ammatin, isämme syleili meitä kaikkia ja järjesti mainitsemassaan
lyhyessä ajassa kaikki, mitä oli luvannut, antoi meille kullekin
osuutemme, joka, mikäli muistan, oli kolmetuhatta dukaattia selvää
rahaa (eräs setämme näet osti koko maatilan maksaen sen käteisellä,
jottei se joutuisi pois suvusta), ja jo samana päivänä sanoimme kaikki
hyvästi rakkaalle isällemme. Koska minusta näytti säälimättömältä
jättää vanha isä niin vähiin varoihin, taivutin hänet vielä samana
päivänä ottamaan osakseni tulleista kolmestatuhannesta kaksituhatta
dukaattia, sillä loppu riitti minulle niiden varusteiden hankkimiseen,
joita sotilas tarvitsee. Esimerkkiäni noudattaen veljenikin antoivat
hänelle kumpikin tuhat dukaattia, joten isäni sai pitää neljätuhatta
dukaattia puhdasta rahaa ja lisäksi kolmetuhatta, minkä arvoinen
nähtävästi oli hänelle jäänyt osa omaisuutta, jota hän ei tahtonut
myydä, vaan säilyttää kiinteimistönä. Niin me siis sanoimme jäähyväiset
hänelle ja mainitulle sedällemme, kaikki sangen liikutettuina ja
kyynelet silmissä. He kehoittivat meitä antamaan heille tietoa
onnellisista tai onnettomista kohtaloistamme niin usein kuin meille
suinkin tarjoutuisi siihen tilaisuutta. Me lupasimme, ja heidän
meitä syleiltyään ja annettuaan meille siunauksensa yksi meistä
lähti Salamancaan, toinen Sevillaan ja minä Alicanteen, missä sain
kuulla, että siellä oli eräs genovalainen alus, joka otti parhaillaan
villalastia Genovaan.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi kaksikolmatta vuotta siitä, kun minä
lähdin isäni kodista. Vaikka olen kirjoittanut muutamia kirjeitä, en
ole kaikkina näinä vuosina saanut minkäänlaista tietoa isästäni enempää
kuin veljistänikään; mutta nyt kerron lyhyesti, mitä minulle on tänä
kuluneena aikana tapahtunut. Minä astuin laivaan Alicantessa, saavuin
onnellisen matkan jälkeen Genovaan, matkustin sieltä Milanoon, missä
hankin itselleni varukset, ja aioin sitten lähteä Piemontiin astuakseni
riveihin; mutta ollessani jo matkalla Alessandria della Pagliaan[25]
sain kuulla, että suuri Alban herttua oli marssimassa Flanderiin. Minä
muutin suunnitelmaa, lähdin hänen mukaansa, palvelin hänen joukoissaan
niissä taisteluissa, jotka hän suoritti, olin läsnä, kun kreivit Egmont
ja Horn mestattiin, ja pääsin vänrikiksi Guadalajarasta kotoisin olevan
kuuluisan päällikön Diego de Urbinan komennuksessa. Vähän aikaa sen
jälkeen kuin olin saapunut Flanderiin, tuli tieto liitosta, jonka hänen
pyhyytensä paavi Pius viides, nyt autuas vainaja, oli tehnyt Venezian
ja Espanjan kanssa yhteistä vihollista turkkilaista vastaan, joka
siihen aikaan oli laivastollaan valloittanut kuuluisan Kypron saaren;
saari oli ollut venezialaisten hallussa, ja sen menettäminen oli surkea
ja onneton tapaus.
Saatiin varma tieto siitä, että tämän liiton johtajana oli jalosukuinen
Don Juan d'Austria, oivallisen kuninkaamme Don Felipen velipuoli, ja
aivan yleisesti puhuttiin niistä valtavista sotavarustuksista, jotka
olivat tekeillä. Kaikki tämä innosti ja kiihoitti sotaista mieltäni
ja haluani saada ottaa osaa tulossaolevaan taisteluun, ja minä,
vaikka oli toiveita, vieläpä melkein varma lupauskin, että pääsisin
ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa ylenemään kapteeniksi,
tahdoin siitä huolimatta jättää kaikki ja lähteä Italiaan, minne
sitten lähdinkin. Minun onnekseni Don Juan d'Austria oli vastikään
saapunut Genovaan ollen matkalla Napoliin liittyäkseen laivastoineen
Venezian laivastoon, kuten hän sitten teki Messinassa. Sanalla sanoen,
minä otin osaa tuohon onnelliseen taisteluun jo jalkaväen kapteeniksi
ylenneenä, mihin kunniakkaaseen virkaan minut oli johdattanut pikemmin
hyvä onneni kuin oma ansioni. Ja tuo päivä, joka oli kristikunnalle
ylen onnellinen, koska silloin vapautuivat maailma ja kaikki sen
kansat siihen saakka vallinneesta harhaluulosta, että turkkilaiset
muka olivat voittamattomia merellä, tuona päivänä, sanon minä
jolloin ottomaanien ylpeys ja kopeus murrettiin, minä yksin olin
onneton kaikkien onnellisten joukossa (onnellisempia näet olivat ne
kristityt, jotka taistelussa kaatuivat, kuin ne, jotka jäivät eloon
ja voittajiksi), sillä sen sijaan, että olisin voinut toivoa, jos
olisin elänyt roomalaisten ajalla, saavani jonkin meriseppelen,[26]
jouduin tuota kunniakasta päivää seuranneena yönä vangiksi, ja käsiini
ja jalkoihini pantiin raudat. Se tapahtui seuraavalla tavalla. Kun
Algerian kuningas Uchali, uskalias ja hyväonninen merirosvo, oli
hyökännyt maltalaisen päällikön aluksen kimppuun ja vallannut sen, niin
että ainoastaan kolme ritaria jäi laivalla henkiin ja hekin vaikeasti
haavoitettuina, niin Juan Andrean amiraalilaiva,[27] jossa minä
komppaniani kanssa olin, riensi sitä auttamaan, ja minä, tehden mitä
tuli tehdä sellaisessa tilaisuudessa, hyppäsin vihollisen laivaan, joka
samassa irtautui siitä aluksesta, jonka kimppuun oli hyökännyt, joten
sotilaani eivät voineet minua seurata ja minä olin yksinäni vihollisten
keskellä, joita en kyennyt vastustamaan, koska heitä oli niin paljon;
niin minä jouduin moneen kertaan haavoittuneena heidän käsiinsä. Ja
koska, kuten te, hyvät herrat, varmaan olette kuulleet, Uchali pääsi
pakenemaan koko laivueensa kanssa, täytyi minun jäädä hänen vangikseen,
ja niin minä olin ainoa surullinen niin monien iloisten joukossa ja
ainoa orja niin monien vapaitten joukossa, sillä sinä päivänä paasi
viisitoistatuhatta kristittyä, jotka kaikki olivat soutajaorjina
turkkilaisessa laivastossa, takaisin ikävöimäänsä vapauteen. Minut
vietiin Konstantinopoliin, missä suurturkki Selim nimitti minun
herrani amiraaliksi, koska hän oli tehnyt tehtävänsä taistelussa ja
oli urhoollisuutensa osoitukseksi tuonut mukanaan Maltan ritarikunnan
sotalipun. Seuraavana vuonna, vuonna 1572, minä olin Navarinon luona
soutajana amiraalilaivassa, jonka nimi oli _Kolme Lyhtyä_. Siellä minä
näin ja huomasin, kuinka jätettiin käyttämättä tarjoutuva tilaisuus
vallata satamassa Turkin koko laivasto, sillä kaikki merisotilaat ja
janitshaarit, jotka laivastossa palvelivat, otaksuivat aivan varmaan,
että heidän kimppuunsa hyökättäisiin itse satamassa, ja pitivät siitä
syystä varusteensa ja pasamakinsa, t.s. jalkineensa, varalla voidakseen
heti paeta maihin hyökkäystä odottamatta; niin kovin he pelkäsivät
meidän laivastoamme. Mutta taivaan tahdosta kävi toisin, ei suinkaan
senvuoksi, että meikäläisiä johtava kenraali olisi tehnyt itsensä
vikapääksi johonkin virheeseen tai laiminlyöntiin, vaan kristikunnan
syntien tähden ja siksi, että Jumala tahtoo ja sallii erilaisten
vitsausten meitä aina kurittavan. Sitten Uchali vetäytyi Modoniin,
lähellä Navarinoa sijaitsevaan saareen, laski väkensä maihin, linnoitti
sataman suun ja pysytteli aivan hiljaa, kunnes Don Juan kääntyi kotiin.
Tällä retkellä valloitettiin eräs kaleeri, jonka nimi oli _Saalis_
ja jonka päällikkönä oli kuuluisan merirosvon Barbarossan poika.
Sen valtasi napolilaisten amiraalilaiva nimeltä _Naarassusi_, jota
johti tuo sodan ukonvaaja, joka samalla oli kuin isä sotilailleen,
yrityksissään onnellinen ja milloinkaan voittamaton sotapäällikkö
Don Alvaro de Bazán,[28] Santa Cruzin markiisi. Ja minä mielin tässä
kertoa, mitä tapahtui, kun _Saalis_ valloitettiin. Barbarossan poika
oli niin julma ja piteli vankejaan niin pahoin, että ne, jotka olivat
hänen aluksessaan soutajina, nähdessään Naarassuden käyvän heidän
kimppuunsa ja heidät jo saavuttavan, jättivät kaikki yhtaikaa airot,
kävivät käsiksi kapteeniinsa, joka seisoi komentosillalla kiljuen
heille, että soutaisivat nopeammin, heittivät hänet penkiltä toiselle
peräkeulasta kokkaan saakka ja antoivat hänelle sellaisen kylvyn, että
hän ei ehtinyt paljoa kauemmaksi kuin maston luo, kun hänen sielunsa jo
oli päässyt helvettiin; niin julmasti, kuten sanoin, hän heitä kohteli
ja niin kovin he häntä vihasivat. Me palasimme Konstantinopoliin, ja
seuraavana vuonna, siis vuonna 1573, saatiin siellä kuulla, että Don
Juan oli valloittanut Tunisin, temmannut tämän maan turkkilaisilta,
asettanut Muley Hametin sen hallitsijaksi ja siten tuhonnut kaikki
Muley Hamidan, maailman julmimman ja urhoollisimman maurin toiveet
päästä jälleen sen hallitsijaksi. Tämä menetys pahoitti kovin
suurturkin mieltä, ja niin hän, sillä oveluudella, joka on ominainen
kaikille hänen sukunsa jäsenille, teki rauhan venezialaisten kanssa,
jotka toivoivat sitä paljoa enemmän kuin hän itse, ja seuraavana
vuonna, 1574, hän alkoi piirittää Goletaa ja lähellä Tunisia
sijaitsevaa linnoitusta, jonka Don Juan oli jättänyt puolivalmiiksi.
Kaikissa näissä sodanvaiheissa minä istuin soutajana voimatta
ollenkaan toivoa pääseväni vapaaksi; en ainakaan toivonut saavuttavani
vapautta lunnailla, sillä olin päättänyt olla kirjoittamatta isälleni
onnettomasta kohtalostani.
Vihdoin valloitettiin Goleta ja valloitettiin mainitsemani linnoitus,
joita molempia paikkoja oli taistelemassa seitsemänkymmentaviisituhatta
turkkilaista palkkasoturia sekä maureja ja arabialaisia Afrikasta,
viidettäsataatuhatta miestä, ja tällä suurella sotajoukolla oli niin
paljon ampumavaroja ja niin suuri määrä vallinkaivajia, että he
olisivat voineet paljain käsin ja kourallisittain heittää niin paljon
maata, että Goleta ja toinen linnoitus olisivat siihen peittyneet.
Ensinnä menetettiin Goleta, jota oli siihen saakka pidetty mahdottomana
valloittaa, eivätkä sen menetykseen olleet syynä sen puolustajat
(he näet tekivät sitä puolustaessaan kaikki, mitä heidän tuli tehdä
ja mihin he kykenivät), vaan se seikka, että juoksuhautoja voitiin,
kuten kokemus osoitti, erittäin helposti kaivaa tähän autioon
hiekkaerämaahan. Muuten näet kohdattiin vettä jo kahden vaaksan
syvyydessä, mutta turkkilaiset eivät kohdanneet sitä, vaikka kalvoivat
kolme kyynärää, ja niin he rakensivat, hiekkasäkkejä käyttäen, niin
korkeat vallitukset, että ne kohosivat linnoituksen muureja ylemmäksi,
ja heidän siten ampuessaan korkeammalta ei kukaan voinut pitää puoliaan
ja jatkaa puolustusta.
Yleinen mielipide oli, ettei meikäläisten olisi pitänyt sulkeutua
Goletaan, vaan odottaa maihinnousua avoimella kentällä, mutta
ne, jotka niin sanovat, puhuvat umpimähkään ja oikein tuntematta
sellaisia seikkoja. Koska näet Goletassa ja linnoituksessa oli
tuskin seitsemäätuhatta sotilasta, niin kuinka olisi sellainen
pieni lukumäärä, olivatpa miehet kuinka urhoollisia tahansa, voinut
lähteä avoimelle kentälle ja samalla pitää hallussaan linnoituksia
niin suurta vihollisten lukumäärää vastaan? Ja kuinka olisikaan
mahdollista, ettei linnoitus joudu häviöön, ellei se saa avustusta,
varsinkin, kun niin lukuisat viholliset niin vääjäämättömästi sitä
piirittävät ja lisäksi vielä omassa maassaan? Mutta monet olivat
sitä mieltä, ja niin olin minäkin, että Jumala osoitti Espanjalle
erikoista suosiota ja armoa jättäessään tuhon omaksi tämän ilkitöitten
tyyssijan ja suojan, joka syöjättären, sienen ja hävittävän koin
tavoin raiskasi sinne hyödyttömästi tuhlattuja suunnattomia rahasummia
vain säilyttääkseen muistoa siitä, että ikimuistettava ja voittamaton
Kaarle V oli paikan kerran valloittanut, ikäänkuin olisi tarvinnut
pitää yllä noita kiviröykkiöitä tehdäkseen säilyväksi muiston,
joka elää ja tulee elämään iäti. Linnoituskin menetettiin, mutta
turkkilaiset saivat sen valtoihinsa vain askel askelelta, sillä sitä
puolustavat sotilaat taistelivat niin urhoollisesti ja väistymättä,
että surmasivat heitä vastaan tehdyissä kahdessakymmenessäkahdessa
yleisrynnäkössä enemmän kuin kaksikymmentäviisituhatta vihollista.
Niistä kolmestasadasta meikäläisestä, jotka joutuivat vangeiksi, ei
kukaan ollut haavoittumaton, mikä selvästi ja eittämättömästi todistaa
heidän miehuuttaan ja urhoollisuuttaan ja kuinka hyvin he olivat
puolustaneet ja säilyttäneet heidän hallussaan olevia paikkoja. Tällöin
antautui pieni linnake eli torni, joka oli keskellä lampea ja Don Juan
Zanogueran, Valenciasta kotoisin olevan aatelismiehen ja kuuluisan
soturin päällikkyyden alaisena. Turkkilaiset ottivat vangiksi Goletan
päällikön, Don Pedro Puertocarreron, joka oli tehnyt, mitä suinkin voi,
puolustaessaan linnoitustaan ja pani sen menettämisen niin pahakseen,
että kuoli mieliharmiin ollessaan matkalla Konstantinopoliin, minne
häntä vangittuna kuljetettiin. Samoin otettiin vangiksi uuden
linnoituksen päällikkö Gabrio Serbelloni, milanolainen aatelismies,
mainio insinööri ja erittäin urhoolllnen sotilas. Molemmissa
linnoituksissa kuoli useita huomattavia henkilöitä, muiden muassa
Pagan Doria, johanniittien ritarikunnan jäsen ja jalo mies, jollainen
hän oli todistanut olevansa osoittamalla mitä suurinta auliutta
veljelleen, kuuluisalle Giovanni Andrea Dorialle. Hänen kuolemansa
teki vielä valitettavammaksi se seikka, että hänet surmasivat muutamat
arabialaiset, joiden haltuun hän oli itsensä uskonut havaittuaan
linnoituksen olevan jo mennyttä. Nämä tarjoutuivat kuljettamaan hänet
mauriksi puettuna Tabarcaan, joka on pieni satamapaikka tai varikko,
jota genovalaiset ylläpitävät sillä rannikolla harjoittaessaan siellä
korallinpyyntiä; mutta he katkaisivatkin häneltä kaulan ja veivät hänen
päänsä turkkilaisen laivaston päällikölle, ja niin hän heidän avullaan
todisti oikeaksi kastilialaisen sananparren, että petturia inhotaan,
vaikka petos on mieleinenkin; kerrotaan näet, että amiraali antoi
hirttää tuon lahjan tuojat, koska he eivät olleet jättäneet miestä
hänen käsiinsä elävänä.
Niiden kristittyjen joukossa, jotka joutuivat vankeuteen, kun linnoitus
menetettiin, oli eräs nimeltä Don Pedro de Aguilar, kotoisin joltakin
paikkakunnalta Andalusiasta, en enää oikein tiedä mistä. Hän oli
palvellut linnoituksessa vänrikkinä ja oli merkittävä ja harvinaisen
ymmärtäväinen sotilas sekä erikoisen lahjakas sillä alalla, jota
nimitetään runoudeksi. Minä mainitsen tämän senvuoksi, että hänen
kohtalonsa johdatti hänet minun kaleeriini ja soutupenkkiini ja minun
herrani orjaksi. Ennenkuin mainitusta satamasta lähdimme, tämä ritari
kirjoitti kaksi sonettia, kuin kaksi muistorunoa, toisen Goletan
ja toisen uuden linnoituksen muistoksi. Ja minun täytyy tosiaan ne
teille lukea, sillä osaan ne ulkoa ja uskon, että teille koituu niistä
pikemmin nautintoa kuin ikävyyttä.
Kun vapautunut orja mainitsi Don Pedro de Aguilarin, Don Fernando
katsahti kumppaneihinsa, ja he hymyilivät kaikki kolme. Kun hän sitten
tuli maininneeksi sonetit, eräs heistä sanoi:
— Ennenkuin teidän armonne jatkaa kertomusta, pyydän teitä minulle
sanomaan, miten tuon mainitsemanne Don Pedro de Aguilarin sitten kävi.
— Minä tiedän vain, — vastasi orja — että hän kahden vuoden kuluttua,
jotka hän vietti Konstantinopolissa, pakeni arnautiksi puettuna[29]
erään kreikkalaisen vakoojan kanssa, mutta en tiedä, onko hän päässyt
vapauteen, vaikka uskon niin käyneen, sillä vuotta myöhemmin näin
mainitun kreikkalaisen Konstantinopolissa, voimatta kumminkaan häneltä
tiedustella, kuinka heidän retkensä oli päättynyt.
— Hän pääsi kyllä vapaaksi, — vastasi aatelismies — sillä tuo Don
Pedro on minun veljeni ja elää nyt kotipaikallamme terveenä ja hyvissä
varoissa, on naimisissa ja kolmen lapsen isä.
— Jumalalle olkoon kiitos — sanoi orja — kaikesta hänelle
osoittamastaan armosta, sillä minun nähdäkseni ei maan päällä ole
onnea, jota voitaisiin verrata menetetyn vapauden takaisin saamiseen.
— Muuten — virkkoi aatelismies — minäkin osaan ulkoa veljeni sepittämät
sonetit.
— Lausukaa ne siis, armollinen herra, — sanoi orja sillä te varmaan
osaatte lausua ne paremmin kuin minä.
— Mielelläni; — vastasi aatelismies — Goletan muistoksi sepitetty
sonetti kuuluu näin.
Neljäskymmenes luku,
jossa vapautuneen orjan kertomus jatkuu.
Sonetti.
Oi autuaat, te matalasta maasta
kuin linnut kohositte vapauteen
vuoks hyvyytenne nousten taivaaseen
— ei paina siipiänne tomun saasta.
Te hehkuin vihastanne nuorekkaasta
päin ylväin ryntäsitte melskeeseen,
ja hietikolta syli aavan veen
sai teidän, vihamiesten veren laasta.
Te sotaan sorruitte, mut voimaa murra
ei silti käsistänne kuolon valta
— te voitettuina voiton saitte vasta.
Ja kuolemanne, jota tulee surra,
tuo teille kunniata maailmalta,
ja iäismaineen saatte taivahasta.
— Aivan samoin se on minunkin muistissani sanoi orja.
— Ja linnoituksesta sepitetty, ellen väärin muista, — sanoi aatelismies
— kuuluu näin:
Sonetti.
Nää rauniot, tää seutu hiljainen,
ne haastaa meille vuosisatain kieltä,
ja täällä sielut kolmentuhannen
nous taivaaseen ja autuuden sai sieltä.
He kauan taistelivat uhmaten,
mut turhaan osoittaen urhomieltä;
he uupuivat ja kärkiin peitsien
niin masentuivat ylivoiman tieltä.
Niin, tähän paikkaan liittyy moni taru,
ja murhe huokaa näistä raunioista —
niin paljon aikain mennessä ne näki.
Mut milloinkaan tää mantu kuollut, karu
ei nähnyt ole sankaruutta moista,
kuin osoitti tuo jalo, ylväs väki.
Sonetit herättivät melkoista mieltymystä, vapautunut orja iloitsi
kuulemistaan entistä kumppania koskevista uutisista ja jatkoi
kertomustaan näin:
— Kun siis Goleta ja linnoitus olivat valloitetut, turkkilaiset
ryhtyivät hävittämään Goletaa (linnoitus näet oli niin pahoin
pidelty, ettei siinä ollut mitään hävittämistä) ja voidakseen tehdä
työn nopeammin ja vähemmällä vaivalla miinoittivat paikan kolmesta
kohdasta, mutta mikään miinoista ei kyennyt räjähdyttämään vanhoja
muureja, vaikka niitä pidettiin heikoimpana osana; sitävastoin kaikki,
mitä oli jäänyt jäljelle »Luostariveljen»[30] rakentamasta uudesta
linnakkeesta, sortu maahan aivan helposti. Laivasto palasi sitten
riemuitse vana voittajana Konstantinopoliin, ja muutamia kuukausia
myöhemmin kuoli herrani Uchali, jota mainittu nimellä _Uchali Fartach_,
joka on turkinkielinen nimi ja merkitsee samaa kuin _Syyhyinen luopio_.
Se hän näet todella olikin, ja turkkilaisten keskuudessa on tapana
antaa toisilleen sellaisia liikanimiä jonkin vian tai jonkin hyvän
ominaisuuden mukaan. Tämä johtuu siitä, että heidän keskuudessaan on
ainoastaan neljä sukunimeä, jotka kuuluvat Osmanin hallitsijasuvulle;
muut taas, kuten sanoin, saavat nimensä ja liikanimensä milloin
ruumiillisista vammoistaan, milloin sielullisista hyvistä
ominaisuuksistaan. Mainittu syyhyinen mies oli ollut neljätoista
vuotta suursulttaanin soutajaorjana ja oli täyttänyt neljäviidettä
vuotta, kun luopui kristinuskosta harmistuneena ja kostonhaluisena
siitä, että eräs turkkilainen löi häntä korvalle hänen istuessaan
soutamassa. Hän oli niin urhoollinen, että pääsi, turvautumatta niihin
häpeällisiin keinoihin ja välineihin, joita muut suurturkit yletessään
käyttävät, Algerian kuninkaaksi ja sitten ylipäälliköksi merellä, mikä
on kolmas ylimmistä arvoasteista siinä valtakunnassa. Hän oli kotoisin
Calabriasta, mielenlaadultaan kunnollinen mies, ja kohteli orjiaan
sangen inhimillisesti. Hänellä oli niitä lopulta kolmetuhatta, ja hänen
kuolemansa jälkeen nämä jaettiin, niinkuin hän oli testamentissaan
määrännyt, sulttaanin ja hänen palveluksessaan olevien luopioitten
kesken (sulttaanilla näet on kaikissa kuolemantapauksissa yhtäläinen
perintöoikeus kuin vainajan lapsilla). Minut sai eräs venezialainen
luopio, joka oli joutunut Uchalin vangiksi ollessaan laivapoikana
eräässä aluksessa. Tämä piti hänestä niin paljon, että hänestä
tuli eräs hänen suurimpia suosikkejaan, mutta myös kaikkein julmin
uskonluopio, mitä milloinkaan on nähty. Hänen nimensä oli Hassan Aga,
hän kokosi erittäin suuren omaisuuden ja pääsi Algerian kuninkaaksi.
Minä seurasin häntä sinne Konstantinopolista, varsin tyytyväisenä
siihen, että pääsin niin lähelle Espanjaa, ei siksi, että olisin
ajatellut kenellekään kirjoittaa onnettomasta kohtalostani, vaan
siksi, että saisin nähdä, oliko onni Algeriassa minulle suopeampi
kuin Konstantinopolissa, missä olin jo yrittänyt käyttää tuhatta
eri keinoa päästäkseni pakenemaan, kumminkaan siinä onnistumatta.
Algeriassa minä ajattelin etsiä uusia keinoja saavuttaakseni, mitä
niin hartaasti halusin, sillä vapaaksipääsemisen toivo ei koskaan
sammunut mielestäni, ja ellei siinä, mitä suunnittelin, ajattelin
ja toteutin, menestys vastannut toiveita, en sittenkään menettänyt
rohkeuttani, vaan kuvittelin ja etsin aina jotakin uutta toivetta,
joka saattoi minua tukea, olipa se kuinka vähäinen ja heikko tahansa.
Siten minä säilyin hengissä suljettuna vankilaan eli taloon, jota
turkkilaiset mainitsevat bañon nimellä ja johon he sulkevat kristityt
vangit, kuninkaan ja yksityisten henkilöitten omistamat sekä ne,
joita nimitetään varastovangeiksi, mikä merkitsee, että he kuuluvat
raadille ja että heitä käytetään kaupungissa julkisiin töihin ja muihin
toimiin. Viimeksimainittuun luokkaan kuuluvien orjien on hyvin vaikea
saada takaisin vapauttaan; koska näet he kuuluvat yhteiskunnalle
eikä heillä ole yksityistä isäntää, ei ole ketään, kenen kanssa he
voisivat neuvotella lunnaista, vaikka voisivatkin mitä maksaa. Näihin
bañoihin, kuten sanoin, tapaavat muutamat yksityishenkilötkin tuoda
orjiansa, varsinkin sellaisia, jotka voidaan ostaa vapaiksi, koska
voivat heitä siellä säilyttää hyvässä turvassa ja joutilaina, kunnes
lunnaat saapuvat. Ne kuninkaan orjat, jotka aiota ostaa vapaiksi, eivät
hekään käy työssä muun orjajoukon kanssa, ellei lunnaitten saapuminen
viivästy; jos niin käy, niin heidät pakotetaan tekemään työtä ja
menemään toisten kanssa keräämään polttopuita (mikä ei ole suinkaan
helppoa työtä), jotta he kirjoittaisivat kotiin entistä hartaammin.
Minä olin sellainen lunnasvanki; kun näet saatiin tietää, että
olin kapteeni, ei ollenkaan auttanut, vaikka huomautin vähäisistä
mahdollisuuksistani ja varattomuudestani, vaan minut luettiin
aatelismiesten ja lunnasvankien joukkoon kuuluvaksi. Minut pantiin
kahleeseen, pikemmin vain merkiksi siitä, että olin lunnasvanki, kuin
siksi, että olisin varmemmin vankilassa säilynyt, ja niin minä elelin
tuossa bañossa monien muiden ritarien ja ylhäisten miesten kanssa,
joista odotettiin saatavan lunnaita; ja vaikka nälkä ja alastomuus
toisinaan, vieläpä melkein aina, meitä ahdisti, ei kumminkaan mikään
muu kiusannut meitä niin kuin se, että meidän täytyi alinomaa kuulla
ja nähdä niitä milloinkaan ennen näkemättömiä tai kuulemattomia
julmuuksia, joita herrani teki kristityille. Hän antoi joka päivä
hirttää jonkun, seivästää toisen, leikata korvat kolmannelta, ja
tuo tapahtui niin vähistä syistä tai ilman mitään syytä, että
turkkilaisetkin ymmärsivät hänen menettelevän niin vain siksi, että se
häntä huvitti, ja siksi, että hän luonnonlaadultaan oli koko ihmissuvun
pyöveli. Hänestä suoriutui hyvin ainoastaan eräs espanjalainen
sotilas, jonka nimi oli Saavedra.[31] Vaikka tämä oli tehnyt sellaisia
tekoja, jotka tulevat elämään siellä vielä kauan kansan muistissa, ja
kaikki vain päästäkseen jälleen vapaaksi, ei Hassan Aga milloinkaan
häntä lyönyt, ei käskenyt lyödä eikä sanonut hänelle koskaan pahaa
sanaa; mutta me kaikki pelkäsimme, että hän joutuisi seivästetyksi
pienimmänkin seikan vuoksi niistä monista, joita hän teki, ja samaa
pelkäsi hän itse useat kerrat. Ellei tässä olisi niin vähän aikaa,
kertoisin teille nyt hiukan siitä, mitä tämä sotilas teki, ja se olisi
varmaan omansa huvittamaan ja ihmetyttämään teitä paljoa enemmän kuin
kertomus omista kohtaloistani.