seuralaisten käskystä valmistanut heille illallisen niin huolellisesti
ja taitavasti kuin suinkin osasi. Kun siis aterian aika tuli,
istuutuivat kaikki pitkään pöytään, jollaisia käytetään väentuvissa;
majatalossa näet ei ollut mitään pyöreätä tai neliskulmaista pöytää. He
antoivat Don Quijotelle hänen vastustelustaan huolimatta kunniapaikan
pöydän päässä, ja hän tahtoi saada viereensä prinsessa Minomicónan,
koska kerran oli hänen suojelijansa. Sitten istuutuivat pöytään
Luscinda ja Zoraida, heitä vastapäätä Don Fernando ja Cardenio, sitten
vapautunut orja ja muut herrat ja naisten viereen kirkkoherra ja
parturi. Niin he aterioivat erittäin hilpeän mielialan vallitessa,
vielä enemmän ilahtuen, kun huomasivat Don Quijoten lakkaavan
aterioimasta ja alkavan puhua saman hengen yllyttämänä, joka oli saanut
hänet puhumaan niin laajasti, kun hän oli aterioinut vuohipaimenten
seurassa. Hän lausui:
— Totisesti, hyvät naiset ja herrat, jos oikein asioita harkitsee,
niin ne, jotka kuuluvat vaeltavaan ritarikuntaan, saavat matkoillaan
nähdä merkillisiä ja ennenkuulumattomia seikkoja. Eikö olekin niin
laita, että kuka hyvänsä elävä olento, astuessaan nyt tämän linnan
ovesta sisään ja nähdessään meidät tässä istumassa, varmaankaan ei
uskoisi, että olemme niitä, joita olemme? Kukapa voisikaan sanoa, että
tämä minun vieressäni istuva nainen on se suuri kuningatar, jonka me
kaikki tunnemme, ja että minä olen Murheellisen hahmon ritari, jonka
maine elää täällä kansan suussa? Nyt voidaan pitää aivan varmana,
että tämä toimi ja ammatti voittaa kaikki muut, joita ihmiset ovat
keksineet, ja että sitä tulee arvostaa sitä enemmän, mitä suuremmat
vaarat sen harjoittajia uhkaavat. Älkööt tulko näkyviini ne, jotka
väittävät, että opillinen sivistys on asetointa arvokkaampi; ne, jotka
niin sanovat, olivatpa he keitä tahansa, eivät tiedä, mitä sanovat.
Peruste, jonka he yleensä mainitsevat ja johon he panevat suurimman
painon, on siinä, että henkinen työ muka vaatii enemmän ponnistusta
kuin ruumiillinen ja että asetointa harjoitetaan ainoastaan ruumiin
jäsenillä, ikäänkuin sen harjoittaminen olisi pelkkää päiväpalkkalaisen
työtä, joka ei vaadi mitään muuta kuin suuria ruumiinvoimia, tai
kuin se, mitä me nimitämme asetoimeksi, me, jotka sitä harjoitamme,
ei sisältäisi mitään uljuuden tekoja, joiden suorittaminen vaatii
suurta ymmärrystä, tai kuin sotilas, jonka johdettavaksi on uskottu
sotajoukko tai jonkin piiritetyn kaupungin puolustaminen, ei tekisi
työtä yhtä hyvin sielullaan kuin ruumiillaan. Mutta ajateltakoon
vain, voi daanko pelkillä ruumiinvoimilla saada selville ja arvata
vihollisen aikeet, hänen suunnitelmansa, sotajuonensa ja vaikeutensa ja
torjua uhkaavat vaarat. Kaikissa näissä tapauksissa tulee kysymykseen
ymmärryksen toiminta, jossa ruumiilla ei ole mitään osaa. Jos siis
asetoimi vaatii henkistä ponnistusta yhtä hyvin kuin opillinen
toiminta, niin katsokaamme nyt, kumman henki, oppineen vai soturin,
työskentelee enemmän. Sen me saamme tietää siitä tarkoituksesta ja
päämäärästä, johon he kumpikin pyrkivät, sillä suuremmassa arvossa
tulee pitää sitä tarkoitusta, joka kohdistuu jalompaan päämäärään.
Opillisen sivistyksen tarkoituksena ja päämääränä — minä en puhu tässä
jumaluusopista, jonka tarkoituksena on opastaa ja johtaa sieluja
taivaaseen, sillä niin äärettömään tarkoitusperään ei voida mitään
muuta verrata, vaan puhun maallisesta opista — on sijoittaa kohdalleen
jakava oikeus, antaa jokaiselle, mitä hänelle kuuluu, ja pitää huolta
siitä, että hyviä lakeja noudatetaan. Tämä päämäärä on epäilemättä
jalo ja korkea ja ansaitsee suurta kiitosta, mutta ei sittenkään niin
suurta kuin ansaitsee se päämäärä, johon tähtää asetoimi, sillä tämän
päämääränä ja tarkoitusperänä on rauha, joka on parasta, mitä ihmiset
voivat tässä elämässä tavoitella. Ensimmäinen hyvä sanoma, jonka
sai maailma ja saivat ihmiset, oli niinmuodoin se, jonka lausuivat
enkelit sinä yönä, josta tuli meille päivä, laulaessaan ilmoilla:
»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisten kesken,
joihin hänellä on mielisuosio.» Ja se tervehdys, jonka maan ja taivaan
suurin Mestari opetti oppilaikseen kutsumilleen ja lähimmilleen,
jotta he sen sanoisivat astuessaan sisään taloon, oli tämä: »Rauha
olkoon tälle huoneelle», ja muutenkin hän sanoi heille usein: »Rauhani
minä jätän teille, rauhani minä annan teille, minun rauhani olkoon
teidän kanssanne.» Nämä sanat ovat totisesti kuin hänen kädestään
saatu kalleus ja lahja, kalleus, jonka puuttuessa ei maan päällä eikä
taivaassa voisi olla mitään onnea. Rauha on sodan todellinen päämäärä on
näet aivan samantekevää, puhuuko asetoimesta vai sodasta. Edellyttäen
siis tämän totuuden, että sodan tarkoituksena on rauha ja että se
sikäli on korkeampi päämäärä kuin opillisten ammattien itselleen
asettama, johdumme nyt puhumaan oppineen ruumiillisista vaivoista ja
sen henkilön rasituksista, joka harjoittaa asetointa, ja tahdomme
nähdä, kumman vaiva on suurempi.
Tällä tavalla Don Quijote jatkoi esitystään niin sievin kääntein, ettei
kukaan hänen kuulijoistaan mitenkään voinut sinä hetkenä pitää häntä
hulluna; koska useimmat heistä olivat aatelismiehiä, joille asetoimi
ennen kaikkea kuuluu, niin he kuuntelivat häntä varsin mielellään, ja
hän jatkoi näin:
— Sanon siis, että oppineen vaivat ovat nämä: ennen kaikkea köyhyys
(ei niin, että kaikki todella olisivat köyhiä, vaan esittääkseni
asian kaikkein äärimmäisessä muodossaan); jos näet olemme sanoneet,
että oppinut kärsii köyhyyttä, niin minusta näyttää, ettei hänen
onnettomuudestaan voida enempää sanoa, sillä se, joka on köyhä, ei
omista mitään hyvää. Tätä köyhyyttään hän kokee eri tavoin, kärsien
milloin nälkää, milloin vilua, milloin vaatteiden puutetta, milloin
kaikkea tuota yhtaikaa, mutta hänen köyhyytensä ei sittenkään ole
niin ankara, ettei hän saa mitään syödä, vaikka hänen täytyisikin
aterioida hiukan myöhemmin kuin tavalliseen aikaan ja vaikka hänen
täytyisi tyytyä siihen, mitä rikkaitten pöydältä putoo, mikä on
opiskelevain suurin onnettomuus ja mitä he keskuudessaan mainitsevat
»liemellä käymisen» nimellä; ei heiltä myöskään puutu hiilimaljaa tai
liesitulta, vaikka ne eivät olisikaan heidän omansa ja vaikka eivät
heitä täysin lämmittäisikään, sillä ainakin ne vilua vähentävät, ja
saavathan he lopultakin nukkua yönsä katon alla. En tahdo tässä mainita
muita pikkuseikkoja, esimerkiksi sitä, että heiltä puuttuu paitoja ja
ettei jalkineitakaan ole liikaa, että heidän vaatteensa ovat ohuet ja
nukkavierut ja että he ahmivat suuhunsa ylen ahnaasti, kun hyvä onni
sallii heidän päästä johonkin pitopöytään. Tässä kuvailemaani koleista
ja vaikeaa tietä kulkien, kompastuen, kaatuen, taas nousten ja taas
kaatuen he pääsevät, mihin pyrkivät, ja heidän sinne päästyään on nähty
monta, jotka näitten hiekkasärkkien ohi ehdittyään, kuljettuaan tämän
Skyllan ja Kharybdiin läpi kuin onnen siivittäminä — minä tarkoitan,
että on nähty, kuinka he korkealta istuimeltaan ohjaavat ja hallitsevat
maailmaa, kuinka heidän nälkänsä on muuttunut kylläisyydeksi, heidän
vilunsa mieluisaksi viileydeksi, heidän alastomuutensa upeiksi
vaatteiksi, ja kuinka, heidän ennen maattuaan kaislamatolla, heidän
leposijaansa nyt peittää hieno palttina ja damasti, heidän kuntonsa
hyvin ansaittu palkka. Jos heidän vaivansa asetetaan niiden rinnalle,
joita saavat kestää sotilaat, ja jos niitä verrataan näihin, niin ne
sittenkin ovat joka suhteessa paljoa vähäisemmät, kuten kohta osoitan.
Kahdeksasneljättä luku,
jossa esitetään Don Quijoten pitämä merkillinen puhe asetoimesta ja
opillisesta sivistyksestä.
Don Quijote jatkoi esitystään:
— Koska oppineesta puhuessamme aloitimme hänen köyhyydestään ja tämän
köyhyyden eri lajeista, katsokaamme nyt, onko sotilas äveriäämpi.
Saamme nähdä, ettei köyhyyden itsensä piirissä ole ketään köyhempää
kuin hän, sillä hän on riippuvainen mitättömästä palkasta, joka
hänelle maksetaan myöhään tai ei milloinkaan, tai siitä, mitä hän voi
kahmaista käsiinsä, silloin aina joutuen suureen hengenvaaraan ja
omantunnonvaivoihin. Toisinaan hän voi olla niin huonoissa varoissa,
että rikki-viilletty költeri saa tehdä sekä juhlanutun että paidan
virkaa, ja keskellä talvea, avoimilla kentillä, hän voi yleensä
suojella itseään sään tuimuudelta vain oma hengityksellään, joka hänen
tyhjistä sisuksistaan tullen välttämättä on kylmää, vastoin kaikkea
luonnonjärjestystä, kuten itse kokemuksesta tiedän. Mutta malttakaahan
nyt, kunnes hän odottaa yön tuloa päästäkseen toipumaan kaikista näistä
vaivoista häntä odottavassa sängyssä, joka ei missään tapauksessa ole
liian ahdas, ellei hän itse sitä ahtaaksi tee, sillä voihan hän mitata
itselleen makuupaikkaa maasta niin paljon kuin haluaa ja piehtaroida
siinä mielin määrin ollenkaan pelkäämättä, että lakanat rypistyvät.
Tulee sitten kaiken tämän jälkeen se päivä ja hetki, jolloin hänet
vihitään arvoonsa, tulee taistelupäivä. Silloin hänen päähänsä pannaan
tohtorinhattu, nimittäin liinannöyhtää siteeksi johonkin ampumahaavaan,
joka on saattanut tärvellä hänen ohimonsa tai tehdä rammaksi hänen
käsivartensa tai säärensä. Ja ellei niin käy, jos armollinen taivas
varjelee ja säilyttää hänet elävänä ja terveenä, voi sattua, että
hän jää yhtä köyhäksi kuin oli ennen ja että hänen täytyy joutua
johonkin uuteen otteluun, johonkin uuteen taisteluun, ja suoriutua
siitä voittajana päästäkseen hiukan parempiin oloihin; mutta sellaisia
ihmeitä nähdään harvoin. Sanokaa minulle, hyvät herrat, jos olette
asiaa ajatelleet: kuinka paljon vähemmän on niitä, joita on sotaisten
tekojensa tähden palkittu, kuin niitä, jotka ovat sodassa kaatuneet?
Teidän täytyy varmaan vastata, ettei näitä lukumääriä sovi toisiinsa
verrata ja ettei kaatuneitten lukua voida laskea, kun sitävastoin
henkiinjääneitten ja palkittujen lukumäärä voidaan merkitä kolmella
numerolla. Kaikissa näissä suhteissa on oppineiden laita toisin, sillä
heillä kaikilla on täysin riittävät vakituiset tulot, sivutuloista
puhumattakaan, joten sotilaan saama palkka on paljon pienempi, vaikka
hänen työnsä on vaikeampi. Tähän tosin voidaan vastata, että on
helpompi palkita kahtatuhatta oppinutta kuin kolmeakymmentätuhatta
sotilasta, koska edellisiä palkitaan antamalla heille virkoja, jotka
välttämättä täytyy antaa heidän ammattiinsa kuuluville henkilöille,
kun sitävastoin viimeksimainitut saavat palkkansa ainoastaan sen
herran varoista, jota he palvelevat; mutta juuri tämä mahdottomuus
sitä enemmän tukee esittämääni väitettä. Mutta jättäkäämme se sikseen,
sillä siinä on labyrintti, josta on hyvin vaikea löytää tietä ulos, ja
palatkaamme käsittelemään asetoimen paremmuutta opilliseen sivistykseen
verraten, kysymystä, joka on yhä vielä ratkaisematta, koska
kummaltakin taholta esitetään muka päteviä todisteluja. Niinpä sanoo
opillinen sivistys muun muassa, että sen puuttuessa ei asetoimikaan
voisi säilyä, koska sodallakin on omat lakinsa, joiden alainen se
on, ja koska lait kuuluvat opilliseen sivistykseen ja oppineitten
toiminta-alaan. Tähän vastaa asetoimi, että ilman sitä, asetointa,
eivät lait voi säilyä, sillä aseilla puolustetaan yhteiskuntia,
varjellaan valtakuntia, suojellaan kaupunkeja, turvataan teitä,
puhdistetaan meret merirosvoista, ja niiden puuttuessa joutuisivat
yhteiskunnat, valtakunnat, valtiot, kaupungit, tiet sekä maalla että
merellä kerta kaikkiaan sellaiseen ankaraan epäjärjestykseen, jonka
sota tuo mukanaan siksi ajaksi kuin sitä kestää ja se saa vapaasti
käyttää erioikeuksiaan ja väkivaltaansa. On sitäpaitsi tunnustettu
tosiasia, että se, mikä enemmän maksaa, on suuremmassa arvossa ja
että sitä tuleekin pitää suuremmassa arvossa. Jos joku henkilö tahtoo
päästä eteväksi opillisella alalla, niin se vaatii häneltä aikaa,
unettomia öitä, nälkää, vilua, huimausta, ruoansulatushäiriöitä ja
muita siihen kuuluvia seikkoja, jotka olen osalta jo maininnut; jos
taas jonkun onnistuu kunnollaan päästä hyväksi sotilaaksi, niin se
vaatii häneltä kaikkea, mitä oppineelta vaadittiin, niin paljon
suuremmassa määrässä, ettei mikään vertaaminen voi tulla kysymykseen,
sillä hän on joka hetki vaarassa menettää henkensä. Ja mikä puutteen
ja köyhyyden pelko voisikaan vaivata ja ahdistaa opiskelevaa siinä
määrässä kuin se ahdistaa sotilasta, joka jossakin piiritetyssä
linnoituksessa, ollen vahdissa jossakin ulko- tai sisävarustuksessa,
huomaa vihollisten kaivavan miinakäytävää kohti sitä paikkaa, missä
hän seisoo, mutta ei voi missään tapauksessa paikaltaan poistua eikä
paeta tuota aivan lähellä uhkaavaa vaaraa? Hän ei voi tehdä mitään
muuta kuin ilmoittaa päällikölleen, mitä on tapahtumassa, jotta tämä
ehkä torjuu vaaran jollakin vastamiinalla, mutta hänen itsensä täytyy
jäädä paikalleen peläten ja odottaen lentävänsä yhtäkkiä ilmoille ilman
siipiä ja sitten syöksyvänsä syvyyteen, niin vastenmieliseltä kuin
se hänestä tuntuukin. Ja jos tätä pidetään vähäisenä vaarana, niin
katsokaamme, eikö ole yhtä suuri tai suurempi se vaara, joka syntyy,
kun kaksi sota-alusta avoimella merellä hyökkää päin toisiaan. Kun
molemmin puolin lyödään kiinni iskukoukut ja levitetään valtaussillat,
ei sotilaalle jää enempää liikkumisalaa kuin pari jalkaa leveä lankku
keulanpäässä, mutta siitä huolimatta, vaikka hän näkee edessään
niin monta surmansuuta kuin vastakkaiselta puolelta on suunnattu
häntä vastaan tykkejä, jotka ovat hänestä vain peitsenmitan päässä,
ja vaikka hän huomaa, että jalan hiukankin luiskahtaessa hän itse
suistuu Neptunuksen valtakuntaan, kaikesta tästä huolimatta hän
sijoittuu pelottomin sydämin ja kunniantunnon elähdyttämänä kaikkien
noiden ampuma-aseitten maalitauluksi ja pyrkii tuota kapeata tietä
pitkin vihollisen alukseen. Ja merkillisintä on, että hänen tuskin
ehdittyään kaatua ja joutua sinne, mistä hän ei voi nousta ennenkuin
maailmanlopussa, toinen kohta asettuu hänen sijaansa, ja, jos tämäkin
putoaa mereen, joka vaanii häntä kuin vihollinen, tulee jälleen toinen
ja taas toinen niin nopeasti, että edellinen on tuskin ehtinyt kaatua.
Missään sodan vaiheessa ei ole urhoollisuutta eikä pelottomuutta, joka
olisi suurempi kuin tämä. Onnelliset ne menneet aikakaudet, jolloin ei
vielä ollut olemassa noita helvetillisesti hävittäviä tykkejä, joiden
keksijän varmaan uskon nyt saavan kadotuksessa palkan pirullisesta
keksinnöstään, joka saa aikaan, että kunniaton ja arka käsivarsi voi
viedä hengen urhoolliselta ritarilta ja että aivan äkkiarvaamatta,
keskellä urheata ja uskaliasta innostusta, joka elähdyttää ja rohkaisee
sankarin sydäntä, tulee jokin eksynyt kuula, jonka ampuja kenties
itse pakenee pois kauhistuen sitä välkähdystä, joka tuon kirotun
murha-aseen laukeamisesta syntyi, ja yhdessä silmänräpäyksessä lopettaa
ja katkaisee sellaisen ihmisen tajunnan ja elämän, joka olisi ansainnut
saada nauttia niitä pitkinä aikoina. Kun tätä ajattelen, tekee melkein
mieleni sanoa syvästi katuvani, että olen ryhtynyt tähän vaeltavan
ritarin toimeen niin inhoittavana aikakautena kuin tämä, jossa nyt
elämme. Vaikka näet mikään vaara ei minua peloita, nousee kumminkin
mieleeni levottomuus, kun ajattelen, että luodit ja ruuti ehkä
riistävät minulta tilaisuuden tehdä itseni kuuluisaksi ja tunnetuksi
koko maailmassa urhoollisella käsivarrellani ja miekkani terällä. Mutta
tehköön taivas, mitä hyväksi näkee; jos onnistun yrityksessäni, niin
sitä suuremman arvonannon saan osakseni, mitä suuremmat ovat ne vaarat,
joihin käyn, kuin ne, joihin antautuivat menneitten aikojen vaeltavat
ritarit.
Don Quijote piti tämän pitkän juhlapuheensa toisten aterioidessa ja
unohti itse kerrassaan ravinnon nauttimisen, vaikka Sancho Panza useita
kertoja huomautti hänelle, että hänen piti syödä ja että hän syötyään
saisi kyllin tilaisuutta sanoa, mitä ikänä halusi. Hänen kuulijansa
pahoittelivat jälleen, että mies, jolla kaikesta päättäen oli terve
järki ja hyvä arvostelukyky kaikissa käsittelemissään asioissa, oli
menettänyt sen niin täydellisesti, kun tuli puheeksi hänen onneton ja
kirottu ritaritoimensa. Kirkkoherra sanoi hänelle, että hän oli aivan
oikeassa siinä, mitä oli lausunut asetoimen etevämmyydestä, ja että hän
itse, vaikka olikin lukenut ja oppiarvon saanut mies, oli aivan samaa
mieltä.
Ateria päättyi, ruoka-astiat korjattiin pöydästä, ja sillä aikaa
kuin majatalonemäntä, hänen tyttärensä ja Maritornes siivosivat Don
Quijote Manchalaisen yliskamaria, johon oli päätetty majoittaa naiset
yöksi, Don Fernando pyysi vapautunutta orjaa kertomaan heille elämänsä
kohtalot, koska niiden täytyi varmaan olla sekä merkillisiä että
huvittavia, minkä saattoi aavistaa jo siitä, että hän oli saapunut
Zoraidan seurassa. Siihen vastasi orja, että hän varsin mielellään
teki, mitä häneltä vaadittiin, ja sanoi vain pelkäävänsä, ettei hänen
kertomuksensa muodostuisi sellaiseksi, että siitä olisi kuulijoille
niin suurta huvia kuin hän itse toivoi olevan, mutta lupasi kaikesta
huolimatta tarinan esittää, noudattaakseen Don Fernandon tahtoa.
Kirkkoherra ja kaikki muut kiittivät häntä siitä ja pyysivät hekin
osaltaan häntä niin tekemään; ja hän, kuullessaan niin monen henkilön
pyytävän samaa, sanoi, etteivät pyynnöt olleet tarpeen, koska heidän
toivomuksensa oli hänelle käsky.
— Kuunnelkaa siis, arvoisa herrasväki, tarkkaavaisesti, niin saatte
kuulla todenmukaisen kertomuksen, jonka kanssa kukaties eivät voi
kilpailla ne epätodelliset, joita yleensä sepitetään huolellisesti,
harkitusti ja taiteellisesti.
Hänen niin sanottuaan kaikki heti istuutuivat varautuen kuuntelemaan
häntä syvän hiljaisuuden vallitessa, ja hän, huomatessaan kaikkien
olevan vaiti ja odottavan, että hän aloittaisi kertomuksensa, alkoi
miellyttävällä ja rauhallisella äänellä kertoa seuraavaa.
Yhdeksäsneljättä luku,
jossa vapautunut orja kertoo elämästään ja kohtaloistaan.
— Eräältä Leónin vuoriseudussa sijaitsevalta paikkakunnalta on
peräisin sukuni, jolle luonto oli ollut suopeampi ja anteliaampi kuin
onni, vaikka niillä tienoilla yhä vallitsevissa köyhissä oloissa
isäni kumminkin oli varakkaan maineessa ja olisi todella ollut
varakas, jos olisi pitänyt huolta omaisuutensa säilyttämisestä sen
sijaan, että harrasti yksinomaan sen tuhlaamista. Hänen taipumuksensa
anteliaisuuteen ja tuhlaavaisuuteen johtui siitä, että hän oli
nuoruudessaan ollut sotilaana. Sotaväessä oleminen näet on koulu, jossa
itarasta tulee antelias ja antelaasta tuhlaavainen, ja jos toisinaan
tavataankin ahne sotilas, niin hän on kuin jokin ihme-eläin; niin
harvoin sellaista nähdään. Isäni siirtyi anteliaisuuden rajojen yli
tuhlaavaisuuden alueelle, mikä ei suinkaan ole otollista perheelliselle
miehelle, jonka lasten tulee periä hänen nimensä ja arvonsa. Minun
isälläni oli kolme lasta, kaikki poikia ja kaikki jo siinä iässä, että
saattoivat valita itselleen jonkin ammatin. Selvästi huomattuaan, ettei
voinut, kuten itse sanoi, hillitä tuhoisaa taipumustaan, isäni päätti
luopua siitä välineestä ja syystä, joka teki hänestä tuhlaavaisen ja
anteliaan, nimittäin omaisuudestaan, jota ilman Aleksanteri Suurenkin
olisi täytynyt elää säästäväisesti. Hän siis kutsui meidät eräänä
päivänä luokseen huoneeseen, missä hän oli yksin, ja puhui meille
suunnilleen tähän tapaan: »Poikani, te ymmärrätte hyvin, että teitä
rakastan, jo siitä, että tiedän ja sanon teidän olevan omia lapsiani;
te käsitätte, etten osoita teihin kohdistuvaa rakkauttani oikein,
jo siitä, etten voi hillitä itseäni, mitä tulee teidän omaisuutenne
säilyttämiseen. Jotta kumminkin tästä lähtien oivallatte, että rakastan
teitä niinkuin isän tulee lapsiansa rakastaa enkä tahdo isäpuolen
tavalla saattaa teitä häviöön, mielin toteuttaa teitä koskevan aikeen,
jota olen jo kauan aikaa ajatellut ja kypsästi harkiten suunnitellut.
Te olette nyt jo siinä iässä, että voitte valita ammatin tai ainakin
jonkin toimen, joka tuottaa teille vanhemmiksi ehdittyänne kunniaa ja
hyötyä. Aikomukseni näet on jakaa omaisuuteni neljään osaan: kolme
osaa minä annan teille, kullekin mitä hänelle kuuluu, tekemättä
yhtään vääryyttä, ja neljännen pidän itse voidakseni elää ja tulla
toimeen niin kauan kuin taivas sallii minun elää. Toivon kumminkin,
että jokainen teistä, saatuaan haltuunsa hänelle kuuluvan osan
omaisuudesta, valitsee jonkin niistä elämänurista, jotka teille nyt
mainitsen. Täällä Espanjassa käytetään erästä sananpartta, joka on
mielestäni aivan oikeaan osuva, niinkuin sananparret yleensä, koska
ne ovat pitkäaikaisesta ja älykkäästä elämänkokemuksesta saatuja
lyhyitä lauselmia, ja se, jota tarkoitan, kuuluu näin: 'Kirkko tai
meri tai kuninkaan hovi', eli siis selvemmin sanoen: Sen, joka tahtoo
saavuttaa kunniaa ja rikkautta, tulee joko ruveta kirkonmieheksi tai
mennä merille harjoittamaan kauppaa tai lähteä hallitsijan palvelukseen
hänen hoviinsa, sillä sanotaanhan myös: 'Parempi on muru kuninkaan
pöydästä kuin suuren herran lahja'. Minä sanon tämän siksi, että olisi
minulle mieleistä ja on minun harras toivomukseni, että yksi teistä
lähtee opintielle, toinen antautuu kauppiaaksi ja kolmas palvelemaan
kuningasta sodassa; on näet vaikeata päästä hoviin häntä palvelemaan,
ja, vaikka sota ei tuottaisikaan suuria rikkauksia, siitä koituu
kuitenkin yleensä suurta arvoa ja suurta mainetta. Kahdeksan päivän
kuluessa minä annan teille kullekin täyden osanne puhtaassa rahassa,
pidättämättä teiltä ropoakaan, kuten tulette näkemään. Sanokaa
minulle nyt, haluatteko noudattaa ajatustani ja neuvoani siinä, mitä
olen teille ehdottanut.» Kun hän sitten kehoitti minua, veljeksistä
vanhinta, vastaamaan, niin minä sanoin, ettei hänen mielestäni
pitänyt luopua omaisuudestaan, vaan käyttää se kokonaisuudessaan
aivan mielensä mukaan, sillä me olimme niin nuoria, että hyvin voimme
hankkia itsellemme omaisuutta, ja huomautin lopuksi vielä, että aioin
täyttää hänen toivomuksensa ja että itse halusin valita asetoimen
palvellakseni siten Jumalaa ja kuningasta. Toinen veljeni lupasi
samoin noudattaa isän toivomusta, päätti lähteä Intiaan[24] ja käyttää
liiketoimiin sen osan varoja, joka tulisi hänelle kuulumaan. Nuorin
veli, joka nähdäkseni oli kaikkein älykkäin, sanoi aikovansa antautua
kirkolliselle uralle ja lähteä Salamancaan päättämään aloittamansa
opinnot.