haluten saada tietää, nutä Leonelalla oli hänelle kerrottavaa, Anselmo
nousi päivän koittaessa ja meni huoneeseen, johon oli Leonelan
sulkenut. Hän avasi oven ja astui sisään, mutta ei löytänyt sieltä
Leonelaa löysihän vain ikkunasta muutamia yhteensolmittuja lakanoita,
jotka selvästi osoittivat, että tyttö oli sitä tietä laskeutunut
alas ja mennyt menojaan. Anselmo palasi heti aivan alakuloisena
kertomaan asiaa Camilalle ja säikähti kovin, kun ei löytänyt häntä
vuoteesta eikä koko talosta. Hän kyseli talon palvelijoilta, mutta
kukaan ei osannut hänelle selittää, mitä hän tiedusteli. Etsiessään
Camilaa hän sattui näkemään, että hänen lippaansa olivat auki ja
että suurin osa jalokiviä oli poissa, ja siitä hän vihdoin oivalsi
onnettomuutensa ja ettei Leonela ollut syypää hänen kovaan kohtaloonsa.
Päättämättä pukeutumistaan hän sitten lähti sellaisenaan, surullisena
ja mietteissään, kertomaan onnettomuudestaan ystävälleen Lotariolle.
Kun ei Lotariokaan ollut kotonaan ja palvelijat sanoivat hänen yöllä
talosta hävinneen otettuaan mukaansa kaikki hallussaan olevat rahat,
niin Anselmo luuli tulevansa mielipuoleksi. Kaiken päätökseksi ja
kukkuraksi hän sitten kotiin palattuaan ei löytänyt sieltä yhtäkään
palvelijaa eikä palvelijatarta, vaan autiot ja tyhjät suojat.
Hän ei tietänyt, mitä ajatella, sanoa tai tehdä, ja vähitellen hänen
järkensä himmentyi. Hän tarkasteli olotilaansa ja huomasi yhdessä
hetkessä jääneensä ilman vaimoa, ystävää ja palvelijoita, korkean
taivaan hylkäämäksi ja ennen kaikkea kunniattomaksi, sillä Camilan
katoaminen ilmaisi hänelle tuhon tulleen. Pitkän kotvan kuluttua hän
vihdoin päätti lähteä maalle sen ystävänsä luo, jonka vieraana oli
ollut antaessaan tilaisuutta tähän onnettomuuteen johtavien juonien
punomiseen. Hän lukitsi talonsa, nousi satulaan ja lähti matkaan,
rinnassaan painostava tunto; mutta hän oli tuskin ehtinyt puolitiehen,
kun hänen täytyi ajatustensa ahdistamana laskeutua maahan ja sitoa
ratsunsa puuhun, jonka runkoa vasten hän sitten vaipui hiljaa ja
murheellisesti huokaillen. Siinä hän viipyi iltaan saakka ja näki
sitten kaupungista tulevan ratsastajan, jota tervehti kysyen vielä,
kuuluiko Firenzeen mitään uutta. Kaupunkilainen vastasi:
— Merkillisintä, mitä pitkään aikaan on siellä kuultu. Kerrotaan näet
julkisesti, että lähellä P. Johanneksen kirkkoa asuvan rikkaan Anselmon
vaimon Camilan on viime yönä ryöstänyt Anselmon hyvä ystävä Lotario, ja
että hän itsekin on kadonnut. Kaiken tämän on kertonut muudan Camilan
palvelijatar, jonka kuvernööri tapasi yöllä hänen laskeutuessaan
lakanan varassa eräästä Anselmon talon ikkunasta. En kumminkaan tarkoin
tiedä, kuinka se tapahtui, tiedän vain, että koko kaupunki ihmettelee
tätä tapahtumaa, koska ei voitu odottaa mitään sellaista sattuvan
hyvien ja läheisten ystävien kesken, joiden kerrotaan kiintyneen
toisiinsa niin, että heitä mainittiin vain ystävysten nimellä.
— Tiedetäänköhän, — kysyi Anselmo — minne päin Lotario ja Camila ovat
lähteneet?
— Siitä ei ole aavistustakaan, — vastasi kaupunkilainen — vaikka
kuvernööri on erittäin tarmokkaasti heitä etsinyt.
— Jumalan haltuun, herra — sanoi Anselmo.
— Jumalan haltuun — vastasi kaupunkilainen lähtien jatkamaan matkaansa.
Anselmo joutui nuo onnettomat uutiset kuultuaan sellaiseen tilaan,
että oli vähällä menettää järkensä, jopa henkensäkin. Hän nousi niin
hyvin kuin voi ja saapui sitten ystävänsä luo, joka ei ollut vielä
kuullut hänen onnettomuudestaan, mutta nähdessään hänen tulevan
kelmeänä, riutuneena ja heikkona arvasi jonkin vaikean sairauden
häntä rasittavan. Anselmo pyysi, että hänet saatettaisiin vuoteeseen
ja annettaisiin hänelle kirjoitusvälineet. Niin tehtiin, hänet
jätettiin yksin huoneeseen ja makuulle, koska hän niin halusi, ja
ovikin suljettiin hänen pyynnöstään. Onnettomuuden kuva alkoi hänen
yksin jäätyään rasittaa hänen mieltänsä niin kovin, että hän selvästi
oivalsi elämänsä olevan loppumaisillaan, ja siksi hän ryhtyi toimeen
jättääkseen tietoa merkillisen kuolemansa syystä. Hän alkoi kirjoittaa,
mutta hengitys kävi mahdottomaksi, ennenkuin hän ehti merkitä paperiin
kaikkea, mitä olisi mielinyt, ja niin hän heitti henkensä sen
tuskan vuoksi, joka hänelle koitui mielettömästä uteliaisuudestaan.
Havaitessaan, että oli jo myöhä ja ettei Anselmo luiskahtanutkaan,
talon isäntä päätti mennä huoneeseen saadakseen tietää, voiko hän
entistä huonommin, ja näki hänen makaavan suullaan, ruumis puolittain
sängyssä, puolittain pöydällä, jonka varaan hän oli vaipunut,
kirjoitettu paperi avoinna edessään ja kynä yhä vielä kädessään. Isäntä
astui hänen luokseen, sitä ennen lausuttuaan hänen nimensä, tarttui
hänen käteensä, ei saanut mitään vastausta, huomasi hänet kylmenneeksi
ja ymmärsi siitä, että hän oli kuollut. Hänet valtasi suuri suru ja
ihmetys, hän kutsui talonväen näkemään onnettomuutta, jonka uhriksi
Anselmo oli joutunut, ja luki sitten paperista, jonka tunsi Anselmon
itsensä kirjoittamaksi, seuraavat lauseet:
»Typerä ja mieletön pyyde vei minulta hengen. Jos Camila saa kuulla
kuolemastani, niin tietäköön hän, että minä annan hänelle anteeksi,
sillä hän ei ollut velvollinen tekemään ihmeitä eikä minua pakottanut
mikään vaatimaan, että hän niitä tekisi; koska siis olen itse
aiheuttanut häpeäni...»
Niin pitkälle Anselmo oli kirjoittanut, ja siitä voi huomata, että
hän oli heittänyt henkensä tuossa kohdassa, kykenemättä päättämään
lausetta. Hänen ystävänsä ilmoitti seuraavana päivänä kuolemasta
hänen omaisilleen, jotka jo olivat kuulleet hänen onnettomuudestaan
ja tiesivät, missä luostarissa Camila oli, hänkin jo valmistautumassa
seuraamaan miestään välttämättömälle viimeiselle matkalle, ei siitä
syystä, että oli kuullut miehensä kuolleen, vaan sen vuoksi, mitä
sai kuulla poissaolevasta ystävästään. Kerrotaan, ettei hän, vaikka
olikin nyt leski, halunnut lähteä luostarista eikä myöskään antaa
nunnalupausta, ennenkuin saapui, pian senjälkeen, tieto, että Lotario
oli kaatunut taistelussa, johon niinä aikoina kävi monsieur de Lautrec
suurta sotapäällikköä Cordoban Gonzalo Fernandezia vastaan[22] Napolin
kuningaskunnassa, jonne tuo liian myöhään katuvainen ystävä oli
lähtenyt. Tuon kuultuaan Camila antoi luostarilupauksen ja heitti
sitten pian henkensä murheen ja alakuloisuuden ankaroissa käsissä.
Sellaiseen loppuun saattoi heidät kaikki niin järjetön aloite.
— Tämä kertomus miellyttää minua, — sanoi kirkkoherra — vaikka en
voikaan uskoa, että se kuvailee todellista tapahtumaa, ja siinä
tapauksessa, että se on keksitty, on kirjoittaja keksinyt sen huonosti,
sillä ei voi kuvitella olevan aviomiestä, joka olisi kyllin typerä
ryhtyäkseen niin tuhoisaan kokeeseen kuin Anselmo. Jos tuo seikka olisi
kuvattu tapahtuvaksi rakastajan ja hänen naisensa kesken, saattaisi
se käydä päinsä, mutta miehen ja vaimon välisenä siinä on jotakin
mahdotonta. Esitystapaa sitävastoin en pidä ollenkaan epämiellyttävänä.
Kuudesneljättä luku,
jossa käsitellään muita majatalossa sattuneita merkillisiä seikkoja.
Samassa virkkoi majatalon ovella seisova isäntä:
— Tuossa tulee sievä joukko vieraita; jos ne poikkeavat tänne, saamme
varmaan lystiä!
— Mitä väkeä ne ovat? — kysyi Cardenio.
— Neljä miestä — vastasi isäntä — tulee ratsain, lyhyin jalustimin,
peitsillä ja kilvillä varustettuina, ja kaikilla on mustat naamiot; ja
heidän seurassaan tulee valkopukuinen nainen naisensatulassa, hänkin
kasvot verhottuina, ja sitäpaitsi kaksi jalankäypää palvelijaa.
— Ovatko he jo lähelläkin? — kysyi kirkkoherra.
— Niin lähellä, että ovat jo perillä — vastasi isäntä.
Sen kuultuaan Dorotea veti hunnun kasvoilleen, ja Cardenio meni Don
Quijoten huoneeseen; ja he olivat tuskin ennättäneet niin tehdä, kun
kaikki isännän mainitsemat henkilöt saapuivat majataloon. Ratsumiehet,
jotka olivat erittäin hienot ryhdiltään ja käytökseltään, astuivat
maahan ja kävivät auttamaan satulasta naishenkilöä: eräs heistä otti
hänet syliinsä ja sijoitti hänet tuolille sen huoneen ovelle, johon
Cardenio oli piiloutunut. Koko tänä aikana ei nainen eivätkä herrat
olleet siirtäneet syrjään kasvojensa verhoja eivätkä virkkaneet
sanaakaan, tuolille istuutuessaau nainen vain huokasi syvään ja antoi
käsiensä vaipua alas, kuin olisi ollut sairas ja uupunut. Jalankulkevat
palvelijat veivät ratsut talliin.
Kirkkoherra huomasi sen ja haluten tietää, keitä olivat henkilöt, jotka
esiintyivät siinä asussa ja niin vaiteliaina, lähti palvelijoitten luo
ja kysyi eräältä, mitä tahtoi tietää. Mies vastasi:
— Totta totisesti, hyvä herra, minä en tiedä teille sanoa, mitä väkeä
he ovat; tiedän vain, että he näyttävät sangen ylhäisiltä, varsinkin
se, joka meni ottamaan syliinsä tuota rouvaa, jonka näitte. Sanon tämän
siksi, että kaikki muut häntä kunnioittavat eikä tehdä mitään muuta
kuin minkä hän määrää ja käskee.
— Entä kuka on tuo rouva? — kysyi kirkkoherra.
— En tiedä sitäkään sanoa, — vastasi palvelija — sillä en ole koko
matkan kestäessä nähnyt hänen kasvojaan; huokailevan olen hänen kyllä
kuullut ja valittelevan, niin että joka kerta luulisi hänen olevan
henkihieverissä. Eikä ole ihmekään, ettemme me, kumppanini ja minä,
tiedä enempää kuin olemme sanoneet, sillä me olemme heidän seurassaan
vasta toista päivää; kohtasimme näet heidät tiellä, he kehoittivat
meitä lähtemään kanssaan Andalusiaan, ja me suostuimme, kun lupasivat
varsin hyvän korvauksen.
— Entä oletteko kuulleet ketään heistä mainittavan nimeltään? — kysyi
kirkkoherra.
— Emme, emme suinkaan; — vastasi palvelija — he näet ratsastavat niin
vaiteliaina, että se on ihan ihme. Heidän joukostaan ei kuulu mitään
muuta kuin rouva rukan huokauksia ja nyyhkytyksiä, joista meidän tulee
häntä surku; ja me uskomme vallan varmaan, että hän, olipa menossa
minne tahansa, menee pakosta; vaatetuksesta päätellen hän on nunna tai
nunnaksi tulossa, mikä on luultavampaa, ja saattaapa olla, että hän
on niin surullinen kuin nähdään siitä syystä, ettei hän itse mielisi
ruveta nunnana elämään.
— Varsin mahdollista — virkkoi kirkkoherra.
Hän poistui palaten Dorotean luo, joka, kuultuaan hunnutetun naisen
huokailevan, astui luontaisen myötätunnon yllyttämänä hänen luokseen ja
sanoi:
— Mikä teitä vaivaa, parahin rouva? Jos se on jotakin sellaista, minkä
parantamisessa meillä naisilla yleensä on tottumusta ja kokemusta, niin
minä puolestani tarjoudun mielelläni teitä palvelemaan.
Murheellinen nainen ei vastannut tuohon sanaakaan, vaan oli yhä
vaiti, vaikka Dorotea tarjoutui vieläkin innokkaammin auttamaan,
kunnes naamioitu herra (jonka käskyjä palvelija oli sanonut toisten
tottelevan) astui luo ja virkkoi Dorotealle:
— Älkää vaivautuko, armollinen rouva, tarjoamaan tälle naiselle mitään
palvelusta, sillä hänen tapanaan on olla kiittämättä mistään hänelle
annetusta avusta; älkää myöskään yrittäkö saada häneltä vastausta,
ellette mieli kuulla hänen lausuvan jotakin valhetta.
— Minä en ole milloinkaan valehdellut; — virkkoi nyt nainen, joka
oli siihen saakka ollut vaiti — päinvastoin: koska olen niin
totuuttarakastava ja tarkoin varon kaikkia valheellisia juonia, olen
joutunut tähän suureen onnettomuuteen, ja sen saatte todistaa te
itse, sillä minun ehdoton vilpittömyyteni tekee teidät pettäjäksi ja
valehtelijaksi.
Cardenio kuuli kaikki nuo sanat aivan selvästi, koska hän oli niin
lähellä niitten lausujaa, että ainoastaan Don Quijoten huoneeseen
johtava ovi oli heidän välissään, ja ne kuultuaan hän huudahti ääneen:
— Jumala minua auttakoon! Mitä kuulenkaan? Kenen ääni kaikuikaan
kuuluviini?
Nuo huudahdukset kuultuaan nainen käänsi aivan pelästyneenä päätään
ja nousi sitten, kun ei nähnyt henkilöä, joka oli huutanut, aikoen
mennä viereiseen huoneeseen, mutta sen huomattuaan herra pidätti hänet
sallimatta hänen astua askeltakaan. Hämmentyneenä ja mielenliikutuksen
vallassa ollen nainen pudotti silkkihunnun, joka oli hänen kasvojaan
peittänyt, ja niin tuli näkyviin verraton kauneus, kasvot, jotka
olivat ihmeen ihanat, vaikka kalpeat ja säikähtyneet; hän näet pälyili
kaikkialle, minne katse kantoi, niin kiihkeästi, että näytti olevan
järjiltään, ja tämä hänen ilmeensä herätti Doroteassa ja kaikissa
muissa katselijoissa erinomaista sääliä, vaikka he eivät tietäneet,
mikä oli syynä siihen. Herra piteli häntä yhä lujasti olkapäistä
eikä siinä ahkeroidessaan voinut nostaa paikoilleen naamiotaan, joka
oli putoamassa ja sitten todella putosikin. Kohottaessaan katsettaan
näki Dorotea, joka piti naista sylissään, että mies, joka hänkin
oli käynyt naiseen käsiksi, oli hänen oma puolisonsa, Don Fernando,
ja tuskin ehdittyään hänet tuntea hän huokaisi sydämensä pohjasta
pitkään ja tuskaisesti _ah!_ kaatui pyörtyneenä selälleen ja olisi
kaatunut permantoon, ehei siinä lähellä seisova parturi olisi ottanut
häntä käsivarsiensa varaan. Kirkkoherra riensi kohta hänen luokseen
poistamaan huntua ja pirskottamaan vettä hänen kasvoihinsa, ja hänen
irroitettuaan hunnun Don Fernando (hän näet oli se mies, joka piti
toista naista sylissään) tunsi hänet ja valahti kuin hengettömäksi
hänet nähdessään, mutta ei kumminkaan päästänyt vapaaksi hänen
syleilystään irtautumaan pyrkivää naista, joka oli Luscinda. Tämä oli
tuntenut Cardenion äänen hänen huudahtaessaan, samoinkuin Cardenio
oli tuntenut hänen äänensä. Cardenio kuuli myös, kuinka Dorotea
pyörtyessään voihkaisi, luuli, että se oli hänen oma Luscindansa,
syöksyi pelästyneenä ulos huoneesta ja näki ensiksi Don Fernandon
syleilemässä Luscindaa. Don Fernando puolestaan tunsi heti Cardenion,
ja kaikki kolme, Luscinda, Cardenio ja Dorotea, olivat aivan hiljaa ja
ihmeissään, tuskin tietäen, mitä heille oli tapahtunut.
Kaikki olivat vaiti ja katselivat toisiaan, Dorotea Don Fernandoa, Don
Fernando Cardenioa, Cardenio Luscindaa ja Luscinda Cardenioa. Mutta
ensimmäisenä rikkoi vaitiolon Luscinda puhutellen Don Fernandoa näin:
— Päästäkää minut, Don Fernando, oman itsenne tähden, ellette muusta
syystä sitä tekisikään, sallikaa minun turvautua siihen muuriin,
jonka muratti olen, siihen tukeen, josta minua eivät ole voineet
erottaa teidän ahdistelunne, uhkauksenne, lupauksenne eikä lahjanne.
Huomatkaa, kuinka taivas on tavattomia ja meiltä kätkettyjä teitä
pitkin kuljettanut luokseni minun oikean puolisoni; ja tiedättehän te
lukemattomista kalliistimaksamistanne kokemuksista, että ainoastaan
kuolema voi häivyttää hänet muististani. Saakoon siis tämä harhaluuloja
hälventävä selitykseni (koska se ei voi mitään muuta vaikuttaa)
rakkautenne muuttumaan raivoksi, kiintymyksenne katkeruudeksi, ja
lopettakaa sen tunteen vallassa minun elämäni; kun luovun siitä hyvän
puolisoni nähden, katson sen hyvin käytetyksi: kenties hän uskoo minun
kuollessani, että olen säilynyt hänelle uskollisena elämäni viimeiseen
hetkeen saakka.
Sillävälin oli Dorotea tullut jälleen tajuihinsa ja oli kuunnellut
kaikkia Luscindan lausumia, joista arvasi, kuka hän oli. Huomatessaan,
ettei Don Fernando vieläkään päästänyt Luscindaa syleilystään eikä
vastannut hänelle, hän ponnistihe minkä jaksoi, nousi, meni Don
Fernandon luo, painui polvilleen hänen eteensä, vuodatti runsaan määrän
kauniita ja liikuttavia kyyneliä ja virkkoi hänelle:
— Elleivät sen auringon säteet, joka nyt on pimenneenä sylissäsi,
sammuta ja himmennä sinun silmiesi valkeutta, olet varmaan jo
huomannut, että eteesi polvistunut on Dorotea, kurja ja onnea vailla
niin kauan kuin sinä niin tahdot. Minä olen se mitätön maalaistyttö,
jonka sinä hyvyytesi tai mieltymyksesi vuoksi tahdoit koroittaa niin
korkealle, että hän saattoi nimittää itseään sinun omaksesi; minä olen
se tyttö, joka kunniallisuuden piiriin suljettuna eleli tyytyväisenä,
kunnes sinun kiihkeiden kehoitustesi ja näennäisesti vilpittömien
ja hellien tunteittesi liikuttamana avasi häveliäisyytensä ovet ja
luovutti sinulle vapautensa avaimet. Kuinka huonosti olet osoittanut
minulle kiitollisuuttasi tästä lahjastani, havaitaan erittäin selvästi
siitä, että minun täytyy olla, missä minut nyt näet, ja nähdä
sinut sellaisena kuin näen. En kumminkaan haluaisi sinun johtuvan
ajattelemaan, että olen tullut tänne häpeän polkuja, sillä minut on
tänne tuonut vain tuska ja murhe siitä, että olet minut unohtanut.
Sinä tahdoit minut omaksesi ja tahdoit niin, ettet voi lakata olemasta
omani, vaikka et enää huolisikaan minua omanasi pitää. Ajattele,
herrani, että sitä kauneutta ja ylhäisyyttä, jonka tähden minut
hylkäät, voi korvata minun sinulle varaamani ylenpalttinen rakkaus.
Sinä et voi olla kauniin Luscindan oma, koska olet minun omani, eikä
hän voi tulla sinun omaksesi, koska hän on Cardenion, ja sinun on
varmaan, jos asiaa harkitset, helpompi taivuttaa mielesi kiintymään
häneen, joka sinua palvoo, kuin saada rakastamaan se, joka sinua inhoo.
Sinä houkuttelit kiihkeästi minua, joka en ollut varuillani, sinä
kiusasit minua, siveätä; säätyni ei ollut sinulle tuntematon; sinä
tiedät hyvin, kuinka antauduin kokonaan sinun valtoihisi: sinulla ei
ole aihetta eikä mahdollisuutta väittää joutuneesi petetyksi. Ja jos
kerran on niin laita, kuten onkin, ja sinä olet yhtä hyvä kristitty
kuin ritarikin, miksi pidätyt niin monin verukkein suomasta minulle
lopulta samaa onnea, jonka soit minulle aluksi? Ja ellet rakasta
minua siksi, että olen sinun oikea ja laillinen puolisosi, rakasta
ja pidä minua ainakin orjanasi; minä katson olevani onnellinen ja
auvokas, kun vain saan olla sinun omasi. Älä anna minut jättämällä
ja hylkäämällä aihetta siihen, että juoruseurat kerääntyvät minua
häpäisemään; älä tee vanhuutta niin katkeraksi vanhemmilleni, sillä
sellaista palkkaa eivät ansaitse ne uskolliset palvelukset, joita he
ovat hyvinä alustalaisina aina suorittaneet sinun vanhemmillesi. Jos
taas ajattelet veresi pilaantuvan, kun se sekaantuu minun vereeni, niin
ota huomioon, ettei maailmassa ole paljon tai ei yhtään aatelia, joka
ei olisi kulkenut sitä tietä, ja ettei naispuolen aateluus ole mikään
tärkeä seikka ylhäisissä sukujohdoissa; koska sitäpaitsi aito aateluus
on hyvettä, niin sen sinulta puuttuessa, jos epäät minulta, mitä olet
oikeudenmukaisesti minulle velkaa, olen aateluudeltani sinua etevämpi.
Sanon sinulle vielä viimeiseksi, herrani, että olen sinun puolisosi,
tahdoit tai et; todistajina ovat omat sanasi, jotka eivät saa eivätkä
voi olla valheelliset, jos kerran kunnioitat itsessäsi sitä, minkä
puuttumisen vuoksi minua ylenkatsot; todistajana olkoon myös sinun
piirtämäsi nimikirjoitus, ja todistajana olkoon taivas, jonka kutsuit
todistamaan, mitä minulle lupasit. Ja vaikka kaikkea tuota puuttuisi,
tulee omatuntosi varmaan sinulle huutamaan vaikenemalla kesken
riemujesi, julistaen nyt lausumaani totuutta ja häiriten parhaat ilosi
ja nautintosi.
Tuon ja paljon muuta lausui murheellinen Dorotea, niin tuskaisesti ja
vuodattaen niin runsaita kyyneliä, että kaikki läsnäolijat, nekin,
jotka kuuluivat Don Fernandon seurueeseen, sulivat myötätuntoon ja
itkuun. Don Fernando kuunteli Doroteaa sanaakaan vastaamatta, kunnes
hän lakkasi puhumasta ja alkoi nyyhkiä ja huokailla niin haikeasti,
että kuulijan sydämen olisi täytynyt olla pronssia voidakseen
heltymättä havaita niin ankaran tuskan ilmaukset. Luscinda katseli
häntä, yhtä syvästi ottaen osaa hänen suruunsa kuin ihaillen hänen
erinomaista älyään ja kauneuttaan, ja olisi mielellään mennyt hänen
luokseen lausumaan joitakin lohdutuksen sanoja, mutta ei voinut,
kun Don Fernando piti häntä yhä syliinsä suljettuna. Pitkän kotvan
tarkkaavasti katseltuaan Doroteaa Don Fernando avasi hämmentyneenä ja
liikutettuna sylinsä, päästi Luscindan vapaaksi ja virkkoi:
— Sinä voitit, kaunis Dorotea, sinä voitit, sillä kenelläkään ei voi
olla sydäntä väittää valheeksi niin monia toisiinsa liittyviä totuuksia.
Don Fernandon päästäessä hänet irti Luscinda tunsi voipuvansa ja oli
kaatua permantoon, mutta Cardenio, joka oli siinä aivan lähellä, Don
Fernandon takana, minne oli sijoittunut, jottei tämä häntä tuntisi,
riensi nyt, välittämättä mistään pelosta ja uhmaten kaikkea mahdollista
vaaraa, tukemaan Luscindaa, sulki hänet syliinsä ja lausui hänelle:
— Jos laupias taivas suo ja sallii sinun, uskollisen, horjumattoman
ja kauniin valtiattareni, vihdoin nauttia lepoa, niin enpä usko sinun
löytävän mistään turvallisempaa lepopaikkaa kuin sylistäni, johon sinut
nyt suljen, niinkuin suljin jo ennen, kun onnellinen kohtalo antoi
minulle luvan nimittää sinua omakseni.
Nuo sanat kuullessaan Luscinda kohotti katseensa Cardenioon.
Aikaisemmin hän oli jo tuntenut Cardenion äänen ja nyt, saatuaan
näkemällä vakuuden siitä, että siinä tosiaan oli Cardenio, hän
joutui melkein suunniltaan, ei välittänyt mistään soveliaisuuden
vaatimuksista, vaan kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, painoi
kasvonsa hänen kasvoihinsa ja sanoi hänelle:
— Niin, te, minun herrani, olette tämän vangittunne oikea omistaja,
miten tyly sallimus sitä vastustaneekaan ja miten uhattaneenkaan tätä
elämää, jonka ylläpitäjä on teidän elämänne.
Se oli merkillinen näky Don Fernandolle ja kaikille läsnäolijoille,
jotka ihmettelivät sellaista ennenkuulumatonta tapausta. Doroteasta
näytti kuin Don Fernandon kasvot olisivat valahtaneet kalpeiksi ja kuin
hän olisi ollut aikeissa kostaa Cardeniolle, sillä hänen kätensä näkyi
liikahtavan kohti miekankahvaa. Tuon ajatuksen hänen mieleensä iskiessä
Dorotea samassa kietoi uskomattoman nopeasti käsivartensa Don Fernandon
polvien ympärille, suuteli niitä, puristi niin kiinteästi, ettei hän
kyennyt liikahtamaan, ja lausui, ollenkaan hillitsemättä kyyneliään:
— Mitä aiotkaan tehdä, sinä minun ainoa turvani, tänä odottamattoman
ratkaisun hetkenä? Sinun vaimosi on jalkojesi edessä, ja hän, jota
vaimoksesi toivot, on oman miehensä sylissä. Harkitse siis, onko
hyvä tai onko mahdollistakaan purkaa, mitä taivas on rakentanut,
vai onko soveliaampaa, että tahdot koroittaa vertaiseksesi hänet,
joka mistään vastuksista välittämättä, vakaana vilpittömyydessään ja
uskollisuudessaan, vuodattaa sinun silmiesi edessä omista silmistään
rakkauden kyyneliä niillä kostuttaen oikean puolisonsa kasvoja ja
povea. Minä pyydän Jumalan nimessä ja rukoilen sinun itsesi nimessä,
ettet salli tämän julkisen selvityksen lisätä vihaasi, vaan päinvastoin
annat sen sitä lauhduttaa, niin että tyynenä ja rauhallisena suot
näiden rakastavaisten esteettömästi nauttia samaa rauhaa niin kauan
kuin taivas suvaitsee sitä heille lahjoittaa. Siten osoitat ylevän ja
ylhäisen sydämesi jaloutta, ja maailma saa nähdä, että sinua vallitsee
enemmän järki kuin himo.