päättyvän, kun hänen isänsä on niin ylhäinen ja rikas, etten minä
hänen mielestään varmaan kelpaa hänen poikansa palvelijattareksikaan,
vielä vähemmin puolisoksi? Ja missään nimessä minä en suostu menemään
naimisiin isäni tietämättä. Ainoa toivoni on, että tuo nuori mies
kääntyy takaisin ja jättää minut; jos en häntä näkisi, niin pitkällä
matkallamme kenties lieventyisi tuska, jota nyt tunnen, vaikka minun
täytyy sanoa, ettei tämä kuvittelemani keino varmaankaan minua paljoa
auta. Minä en tiedä, mitä hittoa tämä on ollut tai mistä tämä rakkaus,
jota häntä kohtaan tunnen, on päässyt hiipimään sydämeeni, kun olen
näin nuori ja hänkin vain tuollainen poika; minä näet uskon totisesti,
että olemme ihan samanikäiset, ja minä en ole vielä täyttänyt
kuuttatoista, sillä isä sanoo, että minä tulen niin vanhaksi vasta
Pyhän Mikaelin päivänä.
Dorotea ei voinut olla nauramatta kuullessaan, kuinka lapsellisesti
Doña Clara haasteli, ja sanoi hänelle:
— Levätkää nyt, pikku neiti, se vähän aikaa, mikä yöstä on vielä
jäljellä; kun Jumala antaa meille uuden päivän, järjestämme asian,
ellen minä ole aivan nolo.
Sitten he painuivat jälleen uneen, ja koko majatalossa vallitsi syvä
hiljaisuus. Ainoastaan emännän tytär ja hänen palvelijattarensa
Maritornes olivat valveilla; he molemmat tiesivät jo, millainen hulluus
Don Quijotea vaivasi ja että hän nyt istui ratsunsa selässä täysissä
varuksissa majatalon edustalla pitäen vahtia, ja niin he päättivät
tehdä hänelle jonkin kepposen tai ainakin kuluttaa vähän aikaa
hupaisesti kuuntelemalla hänen hullutuksiaan.
Oli niin laita, ettei koko majatalossa ollut vainion puolella yhtään
ikkunaa, vaan yksi ainoa ullakon luukku, josta oli tapana heittää rehua
ulos. Tälle luukulle sijoittuivat molemmat neitsykäiset ja näkivät
siitä, kuinka Don Quijote istui ratsullaan, peitsikorentoonsa nojaten,
ja kuinka hän tavan takaa huokasi niin syvään ja tuskallisesti, että
olisi luullut hänen heittävän henkensä joka huokauksella. He kuulivat
myös hänen lausuvan pehmeällä, miellyttävällä ja hellällä äänellä:
— Oi minun valtiattareni, Dulcinea Tobosolainen, sinä kaiken kauneuden
täydellisyys, kaiken ymmärryksen loppu ja huippu, sinä suurimman
sulon sisältäjä, sinä kunniallisuuden aarreaitta ja sanalla sanoen
kaiken sen hyvyyden, siveyden ja viehättäväisyyden perikuva, mitä
maailmassa on! Mitä tekeekään nyt sinun armosi? Askartelevatko ehkä
ajatuksesi sinun alamaisuuteesi annetussa ritarissa, joka on tahtonut
syöksyä vapaaehtoisesti niin moniin vaaroihin, vain saadakseen sinua
palvella? Kerro minulle hänestä, sinä kolmikasvoinen taivaanvalo![36]
Sinä kenties katselet häntä nyt hänen näköpäänsä kauneutta kadehtien,
kun hän, käyskellen jollakin upean palatsinsa parvella tai nojaten
poveaan jonkin ulkoparvekkeen kaiteeseen, mietiskelee, miten saattaisi,
siveyttään ja ylhäisyyttään loukkaamatta, viihdyttää tuskaa, jota tämä
minun murheellinen sydämeni hänen tähtensä potee, millä autuudella
voisi palkita kärsimyksiäni, miten lohduttaa minua, huolissani
huokailevaa, ja, sanalla sanoen, miten voisi viedä minut kuolemasta
elämään ja oikein palkita minun tekemäni palvelukset. Ja sinä, aurinko,
joka nyt varmaan mitä kiireimmin valjastat orhejasi lähteäksesi
liikkeelle anivarhain ja päästäksesi näkemään minun valtiatartani, minä
rukoilen sinua tervehtimään häntä minun puolestani niin pian kuin hänet
näet; mutta varo hänet nähdessäsi ja häntä tervehtiessäsi suutelemasta
hänen kasvojansa, sillä siitä minä olen sinulle mustasukkaisempi kuin
sinä olit sille kevytjalkaiselle kiittämättömälle,[37] jonka tähden
sait niin ankarasti hikoilla ja juoksennella Tessalian tasangoilla
tai Peneios-virran partailla; minä näet en oikein muista, missä sinä
silloin harhailit mustasukkaisena ja rakastuneena.
Näin pitkälle Don Quijote oli ehtinyt valittis puheessaan, kun
majatalonemännän tytär alkoi hänelle huhuilla ja sanoi:
— Hyvä herra, suvaitkoon teidän armonne tulla tänne lähemmäksi, jos
teidän sopii.
Nuo merkit ja sanat kuultuaan Don Quijote käänsi päätänsä ja näki
kuutamossa, joka silloin oli kirkkaimmillaan, kuinka häntä kutsuttiin
luukusta, joka hänestä näytti ikkunalta, vieläpä kullatulla ristikolla
varustetulta, niinkuin sopikin olla sellaisten rikkaitten linnain
ikkunoiden, jollaiseksi hän tämän majatalon kuvitteli. Ja hänen
hullu mielikuvituksensa sai hänet samassa luulemaan, että nyt
jälleen, samoinkuin edellisellä kerralla, kaunis neito, tämän linnan
herran tytär, lempensä voittamana tuli häneltä anomaan pyyntönsä
täyttämistä, ja niin ajatellen, tahtoen välttää epäkohteliaisuuden ja
kiittämättömyyden ilmausta, hän käänsi Rocinanten, ajoi luukun luo ja
molemmat tytöt nähtyään lausui näin:
— Surkuttelen teitä, kaunis neito, että olette suunnannut
lemmenaatoksenne taholle, missä niihin ei voida vastata niinkuin
teidän suuri oivallisuutenne ja viehättäväisyytenne ansaitsee. Teidän
ei kumminkaan pidä siitä syyttää tätä onnetonta vaeltavaa ritaria,
jota rakkaus estää lahjoittamasta mielensä hellää kiintymystä
kenellekään muulle kuin hänelle, joka teki hänestä sydämensä ehdottoman
valtiattaren samassa tuokiossa, jona hänen silmänsä hänet näkivät.
Suokaa minulle anteeksi, jalo neito, palatkaa makuusuojaanne ja
olkaa vaatimatta minua osoittamaan suurempaa kiittämättömyyttä vielä
selvemmin ilmaisemalla sitä halua, joka teidän sydämessänne kytee.
Jos kumminkin löydätte minusta jotakin muuta, millä voin tyydyttää
rakkautta, joka teissä minua varten elää, jotakin muuta kuin lempeä
itseään, niin pyytäkää sitä minulta, sillä minä vannon tämän kaukana
olevan suloisen viholliseni nimessä heti sen teille antavani, vaikka
pyytäisitte minulta suortuvaa Medusan hiuksista, jotka olivat pelkkiä
käärmeitä, tai itse auringon säteitä pieneen pulloon suljettuina.
— Ei neiti tarvitse mitään sellaista, herra ritari — virkkoi nyt
Maritornes.
— Mitä hän sitten tarvitsee, älykäs palvelijaneito? kysyi Don Quijote.
— Ainoastaan toisen teidän kauniista käsistänne, — sanoi Maritornes —
sen avulla viihdyttääkseen polttavaa kaipausta, joka on tuonut hänet
tälle luukulle, vaikka hänen kunniansa joutuu siinä sellaiseen vaaraan,
että hänen isänsä, jos hän olisi sen huomannut, olisi vähintään
leikannut häneltä korvat.
— Sen haluaisin nähdä! — vastasi Don Quijote. — Mutta hän varmaan varoo
niin tekemästä, ellei tahdo kärsiä kauheinta kuolemaa, mitä yksikään
isä on milloinkaan maailmassa kärsinyt, rangaistukseksi siitä, että on
koskenut rakastuneen tyttärensä hentoihin jäseniin.
Maritornes otaksui varmaan, että Don Quijote ojentaisi hänelle kätensä,
niinkuin hän oli pyytänyt, päätti mielessään, mitä tekisi, astui alas
luukulta, meni talliin, mistä nouti Sancho Panzan aasin marhaminnan, ja
palasi sitten nopeasti luukulle Don Quijoten juuri noustua seisomaan
Rocinanten satulaan ulottuakseen kädellään ristikkoikkunaan, missä hän
kuvitteli lemmensairaan neidon olevan. Ojentaessaan hänelle kättään hän
sanoi:
— Ottakaa, kaunis neito, tämä käsi tai oikeammin tämä kaikkien maailman
pahantekijöitten kuritusvitsa, ottakaa tämä käsi, sanon minä, jota
ei ole koskettanut kenenkään toisen naisen käsi, ei edes hänen,
joka täydellisesti vallitsee minun koko ruumistani. Minä en ojenna
sitä teille suudeltavaksi, vaan sitä varten, että katselisitte sen
jänteitten kudosta, sen toisiinsa liittyviä lihaksia ja sen suuria ja
voimakkaita suonia, mistä kaikesta voitte päättää, millainen väkevyys
täytyy olla käsivarressa, johon kuuluu sellainen käsi.
— Se kohta nähdään — sanoi Maritornes. Hän teki marhamintaan silmukan,
pisti sen Don Quijoten ranteen ympärille, astui sitten alas luukulta ja
sitoi marhaminnan toisen pään oikein lujasti ullakon oven salpaan. Don
Quijote tunsi ranteessaan karkean nuoran ja sanoi:
— Minusta tuntuu, että teidän armonne pikemmin raapii kuin hyväilee
minun kättäni; älkää kohdelko sitä niin ynseästi, sillä eihän se ole
syypää siihen pahaan, jota minun taipumaton mieleni teille tekee, eikä
ole oikein, että kostatte koko suuttumuksenne niin vähäiselle ruumiin
jäsenelle. Muistakaa, ettei se, joka oikein rakastaa, voi niin pahoin
kostaa.
Mutta näitä Don Quijoten puheita ei kuunnellut enää kukaan, sillä
Maritornes ja toinen tyttö lähtivät hänet sidottuaan tiehensä, nauruun
pakahtumaisillaan, ja jättivät hänet siihen niin hyvin sidotuksi, että
hänen oli mahdoton päästä irti.
Siinä hän nyt seisoi, kuten sanottu, Rocinanten selässä, koko käsivarsi
pistettynä luukusta sisään, ranne sidottuna ja kiinnitettynä oven
salpaan, kamalasti peläten ja ollen huolissaan, että Rocinante voisi
liikahtaa puoleen tai toiseen, jolloin hän jäisi käsivarrestaan
riippumaan. Hän ei siis uskaltanut hievahtaakaan, vaikka Rocinante oli
niin kärsivällinen ja rauhallinen, että aivan hyvin voi otaksua sen
seisovan liikkumatta sata vuotta. Huomattuaan olevansa kahlehdittu ja
havaittuaan, että naiset olivat menneet menojaan, Don Quijote alkoi
kuvitella, että tämä kaikki oli noituutta samoinkuin edellisellä
kerralla, jolloin se muulinajaja eli noiduttu mauri oli hänet
möyhentänyt tässä samassa linnassa, ja hän kirosi itsekseen vähää
älyään ja huonoa arvostelukykyään, kun oli uskaltanut tulla tähän
linnaan toisen kerran, vaikka hänen oli jo ensimmäisellä kerralla
käynyt niin huonosti, sillä olihan vaeltavien ritarien noudattama
sääntö, että he, käytyään johonkin seikkailuun ja siitä huonosti
suoriuduttuaan, katsoivat tämän merkiksi siitä, ettei seikkailu ollut
tarkoitettu heille, vaan toisille, joten heidän ei suinkaan tarvinnut
käydä toista kertaa yrittämään. Kaikesta huolimatta hän kiskoi
käsivarttaan nähdäkseen, saisiko sen vapaaksi; mutta se oli sidottu
niin hyvin, että kaikki hänen yrityksensä olivat turhat. Totta kyllä,
että hän kiskoi varovasti, jottei Rocinante liikahtaisi, ja selvää oli,
että hän, vaikka olisikin halunnut istuutua ja sijoittua satulaan, voi
ainoastaan seisoa, ellei mielinyt silpoa käsivarttaan.
Nyt hän toivoi itselleen Amadiin miekkaa, johon ei mikään noituus
pystynyt, nyt hän kiroili kovaa kohtaloaan, nyt hän kuvitteli
liioitellen, kuinka kovin häntä kaivattiin maailmassa sinä aikana,
joka hänen täytyi viettää tässä noiduttuna — hän näet varmaan uskoi
olevansa noiduttu — nyt hän jälleen muisteli rakastettuansa Dulcinea
Tobosolaista, nyt hän huusi avukseen kelpo aseenkantajaansa Sancho
Panzaa, joka oli oikaissut itsensä aasinsa satulan päälle ja vaipunut
niin sikeään uneen, ettei sillä hetkellä muistanut edes äitiä, joka
oli hänet synnyttänyt, nyt hän kutsui avukseen tietäjiä Lirgandeoa
ja Alquifea, nyt hän rukoili pelastajakseen hyvää ystävätärtään
Urgandaa, ja aamun koittaessa hän oli siinä yhä niin epätoivoisena ja
suunniltaan, että mylvi kuin härkä, koska ei uskonut päivän tullen
saavansa mitään apua hätäänsä; hän näet luuli tämän vaivan kestävän
ikuisesti, sillä hän piti itseään noiduttuna. Tätä luuloa vahvisti
se, ettei Rocinante liikahtanut vähän vähääkään, ja ritari uskoi,
että heidän täytyisi seisoa siinä, hänen ja hänen ratsunsa, syömättä,
juomatta ja nukkumatta, kunnes tähtien paha vaikutus menisi ohi tai
joku toinen vielä suurempi velho päästäisi hänet tästä lumouksesta.
Siinä luulossaan hän kumminkin pahoin erehtyi, sillä päivä oli tuskin
alkanut koittaa, kun majatalon portille saapui ratsain neljä hyvissä
vaatteissa ja varuksissa olevaa miestä, pyssyt satulankaarella. He
kolkuttivat majatalon porttia, joka vielä oli kiinni, ankarasti siihen
iskien, ja sen huomattuaan Don Quijote huusi heille käskevällä ja
kuuluvalla äänellä paikaltaan, missä hän yhä seisoi vahdissa:
— Ritarit tai aseenkantajat tai mitä lienettekään, teillä ei ole mitään
aihetta kolkuttaa tämän linnan porttia, sillä riittävän selvää on,
että tähän vuorokauden aikaan ne henkilöt, joita linnassa on, nukkuvat
tai ettei pidetä tapana avata linnoituksia, ennenkuin aurinko levittää
valoaan yli koko maanpiirin. Väistykää siis pois ja odottakaa, kunnes
päivä vaikenee; sitten saamme nähdä, onko oikein ja kohtuullista, että
teille avataan, vai ei.
— Mikä pirun linnoitus tai linna tämä on, — sanoi eräs tulijoista
— että meitä vaaditaan noudattamaan sellaisia muodollisuuksia? Jos
olette majatalon isäntä, käskekää avaamaan; me olemme matkustavaisia
ja haluamme vain saada hevosillemme apetta ja lähteä sitten matkaa
jatkamaan, sillä meillä on kiire.
— Olenko minä teistä, herrat ritarit, majatalonisännän näköinen? —
kysyi Don Quijote.
— En tiedä, minkä näköinen olette, — vastasi toinen — mutta sen tiedän,
että puhutte hulluja, kun nimitätte tätä majataloa linnaksi.
— Se on linna, — vastasi Don Quijote — vieläpä kaikkein parhaimpia koko
tässä maakunnassa; ja siinä on henkilöitä, joilla on ollut valtikka
kädessä ja kruunu päässä.
— Parempi olisi päinvastoin; — sanoi matkamies ‒ valtikka päässä ja
kruunu kädessä. Taitaa lopultakin olla niin laita, että siellä on
joukko näyttelijöitä, joilla on usein niitä kruunuja ja valtikoita,
joista puhutte; tämä majatalo on niin pieni ja siinä vallitsee niin
syvä hiljaisuus, etten minä usko sinne yöpyvän sellaisia henkilöitä,
jotka todella ansaitsevat kruunun ja valtikan.
— Te tunnette huonosti maailmaa, — virkkoi Don Quijote — koska teille
ovat vieraat ne seikat, joita yleisesti sattuu vaeltaville ritareille.
Toiset kysyjän seurassa olevat väsyivät hänen keskusteluunsa Don
Quijoten kanssa ja alkoivat senvuoksi jälleen kolkuttaa, ja niin
ankarasti, että siihen heräsi isäntä ja samoin kaikki muut majatalossa
olevat. Isäntä nousi kysymään, kuka siellä kolkutti. Juuri silloin
sattui, että eräs niistä hevosista, joilla nuo neljä kolkuttajaa olivat
tulleet, lähestyi Rocinantea haistellakseen sitä sen seisoessa siinä
alakuloisena ja surullisena, korvat lerpallaan, kannattaen uljasta
isäntäänsä paikaltaan liikahtamatta; ja Rocinante, joka sekin loppujen
lopuksi oli lihaa ja verta, vaikka näytti olevan puuta, ei voinut olla
jotakin tuntematta ja haisteli puolestaan sitä, joka tuli niin hellästi
tervehtimään. Mutta Rocinante oli tuskin ehtinyt hiukan liikahtaa, kun
Don Quijoten lähellä toisiaan olevat jalat loittonivat toisistaan ja
luiskahtivat pois satulasta, joten hän olisi syöksynyt maahan, ellei
olisi jäänyt riippumaan käsivarrestaan. Se tuotti hänelle niin ankaraa
tuskaa, että hänestä tuntui kuin hänen ranteensa olisi leikattu poikki
tai hänen käsivartensa väännetty irti; hän näet tuli niin lähelle
maata, että hänen jalkansa sitä hipoivat, mutta siitä oli hänelle vain
vahinkoa, sillä huomatessaan, kuinka vähältä piti, ettei hän voinut
laskea jalkapohjiaan maahan, hän ponnisteli ja ojenteli itseään niin
paljon kuin suinkin voi ulottuakseen maahan, aivan samoinkuin ne,
jotka kärsivät venytyskidutusta ja ovat niin ripustetut, että heidän
jalkansa melkein koskettavat permantoa; hekin lisäävät itse tuskaansa
yrittämällä ojentaa itseään, sen toivon pettäminä, joka heille
uskottelee, että he ulottuvat maahan, kun vain vähänkin itseään vielä
venyttävät.
Neljäsviidettä luku,
jossa jatkuu kertomus majatalossa sattuneista ennenkuulumattomista
tapahtumista.
Don Quijote parkui niin kamalasti, että majatalon isäntä avasi portin
mitä pikimmin ja tuli aivan säikähtyneenä ulos katsomaan, kuka sillä
tavalla huusi; ja ulkopuolella olevat tekivät samoin. Maritornes,
joka jo oli meluun herännyt ja aavisti, mitä oli tapahtumassa, meni
ullakolle ja irroitti kenenkään näkemättä Don Quijotea kannattavan
kahleen, ja niin tämä heti putosi maahan isännän ja matkustavaisten
nähden, jotka tulivat hänen luokseen ja kysyivät, mikä häntä vaivasi,
kun hän niin kovin huusi. Hän ei vastannut mitään, vaan tempasi nuoran
pois ranteestaan, nousi seisomaan, astui Rocinanten satulaan, otti
kilven käsivarrelleen, kohotti peitsensä tanaan, teki ison kierroksen
ulos vainiolle, palasi ajaen lyhyttä laukkaa ja sanoi:
— Ken ikänä väittää, että minut on noiduttu täydellä oikeudella, hänet
minä julistan valehtelijaksi, vaadin hänet peruuttamaan sanansa ja
haastan hänet kaksintaisteluun, jos valtiattareni prinsessa Minomicóna
antaa minulle siihen luvan.
Äsken saapuneet matkustajat ihmettelivät Don Quijoten sanoja, mutta
majatalon isäntä lopetti heidän ihmettelynsä ilmoittamalla heille, kuka
Don Quijote oli ja ettei hänestä tarvinnut välittää, koska hän ei ollut
järjissään.
He kysyivät majatalon isännältä, oliko tähän majataloon ehkä saapunut
noin viidentoista vuoden ikäinen poika, joka oli puettu muulirengiksi
ja jolla oli sellaiset ja sellaiset tuntomerkit, ja he mainitsivat
juuri ne, jotka sopivat Doña Claran rakastajaan. Isäntä sanoi
majatalossa olevan niin paljon väkeä, ettei hän ollut tullut nähneeksi
sitä, jota he tiedustelivat. Mutta samassa eräs heistä näki vaunut,
joissa ylituomari oli tullut, ja sanoi:
— Hänen täytyy varmaan olla täällä, sillä nämä ovat ne vaunut, joita
hänen sanotaan seuraavan; yksi meistä jääköön portille, me toiset
menemme sisään häntä etsimään, ja olisipa hyvä sekin, jos joku meistä
kiertäisi majataloa, niin ettei hän pääse pakenemaan pihamuurin yli.
— Tehdään niin — vastasi eräs heistä.
Kaksi heistä meni nyt sisään, yksi jäi portille, ja neljäs lähti
kiertämään majataloa. Isäntä näki tämän kaiken, mutta ei voinut
käsittää, miksi ryhdyttiin sellaisiin toimenpiteisiin, vaikka hän kyllä
arvasi heidän etsivän sitä nuorukaista, jonka tunnusmerkit he olivat
hänelle maininneet.
Nyt oli jo tullut täysi päivä, ja siitä syystä sekä Don Quijoten
aikaansaaman melun vuoksi kaikki olivat valveilla ja nousemassa, ennen
muita Doña Clara ja Dorotea, jotka olivat nukkuneet yönsä huonosti,
toinen siksi, että tiesi rakastajansa olevan niin lähellä, toinen
siksi, että halusi kovin mielellään saada hänet nähdä. Don Quijote,
joka huomasi, ettei yksikään neljästä matkustavaisesta hänestä
välittänyt eikä vastannut hänen haasteeseensa, oli kerrassaan menehtyä
raivoisaan vihaan ja mieliharmiin. Jos hän olisi ritarikuntansa
säännöistä nähnyt, että vaeltavalla ritarilla oli laillinen oikeus
käydä ja ryhtyä uuteen seikkailuun, vaikka hän on antanut sanansa ja
lupauksensa olla niin tekemättä, kunnes on saattanut päätökseen sen,
jonka on jo ottanut suorittaakseen, hän olisi käynyt heidän kaikkien
kimppuun ja olisi pakottanut heidät vastaamaan, tahtoivat tai eivät.
Mutta nyt hänestä ei tuntunut sopivalta eikä oikealta aloittaa mitään
uutta yritystä, ennenkuin oli toimittanut Minomicónalle takaisin
hänen valtakuntansa, ja siksi hänen täytyi olla vaiti ja rauhallisena
odottaa, mihin näiden matkustavaisten toimenpiteet tähtäsivät. Eräs
heistä löysi vihdoin etsityn nuorukaisen, joka nukkui erään muulirengin
vieressä ollenkaan arvaamatta, että kukaan saattoi häntä etsiä, vielä
vähemmin löytää. Mies tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle:
— Totisesti, herra Don Luis, teidän yllänne olevat vaatteet sopivat
hyvin teidän säätyynne, ja vuode, josta teidät löydän, vastaa
erinomaisesti äitinne teille antamaa huolellista kasvatusta.
Poika hieroi unisia silmiään, katseli pitkän aikaa miestä, joka oli
häntä ravistellut, ja tunsi hänet heti isänsä palvelijaksi; siitä hän
säikähti niin, ettei pitkään aikaan osannut sanoa hänelle sanaakaan.
Palvelija jatkoi:
— Tässä ei ole mitään muuta tekemistä, herra Don Luis, kuin olla
kärsivällinen ja lähteä takaisin kotiin, ellei teidän armonne mieli
nähdä, että isänne, minun isäntäni, muuttaa täältä toiseen maailmaan;
muuhun näet ei voi otaksua johtavan sen surun, jonka vallassa hän on
teidän poistuttuanne.
— Mutta kuinka sai isäni tietää, — virkkoi Don Luis — että minä olin
lähtenyt tätä tietä ja tässä asussa?
— Eräs ylioppilas, — vastasi palvelija — jolle te olitte maininnut
aiheestanne, ilmaisi sen tuntien sääliä nähdessään, kuinka isänne suri
ja kaipasi teitä. Hän lähetti heti neljä palvelijaansa etsimään teitä,
ja me olemme nyt kaikki teidän palveluksessanne, sanomattoman iloisina,
että voimme palata suoritettuamme tehtävämme niin hyvin, koska voimme
tuoda teidät niiden silmien eteen, jotka teitä niin kovin rakastavat.
— Tapahtuu niinkuin minä tahdon tai niinkuin taivas määrää — vastasi
Don Luis.
— Mitä on teillä tahtomista tai mitä on taivaalla määräämistä muuta
kuin että suostutte palaamaan? Eihän ole mitään muuta mahdollisuutta.
Koko tämän heidän keskustelunsa kuuli muulirenki, jonka vieressä Don
Luis makasi. Hän nousi ja meni kertomaan tapahtumasta Don Fernandolle,
Cardeniolle ja muille, jotka olivat jo pukeutuneet, ilmoittaen heille,
että vieras mies puhutteli nuorukaista arvonimellä Don, ja kertoen,
mitä he olivat sanoneet, että mies tahtoi viedä nuorukaisen takaisin
hänen isänsä kotiin ja ettei poika siihen suostunut. Tästä syystä ja
sen vuoksi, mitä tiedettiin hänestä ja taivaan hänelle lahjoittamasta
kauniista lauluäänestä, kaikkien teki kovin mieli saada tarkempaa
selkoa, kuka hän oli, vieläpä auttaakin häntä, jos hänelle aiottiin
tehdä jonkinlaista väkivaltaa, ja niin he lähtivät sinne, missä hän yhä
keskusteli ja kiisteli palvelijansa kanssa. Samassa tuli huoneestaan
ulos Dorotea ja hänen jäljessään Doña Clara aivan hämmentyneenä.
Dorotea vei Cardenion syrjään ja kertoi hänelle lyhyesti laulajan
ja Doña Claran tarinan, kertoi myös mitä oli tapahtunut, nimittäin,
että hänen isänsä palvelijat olivat tulleet häntä etsimään, ja
sanoi tuon niin äänekkäästi, että Clara sen kuuli. Hän joutui siitä
niin suunniltaan, että olisi kaatunut lattiaan, ellei Dorotea olisi
kiiruhtanut häntä tukemaan. Cardenio kehoitti Doroteaa lähtemään hänen
kanssaan takaisin huoneeseen luvaten parhaansa mukaan saattaa asioita
järjestykseen, ja he tekivät niin.
Ne neljä miestä, jotka olivat tulleet Don Luisia etsimään, olivat jo
kaikki majatalossa ja hänen ympärillään ja kehoittivat häntä viipymättä
palaamaan kotiin lohduttamaan isäänsä. Hän vastasi, ettei missään
tapauksessa voinut niin tehdä, ennenkuin oli saattanut päätökseen erään
asian, joka koski hänen henkeänsä, kunniaansa ja sieluansa. Palvelijat
ahdistivat häntä entistä innokkaammin, sanoen, etteivät missään
tapauksessa palaisi ilman häntä, vaan veisivät hänet mukanaan, tahtoipa
hän tai ei.
— Sitä ette voi tehdä, — vastasi Don Luis — ellette vie minua
kuolleena, vaikka oikeastaan viette minut hengetönnä, veittepä miten
tahansa.
Sillävälin olivat kiistelevien luo kerääntyneet kaikki muut majatalossa
olevat, nimittäin Cardenio, Don Fernando seuralaisineen, ylituomari,
kirkkoherra, parturi ja Don Quijote, joka nyt oli sitä mieltä, ettei
linnaa tarvinnut enää vahtia. Cardenio, joka jo tunsi nuorukaisen
tarinan, kysyi niiltä, jotka tahtoivat ottaa hänet matkaansa, mistä
syystä he tahtoivat viedä pojan vasten hänen tahtoaan.
— Syynä on se, — vastasi eräs heistä — että haluamme säilyttää hengissä
hänen isänsä, joka tämän nuoren herran kotoa karattua on vaarassa
menehtyä suruun.
Siihen virkkoi Don Luis:
— Ei ole mitään aihetta tehdä tässä selkoa minun asioistani. Minä olen
vapaa ja palaan kotiin, jos niin haluan; jos en halua, ei kukaan teistä
voi minua siihen pakottaa.
— Sen tekee teidän armonne oma järki, — vastasi mies — ja ellei se
riitäkään taivuttamaan teidän armoanne, riittää se kumminkin siihen,
että me saamme suoritetuksi, mitä varten olemme tulleet ja niihin
olemme velvolliset.
— Ottakaamme nyt tästä asiasta selko juurta jaksain — virkkoi
ylituomari.
Mutta palvelija, joka tunsi hänet isäntänsä naapuriksi, vastasi: