ja sieltä takaisin ja voi ankkuroida aluksensa milloin, missä ja
miten hyväksi näki, että hänen kumppaninsa tagarino täydellisesti
noudatti hänen tahtoansa, että minä olin jo vapaaksi lunastettu ja
että ainoa seikka, mikä oli vielä jäljellä, oli muutamien kristittyjen
etsiminen soutajiksi, hän kehoitti minua harkitsemaan, keitä aioin
viedä mukanani, lukuunottamatta vapaiksiostetuita tovereitani, ja
puhuttelemaan heitä ennen seuraavaa perjantaita, jonka hän oli
määrännyt lähtöpäiväksemme. Senvuoksi minä puhuin kahdelletoista
espanjalaiselle, jotka olivat kaikki voimakkaita soutajia ja kuuluivat
niiden joukkoon, jotka voivat vapaammin poistua kaupungista. Juuri
silloin oli kumminkin varsin vaikeata löytää niin monta, sillä
kaksikymmentä alusta oli rosvousretkellä, ja ne olivat vieneet
mukanaan kaikki soutajat, joten en olisi löytänyt niitäkään, jotka
löysin, ellei olisi sattunut niin, että heidän herransa ei ollut sinä
kesänä lähtenyt rosvousretkelle, koska tahtoi rakennuttaa valmiiksi
erään kevyen kaleerin, joka hänellä oli telakalla. Minä sanoin
miehilleni vain, että heidän piti seuraavana perjantaina iltapuolella
hiipiä yksitellen ulos kaupungista, suunnata kulkunsa Hadshi Muradin
puutarhaan ja siellä odottaa, kunnes minä saapuisin. Minä annoin tämän
määräyksen kullekin erikseen varoittaen heitä missään tapauksessa,
vaikka tapaisivatkin siellä toisia kristityitä, sanomasta heille mitään
muuta kuin että minä olin käskenyt heidän siellä odottaa. Kun tämä
asia oli järjestyksessä, oli vielä toimitettava eräs toinen ja minulle
kaikkein tärkein: ilmoitettava Zoraidalle, millä kannalla asiat nyt
olivat, jotta hän olisi valmistunut ja varuillaan eikä pelästyisi, jos
me äkkiarvaamatta yllättäisimme hänet ennen sitä aikaa, jolloin hän
saattoi otaksua kristittyjen aluksen voivan ehtiä takaisin. Päätin siis
mennä puutarhaan ja yrittää päästä hänen puheilleen, menin sinne eräänä
päivänä ennen lähtöäni muka keräämään erilaisia yrttejä, ja ensimmäinen
henkilö, jonka siellä kohtasin, oli hänen isänsä. Hän kysyi minulta
kielellä, jota koko Berberiassa ja Konstantinopolissakin puhuvat
keskenään orjat ja maurit ja joka ei ole maurilaista ei kastilialaista
eikä minkään muun kansakunnan kieltä, vaan kaikkien kielten sekoitus,
jota me kaikki ymmärrämme, kysyi siis minulta tällä kielellä, mitä minä
etsin hänen puutarhastaan ja kuka olin. Minä vastasin hänelle olevani
arnautti Mamin orja (ja sanoin niin senvuoksi, että varmaan tiesin
tämän olevan hänen parhaita ystäviään) ja etsiväni erilaisia yrttejä
salaattia varten. Hän kysyi minulta vielä, olinko lunnasvanki vai en
ja paljonko herrani minusta vaati. Hänen näin kysellessään ja minun
vastaillessani astui puutarhassa olevasta rakennuksesta ulos kaunis
Zoraida, joka oli aikoja sitten minut huomannut, ja koska, kuten jo
sanoin, maurilaisnaiset eivät yhtään kursaile näyttäytyä kristityille
eivätkä mitenkään heitä välttele, hän ei ollenkaan arastellut tulla
sinne, missä hänen isänsä oli minun kanssani. Sitäpaitsi hänen isänsä,
nähtyään hänen tulevan, huusi hänelle jo loitolla käskien hänen tulla
luo.
Kuluisi liian paljon aikaa, jos nyt kävisin kuvailemaan, kuinka
kauniilta, viehättävältä, upealta ja rikkaasti koristellulta rakas
Zoraidani näytti minun silmissäni; sanon vain, että hänen ihanalla
kaulallaan, hänen korvissaan ja tukassaan riippui enemmän helmiä
kuin hänellä oli hiuksia päässään. Nilkoissa, jotka sikäläisen tavan
mukaan olivat paljaat, hänellä oli kaksi aitokultaista carcajia (niin
nimitetään maurilaisten kielellä nilkkarenkaita) ja niissä niin paljon
timantteja, että hänen isänsä, kuten hän myöhemmin minulle sanoi, piti
niitä kymmenentuhannen dublonin arvoisina, ja hänen rannerenkaansa
olivat yhtä kallisarvoiset. Helmiä oli tavattoman paljon, ja ne olivat
erittäin kauniita, sillä maurilaisnaisten suurimpana kaunisteena ja
ylpeytenä ovat kalliit helmikoristeet, niin että maurien maassa niitä
on enemmän kuin missään muualla; ja Zoraidan isä oli siinä maineessa,
että hänellä oli niitä paljon ja kaikkein parhaita, mitä Algeriasta
löytyi, ja että hänellä oli lisäksi enemmän kuin kaksisataatuhatta
Espanjan dukaattia, minkä kaiken valtiattarena oli silloin hän, joka
on nyt minun valtiattareni. Kuinka kauniilta hän silloin näytti
kaikkine koruineen, voinee arvata siitä, mitä hänellä vielä on jäljellä
niin monien vaivojen ja vastusten jälkeen, jos kuvittelee, millainen
hänen on täytynyt olla onnellisempana aikana. Tiedämmehän näet, että
eräiden naisten kauneudella on omat päivänsä ja aikansa ja että se
tarvitsee satunnaisia seikkoja vähentyäkseen tai lisääntyäkseen, ja
luonnollista on, että mielenliikutukset sitä lisäävät tai vähentävät,
vieläpä useimmiten sen hävittävätkin. Sanalla sanoen, hän tuli silloin
luokseni ylen koreana ja ylen kauniina tai ainakin näytti minusta
kaikkein koreimmalta ja kauniimmalta naiselta, mitä olin milloinkaan
nähnyt. Kun lisäksi ajattelin, mihin hän oli minua velvoittanut, niin
minusta tuntui, että edessäni oli joku taivaan jumalainen olento, joka
oli tullut alas maan päälle minun ilokseni ja minua pelastamaan. Hänen
saavuttuaan luo hänen isänsä sanoi hänelle heidän omalla kielellään,
että minä olin hänen ystävänsä arnautti Mamin orja ja että olin
tullut etsimään aineksia salaattia varten. Zoraida puuttui hänkin
nyt puheeseen ja kysyi minulta mainitsemallani sekakielellä, olinko
aatelismies ja mistä syystä en ostanut itseäni vapaaksi. Minä vastasin
hänelle, että olin jo vapaaksiostettu ja että hän voi lunnaitten
suuruudesta päätellä, kuinka arvokkaana herrani minua piti, koska minun
oli täytynyt maksaa tuhatviisisataa zoltania.[32] Siihen hän virkkoi:
— Totisesti, jos olisit ollut isäni orja, olisin pitänyt huolen siitä,
ettei hän olisi päästänyt sinua vapaaksi, vaikka olisit maksanut kaksi
kertaa enemmän, sillä te kristityt valehtelette aina, kun väitätte
olevanne köyhiä, siten vain pettääksenne maureja.
— Saattaa kyllä olla niin laita, armollinen neiti, — vastasin minä —
mutta minä olen todella puhunut totta herralleni ja puhun ja tulen
puhumaan totta kaikille - ihmisille maailmassa.
— Milloin matkustat pois? — kysyi Zoraida.
— Luullakseni huomenna; — vastasin minä — täällä näet on eräs
ranskalainen alus, joka nostaa purjeensa huomenna, ja aikomukseni on
matkustaa siinä.
— Eikö ole parempi — virkkoi Zoraida — odottaa Espanjasta tulevia
laivoja ja matkustaa niissä eikä ranskalaisten kanssa, jotka eivät ole
teidän ystäviänne?
— Ei; — vastasin minä — vaikka näet jäisin odottamaan, jos todella
tietäisin, että jokin espanjalainen alus saapuu, on kumminkin
varmempaa, jos lähden huomenna, sillä halu päästä takaisin kotimaahan
ja niiden ihmisten luo, jotka ovat minulle rakkaat, ei salli minun
jäädä odottamaan toista tilaisuutta, jos se viipyy, vaikka se olisikin
parempi.
— Sinulla on varmaan vaimo kotimaassa, — sanoi Zoraida — ja siksi
haluat päästä häntä näkemään.
— Ei ole, — vastasin minä — mutta minä olen luvannut mennä naimisiin
sinne saavuttuani.
‒ Onko hän kaunis, se nainen, jolle olet lupautunut? — kysyi Zoraida.
‒ Hän on niin kaunis, — vastasin minä — etten voi häntä ylistää ja
totuudenmukaisesti sinulle kuvata muuten kuin sanomalla, että hän on
aivan sinun näköisesi.
Hänen isänsä nauroi sydämen pohjasta ja sanoi:
— Allahin nimessä, kristitty, hänen täytyy tosiaan olla hyvin kaunis,
jos hän muistuttaa minun tytärtäni, joka on kaikkein kaunein tässä
maassa. Ellet usko, katsele häntä tarkoin, niin huomaat, että puhun
totta.
Tämän keskustelun aikana Zoraidan isä toimi enimmäkseen tulkkinamme,
koska hän osasi sekakieltä paremmin; vaikka näet tytärkin puhui
tätä kieltä, jota, kuten sanoin, siellä käytetään, hän sittenkin
ilmaisi ajatuksiaan enemmän eleillä kuin sanoilla. Meidän näin
keskustellessamme juoksi luoksemme eräs mauri ääneen huutaen, että
puutarhan aidan eli muurin yli oli hypännyt neljä turkkilaista, jotka
nyt poimivat hedelmiä, vaikka ne eivät olleet vielä kypsiä. Ukko
säikähti ja samoin Zoraida, sillä maurit pelkäävät yleisesti ja kuin
luonnostaan turkkilaisia, varsinkin sotilaita, jotka ovat niin kopeita,
häikäilemättömiä ja vallitsevat alamaisiaan maureja niin kovin, että
kohtelevat heitä huonommin kuin jos he olisivat heidän orjiaan.
Zoraidan isä siis sanoi tyttärelleen:
— Lähde sisään, tyttäreni, ja lukitse ovi hyvin. Minä menen sillävälin
puhuttelemaan noita koiria; ja sinä, kristitty, etsi sinä yrttejä, ja
onnea matkallesi; Allah sinut kuljettakoon onnellisesti kotimaahasi.
Minä kumarsin, ja hän meni etsimään turkkilaisia jättäen minut kahden
kesken Zoraidan kanssa, joka aluksi oli lähtevinään sisään niinkuin
hänen isänsä oli käskenyt. Mutta ukko oli tuskin ehtinyt peittyä
puutarhan puitten varjoon, kun Zoraida kääntyi minuun päin ja kysyi
minulta, silmät täynnä kyyneliä:
— _Támshishi_, kristitty, _támshishi_? — mikä merkitsee samaa kuin:
Matkustatko sinä, kristitty, matkustatko?
Minä vastasin hänelle:
— Matkustan, valtiattareni, mutta en missään tapauksessa ilman sinua;
odota minua ensi perjantaina äläkä pelästy, kun meidät näet, sillä saat
varmasti luottaa siihen, että me menemme kristittyjen maahan.
Minä sanoin hänelle tuon sillä tavalla, että hän varsin hyvin ymmärsi,
mitä tarkoitin, kaiken sen nojalla, mitä olimme keskustelun aikana
toisillemme lausuneet. Hän kiersi käsivartensa kaulaani ja lähti sitten
horjuvin askelin kävelemään kohti rakennusta. Mutta sattuma, joka olisi
voinut muodostua sangen ikäväksi, ellei taivas olisi toisin säätänyt,
järjesti niin, että kävellessämme sillä tavalla ja siinä asennossa kuin
äsken mainitsin, Zoraida pitäen käsivarttaan minun kaulallani, hänen
isänsä tuli takaisin karkoitettuaan pois turkkilaiset ja näki meidät
siten kävelemässä. Me taas huomasimme, että hän oli meidät nähnyt, ja
Zoraida, joka oli kekseliäs ja älykäs, ei huolinut ottaa käsivarttaan
kaulaltani, vaan päinvastoin painui lähemmäksi minua ja laski päänsä
povelleni; hänen polvensa näyttivät pettävän, kaikki osoitti selvästi,
että hän oli pyörtymäisillään, ja minä puolestani olin tukevinani häntä
vastoin tahtoani. Zoraidan isä tuli juosten siihen paikkaan, missä me
olimme, ja huomatessaan tyttärensä olevan siinä tilassa, kysyi häneltä,
mikä häntä vaivasi. Kun tytär ei mitään vastannut, sanoi isä:
— Hän varmaan säikähti kuullessaan noiden koirien murtautuneen
puutarhaan, niin että pyörtyi siitä.
Hän veti tyttärensä luokseen, painoi hänet poveaan vasten, ja tytär
alkoi jälleen puhua, huoaten ja silmät yhä kyynelissä. Hän sanoi:
— _Ámeshi_, kristitty, _ámeshi_. (Mene pois, kristitty, mene pois).
Siihen vastasi hänen isänsä:
— Ei ole ollenkaan tärkeätä, tyttäreni, että tämä kristitty menee pois,
sillä eihän hän ole tehnyt sinulle mitään pahaa, ja turkkilaiset ovat
jo tiessään. Älä ole ollenkaan peloissasi; ei ole mitään syytä olla
pahoillaan, sillä turkkilaiset, kuten sinulle jo sanoin, lähtivät minun
pyynnöstäni pois samaa tietä kuin olivat tulleet.
— Turkkilaisia hän säikähti, hyvä herra, kuten sanoit; — lausuin minä
Zoraidan isälle — mutta minä en tahdo pahoittaa tyttärenne mieltä,
vaan lähden pois, koska hän niin haluaa. Jää hyvästi; minä palaan
sinun luvallasi, jos tarve vaatii, toistekin hakemaan yrttejä tästä
puutarhasta; isäntäni näet väittää, ettei mistään muualta voi löytää
salaattia varten parempia aineksia kuin täältä.
— Voit tulla niin usein kuin haluat; — vastasi Hadshi Murad — tyttäreni
ei puhu niin senvuoksi, että sinä tai kukaan muukaan kristitty olisi
tuottanut hänelle mitään harmia, vaan käskiessään sinun lähteä pois hän
oikeastaan aikoi sanoa, että turkkilaisten piti mennä tiehensä tai että
nyt oli sinun aika alkaa etsiä yrttejäsi.
Minä jätin hyvästi molemmat, ja Zoraida lähti menemään isänsä
kanssa näyttäen niin surulliselta kuin hänen sydämensä olisi ollut
murtumaisillaan. Minä olin etsivinäni yrttejä ja kuljeskelin mielin
määrin ympäri puutarhaa, otin tarkoin huomioon talon sisään- ja
uloskäytävät, sen puolustusvarustukset ja kaikki ne edut, joita se
saattoi tarjota aikeemme helpottamiseksi. Kun tämä oli tehty, poistuin
sieltä, kerroin luopiolle ja kumppaneilleni, mitä oli tapahtunut, ja
kykenin tuskin malttamaan mieltäni, kunnes tulisi hetki, jolloin saisin
pelkäämättä omistaa kohtalon minulle lahjoittaman aarteen, viehättävän,
kauniin Zoraidan. Vihdoin tuli se aika, tuli hartaasti toivomamme päivä
ja hetki. Me noudatimme kaikki sitä järjestystä ja päätöstä, jonka
olimme sommitelleet viisaasti asiaa harkiten ja kauan neuvotellen, ja
siksi onnistuimmekin hyvin aikomuksessamme. Perjantaina sen päivän
jälkeen, jolloin olin puhunut Zoraidan kanssa puutarhassa, luopiomme
ankkuroi illan tultua aluksensa melkein vastapäätä sitä paikkaa, missä
ihana Zoraida asui.
Ne kristityt miehet, joiden piti tulla soutajiksi, olivat jo saaneet
asiasta tiedon ja olivat piiloutuneet eri paikkoihin lähiseudulle.
Kaikki olivat jännittyneinä ja odottivat minua levottomina haluten
käydä heidän näkyvissään olevan aluksen kimppuun; he näet eivät
tietäneet luopion kanssa tehdystä sopimuksesta, vaan luulivat,
että heidän täytyi saavuttaa vapautensa käsivarsiensa voimalla ja
senvuoksi surmata aluksessa olevat maurit. Sitten kävi niin, että
minun ja tovereilleni näyttäydyttyä luoksemme kerääntyivät kaikki
muut, jotka olivat piilopaikoistaan meidät nähneet. Tämä tapahtui,
kun kaupunginportit oli jo suljettu eikä koko lakeudella näkynyt
ainoatakaan ihmistä. Ollessamme siinä koolla emme oikein tietäneet,
olisiko parempi mennä ensin noutamaan Zoraidaa vai lähteä yllättämään
maurilaisia bagarinoja,[33] jotka olivat aluksen soutajina. Meidän yhä
siinä epäröidessämme tuli luopiomme luo ja kysyi, miksi viivyttelimme;
nyt oli otollinen hetki, sillä kaikki hänen maurinsa istuskelivat
aivan huolettomina ja useimmat heistä nukkuivat. Me sanoimme hänelle,
mikä meitä arvelutti, ja hän vastasi, että tärkeintä oli ensin vallata
alus, mikä voitiin tehdä erittäin helposti ja aivan vaaratta, ja että
sitten voimme mennä noutamaan Zoraidan. Hänen ajatuksensa tuntui meistä
kaikista hyvältä, ja niin me enempää viivyttelemättä lähdimme alukseen.
Hän hyppäsi siihen ensimmäisenä, tarttui käyrämiekkaansa ja sanoi
maurien kielellä:
— Älköön kukaan teistä hievahtako paikaltaan, ellei halua menettää
henkeään.
Samassa olivat jo alukseen ehtineet melkein kaikki kristityt. Maurit,
jotka olivat pelkureita, joutuivat kauhun valtaan kuullessaan
laivurinsa niin puhuvan. Kukaan heistä ei tarttunut aseisiin, joita
heillä muuten tuskin olikaan, vaan kaikki antautuivat kristittyjen
sidottaviksi ollenkaan vastustelematta. Nämä tekivätkin työnsä erittäin
nopeasti ja uhkasivat heti surmata jokaisen, joka pitäisi vähänkään
melua. Kun niin oli tapahtunut, jäivät puolet meistä heitä vartioimaan,
ja me muut lähdimme luopion johtamina Hadshi Muradin puutarhaan.
Onnellisesta sattumasta johtui, että portti, kun aioimme ryhtyä sitä
avaamaan, aukeni niin helposti kuin se ei olisi ollutkaan suljettu, ja
niin me pääsimme kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa rakennuksen luo
kenenkään meitä huomaamatta.
Kaunis Zoraida oli meitä odottamassa eräässä ikkunassa ja kuullessaan
väkeä tulevan hän kysyi hiljaisella äänellä, olimmeko _nizarani_, t.s.
olimmeko kristittyjä. Minä vastasin myöntävästi ja kehoitin häntä
tulemaan alas. Tunnettuaan minut hän ei viivytellyt hetkeäkään, vaan
riensi kohta alas vastaamatta minulle mitään, avasi oven ja ilmaantui
eteemme niin kauniina ja niin upeassa puvussa, etten osaa sitä kyllin
kuvailla. Hänet nähtyäni minä kohta tartuin hänen käteensä ja suutelin
sitä, luopio ja molemmat kumppanini noudattivat esimerkkiä, ja toiset,
jotka eivät olleet asiasta selvillä, tekivät samoinkuin näkivät meidän
tekevän, joten näytti siltä kuin olisimme kiittäneet häntä vapaaksi
pääsemisestämme ja tunnustaneet hänet vapautemme valtiattareksi. Luopio
kysyi häneltä maurien kielellä, oliko hänen isänsä puutarhassa. Hän
vastasi myöntävästi ja sanoi isänsä nukkuvan.
— On siis välttämätöntä herättää hänet — virkkoi luopio — ja ottaa
mukaan hänet ja kaikki, mitä tässä kauniissa huvilassa on arvokasta.
— Ei, — vastasi Zoraida — isään ette millään ehdolla saa koskea, eikä
tässä talossa ole muuta kuin se, minkä minä otan mukaani, mutta sitä on
niin paljon, että te kaikki varmaan tulette rikkaiksi ja tyytyväisiksi.
Jos hiukan odotatte, saatte sen nähdä.
Niin sanottuaan hän meni jälleen sisään luvaten palata aivan heti ja
kehoittaen meitä olemaan hiljaa ja pitämättä minkäänlaista melua.
Minä kysyin luopiolta, mitä he olivat keskustelleet; hän sanoi sen
minulle, ja minä selitin hänelle, että oli kaikin puolin noudatettava
Zoraidan tahtoa. Hän tulikin samassa jo ulos kantaen kultarahoilla
täytettyä lipasta, joka oli niin raskas, että hän tuskin jaksoi sitä
käsillään kannattaa. Pahaksi onneksi sattui niin, että hänen isänsä
sillävälin heräsi ja kuuli puutarhassa puhuttavan. Hän tuli ikkunaan,
huomasi heti, että kaikki puutarhassa olevat olivat kristittyjä, ja
alkoi huutaa raikuvalla ja hurjalla äänellä arabiankieltä käyttäen:
»Kristittyjä, kristittyjä! Rosvoja, rosvoja!» Nuo huudot saivat
meidät kaikki ankaran pelon ja hämmennyksen valtaan, mutta luopio,
huomatessaan, millaisessa vaarassa olimme ja kuinka tärkeätä oli saada
yritys onnellisesti suoritetuksi, ennen kuin kävi huonosti, syöksyi
nopeasti ylös Hadshi Muradin luo, ja hänen jäljessään riensi muutamia
muita meidän joukostamme. Minä en uskaltanut jättää Zoraidaa, joka oli
vaipunut pyörtyneenä syliini. Ne, jotka olivat rientäneet taloon,
tekivät, lyhyesti sanoen, tehtävänsä niin hyvin, että tulivat aivan
kohta jälleen alas tuoden mukanaan Hadshi Muradin. He olivat sitoneet
hänen kätensä, sulkeneet hänen suunsa liinalla, joka esti häntä mitään
lausumasta, ja uhkasivat vielä, että hän saisi maksaa hengellään, jos
yrittäisi puhua. Huomatessaan hänet hänen tyttärensä peitti silmänsä,
jottei häntä näkisi, ja isä oli aivan kauhuissaan, koska ei tietänyt,
että hän oli antautunut meidän haltuumme aivan vapaaehtoisesti. Mutta
nyt oli jalkojen käyttäminen välttämättömämpää kuin mikään muu, ja niin
me lähdimme mitä pikimmin alukseen, missä sinne jääneet odottivat meitä
peläten, että meitä oli kohdannut jokin onnettomuus.
Yöstä oli ehtinyt kulua tuskin kahta tuntia, kun me olimme jo kaikki
aluksessa. Siellä päästettiin Zoraidan isä siteistä ja otettiin
liina pois hänen suustaan, mutta luopio varoitti häntä vielä kerran
mitään puhumasta uhaten, että hänet muuten surmattaisiin. Nähdessään
tyttärensä olevan siellä hän alkoi surkeasti huokailla, varsinkin,
kun huomasi, että minä pidin häntä kiinteästi syliini suljettuna ja
että hän oli aivan rauhallinen, ei puolustautunut, ei valittanut
eikä pyrkinyt pakoon; mutta kaikesta huolimatta ukko sittenkin
oli vaiti, koska pelkäsi, että luopion lausumat monet uhkaukset
muuten pantaisiin täytäntöön. Nähdessään nyt olevansa aluksessa ja
huomatessaan, että aioimme ojentaa airot veteen, ja nähdessään vielä
isänsä sekä muut vangitut maurit Zoraida kehoitti luopiota pyytämään
minua hyväntahtoisesti vapauttamaan siteistään maurit ja laskemaan
vapaaksi hänen isänsä, koska hän itse mieluummin syöksyisi mereen kuin
näkisi isänsä, joka oli häntä niin sydämestään rakastanut, joutuvan
hänen nähtensä ja hänen tähtensä vangittuna kuljetettavaksi. Luopio
sanoi minulle tuon, ja minä vastasin suostuvani siihen kernaasti,
mutta hän huomautti, ettei se käynyt päinsä, koska he, jos heidät
jätettäisiin siihen, kutsuisivat huutaen koolle paikkakunnan kaikki
asukkaat, panisivat kaupungin liikkeelle ja saisivat aikaan, että meitä
lähdettäisiin ajamaan takaa kevyillä fregateilla ja piiritettäisiin
meidät sekä maitse että meritse, niin ettemme voisi päästä pakoon;
luopion mielestä oli ainoa mahdollisuus päästää heidät vapauteen,
kun olisimme ehtineet kristittyjen maahan. Tähän mielipiteeseen me
kaikki yhdyimme, ja Zoraida, jolle ilmoitettiin se ja ne syyt, jotka
estivät meitä heti tekemästä, mitä hän tahtoi, tyytyi siihen hänkin.
Niin tarttuivat kaikki urhoolliset soutajamme airoihinsa, ja me,
sulkeutuen Jumalan haltuun koko sydämestämme, suuntasimme kulkumme
kohti Baleareja, jotka ovat lähinnä sijaitseva kristitty maanpaikka;
mutta pohjatuulen alkaessa puhaltaa hiukan tuimemmin ja meren alkaessa
aallehtia meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme kohti Mallorcaa ja oli
pakko laskea alemmaksi pitkin rannikkoa Oraniin päin, mikä tuotti
meille suurta huolta, koska pelkäsimme, että meidät havaittaisiin
Sargelista, joka sijaitsee sillä rannikolla kuudenkymmenen penikulman
päässä Algeriasta. Me pelkäsimme myös kohtaavamme näillä vesillä
jonkin kevyen kaleerin, joita siellä tavallisesti liikkuu tuomassa
kauppatavaroita Tetuanista, vaikka me kaikki yhteisesti ja kukin
erikseen uskalsimme otaksua, että kohdatessamme jonkin kauppa-aluksen,
ellei se sattunut olemaan niitä, jotka liikkuivat rosvoretkillä, emme
joutuisi häviölle, vaan voisimme vallatakin aluksen, siirtyä siihen ja
suorittaa matkamme sitä turvallisemmin. Meidän liikkuessamme eteenpäin
Zoraida yhä piti kasvojaan käsiinsä peitettyinä, jottei näkisi isäänsä,
ja minä kuulin hänen kerran toisensa jälkeen rukoilevan Lela Marienia
meitä auttamaan.
Olimme ehtineet kulkea suunnilleen kolmekymmentä peninkulmaa, kun aamu
alkoi koittaa ja me huomasimme olevamme noin kolmen pyssynkantaman
päässä rannikosta, jonka havaitsimme aivan autioksi, joten kukaan ei
voinut meitä sieltä nähdä. Siitä huolimatta me pyrimme kaikin voimin
pääsemään hiukan ulommaksi merelle, joka nyt oli hieman tyyntynyt, ja
liikuttuamme siinä suunnassa noin kaksi penikulmaa annettiin käsky
vaihtaa soutajia sillä aikaa kuin hiukan aterioimme; aluksessamme näet
oli hyvä muonavarasto. Mutta soutajat sanoivat, ettei nyt ollut aika
ollenkaan levätä, että ne, jotka eivät soutaneet, voivat pistää heidän
suuhunsa jotakin syötävää ja etteivät he missään tapauksessa suostuneet
jättämään airojansa. Tehtiin niin, ja samassa alkoi puhaltaa voimakas
tuuli, joka pakotti meidät heti nostamaan purjeet, jättämään airot ja
suuntaamaan kulkumme Oraniin, sillä mihinkään muuhun suuntaan emme
voineet lähteä. Kaikki tämä suoritettiin erittäin nopeasti, ja niin
me purjehdimme enemmän kuin kahdeksan penikulmaa turmissa pelkäämättä
mitään muuta kuin että kohtaisimme jonkin rosvoilevan aluksen. Me
annoimme ruokaa maurilaisille bagarinoille, ja luopio rohkaisi
heitä ilmoittamalla, ettei heitä viety vankeina, vaan että heidät
päästettäisiin vapaiksi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa. Hän
sanoi samoin Zoraidan isälle, mutta tämä vastasi:
— Teidän jaloutenne ja hyvän kohtelunne nojalla, kristityt miehet,
voisin uskoa ja odottaa mitä muuta tahansa, mutta älkää pitäkö minua
niin yksinkertaisena, että kuvittelisin teidän päästävän minut
vapaaksi, sillä mahdotonta on, että olisitte antautuneet minun
ryöstämisestä koituvaan vaaraan laskeaksenne niin auliisti minut
jälleen vapaaksi, varsinkin, kun tiedätte, mikä mies olen ja millaisia
etuja voitte hankkia itsellenne lupaamalla vapauttaa minut. Ja jos
tahdotte mainita vaatimuksenne, tarjoan teille heti kaikki, mitä
pyydätte, omasta puolestani ja tämän onnettoman tyttäreni puolesta,
tai, ellette siihen suostu, yksin hänen vapaudestaan, joka on minun
elämäni paras ja suurin aarre.