensä
avuksi.
— Minä viivyttelen — sanoi Don Quijote — siitä syystä, että minun ei
ole lupa tarttua miekkaan aseenkantajajoukkiota vastaan; mutta kutsukaa
tänne minun aseenkantajani Sancho; hänen asiansa ja tehtävänsä on
tällainen puolustus ja kosto.
Tämä tapahtui majatalon portilla, ja siellä sateli yhä korvapuusteja
ja nyrkiniskuja tuhkatiheään, mikä oli vahingoksi isännälle ja kovin
kiukutti Maritornesta, majatalon emäntää ja hänen tytärtään, jotka
olivat aivan epätoivoissaan, kun näkivät, kuinka pelkurimainen oli Don
Quijote ja kuinka huonosti kävi heidän miehensä, isäntänsä ja isänsä.
Mutta jättäkäämme hänet siihen (häneltä näet ei tule puuttumaan
auttajaa, ja jos toisinkin kävisi, niin se, joka uskaltaa ryhtyä
suurempaan yritykseen kuin voimat edellyttävät, saa kärsiä ja olla
vaiti) ja astukaamme taaksepäin viisikymmentä askelta kuullaksemme,
mitä Don Luis vastasi ylituomarille, jonka jätimme sinä hetkenä,
jolloin hän vei nuorukaisen syrjään ja tiedusteli häneltä, mistä syystä
hän oli tullut jalkaisin ja niin kehnoissa pukimissa. Nuorukainen
tarttui lujasti hänen käsiinsä, ikäänkuin olisi tahtonut siten ilmaista
sydäntäahdistavaa suurta suruaan, vuodatti runsaita kyyneliä ja sanoi
hänelle:
— Arvoisa herra, minä voin teille sanoa vain, että siitä hetkestä, jona
taivas salli ja naapuruutemme teki minulle mahdolliseksi nähdä neiti
Doña Claran, teidän tyttärenne ja minun valtiattareni, siitä hetkestä
jätin sydämeni hänen haltuunsa, ja ellei teidän tahtonne, minun
todellinen herrani ja isäni, ole esteenä, tulee hän jo tänään minun
puolisokseni. Hänen tähtensä minä jätin isäni kodin ja hänen tähtensä
pukeuduin tähän asuun voidakseni seurata häntä minne hyvänsä, niinkuin
nuoli suuntautuu maaliin tai niinkuin merimies pitää silmämääränään
pohjantähteä. Hän ei tiedä minun toiveistani muuta kuin sen, minkä
on voinut ymmärtää nähdessään muutamia kertoja matkan päästä, kuinka
silmäni ovat vuodattaneet kyyneliä. Tunnettehan te, arvoisa herra,
vanhempieni varallisuuden ja jalosukuisuuden ja tiedätte, että minä
olen heidän ainoa perillisensä; jos nämä seikat mielestänne puhuvat
riittävästi sen puolesta, että te rohkenette tehdä minut täysin
onnelliseksi, niin ottakaa minut heti pojaksenne; ja ellei isäni,
toisia tarkoituksia noudattaen, hyväksy tätä aarretta, jonka olen
osannut löytää, niin ajalla on suurempi voima kumota ja muuttaa asioita
kuin ihmisten tahdolla.
Niin sanottuaan rakastunut nuorukainen vaikeni, ja ylituomari joutui
häntä kuunnellessaan epäröinnin, hämmingin ja ihmetyksen valtaan,
osalta siksi, että oli kuullut Don Luisin ilmaisevan aikomustaan
niin älykkäällä tavalla, osaksi siitä syystä, ettei hän näin
ollen tietänyt, millaisen päätöksen tekisi niin äkillisessä ja
odottamattomassa asiassa. Niinpä hän ei vastannutkaan sen enempää,
vaan kehoitti nuorukaista toistaiseksi tyyntymään ja pidättämään
palvelijoitaan palaamasta kotiin sinä päivänä, jotta hän saisi
aikaa harkita, mikä olisi heille kaikille parasta. Don Luis suuteli
kiihkeästi hänen käsiään ja kasteli niitä kyynelillään, niin että se
olisi voinut hellyttää tylyimmänkin sydämen, ylituomarin sydämestä
puhumattakaan. Tämä älykäs mies oli jo oivaltanut, kuinka edullinen
ehdotettu avioliitto oli hänen tyttärelleen, mutta tahtoi kumminkin,
jos kävi päinsä, saada siihen suostumaan Don Luisin isän, jonka tiesi
tavottelevan poikaansa varten ylhäistä arvoa ja asemaa.
Sillävälin vieraat olivat tehneet sovinnon majatalon isännän kanssa,
olivat maksaneet hänelle, mitä hän vaati, pikemmin Don Quijoten
kehoitusten ja järkevien lausuntojen vuoksi kuin uhkausten tähden,
ja Don Luisin palvelijat odottivat, miten päättyisi keskustelu
ylituomarin kanssa ja millaisen päätöksen heidän isäntänsä tekisi.
Mutta paholainen, joka ei koskaan nuku, järjesti niin, että juuri sinä
hetkenä saapui majataloon se parturi, jolta Don Quijote oli riistänyt
Mambrinon kypärin ja Sancho Panza aasin valjaat vaihtaen ne oman
aasinsa varuksiin. Viedessään aasiansa talliin parturi huomasi Sancho
Panzan, joka parhaillaan korjasi jotakin kohtaa satulassa, tunsi hänet
heti nähtyään ja kävi pelkäämättä Sanchon kimppuun huutaen:
— Ahaa, te lurjus, joko teidät tavoitan! Antakaa takaisin minun
parranajovatini ja satulani ja kaikki minulta ryöstämänne varusteet!
Huomatessaan, että hänen kimppuunsa niin äkkiä hyökättiin, ja
kuullessaan lausutut solvaukset Sancho tarttui toisella kädellä
satulaan ja löi toisella parturia kasvoihin, niin että miehen suu
tulvahti verta täyteen; mutta parturi ei sittenkään päästänyt irti
satulaa, jonka tahtoi saaliikseen, vaan koroitti äänensä sellaiseksi
huudoksi, että kaikki majatalossa olevat riensivät luo kahakkaa ja
riitaa näkemään. Parturi huusi:
— Apuun, kuninkaan ja oikeuden nimessä; ei siinä kyllin, että tämä
varas ja maantierosvo ryöstää omaisuuteni, vaan hän aikoo vielä tappaa
minut!
— Valehtelette; — vastasi Sancho — minä en ole mikään maantierosvo,
sillä nämä saaliit voitti omikseen rehellisessä taistelussa herrani Don
Quijote.
Don Quijote oli jo tullut luo, oli erittäin tyytyväinen nähdessään,
kuinka hyvin hänen aseenkantajansa puolustautui ja hyökkäsi, piti häntä
siitä hetkestä lähtien kelpo miehenä ja päätti lyödä hänet ritariksi
ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa, koska hänestä tuntui, että
hän hyvin ritariksi kelpasi. Riidan kestäessä tuli parturi sanoneeksi
muun muassa:
— Hyvät herrat, tämä satula on minun niin varmasti kuin minun kerran
täytyy kuolla, ja minä tunnen sen niin hyvin kuin olisin itse sen
synnyttänyt. Ja tuolla tallissa on aasini, joka todistaa, etten
valehtele; jos ette usko, voitte koetella satulaa sen selkään;
ellei se sovi siihen kuin valettu, saatte sanoa minua konnaksi ja
kunniattomaksi. Eikä siinä kyllin: samana päivänä, jona se minulta
ryöstettiin, ryöstettiin minulta myös uusi messinkinen parranajovati,
jota en ollut vielä lainkaan käyttänyt ja joka maksoi kokonaisen
taalarin.
Don Quijote ei voinut olla siihen vastaamatta; hän asettui molempien
riitelevien väliin erottaen heidät toisistaan, laski satulan maahan,
niin että se oli siinä nähtävissä, kunnes totuus tulisi ilmi, ja sanoi:
— Teidän armonne, hyvät herrat, voivat ilmiselvästi nähdä, millaiseen
erehdykseen tämä kelpo aseenkantaja tekee itsensä vikapääksi
nimittäessään vadiksi sitä, mikä on ollut, on ja tulee olemaan
Mambrinon kypäri, jonka minä otin häneltä rehellisessä taistelussa
saaden sen lain ja oikeuden mukaan omakseni! Mitä satulaan tulee, en
puutu asiaan; tiedän vain sanoa, että aseenkantajani Sancho pyysi
minulta lupaa saada ottaa tuon voitetun pelkurin hevosen valjaat
koristaakseen niillä omaa ratsuansa ja että minä suostuin hänen
pyyntöönsä, minkä jälkeen hän ne otti; mitä taas tulee siihen, että
valjaat ovat muuttuneet kuormasatulaksi, en tiedä mitään muuta
syytä kuin tämän tavallisen: että sellaisia muodonmuutoksia nähdään
ritareille sattuvissa seikoissa. Kaiken tämän vakuudeksi mene sinä,
Sancho poikani, hakemaan se kypäri, jota tuo mies sanoo parturinvadiksi.
— Peijakas, herra, — sanoi Sancho — jos meillä ei ole mitään muuta
todistusta asiamme puolesta kuin se jonka teidän armonne mainitsee,
niin Malinen kypäri on parturinvati yhtä varmasti kuin tämän kelpo
miehen valjaat ovat aasinsatula!
— Tee, mitä käsken; — virkkoi Don Quijote — ei suinkaan kaikki, mitä
tässä linnassa tapahtuu, ole noituutta.
Sancho meni hakemaan vatia ja toi sen. Sen nähdessään Don Quijote otti
sen käteensä ja sanoi:
— Nyt teidän armonne saavat nähdä, kuinka julkea tuo aseenkantaja
on uskaltaessaan väittää, että tämä on parturinvati eikä minun
mainitsemani kypäri, ja minä vannon sen ritarikunnan nimessä, johon
kuulun, että tämä on sama kypäri, jonka minä häneltä otin, ja etten
ole mitään siihen lisännyt enkä mitään ottanut siitä pois.
— Se on aivan varmaa; — sanoi nyt Sancho — sillä siitä lähtien,
kun herrani sen valloitti, aina tähän saakka hän ei ole ollut sen
kanssa useammassa kuin yhdessä ainoassa taistelussa, kun hän vapautti
onnettomat kahlevangit, ja silloin hänen ei olisi käynytkään hyvin,
ellei hänellä olisi ollut tätä vatikypäriä, sillä siinä tilaisuudessa
sateli kiviä niin ettei paremmasta apua.
Viidesviidettä luku,
jossa lopullisesti selvitetään Mambrinon kypäriä ja aasinsatulaa
koskeva epäilys ja kerrotaan täysin totuudenmukaisesti muita sattuneita
seikkailuja.
— Mitä arvelevat teidän armonne, arvoisat herrat, — sanoi parturi
— siitä, mitä nämä hienot miehet vakuuttavat, yhä itsepintaisesti
väittäessään, ettei tämä ole parturinvati, vaan että se on kypäri?
— Sille, joka muuta väittää, — virkkoi Don Quijote — minä opetan, että
hän valehtelee, jos hän on ritari, ja että hän valehtelee vielä tuhat
kertaa enemmän, jos hän on aseenkantaja.
Meidän parturimme, mestari Nicolas, joka oli kuulemassa tätä kaikkea
ja hyvin tunsi Don Quijoten mielenlaadun, halusi rohkaista hänen
mieletöntä ajatustaan ja jatkaa pilaa, jotta kaikki saisivat nauraa, ja
sanoi toisen parturin puoleen kääntyen:
— Herra parturi tai mikä lienettekään, tietäkää, että minäkin harjoitan
teidän ammattianne, että olen saanut mestarinkirjat jo kolmattakymmentä
vuotta sitten ja tunnen erittäin hyvin kaikki parturintoimessa käytetyt
välineet ilman yhtäkään poikkeusta; ja olenpa vielä nuoruuteni
aikana ollut sotilaana, joten tiedän myös mikä on kypäri, mikä
ryntäyslakki ja mikä oikea silmikolla varustettu kypäri, ja samoin
tunnen muut sotalaitokseen kuuluvat seikat, nimittäin sotilaitten
erilaiset varukset. Ja minä väitän, antaen kaiken kunnian paremmalle
asiantuntemukselle ja aina taipuen noudattamaan toisten parempaa
ymmärrystä, että se esine, joka meillä on tässä edessämme ja jota tämä
hyvä herra pitää kädessään, ei ainoastaan ei ole mikään parturinvati,
vaan on niin kaukana siitä kuin valkoinen mustasta ja totuus valheesta.
Väitän myös, ettei se, vaikka onkin kypäri, ole mikään täysi kypäri.
— Eipä tietenkään, — sanoi Don Quijote — sillä siitä puuttuu toinen
puoli, nimittäin leuansuojus.
— Niin on laita — sanoi kirkkoherra, joka oli jo ymmärtänyt ystävänsä
parturin tarkoituksen.
Samaa vakuuttivat Cardenio, Don Fernando ja hänen seuralaisensa, ja
ylituomarikin olisi osaltaan auttanut pilanteossa, ellei hänelle olisi
antanut niin paljon ajattelemisen aihetta Don Luisin asia; mutta hänen
vakavat ajatuksensa kiinnittivät hänen mieltään siinä määrässä, että
hän suuntasi tuohon leikinlaskuun vain vähän tai ei yhtään huomiota.
— Jumala minua auttakoon! — sanoi nyt pilan esineeksi joutunut parturi.
— Kuinka voivat niin monet ylhäiset herrat väittää, ettei tämä ole
parranajovati, vaan että se on kypäri? Tämä tuntuu sellaiselta
seikalta, että se voisi ihmetyttää kokonaista yliopistoa, olivatpa sen
jäsenet kuinka älykkäitä tahansa. Mutta riittäköön. Jos tämä vati on
kypäri, niin tämän aasinsatulan täytyy myös olla hevosensatula, kuten
tämä herra sanoi.
— Minusta se näyttää aasinsatulalta, virkkoi Don Quijote — mutta
sanoinhan jo, etten sekaannu siihen asiaan.
— Onko se aasin- vai hevosensatula, — virkkoi kirkkoherra — riippuu
yksinomaan siitä, mitä herra Don Quijote sanoo; kaikki nämä herrat ja
minä myönnämme hänelle etusijan tällaisissa ritariasioissa.
— Totisesti, hyvät herrat, — lausui Don Quijote — minulle on tapahtunut
tässä linnassa niinä molempina kertoina, jotka olen täällä asunut,
niin paljon merkillisiä seikkoja, etten uskalla lausua mitään
varmaa mistään, mitä minulta voidaan tiedustella siinä esiintyvistä
seikoista, sillä otaksun, että kaikki, mitä täällä tapahtuu, on
noituutta. Ensimmäisellä kerralla minua kovin ahdisti eräs täällä
asustava noiduttu mauri, ja Sancho joutui myös kärsimään toisten tuon
maurin joukkueeseen kuuluvien tähden, ja tänä yönä minä riipuin tästä
käsivarresta lähes kaksi tuntia; en tiedä, miten tulinkaan joutuneeksi
siihen onnettomuuteen. Jos siis minulta nyt vaaditaan lausuntoa niin
sekavassa asiassa, on vaara tarjona, että teen äkkipikaisen päätöksen.
Mitä tulee siihen, että tämän väitetään olevan parturinvati eikä
kypäri, olen siihen jo vastannut; jos taas on ratkaistava, onko
tämä aasin- vai hevosensatula, en uskalla lausua mitään lopullista
mielipidettä, vaan jätän sen kokonaan armollisten herrojen hyvän
harkinnan varaan; voihan olla niin, etteivät tämän paikan noituudet
ollenkaan koske teitä, koska te ette ole ritareiksi lyötyjä niinkuin
minä, joten teidän arvostelukykynne on vapaa ja te voitte harkita tämän
linnan seikkoja sellaisina kuin ne ovat todella ja totuudenmukaisesti
eikä sellaisina kuin ne minulle ilmenevät.
— Aivan varmaan — vastasi siihen Don Fernando — herra Don Quijote nyt
lausui aivan oikein sanoessaan, että tässä tapauksessa ratkaisu kuuluu
meille, ja jotta meneteltäisiin perusteellisemmin, annan herrojen
äänestää salaisesti ja ilmoitan sitten tuloksen yksityiskohtaisesti ja
selvästi.
Niille, jotka tunsivat Don Quijoten mielenlaadun, tämä antoi aihetta
loppumattomaan nauruun, mutta niistä, jotka eivät sitä tunteneet,
se näytti maailman suurimmalta hulluudelta, varsinkin Don Luisin
neljästä palvelijasta, samoin Don Luisista itsestään ja kolmesta muusta
matkustajasta, jotka olivat sattuneet saapumaan majataloon ja näyttivät
olevan järjestyksenvalvojia, kuten todella olivatkin. Mutta pahimmin
joutui suunniltaan parturi, jonka parranajovati oli siinä hänen omien
silmiensä edessä muuttunut Mambrinon kypäriksi ja joka varmaan uskoi,
että hänen aasinsatulansakin muuttuisi upeaksi hevosensatulaksi. Mutta
kaikki nauroivat nähdessään, kuinka Don Fernando kiersi ottamassa ääniä
toiselta toisensa jälkeen, korvaan kuiskaamalla kehoittaen heitä salaa
ilmoittamaan, oliko se kalleus, josta oli niin kovin kiistelty, aasin-
vai hevosensatula. Saatuaan kaikkien niitten äänet, jotka tunsivat Don
Quijoten, hän sanoi kuuluvasti:
— Seikka on nyt se, hyvä mies, etten jaksa kerätä enempää ääniä, sillä
minä huomaan, että joka ainoa, jolta tiedustelen, mitä tietää haluan,
sanoo olevan mieletöntä väittää, että tämä on aasinsatula, koska se on
hevosen, vieläpä jalorotuisen hevosen satula; teidän siis tulee malttaa
mielenne, sillä teistä ja teidän aasistanne huolimatta se on sittenkin
hevosen- eikä aasinsatula, ja te olette esittänyt sekä valituksenne
että todistuksenne erittäin huonosti.
— Kiellettäköön minulta taivaan autuus, — sanoi parturi parka —
ellette te, armolliset herrat, erehdy, ja niin totta kuin sieluni
kerran tulee Jumalan eteen, niin totta tämä näyttää minusta aasin-
eikä hevosensatulalta. Mutta laki on niin kuin se... en sano enempää:
mutta minä en totisesti ole päissäni, sillä en ole ottanut tänään vielä
suuhuni mitään muuta kuin syntisiä sanoja.
Parturin typerä puhe nauratti kuulijoita yhtä paljon kuin Don Quijoten
hullutukset. Tämä virkkoi nyt:
— Tässä ei ole muuta tehtävää kuin että jokainen ottaa omansa;
Jumalalta kaikki lahjat tulevat, ja pyhän Pietarin on pakko antaa
siunauksensa.
Eräs Don Luisin palvelijoista sanoi:
— Ellei tämä ole sopimuksenmukaista pilaa, en voi saada itseäni
uskomaan, että niin ymmärtäväiset ihmiset, kuin kaikki läsnäolijat
ovat tai näyttävät olevan, rohkenevat sanoa ja vakuuttaa, ettei tämä
ole mikään parturinvati ja ettei tuo ole aasinsatula; koska kumminkin
huomaan niin väitettävän ja sanottavan, otaksun piilevän jotakin
salaperäistä siinä, että niin itsepintaisesti väitetään jotakin, mikä
ehdottomasti sotii itse todellisuuden ja kokemuksen antamaa todistusta
vastaan, sillä minulle ei... vieköön (hän kirosi karkeasti) pidä
uskotella eikä minua saada uskomaan, vaikka kaikki maan päällä elävät
ihmiset uskottelisivat, ettei tämä ole parturinvati ja ettei tuo ole
aasinsatula.
— Saattaisihan se yhtä hyvin olla aasintamman satula — sanoi
kirkkoherra.
— Se on samantekevää, — sanoi palvelija — sillä eihän asia siitä
riipu, vaan siitä, onko se vai ei aasinsatula, kuten armolliset herrat
väittävät.
Tämän kuuli eräs äsken saapunut järjestyksenvalvoja, joka oli ollut
koko kiistan ja väittelyn todistajana. Hän sanoi harmistuneena ja
vihoissaan:
— Se on aasinsatula niin totisesti kuin minun isäni, ja se, joka muuta
väittää tai on väittänyt, on varmaan päissään kuin käki.
— Te valehtelette kuin kehno lurjus — vastasi Don Quijote.
Hän kohotti peitsikorentonsa, jota ei koskaan laskenut kädestään,
ja suuntasi miehen kalloon sellaisen iskun, että tämä olisi varmaan
kaatunut maahan, ellei olisi ehtinyt väistää. Peitsi särkyi kappaleiksi
iskiessään maahan, ja toiset järjestyksenvalvojat, nähdessään niin
pahoin pideltävän toveriaan, koroittivat äänensä pyytäen auttamaan
Pyhää Veljeskuntaa.
Majatalon isäntä, joka kuului tähän veljeskuntaan, lähti heti
noutamaan sauvaansa ja miekkaansa ja liittyi tovereihinsa. Don Luisin
palvelijat piirittivät herransa, jottei hän pääsisi pakenemaan hälinän
kestäessä; parturi, joka huomasi koko talon olevan mullin mallin,
tarttui jälleen aasinsa satulaan, ja samoin teki Sancho, Don Quijote
tarttui miekkaansa ja hyökkäsi järjestyksenvalvojain kimppuun, Don Luis
huusi palvelijoilleen kehoittaen heitä jättämään hänet ja auttamaan
Don Quijotea sekä Cardenioa ja Don Fernandoa, jotka molemmat olivat
Don Quijoten puolella, kirkkoherra huusi, majatalon emäntä kiljui,
hänen tyttärensä päästi valitushuutoja, Maritornes itki, Dorotea oli
peloissaan, Luscinda jännityksen vallassa, ja Doña Clara oli pyörtynyt.
Parturi kuritti Sanchoa, Sancho pieksi parturia, Don Luis, jonka
käsivarteen eräs hänen palvelijansa oli uskaltanut tarttua, jottei hän
lähtisi pakoon, löi miestä kasvoihin, niin että hänen suunsa purskahti
verta täyteen, ylituomari asettui Don Luisin puolelle, Don Fernando oli
saanut alleen erään järjestyksenvalvojan ja mittaili jaloillaan hänen
ruumistaan mielin määrin, majatalon isäntä huusi taas entistä kovemmin
pyytäen auttamaan Pyhää Veljeskuntaa, ja niin oli koko majatalo täynnä
itkua, huutoja, kiljahduksia, sekamelskaa, pelkoa, vapistusta, tuskaa,
miekaniskuja, korvapuusteja, lyöntejä, potkuja ja verenvuodatusta. Ja
keskellä tätä sekasortoa, meteliä ja häiriötä sukelsi Don Quijoten
mieleen eräs vanha muisto: hän huomasi yhtäkkiä joutuneensa Agramanten
leiriin ja huusi äänellä, joka kuului majatalon joka loukkoon:
— Hillitkää itsenne kaikki, pistäkää miekkanne tuppeen, tyyntykää,
kuunnelkaa minua, jos haluatte jäädä henkiin.
Tuon äänekkään huudon kuullessaan kaikki lakkasivat tappelemasta, ja
hän jatkoi:
— Enkö jo sanonut teille, hyvät herrat, että tämä linna on noiduttu
ja että siinä varmaan asuu legio perkeleitä? Sen vakuudeksi saatte
nyt nähdä omin silmin, kuinka Agramanten leirin[38] eripuraisuus
on siirtynyt tänne meidän keskuuteemme. Katsokaa, kuinka tuossa
taistellaan miekasta, tässä hevosesta, tuolla kotkasta, täällä
kypäristä, ja niin me kaikki taistelemme ollenkaan ymmärtämättä
toisiamme. Tulkaa siis, armollinen herra ylituomari ja armollinen herra
kirkkoherra; toinen teistä olkoon kuningas Agramante ja toinen kuningas
Sobrino, ja rakentakaa te rauha meidän keskuuteemme, sillä onhan
Jumalan kaikkivaltiaan nimessä suuri häpeä, että näin monet ylhäiset
henkilöt kuin me tässä surmaavat toisiaan niin mitättömien seikkojen
vuoksi.