meissä kaikissa ja pakotti Zoraidan kääntämään katseensa häneen.
Nähdessään isänsä itkevän hän joutui sellaisen liikutuksen valtaan,
että nousi jalkojeni edestä ja meni syleilemään isäänsä, painoi
kasvonsa hänen kasvoihinsa, ja molemmat alkoivat itkeä niin hereästi,
että useat meistä läsnäolevista yhtyivät itkuun. Nähdessään tyttärensä
koristautuneen kuin juhlaa varten monilla koruilla ja kalleuksilla isä
sanoi hänelle heidän kielellään:
— Mitä tämä merkitsee, tyttäreni? Eilen illalla, ennenkuin meitä
kohtasi tämä kamala onnettomuus, jossa nyt olemme, näin sinut
tavallisissa arkivaatteissasi, mutta nyt, vaikka sinulla ei ole ollut
aikaa ja vaikka minä en ole kertonut sinulle mitään iloista uutista,
jota kannattaisi juhlia koristautumalla ja kaunistautumalla, näen sinun
olevan parhaissa pukimissa, jotka kykenin sinulle hankkimaan, kun onni
oli meille suopeampi kuin nyt. Vastaa minulle, sillä tuo hämmästyttää
ja ihmetyttää minua vielä enemmän kuin onnettomuus, jossa nyt olen.
Luopio käänsi meille kaikki, mitä mauri sanoi tyttärelleen. Tytär ei
vastannut hänelle sanaakaan, mutta vanha mies, huomatessaan eräässä
kohden aluksessa lippaan, jossa tytär oli aina säilyttänyt jalokiviänsä
ja jonka hyvin tiesi jättäneensä Algeriaan ottamatta sitä mukaan
huvilaansa, joutui vielä enemmän ihmeisiinsä ja kysyi Zoraidalta,
kuinka lipas oli joutunut meidän haltuumme ja mitä siinä nyt oli.
Odottamatta Zoraidan vastausta luopio puuttui puheeseen sanoen:
— Älä huoli, herra, kysellä tyttäreltäsi Zoraidalta niin paljoa; minä
annan sinulle yhdellä ainoalla vastauksella tiedon kaikesta. Sinun
tulee tietää, että hän on kristitty ja että hän on ollut kahleittemme
katkaisija ja orjuutemme lopettaja; hän on täällä omasta tahdostaan ja,
kuten uskon, tänne pääsemisestä niin tyytyväinen kuin ihminen, joka
pääsee pimeydestä valoon, kuolemasta elämään ja kadotuksen tuskasta
ihanaan autuuteen.
— Puhuuko hän totta, tyttäreni? — kysyi mauri.
— Puhuu — vastasi Zoraida.
— Sinä siis olet tosiaankin kristitty — virkkoi vanhus — ja sinä siis
olet saattanut oman isäsi hänen vihamiestensä valtaan?
Siihen vastasi Zoraida:
— Kristitty minä kyllä olen, mutta en minä ole sinua tähän tilaan
saattanut, sillä milloinkaan en ole halunnut sallia sinulle tehtävän
pahaa tai itse tehdä sitä sinulle, vaan olen tahtonut vain tehdä hyvää
itselleni.
— Mitä hyvää siis olet itsellesi tehnyt, tyttäreni.
— Sitä sinun tulee kysyä Lela Marienilta, — vastasi Zoraida — sillä hän
voi sanoa sen sinulle paremmin kuin minä.
Tuskin ehdittyään tuon kuulla mauri syöksyi uskomattoman vikkelästi
päistikkaa mereen, minne hän epäilemättä olisi hukkunut, elleivät
hänen yllään olevat suuret ja avarat vaatteet olisi pitäneet häntä
vähän aikaa veden pinnalla. Zoraida huusi kehoittaen meitä vetämään
hänet ylös, ja niin me kaikki heti riensimme avuksi, saimme kiinni
hänen kauhtanastaan ja vedimme melkein jo tukehtuneen ja tiedottoman
miehen takaisin alukseen. Zoraidasta tapaus tuntui niin tuskalliselta,
että hän itki hereästi ja murheellisesti, kuin hänen isänsä olisi
jo kuollut. Me käänsimme miehen suulleen, hänen suustaan virtasi
paljon vettä, ja kahden tunnin kuluttua hän tuli jälleen tajuihinsa.
Sillävälin tuuli oli kääntynyt, meidän täytyi taas suunnata kulkumme
kohti rannikkoa ja soutaa kaikin voimin, jotta aluksemme ei olisi
ajautunut maihin. Mutta onneksemme sattui niin, että osuimme
erääseen poukamaan, joka sijaitsee pienen niemen kupeella ja jota
maurit mainitsevat nimellä _Cava rumia_,[34] mikä meidän kielellämme
merkitsee _kehno kristitty nainen_; maurien keskuudessa näet elää
vanha tarina, jonka mukaan siihen paikkaan on haudattu se Cava,
jonka vuoksi Espanja menetettiin; _cava_ merkitsee heidän kielessään
kehnoa naista, ja _rumia_ merkitsee _kristittyä naista_. Pidetäänpä
vielä huonona enteenä, jos on ankkuroitava alus siihen paikkaan, kun
ei mitään muuta neuvoa ole; muussa tapauksessa näet he eivät sitä
milloinkaan tee. Meille se ei kumminkaan ollut mikään kehnon naisen
suojapaikka, vaan oikea pelastuksen satama, sillä meri aaltoili nyt
ankarasti. Me sijoitimme vahdit maihin, mutta emme jättäneet airoja,
söimme, mitä luopio oli varustanut mukaan, ja rukoilimme kaikesta
sydämestämme Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä auttamaan ja suojelemaan meitä,
jotta saisimme onnelliseen päätökseen, mitä olimme niin onnellisesti
aloittaneet. Zoraidan pyynnöstä päätettiin kuljettaa maihin hänen
isänsä ja kaikki muut maurit, jotka olivat sidottuina aluksessa, sillä
häneltä puuttui rohkeutta eikä hän hellän sydämensä vuoksi voinut nähdä
silmiensä edessä isäänsä sidottuna ja maanmiehiänsä vangittuina. Me
lupasimme tehdä sen lähtiessämme, sillä ei ollut ollenkaan vaarallista
jättää heidät aivan autioon paikkaan. Rukouksemme eivät olleet turhat,
vaan taivas kuuli ne ja tyynnytti meidän onneksemme aivan kohta tuulen
ja meren siten kehoittaen meitä iloisesti jatkamaan aloittamaamme
matkaa. Sen huomattuamme päästimme maurit siteistään ja laskimme heidät
maihin yhden kerrallaan, mikä heitä kovin ihmetytti. Mutta sitten,
kun aioimme viedä aluksesta pois Zoraidan isän, joka oli jo täysin
tajuissaan, hän sanoi meille:
— Minkä luulette, kristityt, olevan syynä siihen, että tuo kehno
naikkonen iloitsee, kun päästätte minut vapaaksi? Luuletteko sen
johtuvan siitä, että hän minua säälii? Niin ei suinkaan ole laita,
vaan hän tekee sen, koska minun läsnäoloni häiritsisi häntä hänen
tahtoessaan panna täytäntöön pahoja himojaan; älkää myöskään luulko,
että hän on päättänyt vaihtaa uskontoa senvuoksi, että on käsittänyt
teidän uskontonne paremmaksi, sillä syynä on vain se, että hän tietää
teidän maassanne kunniattomuutta harjoitettavan vapaammin kuin meidän
maassamme.
Sitten hän kääntyi Zoraidan puoleen minun ja erään toisen kristityn
pidellessä häntä käsivarsista, jottei hän pääsisi tekemään mitään
mieletöntä, ja sanoi:
— Voi sinua kurjaa letukkaa ja ymmärtämätöntä tyttöä! Minne menetkään,
sinä silmitön ja järjetön, noiden koirien viemänä, jotka ovat meidän
luonnollisia vihollisiamme? Kirottu olkoon se hetki, jona sinut siitin,
ja kirottu olkoon ylellisyys ja hellyys, jota olen sinua kasvattaessani
sinulle jakanut!
Huomattuani, ettei hän näyttänyt aikovan aivan pian lopettaa, minä
kiiruhdin toimittamaan miehen maihin, ja sieltä hän yhä sinkosi
kirouksiaan ja valituksiaan pyytäen Mohammedia rukoilemaan Allahia
meidät tuhoamaan, hävittämään ja surmaamaan. Kun sitten olimme,
nostaneet purjeet emmekä enää voineet kuulla hänen sanojaan, näimme yhä
vielä hänen eleensä, kuinka hän repi partaansa, kiskoi hiuksia päästään
ja heittäytyi maahan, ja vielä kerran hän sitten koroitti äänensä, niin
että kuulimme, mitä hän sanoi:
— Tule takaisin, rakas tyttäreni, tule takaisin maihin, minä annan
sinulle kaikki anteeksi; luovuta noille miehille nämä rahat, jotka jo
heille kuuluvat, ja tule takaisin lohduttamaan murheellista isääsi,
joka heittää henkensä tällä autiolla hiekkarannalla, jos sinä hänet
jätät.
Zoraida kuuli kaiken tuon, se liikutti häntä, hän itki eikä osannut
sanoa eikä vastata hänelle muuten kuin tällä tavalla:
— Suokoon Allah, isäni, että Lela Marien, joka on ollut syynä siihen,
että minusta on tullut kristitty, lohduttaa sinua murheessasi. Allah
tietää hyvin, etten minä ole voinut tehdä toisin kuin olen tehnyt
ja etteivät nämä kristityt voi kiittää mistään minun omaa tahtoani;
olisihan näet minun ollut mahdoton jäädä kotiin, vaikka en olisi
tahtonut lähteä heidän kanssaan, niin kiihkeästi sieluni pyrki panemaan
toimeen tätä aikomusta, joka minusta näyttää niin hyvältä kuin se
sinusta tuntuu pahalta.
Kun Zoraida sanoi tuon, ei hänen isänsä enää voinut kuulla hänen
sanojaan emmekä me voineet nähdä miestä. Minä lohdutin Zoraidaa,
ja me kaikki ajattelimme nyt vain matkaamme, jota edisti suotuisa
tuuli, niin että uskoimme varmaan saapuvamme seuraavana päivänä aamun
koittaessa Espanjan rannikolle. Mutta onni tulee vain harvoin tai ei
koskaan puhtaana ja sekoittamattomana, sen mukana tai jäljessä tulee
tavallisesti jotakin pahaa, joka sitä häiritsee tai säikyttää, ja niin
johtui meidän kohtalostamme tai kenties niistä kirouksista, joita
mauri oli singonnut tytärtään vastaan ja jollaisia aina täytyy pelätä,
lausuipa ne millainen isä tahansa, sattui, sanon, että ollessamme jo
ulapalla, kun yötä oli suunnilleen kulunut kolme tuntia ja me kiisimme
eteenpäin paisuvin purjein ja soutamatta, koska suotuisa tuuli teki
sen vaivan tarpeettomaksi, näimme kirkkaassa kuutamossa aivan lähellä
aluksen, joka kaikkia purjeitaan käyttäen ja ruori hiukan alihankaan
käännettynä tuli vinosti meitä vastaan ja niin läheltä, että meidän
täytyi koota purjeita välttääksemme yhteentörmäystä. Alus puolestaan
koki parhaansa mukaan kääntyä päästääkseen meidät kulkemaan ohi.
Sen miehistö oli asettunut laidalle voidakseen tiedustella meiltä,
keitä olimme ja mistä tulimme; mutta heidän tuota meiltä kysyttyään
ranskankielellä luopiomme sanoi:
— Älköön kukaan vastatko, sillä nuo ovat varmaan ranskalaisia
merirosvoja, jotka ottavat saaliikseen mitä tahansa.
Tuon varoituksen vuoksi ei kukaan vastannut mitään, mutta tuskin olimme
ehtineet hiukan kauemmaksi toisen aluksen jäädessä myötäiseen tuuleen,
kun sieltä yhtäkkiä laukaistiin kaksi tykkiä, joiden kuulat, kuten kävi
ilmi, olivat ketjulla toisiinsa yhdistetyt; toinen laukaus katkaisi
mastomme keskeltä poikki, niin että se kaatui purjeineen mereen, ja
samassa laukeavan toisen tykin kuula puhkaisi aluksemme tehden siihen
ison reiän, mutta saamatta aikaan mitään muuta vahinkoa. Nähdessämme,
että kohta uppoaisimme, aloimme kaikki huutaa apua ja pyytää toisessa
aluksessa olevia pelastamaan meitä, koska olimme hukkumassa. He
reivasivat purjeitaan, laskivat vesille venheen tai purren, johon
astui noin kaksitoista asestettua ranskalaista musketteineen ja
palavine sytyttimineen tullen meidän aluksemme viereen. Nähdessään
sitten, kuinka vähän meitä oli ja että aluksemme oli vaipumassa, he
pelastivat meidät sanoen, että näin oli tapahtunut, koska olimme
epäkohteliaasti olleet heille vastaamatta. Luopiomme otti Zoraidan
aarrelippaan ja heitti sen mereen kenenkään huomaamatta, mitä hän teki.
Sitten siirryimme kaikki ranskalaisten alukseen, he kyselivät meiltä
ensin kaikkea, mitä halusivat saada tietää, ja ryöstivät meidät sitten
putipuhtaiksi aivan kun olisivat olleet meidän verivihollisiamme.
Zoraidalta he riistivät nilkkarenkaatkin; mutta tämä Zoraidaa kohdannut
ikävyys ei kumminkaan tuottanut minulle niin suurta huolta kuin pelko,
että he ryöstettyään häneltä hänen parhaat ja kallisarvoisimmat korunsa
veisivät häneltä vielä sen kalleuden, joka on kaikkein arvokkain ja
jota hän itse kalleimpana piti. Mutta sellaisten ihmisten himo ei ulotu
kauemmaksi kuin rahoihin, joita he ahneudessaan eivät milloinkaan saa
kyllin paljon, ja nyt heidän saaliinhimonsa oli niin suuri, että he
olisivat ottaneet meiltä vanginvaatteetkin, jos niistä olisi heille
ollut jotakin hyötyä. He neuvottelivat myös siitä, olisiko meidät
kaikki käärittävä purjeeseen ja viskattava mereen, sillä heidän
aikomuksensa oli poiketa muutamissa Espanjan satamissa ilmoittaen
olevansa bretagnelaisia. Silloin heidän rosvouksensa olisi tullut ilmi,
ja he olisivat joutuneet kärsimään rangaistuksen, jos kuljettivat
meitä elävinä aluksessaan. Mutta kapteeni, joka oli ryöstänyt rakkaan
Zoraidani korut, sanoi tyytyvänsä saamaansa saaliiseen, sanoi, ettei
hän halunnut poiketa missään Espanjan satamassa, vaan yritti päästä
yön aikaan, tai miten hyvänsä, ulos Gibraltarin salmesta suunnatakseen
kulkunsa La Rochekeen, mistä oli lähtenyt. He siis päättivät antaa
meille laivavenheensä ja kaikki mitä tarvitsimme sitä lyhyttä matkaa
varten, joka meidän oli vielä kuljettava, ja tekivätkin niin seuraavana
päivänä, kun Espanjan rannikko oli näkyvissä. Sen nähdessämme me
kerrassaan unohdimme kaikki surumme ja avuttoman tilamme, ikäänkuin
emme olisi joutuneet mitään pahaa kokemaan: niin suurta riemua tuottaa
ihmiselle menetetyn vapauden takaisin saaminen.
Taisi olla puolenpäivän aika, kun he antoivat meidän astua venheeseen
jättäen meille kaksi pientä vesitynnyriä ja vähän laivakorppuja.
Jonkinlaisen säälin yllyttämänä kapteeni antoi Zoraidalle meidän
venheeseen astuessamme neljäkymmentä dukaattia eikä sallinut
sotilaittensa riistää häneltä näitä vaatteita, jotka hänellä on
vieläkin yllään. Me astuimme venheeseen ja kiitimme heitä siitä
hyvästä, jota olivat meille tehneet, osoittaen enemmän kiitollisuutta
kuin harmia, ja he suuntasivat kulkunsa ulos merelle kohti Gibraltarin
salmea. Meillä ei ollut mitään muuta johtotähteä kuin edessämme näkyvä
rannikko, mutta me soudimme niin tarmokkaasti, että olimme auringon
laskiessa jo siksi lähellä, että voimme mielestämme hyvin saavuttaa
sen ennen yön tuloa. Sinä yönä ei ollut kuutamoa, sillä taivas oli
pilvessä, ja senvuoksi me, kun seutu lisäksi oli meille outo, katsoimme
parhaaksi olla menemättä maihin; muutamat meistä kumminkin arvelivat,
että se olisi kaikkein varminta, ja sanoivat, että meidän piti nousta
maihin, vaikka paljaille kallioille ja kaukana ihmisten ilmoilta,
koska niin menetellen välttyisi muuten varsin luonnollinen pelko, että
näillä vesillä liikkuisi Tetuanista kotoisin olevien merirosvojen
aluksia, jotka illalla ovat Berberiassa ja aamun sarastaessa Espanjan
rannikolla, missä tavallisesti saavat jonkin aluksen saaliikseen,
palaten sitten kotiin ja saapuen sinne niin varhain, että voivat mennä
nukkumaan tavalliseen aikaan. Nämä vastakkaiset mielipiteet johtivat
vihdoin siihen päätökseen, että lähestyisimme vähitellen rannikkoa
ja nousisimme maihin niissä voimme, jos meri oli niin tyyni, että se
kävi päinsä. Niin sitten tehtiin, ja puoliyö saattoi olla lähellä, kun
saavuimme erään korkean ja louhuisen vuoren luo, joka ei kumminkaan
ollut niin likellä merta, ettei olisi voinut mukavasti nousta maihin.
Me laskimme venheen hiekkarantaan, hyppäsimme maihin, suutelimme
maankamaraa ja suuresta ilosta itkien kiitimme Jumalaa meidän Herraamme
siitä erinomaisesta hyvästätyöstä, jonka hän oli meille tehnyt. Me
noudimme venheestä siinä olevat muonavarat, vedimme venheen maalle ja
kuljimme vuoren rinnettä pitkän matkan; vaikka näet olimme nyt täällä,
emme saaneet mieltämme oikein tyyntymään emmekä voineet varmasti uskoa,
että olimme jo kristittyjen maassa.
Aamu koitti mielestäni myöhemmin kuin olisimme toivoneet. Me nousimme
vuoren harjalle nähdäksemme, näkyisikö sieltä mitään asuttua paikkaa
tai paimenten majoja, mutta emme havainneet mitään kylää, ei yhtään
ihmistä, ei polkua eikä tietä, vaikka kuinka jännitimme katsettamme.
Kaikesta huolimatta päätimme lähteä kohti sisämaata, koska varmaan
uskoimme pian kohtaavamme jonkun, joka voi meitä opastaa. Minua
rasitti pahimmin se, että Zoraidan täytyi liikkua jalkaisin tässä
jylhässä seudussa. Otin hänet kyllä jonkin kerran hartioilleni, mutta
väsymykseni väsytti häntä enemmän kuin lepääminen häntä virkisti,
ja siksi hän ei enää sallinut minun ryhtyä sellaiseen rasitukseen.
Minä talutin häntä kädestä, hän oli erittäin kärsivällinen ja pysyi
iloisena, ja niin me kuljimme hiukan vähemmän kuin neljännespenikulman,
kun korviimme kantautui pienen kellon ääni, selvä merkki siitä, että
lähellä oli jokin karjalauma. Me tähyilimme kaikki tarkkaavasti,
ilmaantuisiko sellainen näkyviin, ja näimme erään korkkipuun alla
paimenpojan, joka aivan rauhallisena ja huoletonna vuoli veitsellään
keppiä. Me huusimme hänelle, hän kohotti päätään, kavahti jaloilleen
ja näki, kuten myöhemmin saimme kuulla, ensinnä luopion ja Zoraidan.
Nähdessään nämä henkilöt, joilla oli yllään maurilainen puku, poika
luuli, että kaikki Berberian maurit olivat hyökkäämässä hänen
kimppuunsa, juosta viiletti hämmästyttävän nopeasti metsään ja alkoi
huutaa täyttä kurkkua:
— Maureja, maureja on maassa! Maureja, maureja! Aseisiin, aseisiin!
Nuo huudot saivat meidät kaikki hämmingin valtaan niin että emme
tietäneet, mitä tehdä. Me ajattelimme että paimenpojan huudon täytyi
herättää suurta hämmästystä paikkakunnalla ja että rannikkovartiosto
tulisi kohta katsomaan, mistä oli kysymys, ja päätimme senvuoksi,
että luopion piti riisua turkkilaiset vaatteensa ja pukeutua vangin
nuttuun eli mekkoon, jonka eräs meistä hänelle heti antoi jääden itse
paitahihasilleen. Niin me kaikki sulkeuduimme Jumalan suojelukseen ja
lähdimme kulkemaan samaa tietä, jota olimme nähneet paimenen menevän,
peläten joka hetki näkevämme rannikon vartiain hyökkäävän kimppuumme.
Aavistuksemme ei ollutkaan väärä, sillä ei ollut kulunut kahta tuntia,
kun me, ehdittyämme metsästä aukealle, näimme noin viisikymmentä
ratsumiestä, jotka kiitivät meitä kohti täyttä laukkaa. Heidät
havaittuamme me pysähdyimme heitä odottamaan, ja he, saavuttuaan luo ja
nähtyään, että heidän etsimiensä maurien asemasta siinä olikin muutamia
vaivaisia kristittyjä, hämmästyivät, ja eräs heistä kysyi, olimmeko
antaneet aihetta siihen, että eräs paimen oli hälyyttänyt heidät
liikkeelle. Minä myönsin ja olin aikeissa alkaa hänelle kertoa, mitä
olin joutunut kokemaan, mistä tulimme ja keitä olimme, mutta samassa
eräs meidän seurueeseemme kuuluva kristitty tunsi ratsumiehen, joka oli
kysymyksen meille esittänyt, ja keskeytti puheeni sanoen:
— Jumalalle olkoon kiitos, hyvät herrat, että hän on ohjannut meidät
näin hyvään paikkaan! Ellen näet erehdy, kuuluu maa, jonka pinnalla nyt
astelemme, Vélez Malagaan, elleivät ne vuodet, jotka olen viettänyt
orjuudessa, ole heikentäneet muistiani niin, että erehdyn saneessani
teidän, hyvä herra, joka kysytte, keitä olemme, olevan oma enoni Pedro
de Bustamante.
Kristitty orja oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun ratsumies hyppäsi
maahan hevosensa selästä, sulki nuorukaisen syliinsä ja sanoi hänelle:
— Rakas sisarenpoikani, nyt minä tunnen sinut. Me olemme jo surreet
sinua kuolleeksi, minä ja sisareni, sinun äitisi, ja kaikki omaisesi,
jotka vielä ovat elossa, mutta Jumala onkin ollut niin armollinen,
että on sallinut heidän saada elää niin kauan, että näkevät sinut
jälleen. Me tiesimme kyllä, että olit Algeriassa, ja sinun ja kaikkien
seuralaistasi vaatetuksesta minä arvaan, että olette päässeet vapaiksi
jollakin ihmeellisellä tavalla.
— Niin on laita, — vastasi nuorukainen — ja meillä on varmaan kyllin
aikaa kertoakseni teille kaikki.
Kuultuaan, että olimme orjuudessa olleita kristityitä, ratsumiehet
astuivat heti maahan ja jokainen heistä tarjosi meille ratsuaan
kuljettaakseen meidät Vélez Malagan kaupunkiin, joka sijaitsi
puolentoista peninkulman päässä sieltä. Muutamat heistä lähtivät
hakemaan alustamme kaupunkiin, kun olimme sanoneet heille, mihin
olimme sen jättäneet, toiset ottivat meidät taakseen hevosen selkään,
ja Zoraida ratsasti sillä tavalla hänen kanssaan, joka oli mainittu
kristityn orjan eno. Kaikki kaupungin asukkaat tulivat ottamaan meitä
vastaan, sillä he olivat kuulleet muutamilta, jotka olivat lähteneet
ennen meitä, meidän tulostamme. He eivät ihmetelleet nähdessään
vapautuneita kristityitä orjia tai vangeiksi joutuneita maureja, sillä
kaikki sen rannikon asukkaat olivat tottuneet näkemään kumpaakin lajia.
Mutta he ihmettelivät Zoraidan kauneutta, joka sillä kertaa ja sinä
hetkenä oli loistavimmillaan, sekä matkan vaivojen vuoksi että ilosta,
koska hän nyt huomasi olevansa kristittyjen maassa, missä hänen ei
tarvinnut pelätä joutuvansa tuhon omaksi; siitä oli hänen kasvoihinsa
tullut niin heleä väri, että minä, edellyttäen, ettei rakkaus silloin
minua pettänyt, uskallan väittää, ettei koko maailmassa ollut
kauniimpaa olentoa, tai ainakin, etten minä ollut mitään sellaista
nähnyt.
Me lähdimme heti kirkkoon kiittämään Jumalaa osaksemme tulleesta
armosta, ja Zoraida sanoi sisään tultuaan, että siellä oli kasvoja,
jotka muistuttivat Lela Marienin kasvoja. Me sanoimme hänelle, että
ne olivat juuri hänen kuviaan, ja luopio teki, niin hyvin kuin voi,
hänelle ymmärrettäväksi, mikä oli niiden tarkoituksena, jotta hän niitä
palvoisi, ikäänkuin jokainen niistä todella olisi sama Lela Marien,
joka oli hänelle puhunut. Hänellä on niin hyvä ymmärrys ja niin helppo
ja selvä käsityskyky, että hän heti tajusi kaikki, mitä hänelle kuvista
sanottiin. Kirkosta meidät vietiin eri puolilla kaupunkia sijaitseviin
taloihin, kukin eri paikkaan, mutta luopion, Zoraidan ja minut vei se
kristitty, joka oli tullut meidän kanssamme, kotiin vanhempiensa luo,
jotka olivat saaneet verrattain runsaasti onnen antimia ja kestitsivät
meitä yhtä suurella rakkaudella kuin omaa poikaansa.
Me viivyimme Vélezissä kuusi päivää, ja sitten lähti luopio,
hankittuaan tietoa kaikesta, mitä hänen tuli tehdä, Granadan kaupunkiin
päästäkseen pyhän Inkvisition välityksellä takaisin kirkon kaikkein
pyhimpään helmaan. Muut vapaiksi päässeet kristityt lähtivät eri
tahoille, minne kukin mieli. Vain Zoraida ja minä jäimme vielä
kaupunkiin, varoinamme ainoastaan ne dukaatit, jotka ranskalainen oli
kohteliaisuudesta antanut Zoraidalle, ja niillä minä ostin aasin, jolla
hän ratsastaa. Toistaiseksi olen palvellut häntä ainoastaan isänä ja
saattajana enkä puolisona, ja nyt on aikomuksemme mennä katsomaan,
vieläkö isäni elää ja onko joku veljistä ollut minua onnellisempi,
vaikka minusta tuntuu, että taivaan annettua minulle elämänkumppaniksi
Zoraidan ei osakseni olisi voinut tulla mitään kohtaloa, olipa se
kuinka onnellinen tahansa, jota minä pitäisin parempana. Zoraida sietää
köyhyyden mukanaan tuomia vaivoja niin kärsivällisesti ja haluaa niin
hartaasti tulla kristityksi, että minun täytyy sitä ihmetellä ja että
senvuoksi olen valmis palvelemaan häntä kaiken ikäni. Ilo siitä, että
olen hänen omansa ja että hän on minun, häiriytyy ja estyy siksi, etten
tiedä, löydänkö kotiseudultani mitään kolkkaa, missä voin tarjota
hänelle kodin; aika ja kuolema näet ovat voineet niin muuttaa isäni ja
veljieni varallisuutta ja elämää, että tuskin löydän ketään tuttavaa,
jos he ovat poissa.
Enempää minulla ei ole, arvoisa herrasväki, kohtaloistani kerrottavaa.
Oma hyvä ymmärryksenne ratkaiskoon, onko se, mitä olen kertonut,
mielenkiintoista ja merkillistä; omasta puolestani voin vain sanoa,
että olisin tahtonut kertoa asiat teille lyhyemmin, vaikka toiselta
puolen se pelko, että voisitte ikävystyä, on saanut minut vaieten
sivuuttamaan useitakin seikkoja.
Kahdesviidettä luku,
jossa kerrotaan, mitä majatalossa vielä tapahtui, sekä muista tietämisen
arvoisista seikoista.
Niin sanottuaan vapautunut orja vaikeni, ja Don Fernando sanoi hänelle:
— Te, herra kapteeni, olette tosiaankin kertonut tämän merkillisen
tarinan niin hyvin, että esitystapa vastaa itse asian harvinaisuutta
ja merkillisyyttä. Kaikki on niin outoa ja harvinaista ja täynnä
tapahtumia, jotka saavat kuulijan ihmetyksen ja jännityksen valtaan,
ja me olemme kuunnelleet kertomustanne niin mielellämme, että meitä
ilahduttaisi kuulla se uudestaan, vaikka sillävälin jo koittaisi
huominen päivä.