mitä oikeudenmukaisesti kannattaa rakastaa, niin millaisin kasvoin
rohkenet astua sen henkilön eteen, jonka tiedät siksi kuvastimeksi,
missä kuvastelee itseään hän, jota sinun tulisi käyttää kuvastimenasi,
jotta näkisit, kuinka syyttömästi häntä solvaat? Mutta nytpä minä,
onneton olento, ymmärrän, mikä on saanut sinut pitämään niin
mitättömänä sitä, minkä olet itsellesi velkaa; syynä on varmaan
ollut jokin käytöksessäni ilmennyt varomattomuus, jota en kumminkaan
tahdo nimittää sopimattomuudeksi, koska se ei suinkaan ole johtunut
harkitusta aikomuksesta, vaan huolettomuudesta, jollaiseen naiset
monesti tekevät huomaamattaan itsensä vikapäiksi otaksuessaan,
ettei heidän tarvitse ketään varoa. Ellet sitä tunnusta, niin sano
minulle, sinä pettäjä, milloin olen vastannut hartaisiin pyyntöihisi
millään sellaisella sanalla tai eleellä, joka olisi voinut herättää
sinussa vähintäkään toivon häivää, että häpeälliset pyyteesi tulevat
toteutumaan! Milloin en ole torjunut ja moittinut sinun lempeä-anelevia
sanojasi vakavilla ja ankaroilla vastauksillani? Milloin olen uskonut
tai ottanut vastaan sinun suuria lupauksiasi ja vielä suurempia
lahjojasi? Koska kumminkin on mielestäni selvää, ettei kukaan voi
pysyä hellittämättä lemmenaiheissaan kovin kauan, ellei hänelle suo
tukea jokin toive, tahdon lukea omaksi syykseni sinun julkeutesi,
sillä jokin varomattomuuteni on epäilemättä näin kauan rohkaissut
sinua aikomuksessasi, ja senvuoksi tahdon kohdistaa itseeni sen koston
ja rangaistuksen, jonka sinun rikoksesi ansaitsee. Näyttääkseni
sinulle vielä, etten itseäni niin säälimättömästi kohdellessani voi
olla kohtelematta samoin sinua, halusin saada sinut tänne sen uhrin
todistajaksi, jonka aion antaa arvoisan mieheni loukatulle kunnialle,
jota olemme solvanneet, sinä niin harkiten kuin suinkin mahdollista ja
myös minä liian vähän varoen tilaisuutta, jos lienen sellaista sinulle
tarjonnut, sinun pahojen aikeittesi suosimiseen ja hyväksymiseen.
Se pelko, sanon vieläkin, että olen varomattomuudellani jotenkin
sytyttänyt mieleesi niin järjettömiä ajatuksia, rasittaa minua eniten
ja vaatii minulta oman käden kostoa, sillä syyllisyyteni voisi tulla
yleisemmin tunnetuksi, jos tämän kostotyön suorittaisi joku toinen.
Ennenkuin sen teen, tahdon kumminkin kuullessani surmata ja viedä
mukanani erään, joka täysin tyydyttää toivomani ja saamani koston
kaipuun, jotta pääsen haudan tuolla puolen, kummassa paikassa tahansa,
näkemään, minkä rangaistuksen puolueeton ja lahjomaton oikeus määrää
hänelle, joka on saattanut minut näin epätoivoiseen tilaan.
Niin sanottuaan hän karkasi uskomattoman kiivaasti ja ketterästi
Lotarion kimppuun, paljastettu tikari kädessään ja niin ilmeisesti
näyttäen aikovan iskeä sen hänen rintaansa, että uhattu mies melkein
joutui epäröimään, olivatko nuo eleet teennäisiä vai todellisia; hänen
näet oli pakko varautua sekä vikkelyyteensä että voimaansa estäessään
Camilaa iskemästä. Camila esitti tämän merkillisen petoksen ja
kavaluuden näytteen niin elävästi, että mieli omalla verellään luoda
siihen totuuden väriä; havaitessaan, ettei voinut satuttaa Lotariota,
tai teeskennellen, ettei voinut, hän näet lausui:
— Koska kohtalo ei salli minun täysin tyydyttää oikeudenmukaista
aiettani, älköön se ainakaan kyetkö estämään minua toteuttamasta sitä
osittain.
Ponnistellen kaikin voimin saadakseen vapaaksi tikaria pitelevän
kätensä, johon Lotario oli käynyt kiinni, hän kiskaisi sen valtoimeksi,
suuntasi kärjen sellaiseen kohtaan, missä se ei voinut syvään
haavoittaa, pistäen ja piilottaen sen lähelle vasemmanpuolista
kainalokuoppaansa, ja valahti sitten permantoon kuin tajuttomana.
Leonela ja Lotario siitä hämmästyivät ja säikähtivät ja epäilivät
tapahtuman todenperäisyyttä vielä, kun näkivät Camilan makaavan
permannolla pitkänään ja verissään. Lotario riensi viipymättä luo,
kauhistuneena ja voimatta hengittää, vetämään pois tikaria, mutta
nähtyään sitten, kuinka mitätön haava oli, hän toipui pelostaan,
ihmetteli jälleen kauniin Camilan oveluutta, älykkyyttä ja
kekseliäisyyttä ja alkoi, käyden omaa osaansa näyttelemään, esittää
pitkää ja murheellista valitusta Camilan ruumiin ääressä, kuin hän
olisi kuollut, syytäen siinä runsaita kirouksia sekä itselleen että
sille henkilölle, jonka toimesta oli tähän tilaan joutunut. Tietäen
ystävänsä Anselmon kuuntelevan hän valitti siihen tapaan, että ken
hyvänsä kuunteleva olisi säälinyt häntä itseään paljon enemmän kuin
Camilaa, vaikka olisi tätä kuolleenakin pitänyt.
Leonela nosti Camilan syliinsä ja sijoitti sänkyyn pyytäen Lotarioa
hakemaan sellaista henkilöä, joka salaa sitoisi Camilan haavan;
sitäpaitsi hän kysyi hänen neuvoaan ja mielipidettään siitä, mitä he
sanoisivat Anselmolle hänen vaimonsa haavoittumisesta, jos hän sattuisi
palaamaan, ennenkuin Camila ehti tulla terveeksi. Lotario vastasi, että
he voivat sanoa, mitä hyväksi näkivät, sillä hän ei kyennyt antamaan
mitään kelvollista neuvoa; hän vain kehoitti Leonelaa yrittämään
pidättää verenvuotoa ja sanoi itse lähtevänsä sellaiseen paikkaan,
missä ihmiset eivät enää häntä näkisi. Niin hän poistui talosta
ilmeisen tuskan ja mielenliikutuksen vallassa, mutta havaitessaan
sitten olevansa yksin ja sellaisessa paikassa, missä kukaan ei voinut
häntä nähdä, hän ei lakannut ajatuksin ja elein ihmettelemästä
Camilan oveluutta ja Leonelan osuvaa käyttäytymistä. Hän ajatteli,
kuinka varmasti Anselmo nyt uskoi, että hänellä oli puolisonaan uusi
Porcia,[19] ja halusi kohdata hänet, Lotarion, jotta he yhdessä
juhlisivat pahinta petosta ja taitavimmin valheverhoon peitettyä
totuutta, minkä kuvitella voi.
Sillävälin Leonela, kuten sanottu, pidätti emäntänsä verenvuotoa,
jota oli vain senverran, että kavaluus näytti uskottavalta. Leonela
otti hiukan viiniä ja pesi sillä haavan[20] sitoen sen sitten niin
hyvin kuin osasi ja puheli emäntäänsä hoitaessaan siihen tapaan, että
Anselmo, vaikka ei olisikaan jo sitä ennen kuullut samanlaista, olisi
varmaan alkanut uskoa, että hänen Camilansa oli oikea siveyden esikuva.
Leonelan ohella puhui Camilakin soimaten itseään araksi ja pelkuriksi,
koska häneltä oli kaikkein ratkaisevimpana hetkenä puuttunut rohkeutta
lopettaa elämä, jota hän kovin inhosi. Hän kysyi palvelijattareltaan
neuvoa, kertoisiko koko tämän tapahtuman rakkaalle miehelleen vai
eikö, ja Leonela kehoitti häntä olemaan kertomatta, koska hän siten
velvoittaisi Anselmon kostamaan Lotariolle, mistä välttämättä koitui
suuri vaara hänelle itselleen; kelpo vaimon ei suinkaan pitänyt antaa
miehelleen aihetta kiistoihin, vaan päinvastoin ehkäistä niitä, mikäli
vain mahdollista. Camila sanoi täysin hyväksyvänsä hänen mielipiteensä
ja tahtovansa sitä noudattaa, mutta piti kumminkin tarpeellisena
keksiä, mitä sanottaisiin Anselmolle haavasta, jonka hän varmaan
tulisi näkemään. Siihen vastasi Leonela, ettei hän osannut valehdella
piloillaankaan.
— Entä minä, rakas ystäväni, — virkkoi Camila — kuinka osaisin
valehdella minä, joka en uskalla keksiä tai ylläpitää mitään valhetta,
vaikka oma henkeni olisi vaarassa? Koska siis emme voi siten asiasta
suoriutua, on varmaan parasta sanoa hänelle selvä totuus, jottei hän
huomaa meidän esittäneen asiaa väärin.
— Ole huoletta, señora; — vastasi Leonela — minä ajattelen
huomisaamuun, mitä hänelle sanomme, ja sinä voit ehkä salata haavasi,
koska se on sellaisessa paikassa, niin ettei sitä kukaan näe, ja
taivas suvainnee suosia meidän oikeita ja kunniallisia aikomuksiamme.
Rauhoitu, valtiattareni, yritä tyynnyttää mielenliikutustasi, jottet
ole järkytetty herran tullessa takaisin, ja jätä muu huoli minulle ja
Jumalalle, joka aina auttaa hyviä aikomuksia.
Anselmo oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut ja katsellut tämän
murhenäytelmän esitystä, jossa hänen oma kunniansa surmattiin, ja
sen henkilöt esiintyivät niin tavattomin ja tehoisin ilmein, että
näytti siltä kuin he olisivat todella muuttuneet niiksi henkilöiksi,
joiden näyttämöosia esittivät. Hän odotti hartaasti yön tuloa, jotta
pääsisi talosta poistumaan ja tapaamaan hyvää ystäväänsä Lotarioa
saadakseen hänen kanssaan onnitella itseään siitä kalliista päärlystä,
jonka oli löytänyt havaitessaan vaimonsa lopulta uskolliseksi. Naiset
huolehtivat siitä, että hänelle tarjoutui tilaisuutta lähteä ulos, ja
hän käytti sitä hyväkseen mennen heti etsimään Lotarioa. Eipä voi hevin
kertoa, kuinka monesti hän, ystävänsä tavattuaan, häntä syleili, mitä
kaikkea kertoi mielihyvästään ja kuinka ylisti puolisoaan Camilaa.
Kaikkea tuota kuunteli Lotario voimatta ilmaista minkäänlaista iloa,
koska hänen muistiinsa kuvastui, miten pahoin Anselmo oli petetty ja
kuinka kohtuuttomasti hän itse ystäväänsä solvasi. Vaikka huomasi,
ettei Lotario ollut iloinen, Anselmo uskoi syynä olevan sen, että
Lotario oli jättänyt Camilan haavoittuneena makaamaan ollen itse
vikapää onnettomuuteen. Siksi Anselmo muun muassa kehoitti häntä
olemaan välittämättä siitä, mitä Camilalle oli sattunut, sillä haava
oli varmaan vähäpätöinen, koska naiset olivat yhteisesti päättäneet
sen häneltä salata. Lotarion ei niinmuodoin tarvinnut ollenkaan
pelätä, vaan päinvastoin tästä lähtien nauttia ja riemuita hänen
kanssaan, koska hän, Anselmo, havaitsi Lotarion toimesta ja avulla
tulleensa koroitetuksi kaikkein korkeimpaan auvoon, mitä saattoi
omakseen ikävöidä. Anselmo sanoi vielä toivovansa, että he tulisivat
pitämään ainoana huvinaan sepittää Camilan ylistykseksi säkeitä, jotka
säilyttäisivät hänen kuolematonta muistoaan tulevaisiin vuosisatoihin.
Lotario kiitti hänen hyvää aikomustaan ja sanoi omasta puolestaan
auttavansa tuon mainion rakennuksen pystyttämisessä.
Niin tuli Anselmosta kaikkein sievimmin petetty aviomies, mitä
maailmassa voi olla: hän itse toi omin käsin taloonsa kunniansa
tuhoojan luullen sinne tuovansa sen kirkastajan, ja Camila otti hänet
vastaan näennäisen tuskaisin ilmein, vaikka hänen sydämensä iloitsi.
Tämä pettely jatkui joitakin aikoja, kunnes Onnen pyörä muutaman
kuukauden kuluttua kääntyi, siihen asti ylen ovelasti salattu rikos
tuli ilmi ja Anselmo sai hengellään maksaa mielettömän uteliaisuutensa.
Viidesneljättä luku,
missä kerrotaan Don Quijoten urheasta ja hirmuisesta taistelusta
nahkaisia punaviinileilejä[21] vastaan sekä saatetaan päätökseen
kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.
Kertomuksessa ei ollut enää paljon luettavaa, kun Sancho Panza poukahti
ylen kiihtyneenä ulos siitä suojasta, missä Don Quijote oli lepäämässä,
ja huusi kovalla äänellä:
— Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa pian auttamaan herraani, joka on
joutunut kaikkein tuimimpaan ja ankarimpaan otteluun, mitä silmäni ovat
milloinkaan nähneet. Jumaliste, hän on antanut jättiläiselle, neiti
prinsessa Minomicónan viholliselle, sellaisen iskun, että on listinyt
häneltä pään ihan kerrassaan, kuin nauriin ikään!
— Mitä sanotkaan, veikkoseni? — kysyi kirkkoherra lukematta kertomuksen
loppuosaa sen pitemmälle. — Oletteko järjissänne, Sancho? Miten
hiidessä voikaan olla niin laita kuin sanotte, kun jättiläinen on
kahdentuhannen peninkulman päässä täältä?
Samassa he kuulivat kamarista kamalaa meteliä ja Don Quijoten huudon:
— Odota, sinä rosvo, ryöväri, konna; nyt olen saanut sinut käsiini eikä
käyrä sapelisi sinua avita!
Hän kuului huimasti iskevän huoneen seiniin. Sancho sanoi:
— Älkää huoliko jäädä tänne kuuntelemaan, vaan käykää erottamaan
tappelevia tai auttamaan isäntääni, vaikka eihän se oikeastaan ole
enää tarpeen, sillä jättiläinen on varmaan jo saanut surmansa ja tekee
parhaillaan Jumalalle tiliä menneestä ja kehnosta elämästään. Näinhän
minä, kuinka veri virtasi permantoon ja pää oli poikki ja kellahtanut
sivulle, ison viinileilin kokoinen.
— Minut saa tappaa, — virkkoi siihen majatalonisäntä — ellei Don
Quijote eli Don Piru-Itse ole iskenyt miekallaan jotakin niistä
punaviinileileistä, jotka olivat täytettyinä hänen pääpuolissaan, ja
tämä viisas mies on varmaan luullut ulosvuotanutta viiniä vereksi.
Niin sanottuaan hän meni huoneeseen, kaikkien toisten häntä seuratessa,
ja he näkivät Don Quijoten mitä merkillisimmässä asussa. Hän oli
paitasillaan, vaate ei ulottunut etupuolella peittämään hänen reisiänsä
ja takaa se oli vaaksan vertaa lyhyempi; sääret olivat erittäin
pitkät ja laihat, karvaiset eikä suinkaan puhtaat; päässä hänellä oli
likainen punainen yömyssy, isännän omaisuutta; vasemman käsivartensa
ympäri hän oli kietonut sänkypeitteen, jota Sancho katseli karsaasti,
hyvin tietäen, mistä syystä, ja oikeassa kädessä oli paljastettu
miekka, jolla hän huitoi joka taholle samalla huudahdellen, kuin olisi
tosiaankin taistellut jonkun jättiläisen kanssa. Ja parasta vielä,
etteivät hänen silmänsä olleet avoinna; hän näet yhä nukkui ja uneksi
taistelevansa jättiläisen kanssa: päätökseen saatettavan seikkailun
mielikuva oli hänessä niin voimakas, että sai hänet uneksimaan
jo saapuneensa Minomicónin kuningaskuntaan ja olevansa ottelussa
vihamiehensä kanssa, ja hän oli hutkinut nahkaleilejä, luullen
jättiläistä lyövänsä, niin huikeasti, että koko huone oli viinin
vallassa. Sen nähtyään majatalon isäntä suuttui niin sydämestään, että
hyökkäsi Don Quijoten kimppuun ja alkoi paukuttaa häntä nyrkeillään
niin tuimasti, että olisi tehnyt lopun taistelusta jättiläistä
vastaan, elleivät Cardenio ja kirkkoherra olisi pelastaneet ritaria
hänen käsistään. Ritari parka nukkui yhä kaikesta huolimatta, kunnes
parturi nouti kaivolta sangollisen kylmää vettä valahduttaen sen
yhdellä iskulla hänen iholleen. Siitä Don Quijote heräsi, mutta ei
nytkään niin selkeäksi, että olisi kyennyt tajuamaan, missä tilassa
oli. Havaittuaan, kuinka lyhyissä ja kevyissä pukimissa ritari
esiintyi, Dorotea ei mielinyt astua huoneeseen näkemään puoltajansa ja
vastustajansa kamppailua.
Sancho etsiskeli kaikkialta permannolta jättiläisen päätä ja virkkoi
sitten, kun sitä ei löytynyt:
— Tiedänhän minä, että tässä talossa kaikki on pelkkää noituutta, sillä
viime kerralla, tässä samassa paikassa, missä nyt seison, minua puitiin
nyrkillä naamaan ja kartulla muihin paikkoihin, enkä minä tiennyt,
kuka sen teki, kun en ketään nähnyt; nyt taas ei näy missään sitä
päätä, jonka omin silmin näin kierähtävän alas, ja verta sitä tuli kuin
suihkulähteestä.
— Mistä verestä ja suihkulähteestä puhut sinä, Jumalan ja hänen
pyhimystensä vihollinen? — virkkoi isäntä. — Etkö näe, lurjus, ettei
tässä ole muuta verta eikä lähdettä kuin nämä nahkaleilit, jotka on
puhkottu, ja punaviini, jota läikkyy lattialla, niin että mielisin
nähdä helvetissä läikkymässä sen kurjan sielun, joka ne on puhkonut.
— En minä mitään tiedä, — vastasi Sancho — tiedän vain niin hullusti
käyvän, että minulta hupenee kreivikunta, kun en tuota päätä löydä,
kuin suola veteen.
Sancho oli valveillaan pahemmin pyörällä kuin hänen isäntänsä
nukkuessaan; niin pitivät häntä lumoissaan herran hyvät lupaukset.
Majatalonisäntä joutui ihan suunniltaan huomatessaan aseenkantajan
hidasverisyyden ja herran tekemän vahingon ja vannoi, ettei nyt kävisi
niinkuin edellisellä kerralla, jolloin nuo olivat puikkineet tiehensä
maksamatta; ritarilliset erioikeudet eivät nyt vapahtaisi herraa
korvaamasta vanhaa ja uutta vahinkoa, siihen luettuna sekin, mitä
saattoi tulla maksamaan rikkinäisten nahkaleilien välttämätön paikkaus.
Kirkkoherra piteli Don Quijotea käsistä, ja tämä, luullen nyt
saattaneensa seikkailun päätökseen ja olevansa prinsessa Minomicónan
edessä, painui polvilleen kirkkoherran eteen ja lausui:
— Teidän korkeutenne, ylhäinen ja suurimaineinen valtiatar, te voitte
tästä päivästä lähtien elää turvallisena, hyvin tietäen, ettei tuo
kehno olento kykene teille pahaa tekemään, ja minä olen tästä päivästä
lähtien vapaa teille antamastani lupauksesta, koska olen kaikkivaltiaan
Jumalan avulla ja hänen suosiostaan, jolta minulla on elämä ja henki,
täsmällisesti sen täyttänyt.
— Enkö minä sitä sanonut? — virkkoi Sancho tuon kuultuaan. — Enhän
minä päissäni ollut; katsokaa, eikö isäntäni olekin jo suolannut
jättiläisen! Se on pakosta kuin köyhän kuolema; kreivikunta on varmassa
tiedossa!
Kukapa olisi voinut olla nauramatta heidän hullutuksilleen, isännän
ja rengin? Kaikki nauroivat, lukuunottamatta majatalonisäntää, joka
manaili itseään alimpaan helvettiin; mutta lopulta saivat sentään
parturi, Cardenio ja kirkkoherra melkoista vaivaa nähden saatetuksi Don
Quijoten sänkyyn, ja sinne hän jäi jälleen nukkumaan ilmeisesti lopen
uupuneena. He antoivat hänen nukkua ja lähtivät majatalon porstuaan
lohduttamaan Sancho Panzaa, joka ei ollut löytänyt jättiläisen päätä;
mutta suurempi työ heillä oli lepyttäessään majatalonisäntää, joka oli
viinileiliensä äkillisen poismenon vuoksi ihan suunniltaan. Emäntäkin
huusi ja itki:
— Onnettomalla hetkellä ja turmion tunnilla astui minun huoneeseeni
tämä vaeltava ritari, joka tulee minulle niin kalliiksi, että kunpa
en olisi häntä ikäpäivinäni nähnyt. Viime kerralla hän meni menojaan
jättäen maksamatta, mitä oli velkaa yökauden oleskelusta, illallisesta,
yösijasta, oljista ja kauroista häntä itseään, hänen aseenkantajaansa,
hevosluuskaa ja aasia varten, sanoen vain olevansa seikkaileva ritari
(Jumala häntä seikkailuissa riepoittakoon, häntä ja kaikkia maailman
seikkailijoita), joten hänen ei tarvinnut mitään maksaa, koska niin
oli kirjoitettu vaeltavan ritariston taksoihin; ja hänen tähtensä tuli
sitten tämä toinen herra ja vei minun häntäni, ja takaisin hän sen toi
ainakin puolen reaalin edestä huonontuneena, ihan karvattomana, niin
ettei siitä ole enää siihen virkaan, johon mieheni sitä tarvitsee; ja
kaiken lopuksi ja kukkuraksi hän vielä rikkoo leilini ja laskee maahan
viinin, niin että soisin näkeväni hänen omaa vertansa laskettavan!
Mutta älköön luulko; minä vannon isäni luitten ja äitini autuuden
nimessä, että saavat minulle maksaa joka kolikon, muuten en ole
nimeltäni, mikä olen, enkä oman äitini tytär!
Näitä ja muita samanlaisia purkauksia syyti emäntä ylen kiukkuisena,
ja häntä säesteli hänen kelpo piikansa Maritornes. Tytär oli vaiti ja
hymyili vain silloin tällöin itsekseen. Kirkkoherra rakensi rauhan
lupaamalla korvata vahingon niin hyvin kuin suinkin voi, sekä leilit
että viinin ja erittäinkin hännän vahingoittumisen, jota pidettiin
niin tähdellisenä. Dorotea lohdutti Sanchoa lupaamalla hänelle, mikäli
ja milloin kävisi ilmi, että hänen isäntänsä todella oli katkaissut
kaulan jättiläiseltä, parhaan kreivikuntansa, kunhan ehtisi takaisin
valtakuntaansa ja saisi siellä rauhassa elellä. Siitä Sancho löysi
lohdutuksen ja vakuutti prinsessalle, että hän voi varmaan uskoa hänen
nähneen jättiläisen pään, jossa oli vielä suuremmaksi vakuudeksi ollut
vyötäisiin ulottuva parta, ja että sen piileksiminen johtui siitä,
että kaikki, mitä tässä talossa tapahtui, oli silkkaa noituutta, kuten
hän itse oli saanut kokea kerran ennen tänne yövyttyään. Dorotea sanoi
uskovansa, että niin oli laita, ja kehoitti häntä olemaan huoletta,
sillä kaikki kävisi hyvin ja päättyisi aivan mielen mukaan. Kaikkien
tyynnyttyä kirkkoherra halusi lukea kertomuksen loppuun, koska huomasi
olevan vain vähän jäljellä. Cardenio, Dorotea ja kaikki muut pyysivät
häntä niin tekemään. Hän mieli huvittaa toisia sekä saada lukemisesta
nautintoa itselleenkin ja alkoi esittää kertomuksen loppua, joka oli
näin kuuluva:
— Sitten kävi niin, että Anselmo, varmasti luottaen Camilan siveyteen,
eli tyytyväisenä ja huolettomana, ja Camila kohteli tahallaan jurosti
Lotarioa, jotta Anselmo erehtyisi luulemaan hänen suhdettaan Lotarioon
aivan toisenlaiseksi kuin se todellisuudessa oli. Sitäkin suuremmaksi
varmuudeksi Lotario pyysi lupaa olla käymättä Anselmon kodissa, koska
hänen näkeminen ilmeisesti rasitti Camilaa; mutta petetty Anselmo
sanoi, ettei hän saanut millään ehdolla niin tehdä, ja siten Anselmo
tuhansin tavoin valmisteli omaa häpeäänsä luullen olevansa onnensa
seppo. Sillävälin oli Leonela, huomatessaan voivansa kenenkään
häiritsemättä jatkaa lemmenseikkailuaan, riehahtanut niin kovin,
että mistään muusta välittämättä ajoi valtoimin ohjaksin nautintoaan
tavoitellen, luottaen siihen, että hänen emäntänsä suojasi häntä,
vieläpä neuvoikin, miten menetellä, jotta voi tyydyttää pyyteensä
tarvitsematta paljoa varoa. Vihdoin Anselmo kumminkin kuuli eräänä yönä
askelia Leonelan huoneesta ja aikoessaan mennä katsomaan, kuka siellä
oli, huomasi ovea pidettävän kiinni, mikä herätti hänessä sitäkin
suurempaa intoa sen avaamiseen; hän ponnisteli niin voimallisesti,
että sai sen aukenemaan, ja tuli sisään parahiksi nähdäkseen miehen
hyppäävän ikkunasta kadulle. Hän aikoi kiiruhtaa miehen jälkeen
saadakseen hänet kiinni tai nähdäkseen, kuka hän oli, mutta ei voinut
toteuttaa kumpaakaan aikomustaan, sillä Leonela tarttui häneen sylisin
ja sanoi hänelle:
— Tyynny, isäntäni, älä huoli olla levoton äläkä seuraa häntä, joka
hyppäsi ikkunasta; hän on minun omani, vieläpä niin, että on mieheni.
Anselmo ei tahtonut häntä uskoa, vaan paljasti silmittömästi
suuttuneena tikarin ja aikoi iskeä Leonelaa kehoittaen häntä
tunnustamaan totuuden, ellei mielinyt menettää henkeään. Peloissaan,
oikein tietämättä, mitä puhui, Leonela virkkoi:
— Älä minua surmaa, herra; minä kerron sinulle seikkoja, jotka ovat
tärkeämpiä kuin voit kuvitellakaan.
— Kerro ne heti; —vastasi Anselmo — ellet, niin olet kuoleman oma.
— Nyt se on mahdotonta, — sanoi Leonela — kun olen niin hämmentynyt;
jätä minut huomiseen saakka, niin saat kuulla minulta seikkoja, joita
hämmästyt. Ja ole varma siitä, että hän, joka tuosta ikkunasta hyppäsi,
on eräs tämän kaupungin nuorukainen, joka on luvannut ottaa minut
vaimokseen.
Siitä Anselmo tyyntyi ja suostui odottamaan niin kauan kuin Leonela
pyysi, sillä hän ei otaksunut joutuvansa kuulemaan mitään, mikä
loukkaisi Camilaa, koska varmaan ja ehdottomasti uskoi hänet
moitteettomaksi. Niin hän poistui huoneesta, johon sulki Leonelan
kieltäen häntä sieltä lähtemästä, ennenkuin oli sanonut, mitä hänellä
oli sanottavaa.
Anselmo lähti kohta Camilan luo hänelle kertomaan, kuten sitten
kertoikin, millainen kohtaus hänellä oli ollut kamarineidin kanssa ja
kuinka tämä oli luvannut ilmoittaa hänelle suuria ja tärkeitä asioita.
Ei ole tarpeen sanoa, säikähtikö Camila vai ei; ajatellessaan, kuten
oli syytä ajatella, että Leonela aikoi kertoa Anselmolle, mitä tiesi
hänen uskottomuudestaan, hän joutui niin ankaran pelon valtaan, ettei
uskaltanut jäädä odottamaan nähdäkseen, oliko hänen epäilyksensä
perusteeton vai ei, vaan keräsi jo samana yönä, havaittuaan Anselmon
vaipuneen uneen, kalleimmat korunsa ja hiukan rahoja, lähti kodistaan
kenenkään huomaamatta, meni Lotarion asuntoon, kertoi hänelle, mitä
oli tapahtumassa, ja pyysi, että Lotario veisi hänet turvaan tai että
he yhdessä lähtisivät jonnekin, missä heidän ei tarvitsisi pelätä
Anselmoa. Camila sai Lotarion sellaisen hämmingin valtaan, ettei
hän osannut vastata sanaakaan eikä kyennyt ratkaisemaan, mitä nyt
oli tehtävä. Vihdoin hän päätti viedä Camilan erääseen luostariin,
jossa hänen sisarensa oli priorittarena. Camila suostui siihen,
Lotario kuljetti hänet luostariin, niin nopeasti kuin asia vaati, ja
jätti hänet sinne. Hän itse poistui kohta kaupungista ilmoittamatta
lähdöstään kenellekään.