ja ylhäisen maurin talon ikkunat, jotka, kuten maurien maassa
yleensä, olivat pikemmin vain luukkuja kuin ikkunoita ja sitäpaitsi
vielä varustetut erittäin vahvoilla ja tiheillä rautaristikoilla.
Sattui sitten eräänä päivänä, että minä olin kolmen toverini kanssa
vankilapihamme pengermällä, missä aikaamme kuluttaaksemme yritimme
hyppiä kahleet jaloissa; me näet olimme yksin, sillä kaikki muut
kristityt olivat lähteneet työhön. Minä tulin sattumalta katsahtaneeksi
ylöspäin ja huomasin, että eräästä sellaisesta ristikolla varustetusta
ikkunasta kuin äsken mainitsin pisti esiin ruokokeppi, jonka toiseen
päähän oli sidottu vaatekappale, ja että keppi liikkui edestakaisin,
ikäänkuin se olisi siten meille viittonut, että meidän piti mennä luo
ja ottaa se. Me katselimme ja mietimme asiaa, ja sitten eräs meistä
meni ja asettui kepin alle nähdäkseen, pudotettaisiinko se alas vai
mitä tapahtuisi; mutta hänen ehdittyhän luo keppiä kohotettiin ja
liikutettiin sivuille päin, kuin olisi päätä pudistaen annettu kieltävä
merkki. Toverini palasi, keppi painui alas ja alkoi taas tehdä samoja
liikkeitä kuin aluksi. Sitten sinne meni toinen toverini, ja hänen
kävi samoin kuin ensimmäisen. Viimein meni sinne kolmaskin, hänen kävi
samoinkuin ensimmäisen ja toisen, huomattuani minäkin tahdoin koettaa
onneani, ja minun sinne mentyäni ja pysähdyttyäni kepin alle pitelijä
irroitti kätensä ja keppi putosi jalkojeni eteen bañon pihalle.
Minä kiiruhdin heti irroittamaan liinaa, jossa huomasin solmun, ja
siinä oli kymmenen ciania, maurien keskuudessa käytännössä olevaa
halpaa kultarahaa, joka vastaa kymmentä reaalia meidän rahassamme.
Sanomattakin on selvää, että löytö minua ilahdutti; minä näet olin
yhtä tyytyväinen kuin hämmästynyt ajatellessani, mistä tämä onni
saattoi tulla meille ja erikoisesti minulle, koska se seikka, ettei
keppiä oltu suostuttu heittämään alas kenellekään muulle kuin minulle,
selvästi osoitti, että tämä hyvä teko oli tarkoitettu juuri minulle.
Minä otin kauniit rahat, katkaisin kepin, palasin pengermälle, katselin
ikkunaa ja näin siitä pistävän esiin aivan valkoisen käden, joka
nopeasti sen avasi ja jälleen sulki. Siitä me ymmärsimme tai olimme
ymmärtävinämme, että joku tuossa talossa asuva nainen oli tehnyt
meille tämän hyvän työn, ja niin me kiitollisuutemme osoitukseksi
tervehdimme maurilaiseen tapaan kumartamalla päätämme, taivuttamalla
syvään vartaloamme ja laskemalla käsivarret rinnalle. Pian senjälkeen
samasta ikkunasta pistettiin ulos ruokokepin kappaleista tehty pieni
risti, joka sitten kohta jälleen vedettiin sisään. Tämä merkki
vahvisti meidän ajatustamme, että tuossa talossa varmaan oli orjana
joku kristitty nainen ja että hän oli tehnyt meille tämän hyvän työn,
mutta käden valkeus ja näkemämme rannerenkaat estivät meitä sittenkin
niin ajattelemasta, ja me otaksuimme, että nainen varmaan oli joku
uskostaan luopunut kristitty. Sellaisia heidän omat isäntänsä aivan
yleisesti ottavat laillisiksi aviovaimoikseen ja pitävät sitä vielä
onnenakin, sillä heidän mielestään he ovat parempia kuin heidän oman
kansansa naiset. Kaikki meidän arvelumme olivat kumminkin hyvin
kaukana asian todellisuudesta. Mutta tästä lähtien meidän ainoana
huvinamme oli katsella ylös ikkunaan, mihin ruokokeppi oli ilmaantunut
toivon tähdeksi, ja pitää sitä omana johtotähtenämme. Kului kumminkin
kaksi viikkoa, joiden aikana emme nähneet keppiä, ei kättä eikä
mitään muutakaan merkkiä. Vaikka me tänä aikana yritimme kaikella
uutteruudella saada tietää, kuka tuossa talossa asui ja oliko siellä
joku uskostaan luopunut kristitty nainen, emme löytäneet ketään, joka
olisi voinut meille sanoa muuta kuin että talossa asui ylhäinen ja
rikas mauri nimeltä Hadshi Murad, Patan linnan entinen päällikkö,
mikä virka heidän keskuudessaan on erittäin korkea. Mutta sitten, kun
kaikkein vähimmin osasimme odottaa sieltä satavan lisää cianeja, näimme
äkkiarvaamatta taas ilmaantuvan ikkunaan ruokokepin ja siihen sidotun
vaatekappaleen, jossa oli entistä suurempi solmu, ja tämä tapahtui
samoinkuin edellisellä kerralla sellaiseen aikaan, jolloin vankilan
piha oli autio ja tyhjä. Me uudistimme tekemämme kokeen; kaikki muut
menivät ennen minua, mutta keppiä ei annettu kenellekään heistä, vaan
se pudotettiin vasta, kun minä tulin luo. Minä avasin solmun ja löysin
siitä neljäkymmentä Espanjan dukaattia sekä arabiankielisen kirjeen,
ja kirjeen loppuun oli piirretty iso risti. Minä suutelin ristiä,
otin dukaatit ja palasin pengermälle. Me tervehdimme jälleen kaikki
kunnioittavasti, käsi ilmaantui taas näkyviin, minä selitin eleillä,
että aioin lukea kirjeen, ja ikkuna suljettiin. Me seisoimme siinä
hämmästyneinä ja iloisina siitä, mitä oli tapahtunut, ja, kun kukaan
meistä ei osannut arabiaaa, halumme oli suuri saada tietää kirjeen
sisältö, mutta vielä suurempi oli vaikeus, kun etsimme sellaista
henkilöä, joka sen meille lukisi. Vihdoin päätin turvautua erääseen
luopioon, Murciasta kotoisin olevaan mieheen, joka oli vakuuttanut
olevansa hyvä ystäväni ja oli kahden kesken ollessamme antanut minulle
pantin, joka velvoitti häntä säilyttämään omana tietonaan kaikki
hänelle uskomani salaisuudet. Muutamat uskonluopiot näet ottavat
yleisesti, kun heillä on aikomus palata kristittyjen maahan, mukaansa
joidenkin ylhäisten orjien todistuksia, joissa nämä todistavat, niin
hyvin kuin voivat, että tämä uskonluopio on kunnon mies, että hän on
aina tehnyt hyvää kristityille ja että hän haluaa paeta ensimmäisessä
tarjoutuvassa tilaisuudessa. Muutamat hankkivat itselleen sellaisia
todistuksia rehellisissä aikeissa, mutta toiset käyttävät niitä miten
sattuu ja miten heille on edullisinta: jos näet lähtevät ryöstöretkille
johonkin kristittyyn maahan ja sattuvat joutumaan haaksirikkoon tai
vangeiksi, niin he ottavat esiin todistuksensa ja sanovat näistä
papereista käyvän ilmi, missä aikeissa olivat tulleet, että heillä
oli aikomus jäädä kristittyjen maahan ja että he siitä syystä olivat
saapuneet toisten turkkilaisten kanssa näiden lähtiessä sotaretkelle.
Siten he välttävät ensimmäisen heitä kohtaavan kiivauden ja pääsevät
sovintoon kirkon kanssa joutumatta kokemaan mitään pahaa, palaavat
sitten tilaisuuden sattuessa Berberiaan ja ovat aivan samanlaisia kuin
ennen. Toiset taas käyttävät ja hankkivat itselleen näitä papereita
hyvässä tarkoituksessa ja jäävät kristittyjen maahan. Eräs sellainen
uskonluopio oli tämä minun ystäväni. Hänellä oli meiltä kaikilta
saatuja todistuksia, joissa me suosittelimme häntä parhaamme mukaan,
ja maurit, jos olisivat nämä paperit löytäneet, olisivat varmaan
polttaneet hänet elävältä. Minä sain tietää, että hän osasi erittäin
hyvin arabiankieltä, eikä ainoastaan puhua, vaan myös kirjoittaa.
Ennenkuin asiani hänelle täydellisesti ilmaisin, pyysin häntä kuitenkin
lukemaan tuon kirjeen, jonka sanoin sattumalta löytäneeni jostakin
loukosta makuusuojassani. Hän avasi sen, silmäili sitä ja otti siitä
selkoa pitkän aikaa mutisten jotakin hampaittensa lomitse. Minä kysyin
häneltä, ymmärsikö hän sen; hän vastasi hyvin ymmärtävänsä ja pyysi
minua, jos halusin, että hän sen minulle kääntäisi sanasta sanaan,
antamaan mustetta ja kynää, jotta hän voisi suorittaa työn paremmin.
Me annoimme hänelle, mitä hän pyysi, hän käänsi kirjettä hiljalleen ja
saatuaan sen valmiiksi sanoi:
— Kaikki, mitä tässä on espanjaksi kirjoitettu, vastaa kirjaimellisesti
maurilaisen kirjeen sisältöä, ja huomattava on, että kaikkialla, missä
on kirjoitettu _Lela Marien_, tarkoitetaan _Neitsyt Mariaa_.
Me luimme kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
»Kun minä olin pieni tyttö, oli isälläni orjatar, joka opetti
minulle kristityn _salá_n äidinkielelläni ja kertoi minulle paljon
Lela Marienista. Tämä kristitty nainen kuoli, ja minä tiedän, ettei
hän joutunut ikuiseen tuleen, vaan Allahin luo, sillä minä olen
jälkeenpäin nähnyt hänet kaksi kertaa ja hän on sanonut minulle, että
minun pitäisi lähteä kristittyjen maahan näkemään Lela Marienia, joka
minusta paljon pitää. Mutta minä en tiedä, kuinka sinne pääsen: minä
olen nähnyt paljon kristittyjä tästä ikkunasta, mutta kukaan muu kuin
sinä ei ole näyttänyt minusta ritarilta. Minä olen hyvin kaunis ja
naimaton, ja minulla on paljon rahoja mukaan otettavaviksi, harkitse
nyt, voitko järjestää niin, että pääsemme lähtemään, niin saat minut
vaimoksesi; jos haluat, kun ehdimme perille; mutta ellet halua, ei
sekään haittaa, sillä Lela Marien kyllä antaa minulle sen, jonka
kanssa menen naimisiin. Minä olen tämän kirjoittanut; harkitse sinä,
kenelle annat sen luettavaksi; älä luota kehenkään mauriin, sillä he
ovat kaikki petollisia. Tämä minua kovin huolestuttaa, ja toivoisin
oikeastaan, ettet ilmaisisi asiaa kenellekään; jos näet isäni saa sen
tietää, niin hän antaa kohta heittää minut kaivoon ja peittää kivillä.
Minä panen ruokokeppiin langan; sido vastaus siihen, ja ellet osaa
kirjoittaa arabiankieltä, ilmoita asia eleillä; Lela Marien kyllä pitää
huolen siitä, että minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Hän ja Allah sinua
varjelkoot ja samoin tämä risti, jota minä suutelen monet kerrat, sillä
niin minua opetti orjanainen».
Ymmärrätte hyvin, hyvät naiset ja herrat, että meillä oli syytä
ihmetellä ja iloita tämän kirjeen sisällyksestä; ja ihmettely
samoinkuin ilokin oli niin suuri, että luopio ymmärsi, ettei tätä
paperia ollut löydetty sattumalta, vaan että se todella oli kirjoitettu
jollekin meistä. Siksi hän pyysi meitä siinä tapauksessa, että hänen
arvelunsa oli oikea, luottamaan häneen ja ilmaisemaan asian hänelle,
sillä hän tahtoi uskaltaa henkensä, jotta pääsisimme vapaiksi. Niin
sanoen hän otti povestaan metallisen ristiinnaulitun kuvan ja runsaita
kyyneliä vuodattaen vannoi sen Jumalan nimessä, jota tuo kuva esitti
ja johon hän, vaivainen syntinen, hartaasti ja lujasti uskoi, olevansa
meille uskollinen ja pitävänsä omana tietonaan kaikki, mitä halusimme
hänelle ilmoittaa; hän näet sanoi otaksuvansa ja melkein varmaan
aavistavansa, että me saisimme vapautemme takaisin hänen avullaan, joka
oli tuon kirjeen kirjoittanut, ja että hän itsekin näkisi toiveensa
toteutuvan, nimittäin pääsevänsä takaisin äitinsä, pyhän kirkon
helmaan, josta hän oli tietämättömyytensä ja synnillisyytensä tähden
erotettu ja leikattu pois kuin mädäntynyt jäsen. Luopio sanoi kaiken
tuon vuodattaen niin paljon kyyneliä ja osoittaen niin syvää katumusta,
että me kaikki yksimielisesti suostuimme ja päätimme ilmoittaa hänelle
koko asian; ja niin me selitimme hänelle kaikki, mitään salaamatta. Me
näytimme hänelle pienen ikkunan, johon ruokokeppi tapasi ilmaantua, hän
pani talon merkille ja lupasi erikoisen huolellisesti ottaa selville,
keitä talossa asui. Me sovimme myös siitä, että olisi hyvä vastata
maurilaisnaisen kirjeeseen, ja nyt, kun meillä oli henkilö, joka osasi
sen tehdä, luopio kirjoitti heti paperiin, mitä minä hänelle sanelin,
ja siinä olivat täsmälleen nämä sanat, jotka nyt teille lausun. Voin
niin sanoa, sillä kaikesta, mitä minulle silloin tapahtui tärkeätä, ei
ole mitään häipynyt mielestäni eikä tule häipymäänkään niin kauan kuin
elän. Maurilaisnaiselle kirjoitettu vastaus oli siis seuraavanlainen:
»Totinen Allah sinua suojelkoon, valtiattareni, ja se siunattu Marien,
joka on totinen Jumalan äiti ja on tuonut sinun sydämeesi ajatuksen,
että sinun tulee lähteä kristittyjen maahan, koska hän sinua rakastaa.
Rukoile sinä häntä, että hän suvaitsee ilmoittaa sinulle, kuinka
voit toteuttaa, mitä hän käskee sinun tehdä, sillä hän on niin hyvä,
että hän varmasti sen tekee. Omasta puolestani ja kaikkien niiden
kristittyjen puolesta, jotka ovat täällä minun kanssani, minä lupaan,
että teemme sinun hyväksesi, mitä suinkin voimme, vaikka se maksaisi
henkemme. Muista kirjoittaa minulle ja ilmoittaa, mitä aiot tehdä,
niin minä vastaan sinulle aina, sillä suuri Allah on antanut meille
erään kristityn orjan, joka osaa puhua ja kirjoittaa sinun kieltäsi
niin hyvin kuin tästä kirjeestä näet. Sinä siis voit pelkäämättä
ilmoittaa meille, mitä ikänä tahdot. Mitä tulee siihen, että sanot
rupeavasi vaimokseni, jos pääset kristittyjen maahan, lupaan puolestani
sen sinulle hyvänä kristittynä, ja tiedä, että kristityt täyttävät
lupauksensa paremmin kuin maurit. Allah ja hänen äitinsä Marien
suojelkoot sinua, valtiattareni.»
Kun tämä kirje oli kirjoitettu ja sinetöity, odotin kaksi päivää,
kunnes vankilan piha oli tyhjä, kuten edellisillä kerroilla, ja lähdin
sitten, kuten tavallisesti, kävelemään pengermälle nähdäkseni, tulisiko
ruokokeppi näkyviin; eikä kauan kestänytkään, kun se jo ilmaantui.
Vaikka en voinut erottaa, kuka sen pisti ulos, minä sen huomattuani
näytin kirjettä kuin osoittaakseni, että keppiin oli sidottava lanka;
mutta se olikin siihen jo sidottu, minä kiinnitin siihen kirjeen,
ja aivan pian ilmestyi jälleen näkyviin meidän toivontähtemme ja
siihen sidottu solmu, joka oli kuin valkoinen rauhanlippu. Se
pudotettiin alas, minä otin sen ja löysin vaatteen sisästä enemmän kuin
viisikymmentä dukaattia, kaikenlaisia kulta- ja hopearahoja, jotka
tekivät ilomme enemmän kuin viisikymmenkertaiseksi ja vahvistivat
toivoamme, että saisimme vapautemme takaisin. Samana iltana luopiomme
palasi ja sanoi saaneensa tietää, että tuossa talossa asui sama mauri,
josta meille oli kerrottu, nimeltään Hadshi Murad, aivan suunnattoman
rikas mies, jolla oli yksi ainoa tytär, koko hänen omaisuutensa
perijätär, että tämä koko kaupungin yleisen mielipiteen mukaan oli
Berberian kaunein nainen ja että monet sinne saapuneet varakuninkaat
olivat pyytäneet häntä puolisokseen hänen kumminkaan suostumatta
missään tapauksessa menemään naimisiin. Luopiomme oli saanut vielä
tietää, että hänellä oli ollut kristitty orjatar, joka kumminkin oli jo
kuollut. Kaikki tämä sopi hyvin siihen mitä olimme kirjeestä lukeneet.
Me ryhdyimme nyt heti luopion kanssa neuvottelemaan, miten
menettelisimme voidaksemme viedä mukanamme maurilaisnaisen ja päästä
kaikin kristittyjen maahan, ja vihdoin sovimme siitä, että toistaiseksi
odottaisimme uutta tiedonantoa Zoraidalta, — se näet oli hänen nimensä,
vaikka hän nyt haluaa olla nimeltään Maria — sillä me ymmärsimme aivan
hyvin, että juuri hän, eikä kukaan muu, tulisi hankkimaan meille
mahdollisuuden selviytyä kaikista näistä vaikeuksista. Kun olimme siitä
sopineet, sanoi luopio, ettei meidän tarvinnut olla huolissamme, sillä
hän toimittaisi meidät vapaiksi, vaikka joutuisi vaaraan menettää
henkensä. Vankilan pihalla oli neljänä päivänä väkeä, ja se oli syynä
siihen, ettei ruokokeppi ilmaantunut näkyviin sinä aikana, mutta tuon
ajan kuluttua ja pihan ollessa taas autiona samoinkuin aikaisemmin se
ilmaantui jälleen ikkunaan, ja siihen oli sidottu niin suuri nyytti,
että siitä voi toivoa koituvan jotakin erinomaista. Keppi ja nyytti
heitettiin minun eteeni, ja minä löysin siitä uuden kirjeen ja sata
kultadukaattia eikä mitään muuta rahaa. Luopio oli siinä läsnä, me
annoimme hänelle kirjeen luettavaksi makuuhuoneessamme, ja hän sanoi
sen sisältävän seuraavaa:
»Minä en tiedä, herrani, kuinka voin järjestää asia niin, että pääsemme
Espanjaan, eikä Lela Marien ole minulle sitä sanonut, vaikka olen
häneltä sitä kysynyt. Mahdollista on vain, että minä annan teille
tästä ikkunasta niin paljon kultarahoja kuin suinkin; ostakaa niillä
vapaiksi itsenne ja ystävänne, ja lähteköön yksi teistä kristittyjen
maahan, ostakoon sieltä aluksen ja tulkoon noutamaan toisia. Minut
löydetään isäni puutarhasta, joka sijaitsee Babazon-portin luona
meren rannalla, missä tulen oleskelemaan koko tämän kesän isäni ja
palvelusväkeni kanssa. Sieltä te voitte yön aikana mitään pelkäämättä
minut noutaa ja viedä alukseen; ja muista, että sinun tulee ottaa minut
vaimoksesi; ellet sitä tee, niin minä pyydän Marienia rankaisemaan
sinua. Ellet luota kehenkään niin, että voisit lähettää hänet hakemaan
alusta, osta itsesi vapaaksi ja lähde itse; minä näet tiedän, että
sinä tulet takaisin varmemmin kuin kukaan muu, koska olet ritari ja
kristitty. Hanki itsellesi selko, missä puutarha sijaitsee, ja sinun
jälleen kävellessäsi täällä edestakaisin minä siitä tiedän, että olet
yksin vankilan pihalla, ja annan sinulle paljon rahaa. Allah varjelkoon
sinua, herrani.»
Sellainen oli toisen kirjeen sanamuoto ja sisällys, ja kuuntelijat
olivat tuskin saaneet sen tietää, kun jokainen tarjoutui
vapaaksiostettavaksi ja lupasi täsmällisesti lähteä matkaan ja taas
palata. Minäkin tarjouduin niin tekemään, mutta luopio vastusti kaikkea
tätä sanoen, ettei hän missään tapauksessa suostuisi siihen, että
joku pääsisi vapaaksi ennen kaikkia toisia, sillä kokemus oli hänelle
opettanut, kuinka huonosti vapautetut pitivät orjuudessa antamiaan
lupauksia. Ylhäiset orjat näet olivat usein koetelleet tätä keinoa
ja ostaneet vapaaksi jonkun, jonka piti matkustaa Valenciaan tai
Mallorcaan, rahoja mukanaan, voidakseen varustaa aluksen ja palata
noutamaan niitä, jotka olivat ostaneet hänet vapaaksi; mutta sellaiset
miehet eivät olleetkaan palanneet, sillä saavutettu vapaus ja pelko,
että sen jälleen menettäisivät, häivytti heidän muististaan kaikki
sitoumukset. Osoittaakseen todeksi, mitä oli meille sanonut, hän kertoi
meille lyhyesti, kuinka juuri siihen aikaan oli käynyt muutamien
kristittyjen ritarien, merkillisimmän tapauksen, mitä milloinkaan oli
sattunut niillä seuduilla, missä kuitenkin alinomaa tapahtui mitä
kauheimpia ja merkillisimpiä asioita. Hänen lopullinen mielipiteensä
oli, että nyt voitiin ja tulikin menetellä vain siten, että rahat,
jotka oli ajateltu käyttää jonkun kristityn lunnaiksi, annettaisiin
hänelle, jotta hän niillä ostaisi Algeriassa aluksen sanoen syyksi,
että aikoi ruveta kauppiaaksi ja ryhtyä harjoittamaan kauppaa
Tetuanissa ja läheisillä rannikoilla, ja että hänen päästyään aluksen
omistajaksi voitaisiin helposti tehdä suunnitelma, kuinka heidät
kaikki saataisiin vankilasta pois ja alukseen. Se kävisi päinsä sitä
helpommin, jos maurilaisnainen, kuten hän itse sanoi, antaisi rahoja
heidän kaikkien lunnaiksi, sillä heidän päästyään vapaiksi olisi mitä
helpointa nousta alukseen vaikka keskellä päivää. Suurin vaikeus oli
hänen sanojensa mukaan siinä, etteivät maurit salli kenenkään luopion
ostaa tai omistaa alusta, ellei se ole merirosvousta varten tarkoitettu
suuri laiva; he näet pelkäävät, että aluksen ostaja, varsinkin, jos
hän on espanjalainen, haluaa saada sen vain lähteäkseen kristittyjen
maahan; mutta tästä pulasta hän kumminkin arveli pääsevänsä siten,
että eräs Tangerista kotoisin oleva mauri tulisi osakkaaksi alusta
ostettaessa ja kauppavoittoa jaettaessa ja että hänen tällä keinolla
onnistu saada omakseen alus, minkä tapahduttua kaikki muu seuraisi
itsestään. Vaikka minusta ja tovereistani olisi tuntunut paremmalta
lähettää joku hakemaan Mallorcasta, niinkuin maurilaisnainen oli
ehdottanut, emme kumminkaan uskaltaneet vastustella luopiota, sillä
pelkäsimme, että hän, ellemme tehneet niinkuin hän sanoi, ilmiantaisi
meidät ja saattaisi hengenvaaraan ilmaisemalla neuvottelut Zoraidan
kanssa, jonka edestä me kaikki olisimme olleet valmiit antamaan
henkemme. Päätimme siis jättää itsemme Jumalan ja luopion huomaan ja
lähetimme kohta Zoraidalle vastauksen sanoen, että tulisimme tekemään
kaikki, mihin hän meitä kehoitti, sillä hän oli suunnitellut asian
niin hyvin kuin Lela Marien sen oli hänelle ilmoittanut, ja hänestä
yksin riippui, siirrettiinkö aikeen toteuttaminen tuonnemmaksi,
vai pantiinko se kohta täytäntöön. Minä tarjouduin jälleen hänen
miehekseen, ja seuraavana päivänä, kun vankilan piha sattui olemaan
tyhjänä, Zoraida antoi meille monessa eri erässä ruokokepin ja siihen
sidotun nyytin avulla tuhat kultadukaattia ja kirjeen, jossa ilmoitti
seuraavana dshumana, t.s. perjantaina, muuttavansa isänsä huvilaan ja
ennen lähtöään antavansa meille vielä lisää rahoja; elleivät nekään
riittäisi, piti meidän toimittaa hänelle siitä tieto, ja hän hankkisi
meille niin paljon kuin halusimme; hänen isällään näet oli niin paljon
rahaa, ettei hän summaa kaipaisi, sitä vähemmän, kun Zoraidan hallussa
olivat kaikki avaimet.
Me annoimme heti viisisataa dukaattia luopiolle aluksen ostamista
varten, kahdellasadalla minä ostin itseni vapaaksi antamalla rahat
eräälle Valenciasta kotoisin olevalle kauppiaalle, joka siihen aikaan
oleskeli Algeriassa ja osti minut kuninkaalta vapaaksi mennen takuuseen
minusta ja antaen sanansa siitä, että suorittaisi lunnaat kohta, kun
seuraava laiva saapuisi Valenciasta. Jos näet hän olisi maksanut rahat
heti, niin se olisi voinut kuninkaassa herättää epäluuloa, että lunnaat
olivat jo kauan olleet Algeriassa, vaikka kauppias oli ne salannut
tehdäkseen niillä kauppoja. Sanalla sanoen, minun herrani oli niin
ahne, etten missään tapauksessa uskaltanut antaa maksaa rahoja heti.
Torstaina, sen perjantain edellisenä päivänä, jolloin kauniin
Zoraidan oli määrä lähteä puutarhaan, hän antoi meille taas tuhat
dukaattia ja ilmoitti lähdöstään pyytäen minua vapaaksi päästyäni
heti ottamaan selkoa hänen isänsä puutarhasta ja joka tapauksessa
hankkimaan itselleni tilaisuutta päästä sinne häntä kohtaamaan. Minä
vastasin hänelle lyhyesti, että tulisin niin tekemään, ja kehoitin
häntä muistamaan sulkea meidät Lela Marienin suosioon kaikilla niillä
rukouksilla, jotka kristitty orjanainen oli hänelle opettanut. Kun tämä
oli tehty, järjestettiin niin, että kolme tovereistani lunastettiin
vapaiksi, jotta he pääsisivät ulos vankilasta ja myös siksi, etteivät
he, jos näkisivät minun päässeen vapaaksi ja itse jäävänsä yhä
orjuuteen, vaikka rahoja oli riittävästi, siitä katkeroituisi ja
perkeleen houkuttelemina tekisi jotakin, mikä saattaisi olla Zoraidalle
turmioksi. Vaikka näet se seikka, että tunsin heidät hyviksi miehiksi,
saattoi viihdyttää tätä pelkoani, en kumminkaan tahtonut saattaa koko
yritystä vaaranalaiseksi, ja niin minä annoin lunastaa heidät vapaiksi
samalla tavalla kuin olin lunastanut vapaaksi itseni, koko rahasumma
jätettiin kauppiaalle, jotta hän voi varmasti ja turvallisesti mennä
vastuuseen maksusta, mutta me emme suinkaan ilmaisseet hänelle
neuvottelujamme ja salaisuuttamme, sillä vaara oli liian suuri.
Yhdesviidettä luku,
jossa vapautunut orja jatkaa kertomusta kohtaloistaan.
Ei ollut ehtinyt kulua kahta viikkoa, kun luopiomme oli jo ostanut
varsin hyvän aluksen, johon mahtui neljäkymmentä henkeä. Tehdäkseen
yrityksen onnistumisen varmemmaksi ja saadakseen sen näyttämään
varsin luvalliselta hän päätti matkustaa, kuten sitten matkustikin,
erääseen Sargel-nimiseen paikkaan, joka sijaitsee kolmenkymmenen
peninkulman päässä Algeriasta Oraniin päin ja jossa harjoitetaan
vilkasta kauppaa kuivatuilla viikunoilla. Hän teki tämän matkan pari
kolme kertaa mainitsemansa tagarinon seurassa. Tagarinoiksi nimitetään
Berberiassa Aragoniasta kotoisin olevia maureja, ja granadalaisia
nimitetään mudyareiksi; Fezin kuningaskunnassa viimeksimainitut
saavat nimen elches, ja heitä kuningas etupäässä käyttää sotilainaan.
Sanon siis, että luopio joka kerta sinne saapuessaan tai sieltä
lähtiessään ankkuroi aluksensa erääseen poukamaan, joka ei ollut kahden
jousenkantaman päässä puutarhasta, missä Zoraida odotti, ja siellä
hän tapasi tahallaan suorittaa maurilaisten soutajien kanssa joko
muhamettilaisen rukouksen tai tehdä piloillaan, mitä aikoi myöhemmin
tehdä täydellä todella: meni Zoraidan puutarhaan ja pyysi häneltä
hedelmiä, ja neidon isä antoi niitä hänelle, vaikka ei häntä tuntenut.
Luopion tarkoitus oli, kuten hän myöhemmin minulle ilmoitti, oli päästä
puhuttelemaan Zoraidaa ja sanomaan hänelle, että hän minun käskystäni
veisi hänet kristittyjen maahan, joten hän voi olla iloinen ja
rauhallinen. Mutta se ei käynyt koskaan päinsä, sillä maurilaisnaiset
eivät tule milloinkaan kenenkään maurin tai turkkilaisen näkyviin,
ellei heidän miehensä tai isänsä heitä siihen velvoita; kristittyjen
vankien kanssa he sitävastoin seurustelevat ja ovat yhteydessä
enemmänkin kuin oikeastaan on viisasta. Minä puolestani olisin ollut
pahoillani, jos luopio olisi päässyt hänen puheilleen, sillä hän olisi
ehkä säikähdyttänyt neidon, kun tämä olisi huomannut luopion olevan
selvillä hänen asioistaan. Mutta Jumala, joka sääti toisin, ei sallinut
luopiomme hyvän tarkoituksen toteutuvan.