hänen hyväkseen, mitä suinkin voivat, ja esittivät ehdotuksensa niin
ystävällisin ja vilpittömin sanoin, että kapteenia erinomaisesti
ilahdutti heidän hyväntahtoisuutensa. Don Fernando ehdotti vielä, että
hän, jos kapteeni halusi matkustaa kotiin hänen kanssaan, pitäisi
huolen siitä, että hänen veljensä markiisi tulisi kummiksi Zoraidaa
kastettaessa, ja lupasi puolestaan auttaa häntä, niin että hän
pääsisi kotipaikalleen niin arvokkaasti ja vaivattomasti kuin hänen
säätynsä edellytti. Kaikesta tuosta vapautunut orja kiitti häntä mitä
kohteliaimmin, mutta ei halunnut ottaa vastaan mitään hänen aulista
tarjoustaan.
Sillävälin tuli jo yö, ja illan pimettyä saapuivat majataloon vaunut,
joita saattamassa oli muutamia ratsumiehiä. He pyysivät yösijaa, ja
majatalon emäntä vastasi, ettei koko majatalossa ollut vapaana edes
kämmenenalaa.
— Vaikka niinkin olisi laita, — sanoi eräs ratsumiehistä — täytyy
kumminkin olla sijaa herra ylituomarille, joka tässä saapuu.
Tuon arvonimen kuultuaan emäntä joutui hämmingin valtaan ja sanoi:
— Seikka on se, hyvä herra, ettei minulla ole vuoteita. Jos hänen
armollaan herra ylituomarilla on vuode mukanaan, kuten varmaan onkin,
niin olkoon tervetullut; minä ja mieheni luovutamme oman huoneemme, ja
hänen armonsa saa sijoittua siihen.
— Tehdään vain niin — sanoi palvelija.
Sillävälin oli vaunuista noussut mies, jonka vaatetuksesta heti
näkyi hänen virkansa ja toimensa; hänen pitkä viittansa ja avarat
viilekkeiset hihansa osoittivat, että hän oli ylituomari, kuten hänen
palvelijansa oli sanonut. Hän talutti kädestä tyttöä, joka näytti
olevan noin kuudentoista vuoden ikäinen. Tyttö oli matkapuvussa ja
niin soma, niin kaunis ja miellyttävä, että kaikki hänet nähdessään
pakostakin häntä ihailivat, vieläpä niin, että he, elleivät olisi
nähneet Doroteaa, Luscindaa ja Zoraidaa, jotka olivat majatalossa,
olisivat olleet sitä mieltä, ettei tämän nuoren neidon vertaista
kaunotarta voitu hevin löytää. Ylituomarin ja tytön saapuessa oli läsnä
Don Quijote, joka vieraan nähtyään sanoi:
— Teidän armonne voi aivan rauhallisesti astua tähän linnaan ja siinä
liikkua; vaikka näet se onkin ahdas ja puutteellisesti varustettu,
ei maailmassa ole mitään sellaista ahtautta eikä epämukavuutta,
joka ei soisi sijaa aseille ja tiedolle, varsinkaan, jos aseita ja
tietoa opastaa ja saattelee kauneus, niinkuin teidän tiedollisesti
sivistynyttä armoanne saattelee tämä kaunis neiti, jolle ei ainoastaan
linnojen täydy avautua ja osoittaa sisäpuoltaan, vaan jonka edessä
kallioittenkin täytyy haljeta ja vuorten hajota ja madaltua siten
lausuen hänet tervetulleeksi. Astukoon siis teidän armonne, sanon
sen vieläkin, tähän paratiisiin, sillä täältä te löydätte tähtiä ja
aurinkoja seuraksi sille taivaalle, joka teillä on mukananne; täältä
te löydätte kaikkein oivallisimmat aseet ja kaikkein täydellisimmän
kauneuden.
Ylituomari ihmetteli Don Quijoten puhetta ja alkoi katsella häntä
hyvin tarkkaan suuresti ihmetellen sekä hänen ulkomuotoaan että hänen
sanojaan. Hän ei osannut vastata mitään ja joutui uuden ihmetyksen
valtaan nähdessään Luscindan, Dorotean ja Zoraidan, jotka, kuultuaan
vieraita tulleen ja emännän heille kerrottua, kuinka kaunis nuori
nainen oli, tulivat tätä näkemään ja vastaanottamaan. Mutta Don
Fernando, Cardenio ja kirkkoherra tervehtivät tulijaa ymmärrettävämmin
ja kohteliaammin. Herra ylituomari oli sisään tultuaan tosiaan aivan
hämmentynyt sekä näkemistään että kuulemistaan, ja majatalossa olevat
kauniit naiset lausuivat nyt kauniin nuoren tytön tervetulleeksi.
Ylituomari huomasi kyllä aivan kohta, että kaikki läsnäolevat olivat
jalosukuista väkeä, mutta Don Quijoten hahmo, hänen kasvonsa ja
ryhtinsä saivat hänet ymmälle. Kun oli molemmin puolin lausuttu
kohteliaisuuksia ja tarkastettu majatalon tiloja, päätettiin tehdä
niinkuin oli suunniteltu: kaikkien naisten piti sijoittua jo mainittuun
yliskamariin, ja herrain tuli jäädä ulkopuolelle, kuin heidän
vartioikseen. Ylituomari oli tyytyväinen siihen, että nuori tyttö,
joka oli hänen tyttärensä, sai olla muitten naisten seurassa, mihin
tyttö itse mielellään suostui. Otettiin osa majatalon isännän pienestä
vuoteesta ja osa siitä, jota ylituomari kuljetti mukanaan, ja niin he
sijoittuivat yöteloilleen mukavammin kuin olivat ajatelleetkaan.
Siitä silmänräpäyksestä, jolloin vapautunut orja oli nähnyt
ylituomarin, hänen sydämensä oli kiivaasti tykyttänyt ja hän oli
aavistanut, että tulija oli hänen veljensä. Hän kysyi nyt eräältä
ylituomaria saattelevalta palvelijalta, mikä hänen isäntänsä nimi oli
ja tiesikö hän, mistä hän oli kotoisin. Palvelija vastasi hänelle, että
ylituomarin nimi oli Juan Perez de Viedma, ja sanoi kuulleensa, että
hän oli kotoisin jostakin paikasta Leónin vuorimaasta. Tämä tiedonanto
ja se, mitä hän itse oli nähnyt, sai hänet lopullisesti uskomaan,
että tuo mies oli hänen veljensä, joka oli isän neuvoa noudattaen
lähtenyt opintielle. Liikutettuna ja iloisena hän kutsui syrjään Don
Fernandon, Cardenion ja kirkkoherran, kertoi heille, mistä oli kysymys,
ja vakuutti heille, että ylituomari oli hänen veljensä. Palvelija oli
hänelle vielä sanonut, että ylituomari oli matkalla Intiaan, missä
hän oli saanut viran Meksikon ylioikeudessa. Hän sai lisäksi tietää,
että tuo nuori tyttö oli ylituomarin tytär, että tytön äiti oli
kuollut hänet synnytettyään ja että isä oli tullut sangen rikkaaksi
saatuaan myötäjäiset, jotka jäivät hänelle tytön keralla. Hän kysyi
heiltä neuvoa, miten hänen pitäisi menetellä ilmaistakseen itsensä
tai saadakseen ensin tietää, häpeisikö veli, kun hän olisi itsensä
ilmaissut, nähdessään hänet niin köyhänä, vai ottaisiko hänet vastaan
sydämellisesti.
— Jättäkää minun tehtäväkseni sen asian selvittäminen; — sanoi
kirkkoherra — sitäkin suuremmalla syyllä, kun on mahdotonta ajatella
muuta kuin että teidät, herra kapteeni, otetaan vastaan erittäin
hyvin, koska se jalous ja viisaus, joka veljenne käytöksessä ilmenee,
ei suinkaan osoita, että hän on kopea ihminen, joka ei halua tuntea
sukulaisiaan, enempää kuin sitäkään, ettei hän ymmärrä oikein suhtautua
kohtalon vaiheisiin.
— En kumminkaan tahtoisi ilmaista itseäni äkkiarvaamatta, vaan vasta
asiaa valmisteltuani — sanoi kapteeni.
— Minä lupaan — vastasi kirkkoherra — järjestää asian niin, että
tulemme kaikki tyytyväisiksi.
Sillävälin oli tuotu illallinen pöytään, ja kaikki istuutuivat
aterioimaan, lukuunottamatta vapautunutta orjaa ja naisia, jotka
aterioivat erikseen omassa huoneessaan. Aterian aikana kirkkoherra
sanoi:
— Minulla, herra ylituomari, oli Konstantinopolissa, missä olin orjana
muutamia vuosia, eräs toveri, jolla oli sama nimi kuin teillä, ja tämä
toverini oli espanjalaisen jalkaväen kaikkein parhaita sotilaita ja
kapteeneja, mutta yhtä onneton kuin rohkea ja urhoollinen.
— Mikä oli kapteenin nimi, armollinen herra? kysyi ylituomari.
— Hänen nimensä — vastasi kirkkoherra — oli Ruy Pérez de Viedma, ja
hän oli kotoisin jostakin paikasta Leónin vuoriseudusta. Hän kertoi
minulle, mitä oli tapahtunut hänen isälleen ja veljilleen, ja ellei
sitä olisi minulle, kertonut niin vilpitön mies kuin hän, olisin
pitänyt sitä vain satuna, jollaisia vanhat eukot kertovat talvella
lieden ääressä. Hän näet kertoi minulle, että hänen isänsä oli jakanut
omaisuutensa kolmen poikansa kesken ja oli antanut heille eräitä
neuvoja, jotka olivat parempia kuin Caton neuvot. Ja voinpa sanoa,
että se neuvo, jonka tämä poika valitsi lähtemällä sotaan, oli ollut
hänelle niin edullinen, että hän urheutensa ja rohkeutensa nojalla,
ilman mitään muuta suositusta kuin oma erinomainen kuntonsa, kohosi
muutamassa vuodessa jalkaväen kapteeniksi ja voi toivoa aivan pian
pääsevänsä everstiksi. Mutta onni ei ollut hänelle suopea, sillä hänen
voidessaan parhaillaan toivoa saavuttavansa sen suosion hän menetti
sen menettäessään vapautensa erinomaisessa ottelussa, jossa niin monet
muut saivat vapautensa takaisin, nimittäin Lepanton taistelussa.
Minä menetin vapauteni Goletassa, ja sitten me, koettuamme erilaisia
kohtaloita, tapasimme toisemme Konstantinopolissa, missä meistä tuli
toverukset. Sieltä hän joutui Algeriaan, missä tiedän hänen joutuneen
mitä ihmeellisimpään seikkailuun.
Kirkkoherra jatkoi kertomustaan ja mainitsi vielä lyhyesti, mitä
ylituomarin veljelle oli sattunut Zoraidan kanssa, ja ylituomari
kuunteli tätä kaikkea niin tarkkaavasti, ettei ollut tuomarinvirassaan
milloinkaan ollut niin tarkkaavainen. Kirkkoherra jatkoi esitystään
siihen kohtaan, missä ranskalaiset ryöstivät venheessä olevat
kristityt, ja mainitsi siitä avuttomasta ja hädänalaisesta tilasta,
johon hänen toverinsa ja kaunis maurilaisnainen olivat jääneet; hän
sanoi, ettei tietänyt, mihin he olivat joutuneet, olivatko päässeet
Espanjaan, vai olivatko ranskalaiset vieneet heidät Ranskaan.
Kirkkoherran koko kertomusta kuunteli hiukan loitompaa kapteeni pitäen
tarkasti silmällä kaikkia veljensä eleitä. Huomatessaan kirkkoherran
jo lopettaneen kertomuksensa tämä huokasi syvään, hänen silmiinsä
tulvahtivat kyynelet, ja hän sanoi:
— Arvoisa herra, jospa tietäisitte, kuinka läheisesti minua koskevat
ne uutiset, joita olette tässä minulle kertonut, niin läheisesti,
että minun täytyy ilmaista liikutustani kyynelillä, jotka vierivät
silmistäni vastoin kaikkea sopivaisuutta ja huolimatta siitä, että
yritän hillitä itseäni! Tuo mainitsemanne urhoollinen kapteeni on
minun vanhin veljeni, joka voimakkaampana ja korkeammalle tähtäävänä
kuin minä ja toinen vanhempi veljeni valitsi sotilaan kunniakkaan ja
arvokkaan toimen, yhden niistä kolmesta urasta, joita isämme meille
ehdotteli, kuten kuulitte toveriltanne, siitä hänen kertomuksestaan,
joka teistä tuntui sadulta. Minä lähdin opilliselle uralle, missä
Jumala ja ahkeruuteni ovat auttaneet minut siihen asemaan, jossa näette
minun nyt olevan. Toinen veljeni on Perussa ja hän on niin rikas,
että on sillä, mitä on jo lähettänyt isälleni ja minulle, runsaasti
korvannut mukanaan viemänsä perintöosan ja vielä tehnyt isälleni
mahdolliseksi esteettömästi noudattaa luontaista autiuttaan; ja minäkin
olen voinut sen nojalla paremmissa olosuhteissa ja enemmän säätyni
vaatimusten mukaisesti harjoittaa opintojani ja saavuttaa sen viran,
joka minulla nyt on. Isäni elelee vielä, tosin heikoissa voimissa, yhä
toivoen saavansa nähdä vanhimman poikansa, ja rukoilee lakkaamatta
Jumalaa olemaan sulkematta hänen silmiään kuoleman uneen, ennenkuin hän
saa nähdä poikansa elossa. Minua ihmetyttää, että tämä veljeni, joka on
erittäin ymmärtäväinen, on laiminlyönyt kaikissa näissä vaikeuksissaan
ja murheissaan tai silloin, kun hän eli onnellisena, antaa tietoa
isälleen; jos näet hän tai joku meistä olisi siitä tietänyt, ei hänen
olisi tarvinnut odottaa tuon ihmeellisen ruokokepin ilmestymistä
saadakseen tarvittavat lunnaat. Mutta nyt minua huolestuttaa
epätietoisuus siitä, ovatko nuo ranskalaiset päästäneet hänet vapaaksi
vai surmanneet hänet salatakseen rosvoustaan. Tästä kaikesta johtuu,
etten voi jatkaa matkaani niin tyytyväisenä kuin sen aloitin, vaan
ylen alakuloisena ja murheellisena. Oi minun hyvä veljeni, kunpa nyt
tietäisin, missä olet, niin lähtisin sinua etsimään ja vapauttamaan
sinut vaikeuksistasi, vaikka minun täytyisi nähdä siinä suurtakin
vaivaa! Oi jospa voisin viedä vanhalle isällemme tiedon, että sinä olet
elossa, vaikka eläisit Berberian salaisimmissa vankiluolissa, sillä
sinut lunastettaisiin vapaaksi hänen, veljeni ja minun varoillani! Oi
sinä kaunis ja jalo Zoraida, jospa saisin korvata sinulle sen hyvän,
mitä olet tehnyt veljelleni! Jospa saisin olla läsnä sinun sielusi
uudestisyntyessä ja solmittaessa avioliittoa, joka olisi meille
kaikille suuri ilo!
Ylituomari lausui nämä sanat ja muita samanlaisia ja oli niin
liikutettu uutisista, joita hänelle oli kerrottu hänen veljestään, että
kaikki, jotka häntä kuuntelivat, selvästi ilmaisivat liikutettuina
ottavansa osaa hänen suruunsa. Huomattuaan niin hyvin onnistuneensa
aiheessaan ja siinä, mitä kapteeni toivoi, kirkkoherra ei tahtonut
antaa heidän olla kauemmin alakuloisina. Hän siis nousi pöydästä,
meni siihen huoneeseen, missä Zoraida oli, ja tarttui hänen käteensä,
ja Zoraidan jäljessä tulivat Luscinda, Dorotea ja ylituomarin tytär.
Kapteeni odotti, haluten nähdä, mitä kirkkoherra nyt aikoi tehdä.
Tämä tarttui toisella kädellään hänen käteensä, vei Zoraidan ja hänet
ylituomarin ja muiden herrain luo ja sanoi:
— Herra ylituomari, pyyhkikää kyynelenne, ja täyttäköön teidän
toiveenne kaikki se onni, mitä toivoa voidaan, sillä tässä teidän
edessänne ovat rakas veljenne ja rakas kälynne. Tämä tässä on kapteeni
Viedma, ja tämä on se kaunis maurilaisnainen, joka on tehnyt hänelle
niin paljon hyvää. Mainitsemani ranskalaiset saattoivat heidät tähän
ahdinkoon, jotta te voitte osoittaa heille jalon sydämenne auliutta.
Kapteeni riensi syleilemään veljeään, ja tämä laski molemmat kätensä
hänen olkapäilleen katsellakseen häntä hiukan loitompaa; mutta sitten,
hänet lopullisesti tunnettuaan, sulki hänet niin kiinteästi syliinsä
vuodattaen niin hereitä ilokyyneliä, että useimpien läsnäolijoitten
oli mahdoton olla itkemättä hänen kanssaan. Tuskin uskon veljesten
lausumia sanoja ja heidän ilmaisemiaan tunteita voitavan kuvitella,
ja vielä vähemmin ne ovat kuvailtavissa. Nyt he kertoivat toisilleen
lyhyesti kohtaloistaan, nyt he osoittivat, millaista on veljesten
ystävyys, kun se on parhaimmillaan, nyt ylituomari syleili Zoraidaa,
nyt hän jätti omaisuutensa tämän käytettäväksi, nyt hän vei tyttärensä
kälynsä syleiltäväksi, nyt hersyivät jälleen kaikkien kyynelet, kun
he katselivat kaunista kristittyä tyttöä ja ihanaa maurilaisnaista.
Don Quijote seisoi siinä tarkkaavaisena, mitään virkkamatta, miettien
näitä merkillisiä tapauksia, joiden hän uskoi kaikkien johtuvan
vaeltavan ritariuden harhanäyistä. Päätettiin, että kapteeni ja
Zoraida palaisivat kapteenin veljen kanssa Sevillaan ja ilmoittaisivat
isälleen, että hän oli löytynyt ja oli vapaana, jotta vanhus, jos
siihen kykenisi, tulisi Zoraidan vihkiäisiin ja hänen ristiäisiinsä;
ylituomarin näet oli mahdoton peruuttaa aloittamaansa matkaa, sillä hän
oli saanut tietää, että kuukauden kuluttua lähtisi laivasto Sevillasta
Uuteen Espanjaan, ja hänen olisi ollut hyvin vaikea jättää tilaisuutta
käyttämättä. Kaikki siis olivat iloisia ja hilpeitä, kun vapautuneen
orjan kohtaloissa oli tapahtunut niin onnellinen käänne, ja päättivät,
kun yö jo oli ehtinyt kulkea lähes kaksi kolmattaosaa radastaan, mennä
yöteloille siksi ajaksi, joka vielä oli jäljellä. Don Quijote tarjoutui
linnaa vartioimaan, jottei heidän kimppuunsa pääsisi mikään jättiläinen
tai muu paha olento himoiten niitä suuria kauneuden aarteita, joita
linnassa nyt oli. Ne, jotka hänet tunsivat, kiittivät häntä siitä ja
kertoivat ylituomarille Don Quijoten merkillisestä mielenlaadusta,
mikä kovin häntä huvitti. Sancho Panza yksin oli vihoissaan, kun ei
päässyt ajoissa makuulle, mutta hän yksin järjesti asiansa paremmin
kuin kukaan muu oikaisten itsensä aasinsa valjaitten päälle, jotka
myöhemmin tulivat hänelle hyvin kalliiksi, kuten tuonnempana kerrotaan.
Kun siis naiset olivat vetäytyneet huoneeseensa ja kaikki muut olivat
laittautuneet levolle niin siedettävällä tavalla kuin voivat, Don
Quijote astui ulos majatalosta pitääkseen vahtia linnan edustalla,
kuten oli luvannut.
Ei ollut enää pitkä aika päivänkoittoon, kun naisten korviin kaikui
niin sointuisa ja hyvä ääni, että kaikkien oli pakko sitä tarkkaavasti
kuunnella, varsinkin Dorotean, joka makasi valveilla ja jonka vieressä
nukkui Doña Clara de Viedma (se näet oli ylituomarin tyltären nimi).
Kukaan ei voinut arvata, kuka oli henkilö, joka lauloi niin hyvin, ja
ääni kaikui yksinään, ilman minkään soittimen säestystä. Toisinaan
heistä tuntui, että laulu kuului pihalta, toisinaan se tuntui tulevan
tallista, ja heidän kuunnellessaan erinomaisen tarkkaavasti ja
epätietoisina tuli huoneen ovelle Cardenio, joka sanoi:
— Ne, jotka eivät nuku, kuunnelkoot, niin saavat kuulla nuoren
muulirengin äänen; hän laulaa kerrassaan lumoavasti.
— Me olemme sen jo kuulleet, hyvä herra — vastasi Dorotea.
Cardenio meni menojaan, ja Dorotea, joka kuunteli niin tarkasti kuin
suinkin voi, erotti seuraavat laulun sanat.
Kolmasviidettä luku,
jossa kerrotaan nuoren muulinajajan sievä tarina sekä muita majatalossa
sattuneita merkillisiä tapauksia.
Olen Amorin purjehtija,
ma ylitse ulapan syvän
vain purjehdin toivomatta
ees sataman ilmestyvän.
Ja kaukana väikkyy tähti
mua ohjaten säteilyllään;
Palinurus[35] ei koskaan nähnyt
niin kirkasta tähteä yllään.
Minä purjehdin ilman määrää
meren aalloilla raivokkailla,
välin huolissa tähteä silmään,
välin purjehdin huolta vailla.
Kas ankara häveliäisyys,
hyve, kunniantunto suuri,
kun ikävöin tähteä nähdä,
sen pilvinä peittävät juuri.
Oi tähtönen kirkas, kaunis,
on valos mun eloni retki!
Jos sammut mun silmistäni,
lyö mulle kuoleman hetki.
Kun laulaja oli ehtinyt niin pitkälle, tuntui Doroteasta, ettei ollut
oikein, jos Clara ei saanut kuulla niin kaunista ääntä; siksi hän
ravisteli tytön hereille ja sanoi hänelle:
— Anteeksi, lapsukaiseni, että sinut herätän, mutta minä teen sen,
jotta saat iloksesi kuunnella parasta lauluääntä, minkä ehkä olet
milloinkaan eläessäsi kuullut.
Clara heräsi, mutta oli vielä niin unelias, ettei heti ymmärtänyt, mitä
Dorotea hänelle sanoi. Siksi hän kysyi, mistä oli kysymys. Dorotea
toisti sanansa, ja nyt Clara alkoi tarkkaavasti kuunnella. Mutta tuskin
ehdittyään kuulla ne kaksi säkeistöä, jotka laulaja sitten esitti,
hän alkoi vapista niin ankarasti kuin olisi häntä kohdannut ankara
vuorokuumeen kohtaus, sulki Dorotean kiihkeästi syliinsä ja sanoi:
— Voi rakas neiti, miksi minut herätitte? Paras hyvä työ, jonka kohtalo
nyt saattoi minulle tehdä, oli siinä, että se piti silmäni ja korvani
suljettuina, jottei minun tarvinnut nähdä eikä kuulla tuota onnetonta
laulajaa.
— Mitä sanotkaan, lapseni? Ota huomioon, että laulajan sanotaan olevan
jokin muulirenki.
— Ei hän ole mikään muulirenki, — vastasi Clara vaan hän on monien
tiluksien omistaja, ja hänellä on asuinsija minun sydämessäni niin
varmasti, ettei sitä häneltä koskaan oteta pois, ellei hän itse tahdo
siitä luopua.
Doroteaa ihmetyttivät tytön tunnettauhkuvat sanat, sillä ne olivat
hänen mielestään paljoa älykkäämmät kuin hänen nuoren ikänsä vuoksi
olisi voinut edellyttää. Senvuoksi hän sanoi tytölle:
— Te puhutte niin omituisesti, neiti Clara, etten voi teitä ymmärtää;
selittäkää asia paremmin ja sanokaa minulle, mitä tarkoitatte
puhuessanne sydämestänne ja sen asuinsijoista sekä tuosta laulajasta,
jonka ääni saa teidät niin levottomaksi. Mutta älkää sanoko mitään nyt,
sillä minä en halua, teidän levottomuuttanne tyynnyttääkseni, menettää
nautintoa, jonka laulajan kuunteleminen minulle tuottaa; minusta
tuntuu, että hän nyt alkaa jälleen laulaa uusia säkeitä ja uutta
sävelmää.
— Olkoon niin minun puolestani — vastasi Clara.
Hän peitti käsillään molemmat korvansa, jottei kuulisi laulua, ja se
ihmetytti kovin Doroteaa, joka tarkasti laulua kuunnellen huomasi sen
jatkuvan tällä tavalla:
Ah armas toivo parhain,
sä, jonka voima vaaroissakin kesti,
mi riensit ohi harhain
ja omaa tietäs kuljit ikuisesti,
oi kestä väsymättä,
vaikk' uhkaavasti kuolo nostaa kättä.
Ei kurjaa orjaniestä
voi koskaan voitonseppel kunnioittaa,
ei onni kohtaa miestä,
ken kohtaloaan vastustella koittaa
vain joutenoloon taipuin
ja velttouden hekkumahan vaipuin.
Ei väärin ole laisin,
vaikk' onkin kallis rakkauden hinta,
sill' aarre ainokaisin
se pääll' on maan, sen hurma suloisinta,
ja uskotaanhan tähän:
on arvotonta, mikä maksaa vähän.
Kuin horjumaton lempi
kaikk' esteet eessään voitokkaasti kohtaa,
niin tahto rautaisempi
mua kohti lemmen voittomaata johtaa,
ja uskon viimein täältä
mä taivaan löytäväni maankin päältä.
Siihen ääni vaikeni, ja Clara alkoi taas nyyhkyttää. Tämä sytytti
Dorotean mieleen sitäkin suuremman halun saada tietää, mikä oli syynä
tuohon kauniiseen lauluun ja tuohon katkeraan itkuun, ja siksi hän
jälleen kysyi, mitä Clara oli äsken aikonut hänelle sanoa. Nyt Clara
painoi Doroteaa kiinteämmin poveaan vasten peläten Luscindan kuulevan,
vei suunsa aivan lähellä Dorotean korvaa, niin että voi puhua kaikessa
rauhassa kenenkään toisen kuulematta, ja sanoi hänelle:
— Tuo laulaja, hyvä neiti, on erään Aragonian kuningaskunnassa asuvan
aatelismiehen poika. Tällä aatelismiehellä on kaksi kartanoa, hän
asui hallituskaupungissa vastapäätä isäni taloa, ja vaikka isäni piti
talonsa ikkunoissa talvella uutimia ja kesällä sälekaihtimia, en
tiedä, miten kävikään, mutta tämä herra, joka opiskeli yliopistossa,
näki minut, en tiedä, kirkossako vai muualla, ja sanalla sanoen
rakastui minuun ja ilmoitti sen minulle talonsa ikkunoista niin
monilla merkeillä ja kyynelillä, että minun täytyi häntä uskoa,
vieläpä kiintyäkin häneen, tietämättä, mitä hän oikeastaan minusta
tahtoi. Hänen tekemiinsä merkkeihin kuului sekin, että hän laski
toisen kätensä toiseen siten minulle ilmoittaen haluavansa mennä
naimisiin minun kanssani, ja vai olisin ollut kovin iloinen, jos niin
olisi tapahtunut, e tietänyt, kenelle asian ilmoittaisin, koska olin
yksin ja äidistäni orpo, ja senvuoksi jätin asian sikseen antamat
hänelle muuta suosionosoitusta kuin että isäni ja hänen isänsä ollessa
poissa kotoa hiukan kohotin uudinta tai sälekaihdinta ja näyttäydyin
hänelle kokonaan, mikä hänestä oli niin suuri onni, että hän tuntui
siitä kerrassaan menettävän järkensä. Sitten lähestyi se aika,
jolloin isäni piti lähteä matkaan, ja hän sai sen tietää, mutta ei
minulta, sillä enhän minä voinut sitä hänelle mitenkään ilmoittaa.
Hän sairastui, luullakseni surusta, ja niin minä en saanut nähdä
häntä lähtöpäivänämme sanoakseni hänelle jäähyväisiä, vaikkapa vain
katseella. Mutta oltuamme sitten kaksi päivää matkalla ja saavuttuamme
erääseen majataloon päivänmatkan päässä täältä minä näin hänet
majapaikan portilla puettuna muulirengiksi, ja niin luontevasti, että
minun olisi ollut mahdoton häntä tuntea, ellei hänen kuvansa olisi
ollut niin kirkkaana sydämessäni. Minä siis tunsin hänet, ihmettelin
ja iloitsin; hän katseli minua salaa ja niin, ettei häntä huomannut
isäni, jolta hän aina piiloutuu pyrkiessään lähelle minua matkalla ja
majapaikoissa, ja minä, joka hyvin tiedän, kuka hän on, ja samalla
ajattelen, että hän minun tähteni tekee jalkaisin niin vaivalloisen
matkan, olen kuolla suruun, ja katseeni kääntyy aina sinne, minne hän
suuntaa askelensa. Minä en tiedä, missä tarkoituksessa hän tulee, enkä
voi arvata, kuinka hän on päässyt pois isänsä luota, joka rakastaa
häntä sanomattomasti, koska hänellä ei ole ketään muuta perillistä ja
koska poika sen ansaitsee, kuten teidän armonne tulee huomaamaan, kun
hänet näette. Voin muuten sanoa, että hän ottaa kaikki, mitä laulaa,
omasta päästänsä; olen näet kuullut kerrottavan, että hänellä on
erittäin hyvät tiedot ja että hän on mainio runoilija. Ja on vielä
laita niinkin, että aina, kuullessani hänen laulavan, värisen kuin
lankavyyhti ja pelkään, että isäni tuntee hänet ja saa tiedon meidän
kiintymyksestämme. Minä en ole eläissäni sanonut hänelle sanaakaan,
mutta siitä huolimatta rakastan häntä niin, etten voi elää ilman häntä.
Siinä, hyvä neiti, kaikki, mitä voin sanoa tuosta laulajasta, jonka
ääni on teitä niin miellyttänyt, ja huomaattehan jo pelkästä äänestä,
ettei hän ole mikään muulirenki, kuten sanotte, vaan sydänten ja
tilusten herra, kuten teille jo sanoin.
— Älkää virkkako enää mitään, Doña Clara, — sanoi nyt Dorotea suudellen
häntä lukemattomat kerrat — älkää virkkako mitään, sanon minä, vaan
odottakaa uuden päivän koittoa; minä näet toivon Jumalan avulla voivani
johtaa teidän asianne sellaiselle tolalle, että se päättyy niin
onnellisesti kuin sen kunniallinen alku ansaitsee.