kumminkaan siirtämättä katsettaan Don Fernandosta. Siltä varalta, että
näkisi Don Fernandon uhkaavasti liikahtavan, hän oli vakaasti päättänyt
yrittää puolustautua ja parhaansa mukaan ahdistaa kaikkia niitä,
jotka osoittautuisivat hänelle vihamielisiksi, vaikka siinä henkensä
menettäisi. Mutta nyt puuttuivat asiaan Don Fernandon ystävät sekä
kirkkoherra ja parturi, jotka olivat olleet koko ajan läsnä, ja olipa
muiden mukana Sancho Panzakin. He kaikki kerääntyivät Don Fernandon
ympärille rukoillen, että hän suvaitsisi nähdä Dorotean kyynelet eikä
sallisi hänen oikeudenmukaisten toiveittensa joutuvan häpeään, jos
kerran, kuten he varmaan uskoivat, kaikki, mitä hän oli sanonut, oli
totista totta. Hänen tuli ottaa huomioon, etteivät he kaikki olleet
suinkaan kohdanneet toisiaan täällä vähimmin sitä aavistaen, pelkästä
sattumasta, vaan taivaan erikoisesta johdatuksesta. Sitä paitsi
hänen tuli ajatella, sanoi kirkkoherra, että ainoastaan kuolema voi
erottaa Luscindan Cardeniosta ja että he, vaikka jokin miekantutkain
heidät erottaisikin, pitäisivät kuolemaansa korkeimpana onnenaan.
Auttamattomissa tapauksissa oli hänen mielestään viisainta osoittaa
sydämensä jaloutta itse voittamalla ja taivuttamalla itsensä, ja niin
tuli hänenkin myöntyä siihen, että molemmat rakastavaiset saivat
nauttia taivaan jo heille suomaa onnea. Jos hän kiinnittäisi huomionsa
Dorotean kauneuteen, niin saisi nähdä, ettei montakaan, ehkeipä ketään,
voitu pitää hänen vertaisenaan, vielä vähemmin häntä kauniimpana, ja
kauneuden ohella oli vielä muistettava hänen vaatimattomuutensa ja
rajaton rakkautensa. Mutta ennen kaikkea Don Fernandon tuli tietää,
ettei hän, jos katsoi kunniakseen olla ritari ja kristitty, voinut
mitenkään olla pitämättä antamaansa lupausta ja että hän sen pitäessään
täyttäisi velvollisuutensa Jumalaa kohtaan ja saavuttaisi järkevien
ihmisten suosion, sillä nämä tietävät ja oivaltavat, että alhaisenkin
henkilön kauneudella, kun siihen yhtyy siveys, on se erioikeus, että se
voidaan koroittaa minkä ylhäisyyden vertaiseksi tahansa, koroittavan ja
vertaisekseen tekevän henkilön joutumatta silti mitenkään vahinkoon.
Milloin lemmen kiintymyksen velvoittavat lait täyttyivät, ei
kirkkoherran mielestä pitänyt syyttää niiden noudattajia, elleivät he
tehneet itseään syypäiksi mihinkään syntiin.
Näihin kehoituksiin liittivät kaikki muut toisia ja niin vakuuttavia,
että Don Fernandon sydän, jota sittenkin ravitsi jalo veri, heltyi
ja alistui totuuteen, jota hän ei olisi tahtoenkaan voinut kieltää.
Ja osoittaakseen, että oli antautunut ja taipunut hänelle esitettyyn
mielipiteeseen, hän kumartui ja syleili Doroteaa sanoen:
— Nouskaa, valtiattareni; ei ole oikein, että hän, jonka tyyssija
on minun sielussani, on polvillaan minun jalkojeni edessä. Se
seikka, etten ole aikaisemmin ilmaissut, mitä sanon, on kenties
johtunut taivaan käskystä, jotta näkisin, kuinka uskollisesti minua
rakastatte, ja siitä oppisin antamaan teille ansaitsemanne arvon.
Nyt pyydän hartaasti olemaan lukematta viakseni pahaa käytöstäni
ja huolimattomuuttani, sillä sama syy ja voima, joka sai minut
tunnustamaan teidät omakseni, yllytti minua aikaisemmin teistä
irtautumaan. Jos tahdotte havaita väitteeni todeksi, kääntykää ja
katsokaa nyt onnellisen Luscindan silmiin, niin löydätte niistä
kaikkien hairahdusteni selityksen ja puolustuksen. Ja koska hän on
nyt löytänyt ja saavuttanut, mitä kaipasi, samoinkuin minä olen
teistä löytänyt sen, mikä minulle kuuluu, eläköön hän levollisena ja
tyytyväisenä Cardenionsa kanssa monet onnelliset vuodet. Minä rukoilen
taivasta sallimaan minun elää samoin Doroteani kanssa.
Niin sanottuaan hän jälleen syleili Doroteaa ja painoi poskensa
hänen poskeensa niin sydämellisen hellästi, että hänen oli erittäin
vaikea estää kyyneliä tulvahtamasta esiin rakkautensa ja katumuksensa
eittämättömiksi merkeiksi. Luscindan ja Cardenion ja melkein kaikkien
muiden läsnäolevien ei onnistunut niin hillitä liikutustaan; he näet
alkoivat itkeä, muutamat ilmaisten omaa mielihyväntunnettaan, toiset
ottaen siten osaa toisten onneen, ja itkivät niin hereästi, että näytti
kerrassaan siltä kuin olisi heitä kaikkia kohdannut jokin vakava
onnettomuus. Sancho Panzakin itki, vaikka myöhemmin sanoikin itkeneensä
puolestaan vain, koska oli huomannut, ettei Dorotea ollutkaan, kuten
hän oli luullut, kuningatar Minomicóna, jolta hän oli odottanut
erinomaisia suosionosoituksia. Kaikki olivat vielä vähän aikaa itkuksi
purkautuvan liikutuksen ja siihen liittyvän ihmetyksen vallassa. Sitten
Cardenio ja Luscinda menivät Don Fernandon luo ja polvistuivat hänen
eteensä kiittäen häntä osakseen tulleesta hyvyydestä niin kohteliain
lauseparsin, ettei Don Fernando tietänyt, mitä vastata; hän siis
vain nosti heidät jaloilleen ja syleili heitä erittäin hellästi ja
kohteliaasti.
Sitten hän kehoitti Doroteaa kertomaan, kuinka oli tullut tänne, niin
kauas kotipaikaltaan. Dorotea kertoi lyhyesti ja älykkäästi, mitä
oli aikaisemmin kertonut Cardeniolle, ja se miellytti Don Fernandoa
ja hänen seuralaisiaan niin, että he olisivat kernaasti kuunnelleet
kauemminkin: niin viehättävästi Dorotea esitti onnettomia kohtaloitaan.
Hänen lopetettuaan Don Fernando mainitsi, mitä hänelle oli sattunut
kaupungissa, sittenkuin hän oli löytänyt Luscindan povesta kirjeen,
jossa tämä selitti olevansa Cardenion puoliso, joten hänen oli
mahdoton tulla hänen omakseen. Hän oli mielinyt surmata Luscindan,
ja olisi sen tehnytkin, elleivät neidon vanhemmat olisi estäneet; ja
niin hän oli poistunut talosta raivoissaan ja häpeissään, päättäen
kostaa, kun tarjoutuisi sopivampi tilaisuus. Seuraavana päivänä hän
oli saanut kuulla, että Luscinda oli kadonnut vanhempiensa kodista,
mutta kukaan ei tietänyt sanoa, minne hän oli lähtenyt. Muutamien
kuukausien kuluttua Don Fernando oli vihdoin saanut kuulla, että hän
oli eräässä luostarissa, mihin aikoi jäädä koko iäkseen, ellei saanut
elämänkumppanikseen Cardenioa. Tuon kuultuaan Don Fernando valitsi
seuralaisikseen mainitut kolme herraa ja lähti sille paikkakunnalle,
missä Luscinda oleskeli, pyrkimättä perille päästyään kumminkaan häntä
puhuttelemaan, koska pelkäsi luostaria tarkemmin vartioitavan, jos
tiedettäisiin hänen siellä olevan. Hän odotti, kunnes portti eräänä
päivänä oli auki, jätti kaksi seuralaistaan sitä vartioimaan ja meni
kolmannen kanssa luostariin hakemaan Luscindaa, joka oli heidän
saapuessaan kaarikäytävällä keskustelemassa erään nunnan kanssa.
He olivat siepanneet hänet suomatta hänelle tilaisuutta mihinkään
toimenpiteisiin ja olivat vieneet hänet johonkin kylään, missä
hankkivat itselleen mitä tarvitsivat kuljettaakseen häntä edelleen.
He olivat voineet tehdä kaiken tuon aivan vaaratta, koska luostari
sijaitsi ulkona maaseudulla, hyvän matkan päässä kaupungista. Hän
kertoi, että Luscinda, havaitessaan joutuneensa hänen käsiinsä, meni
tajuttomaksi ja että hän siitä toivuttuaan vain itki ja huokaili,
sanaakaan virkkamatta. Niin he olivat hiljaisuuden vallitessa ja
kyynelten virratessa saapuneet tähän majataloon, mikä hänestä oli kuin
pääsy taivaaseen, missä kaikki maiset onnettomuudet loppuvat ja tulevat
päätökseen.
Seitsemäsneljättä luku,
jossa jatkuu kertomus suurimaineisesta prinsessasta Minomicónasta ja
esitetään muitakin hauskoja seikkailuja.
Kaikkea tuota kuunteli Sancho, ja hänen mieltään kovin karvasteli,
koska hän huomasi, että toiveet päästä suurten tilusten herraksi
hävisivät ja hajosivat kuin tuhka tuuleen ja että korea prinsessa
Minomicóna oli muuttunut Doroteaksi ja jättiläinen Don Fernandoksi,
isännän, Don Quijoten, nukkuessa kaikessa rauhassa, vähääkään
välittämättä siitä, mitä oli sattunut. Dorotea ei vielä oikein
tietänyt, oliko hänen onnensa totta vai unta, Cardenion laita oli
samoin, ja Luscindankin ajatukset liikkuivat samaan suuntaan. Don
Fernando kiitti taivasta osakseen tulleesta armosta ja siitä, että
se oli hänet pelastanut erehdyksen sokkeloista, missä hän oli ollut
menettämäisillään kunniansa ja sielunsa autuuden, ja niin olivat kaikki
majatalossa olevat tyytyväiset ja iloiset vaikeiden ja toivottomilta
näyttäneiden seikkojen hyvästä selviämisestä. Kirkkoherra, älykäs mies,
sovitti kaikki kohdalleen ja onnitteli kaikkia heidän saavuttamansa
onnen johdosta; mutta eniten iloitsi ja riemuitsi kumminkin majatalon
emäntä, koska Cardenio ja kirkkoherra olivat luvanneet maksaa hänelle
korkoineen kaiken sen vahingon, joka hänelle oli Don Quijoten vuoksi
koitunut. Sancho, kuten sanottu, oli yksin murheellinen, onneton ja
apeamielinen, ja niin hän astui alakuloisen näköisenä isäntänsä luo,
joka oli vastikään herännyt, ja lausui hänelle:
— Teidän armonne, herra Murheellisen hahmon ritari, te voitte
hyvinkin nukkua niin paljon kuin mieli tekee, ollenkaan huolehtimatta
minkään jättiläisen tappamisesta tai prinsessan palauttamisesta
valtaistuimelleen, sillä se on kaikki jo tehty ja täydessä reilassa.
— Sen kyllä uskon, — vastasi Don Quijote — sillä minä taistelin
jättiläisen kanssa niin hirmuisen ja kamalan taistelun, etten usko
sellaiseen joutuvani enää eläissäni. Minä iskin yhdellä ainoalla
sivalluksella, huiskis! häneltä pään permantoon, ja hänestä juoksi
verta niin runsaasti, että sitä virtaili lattialla puroina, kuin vettä
ikään.
— Kuin punaviiniä ikään, olisi teidän armonne sopinut mieluummin sanoa;
— vastasi Sancho — minä näet huomautan teidän armollenne, ellette sitä
ennestään tiedä, että jättiläisvainaja on aukiviilletty viinileili
ja veri punaviiniä, jota sillä oli mahassaan kolme ankkuria, ja
poikki-isketty pää on... se entinen narttu, joka minut synnytti, ja
periköön sen kaiken itse piru!
— Mitä sinä puhutkaan, mieletön? — virkkoi Don Quijote. — Oletko
järjissäsi?
— Nouskaa pois, teidän armonne, — sanoi Sancho — niin saatte nähdä,
millaisen sievän tempun olette tehnyt ja kuinka paljon tässä
joudumme maksamaan; saatte nähdä, että kuningatar on muuttunut aivan
tavalliseksi naisihmiseksi, jonka nimi on Dorotea, ja vielä muutakin,
mitä joudutte ihmettelemään, kun tulette sen tietämään.
— Se ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, — vastasi Don Quijote — sillä
sanoinhan sinulle, jos muistat, taannoin täällä ollessamme, että
kaikki, mitä täällä tapahtui, oli pelkkää noituutta, eikä kummakaan,
vaikka nyt olisi samoin laita.
— Minä uskoisin sen mielelläni, — vastasi Sancho — jos poukotuksenikin
olisi ollut sitä lajia; mutta eipäs ollutkaan, vaan se oli ihan totista
totta, ja minä näin, kuinka majatalonisäntä, sama mies, joka on
täällä vielä nyt, piteli täkin toisesta päästä ja pompahutteli minua
ilmoille sangen sievästi ja sujuvasti, nauraa hohotellen ja lujasti
tempoen, ja minä, vaikka olen vain yksinkertainen ja syntinen ihminen,
tiedän mielestäni varsin varmaan, että siinä, missä kuontuu tuntemaan
henkilöt, ei ole noituutta minkäänlaista, vaan paljon möyhennystä ja
paljon ikävyyttä.
— No niin, kyllä Herra asiat korjaa — virkkoi Don Quijote. — Autahan
minua pukeisiin ja pääsemään sinne ulos; haluan saada nähdä niitä
tapahtumia ja muodonmuutoksia, joista puhut.
Sancho auttoi häntä, ja hänen pukeutuessaan kirkkoherra kertoi Don
Fernandolle ja muille Don Quijoten hullutuksista ja siitä juonesta,
jota he olivat käyttäneet saadakseen hänet poistumaan. Köyhältä
kalliolta, missä hän oli kuvitellut olevansa, valtiattarensa
ylenkatseen tähden. Hän kertoi heille vielä melkein kaikki ne
seikkailut, jotka Sancho oli maininnut, ja siitä heille riitti
ihmettelemistä ja nauramista, sillä he, samoinkuin kaikki muutkin,
olivat sitä mieltä, ettei merkillisempää hulluutta voinut syntyä
missään viallisissa aivoissa. Kirkkoherra sanoi vielä, että
Dorotea-rouvan kohtaloissa sattuneen onnellisen käänteen nyt estäessä
heitä jatkamasta suunnitelmaansa oli välttämätöntä keksiä uusi, jolta
Don Quijote saataisiin kuljetetuksi takaisin kotiin. Cardenio tarjoutui
jatkamaan, mitä oli aloitettu, ja ehdotti, että Luscinda ottaisi
esittääkseen Dorotean osaa.
— Ei, — sanoi Don Fernando — niin emme tee. Jatkakoon Dorotea
osansa esittämistä. Ellei tämän hyvän ritarin kotipaikka ole kovin
kaukana täältä, niin minä olen iloinen, jos pidetään huolta hänen
paranemisestaan.
— Hänen kotipaikalleen on täältä vain kahden päivän matka.
— Vaikka olisi pitempikin, niin minä kulkisin sen mielelläni voidakseni
tehdä niin hyvän työn.
Samassa tuli huoneeseen Don Quijote täysissä varustamineissaan, päässä
Mambrinon kypäri, joka tosin oli aivan kuhmuinen, käsivarrella pyöreä
kilpi ja nojaten peitsen virassa olevaan aisapuuhun. Don Fernando ja
muut ihmettelivät kovin Don Quijoten merkillistä hahmoa, kun näkivät
hänen puolen peninkulman pituiset, laihat ja kelmeät kasvonsa, hänen
eripariset aseensa ja juhlallisen ryhtinsä, ja olivat aivan hiljaa
kuullakseen, mitä hän sanoisi. Hän katseli kaunista Doroteaa erittäin
vakavasti ja rauhallisesti ja virkkoi:
— Kaunis rouva, minun aseenkantajani on minulle ilmoittanut, että
teidän korkeutenne on tuhoutunut ja että teidän olemuksenne on hävinnyt
olemattomiin, koska te, oltuanne kuningatar ja suuri valtiatar, olette
muuttunut tavalliseksi neidiksi. Jos tämä on tapahtunut teidän isänne,
loitsutaiturin käskystä ja siitä pelosta, etten minä antaisi teille
tarpeellista apua, jonka antaminen on velvollisuuteni, niin minä
sanon teille, ettei hän ole ymmärtänyt eikä ymmärrä asiasta mitään ja
että hänellä oli huono selko ritarihistorioista. Jos näet hän olisi
lukenut ja tutkinut niitä niin huolellisesti ja seikkaperäisesti kuin
minä olen niitä tutkinut ja lukenut, olisi hän joka kohdassa tullut
huomaamaan, kuinka toiset ritarit, jotka eivät suinkaan ole olleet
niin kuuluisia kuin minä, ovat suorittaneet vaikeampia asioita. Eihän
muuten ole erikoisen vaikeata surmata jokin jättiläisriepu, olipa hän
kuinka pöyhkeä tahansa. Ei ole montakaan tuntia siitä, kun minä olin
ottelemassa hänen kanssaan ja... en sano enempää, jottei väitetä minun
valehtelevan; mutta aika, joka tuo ilmi kaikki asiat, tulee kertomaan
tämänkin, kun kaikkein vähimmin sitä odotamme.
— Te ottelitte kahden viinileilin kanssa ettekä minkään jättiläisen
kanssa — virkkoi nyt majatalon isäntä.
Mutta Don Fernando käski häntä vaikenemaan ja olemaan missään nimessä
keskeyttämättä Don Quijoten esitystä. Tämä jatkoi seuraavaan tapaan:
— Sanon siis teille, ylhäinen rouva, jolta teidän perintöosanne on
riistetty, että teidän, jos isänne mainitsemastani syystä on sillä
tavalla teidät muuttanut toiseen hahmoon, ei suinkaan pidä häntä uskoa,
sillä koko maailmassa ei ole mitään sellaista vaaraa, jonka läpi minun
miekkani ei kykene raivaamaan tietä, tämä miekka, jolla minä katkaisen
vihollisenne kaulan ja muutamassa päivässä lasken jälleen päähänne
valtakuntanne kruunun.
Don Quijote ei sanonut enempää, vaan odotti, että prinsessa vastaisi
hänelle. Tämä oli jo selvillä Don Fernandon tarkoituksesta, että
petollista näytelmää oli jatkettava, kunnes Don Quijote saataisiin
kuljetetuksi takaisin kotiinsa. Hän siis vastasi varsin sievästi ja
vakavasti:
— Kuka hyvänsä liekään sanonut teille, te Murheellisen hahmon
urhoollinen ritari, että entinen olemukseni on muuttunut ja vaihtunut
toiseksi, hän ei ole sanonut teille totuutta, sillä minä olen tänään
sama kuin olin eilen. On kyllä totta, että minussa ovat saaneet aikaan
eräitä muutoksia muutamat onnelliset tapahtumat, jotka tosiaan ovat
tehneet minut niin onnelliseksi kuin suinkin voin toivoa, mutta siitä
huolimatta minä olen yhä edelleen se, mikä olen ollut, ja aikomukseni
on yhä turvautua teidän urhoollisen ja voittamattoman käsivartenne
minulle tarjoamaan verrattomaan voimaan. Suvaitkaa siis, armollinen
herra, hyväntahtoisesti palauttaa isälleni, joka on antanut minulle
elämän, hänen kunniansa ja pitäkää häntä viisaana ja taitavana
miehenä, koska hän tietonsa nojalla keksi niin helpon ja oikean keinon
onnettomuuteni korjaamiseksi; minä näet uskon, etten olisi milloinkaan
saavuttanut onnea, joka nyt on omani, ellette te olisi ollut minua
auttamassa. Kun tämän sanon, sanon puhtaan totuuden, kuten nämä
läsnäolevat herrat varmaan voivat todistaa. Nyt ei ole enää muuta
tehtävää kuin lähteä matkaan, mutta vasta huomenna, sillä tänään emme
ehtisi kulkea kauas, ja mitä muuten tulee toivomaani asian hyvään
päätökseen, niin minä jätän sen Jumalan ja teidän urhoollisuutenne
huomaan.
Niin puhui älykäs Dorotea, ja Don Quijote tuon kuultuaan kääntyi
Sanchon puoleen ja virkkoi, nähtävästi kovin närkästyneenä:
— Nyt sanon sinulle, Sanchoseni, että olet suurin lurjus koko
Espanjassa. Sano minulle, sinä hirtehinen ja maankiertäjä, etkö
vastikään väittänyt, että tämä prinsessa oli muuttunut tytöksi, jonka
nimi oli Dorotea, että se pää, jonka varmaan tiedän katkaisseeni
jättiläiseltä, oli narttu, joka sinut synnytti, ja muuta samanlaista
järjetöntä, minkä vuoksi jouduin sellaisen hämmingin valtaan, etten
ole sellaisessa ollut ikäpäivinäni? Tuhat tulimmaista... (hän kohotti
katseensa taivaaseen ja puri hampaansa yhteen) minun tekee totisesti
mieli antaa sinulle sellainen kuritus, että kaikki ne vaeltavien
ritarien valehtelevat aseenkantajat, joita maailmassa tästä lähtien
tulee olemaan, oppivat tietämään, mitä heidän rauhaansa kuuluu.
— Tyyntykää, armollinen herra; — vastasi Sancho — saattaahan näet
hyvinkin olla niin laita, että minä erehdyin, mitä tulee prinsessa
Minomicónan muuttumiseen; mutta siinä, mikä koskee jättiläisen päätä
tai ainakin viinileilien puhkomista ja sitä seikkaa, että niinsanottu
veri oli punaviiniä, minä en erehdy, en totisesti, sillä leilit
makaavat rikkinäisinä teidän armonne vuoteen pääpuolissa ja permanto
läikkyy järvenään punaviiniä. Ja ellette usko, niin kylläpähän nähdään,
kun munia paistetaan,[23] minä tarkoitan, että tulette sen näkemään,
kun hänen armonsa majatalon isäntä tulee teiltä vaatimaan korvausta
kaikesta tekemästänne vahingosta. Mitä siihen tulee, että rouva
kuningatar on se, mikä on, niin minä puolestani siitä sydämestäni
iloitsen, sillä minulla on siinä asiassa osani samoinkuin kaikilla
naapurin pojilla.
— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — suo anteeksi, mutta sinä olet
hölmö, ja sillä hyvä.
— Niin, riittäköön nyt, — sanoi Don Fernando eikä nyt puhuta enempää
siitä asiasta. Ja koska armollinen prinsessa käskee, että matkaan on
lähdettävä huomenna kun tänään on jo liian myöhäistä, tapahtukoon niin.
Tämän illan me voimme viettää miellyttävästi keskustellen, kunnes päivä
taas koittaa ja voimme lähteä saattamaan herra Don Quijotea. Me näet
haluamme olla niiden urhoollisten ja ennenkuulumattomien urotöiden
todistajina, joita hän tulee suorittamaan tehtäväkseen ottamassaan
suuressa yrityksessä.
— Minun asianani on palvella teitä ja saatella teitä, — vastasi Don
Quijote — ja minä kiitän teitä hartaasti minulle osoittamastanne
suosiosta sekä minua koskevasta hyvästä käsityksestänne, jonka tahdon
osoittaa oikeaksi, vaikka se maksaisi henkeni, ja vielä enemmänkin,
mikäli se on mahdollista.
Don Quijote ja Don Fernando lausuivat toisilleen paljon
kohteliaisuuksia ja vakuuttivat olevansa valmiit toisiaan palvelemaan.
Mutta sitten kaikki vaikenivat, kun majataloon saapui eräs uusi
vieras. Hänen puvustaan näkyi, että hän oli kristitty, joka oli äsken
palannut maurien maasta, sillä hänellä oli yllään sinisestä verasta
tehty lyhytliepeinen lyhythihainen ja kaulukseton mekko; housutkin
olivat siniset, mutta aivinaiset, ja lakki oli sekin samanvärinen;
jaloissa hänellä oli taatelinväriset puolisaappaat, ja rinnan yli
kulkevasta olkavyöstä riippui lyhyt maurilainen käyrämiekka. Hänen
jäljessään saapui aasilla ratsastaen maurilaisessa puvussa oleva
nainen, jonka kasvoja peitti huntu; hänellä oli päässään brokadimyssy
ja yllään viitta, joka verhosi hänet olkapäistä jalkoihin saakka. Mies
oli roteva ja hyvärakenteinen, ehkä hiukan yli neljänkymmenen vuoden
ikäinen, hieman tummanpuhuva. Hänen viiksensä olivat pitkät, parta oli
erittäin hyvin hoidettu ja koko hänen ulkomuotonsa sanalla sanoen niin
miellyttävä, että olisi voinut pitää häntä ylhäisenä ja jalosukuisena
miehenä, jos hän olisi ollut paremmissa vaatteissa. Tultuaan sisään
hän kysyi huonetta, näytti olevan pahoillaan, kun hänelle sanottiin,
ettei yhtäkään huonetta ollut saatavissa, meni naisen luo, joka puvusta
päättäen oli maurilainen, ja nosti hänet maahan. Luscinda, Dorotea,
majatalon emäntä, hänen tyttärensä ja Maritornes, joissa herätti
uteliaisuutta naisen outo puku, jollaista he eivät olleet koskaan ennen
nähneet, kerääntyivät maurilaisnaisen ympärille, ja aina ystävällinen,
kohtelias ja älykäs Dorotea, huomatessaan että nainen ja hänen
seuralaisensa olivat huolissaan siitä, etteivät saaneet huonetta, sanoi
hänelle:
— Älkää olko huolissanne, armollinen rouva, vaikka täältä puuttuu
kaikkea mukavuutta, sillä se on aivan tavallista majataloissamme. Jos
te suostutte viettämään yönne meidän molempien kanssa, — hän viittasi
Luscindaan — niin on mahdollista, että olette matkanne varrella
joutunut jo huonomminkin majailemaan.
Hunnutettu nainen ei vastannut mitään, nousi vain seisomaan, laski
käsivartensa ristiin rinnalleen ja taivutti päätään ja vartaloaan
osoittaen olevansa kiitollinen. Koska hän ei mitään vastannut,
otaksuivat toiset, että hän varmaan oli maurilaisnainen eikä osannut
puhua kristittyjen kieltä. Samassa tuli sisään vapautunut orja, joka
oli siihen saakka askarrellut muissa toimissa, ja huomatessaan toisten
naishenkilöitten kerääntyneen hänen matkakumppaninsa ympärille ja tämän
olevan aivan vaiti hän sanoi:
— Hyvät rouvat, tämä neito tuskin ymmärtää minun kieltäni eikä hän osaa
puhua mitään muuta kuin oman maansa kieltä. Siitä johtuu, ettei hän
varmaankaan ole vastannut eikä vastaa hänelle tekemiinne kysymyksiin.
— Me emme kysy häneltä mitään, — vastasi Luscinda — vaan tarjoamme
hänelle täksi yöksi seuraamme ja makuupaikkaa huoneessa, johon itse
sijoitumme, ja tahdomme järjestää kaikki hänelle niin mukavaksi kuin
suinkin mahdollista, sillä auliudella, joka velvoittaa palvelemaan
kaikkia muukalaisia, jotka ovat palveluksen tarpeessa, varsinkin, jos
on kysymyksessä naishenkilö.
— Armollinen rouva, — vastasi vapautunut orja — minä suutelen käsiänne
hänen puolestaan ja omasta puolestani ja kiitän mitä parhaimmin ja
niinkuin tuleekin kohteliaasta tarjouksestanne, joka epäilemättä on
suuri suosionosoitus, kun se esitetään tällaisessa tilaisuudessa ja kun
esittäjinä ovat henkilöt, jotka ulkonäöstään päättäen ovat ylhäisiä
naisia.
— Sanokaa minulle, herra, — virkkoi Dorotea — onko hän kristitty
vai maurilainen? Hänen puvustaan ja puhumattomuudestaan päättäen
ajattelemme, että hän on, mitä emme soisi hänen olevan.
— Hän on maurilainen puvultaan ja synnyltään, mutta sydämeltään
ja sielultaan hän on erittäin harras kristitty, sillä hänellä on
erinomainen halu tulla kristityksi.
— Eikö hän siis ole kastettu? — kysyi Luscinda.
— Siihen ei ole ollut tilaisuutta — vastasi orja — sen jälkeen kuin
hän jätti Algerian, kotinsa ja kotimaansa, eikä hän ole toistaiseksi
ollut niin uhkaavassa hengenvaarassa, että kastaminen olisi käynyt
välttämättömäksi, ennenkuin hän on perehtynyt kaikkiin niihin menoihin,
joihin pyhä äitimme Kirkko sellaisessa tapauksessa velvoittaa. Mutta
suokoon Jumala, että hän pian tulee kastetuksi niin asianmukaisella ja
arvokkaalla tavalla kuin edellyttää hänen säätynsä, joka on korkeampi
kuin hänen puvustaan ja minun puvustani voisi päätellä.
Nuo sanat herättivät kaikissa kuulijoissa halua saada tietää, keitä
oikeastaan olivat maurilaisnainen ja vapautunut orja, mutta kukaan ei
sentään tahtonut asiaa heiltä nyt tiedustella, sillä he käsittivät,
että oli tärkeämpää hankkia heille tilaisuutta virkistymiseen kuin
kysellä heidän elämänsä kohtaloita. Dorotea tarttui maurilaisnaista
käteen, vei hänet viereensä istumaan ja pyysi häntä siirtämään hunnun
syrjään. Nainen katsahti orjaan, kuin kysyäkseen häneltä, mitä hänelle
sanottiin ja mitä hänen piti tehdä. Mies sanoi hänelle arabiankielellä,
että häntä pyydettiin poistamaan huntua ja että hän voi niin tehdä. Nyt
nainen siirsi hunnun syrjään, ja näkyviin tulivat niin kauniit kasvot,
että Dorotea piti häntä Luscindaa kauniimpana ja Luscinda Doroteaa
kauniimpana, ja kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että, jos joku
muu saattoi olla yhtä kaunis kuin he, kysymykseen saattoi tulla tämä
maurilaisnainen; olipa hän toisten mielestä eräissä suhteissa todella
heitä kauniimpikin. Ja koska kauneudella on erinomainen oikeus ja kyky
suostutella ihmisten mieliä ja herättää heissä kiintymystä, kokivat
kaikki nyt kilvan palvella kaunista maurilaisnaista ja osoittaa hänelle
kohteliaisuutta.
Don Fernando kysyi vapautuneelta orjalta, mikä maurilaisnaisen nimi
oli, ja hän sanoi sen olevan Leia Zoraida. Mutta sen kuultuaan nainen,
joka ymmärsi, että oli kysytty hänen nimeään, sanoi kohta kovin
harmistuneena, mutta erittäin sievästi:
— Ei, ei Zoraida; Maria, Maria! — Niin hän tahtoi tehdä tiettäväksi,
että hänen nimensä oli Maria eikä Zoraida.
Nämä sanat ja niiden lausumisessa ilmennyt harras tunne saivat osan
kuulijoista vuodattamaan kyyneliä, varsinkin naiset, jotka ovat
luonnostaan taipuvaisia hellyyteen ja myötätuntoon. Luscinda syleili
maurilaisnaista hellästi ja sanoi:
— Niin, niin, Maria, Maria.
Siihen vastasi maurilaisnainen:
— Niin, niin, Maria; Zoraida _macange!_ -— Viimeksimainittu sana
merkitsee ei.