tyytyväisenä; Lotario sitävastoin painui sangen syviin mietteisiin,
koska ei tietänyt, mitä keinoa pitäisi onnellisesti suoriutuakseen
tuosta arveluttavasta toimesta. Mutta samana yönä hän jo keksi
keinon, miten pettäisi Anselmon loukkaamatta Camilaa, ja meni
seuraavana päivänä päivälliselle ystävänsä luo. Camila tervehti häntä
ystävällisesti ja kohteli kaikin puolin erittäin suopeasti, koska
tiesi, kuinka miehensä oli häneen kiintynyt. Kun ateria oli päättynyt
ja pöytäkalusto korjattu pois, Anselmo pyysi Lotarioa jäämään Camilan
luo, hänen lähtiessään toimittamaan erästä välttämätöntä asiaa
luvaten palata puolentoista tunnin kuluessa. Camila pyysi Anselmoa
jäämään, ja Lotario tarjoutui lähtemään hänen kanssaan, mutta Anselmo
ei suostunut mihinkään, pyysi vain pyytämällä, että Lotario jäisi
häntä odottamaan, koska halusi myöhemmin keskustella hänen kanssaan
eräästä erittäin tärkeästä seikasta. Hän kehoitti vielä Camilaa
olemaan Lotarion seurassa, kunnes hän tulisi takaisin. Hän osasikin
kuvailla, kuinka välttämätön hänen joutava poistumisensa oli, niin
kekseliäästi, ettei kukaan olisi voinut havaita sitä teeskentelyksi.
Anselmo lähti, ja Camila ja Lotario jäivät pöydän ääreen kahden kesken;
kaikki talon palvelijat näet olivat menneet aterialle. Lotario näki
nyt olevansa sillä taistelutanterella, jota hänen ystävänsä toivoi,
edessään vihollinen, joka olisi voinut pelkällä kauneudellaan voittaa
eskadroonan asestettuja ritareita, joten Lotariolla epäilemättä
oli täysi syy häntä pelätä. Hän ei kumminkaan ryhtynyt mihinkään
toimenpiteisiin, nojasihan vain kyynärpäänsä pöytään ja poskensa
kämmenpohjaansa sekä pyysi Camilalta anteeksi epäkohteliaisuuttaan
sanoen mielivänsä hiukan levätä, kunnes Anselmo ehtisi takaisin.
Camila vastasi, että hän voisi levätä salin tyynyillä paremmin kuin
tuolissa ja kehoitti siis häntä menemään sinne nukkumaan. Lotario ei
kumminkaan huolinut lähteä, vaan istui paikallaan unenhorroksissa,
kunnes Anselmo palasi. Anselmo, joka oli viipynyt sangen kauan, näki
Camilan olevan huoneessaan ja Lotarion uneen vaipuneena, otaksui heillä
niinmuodoin olleen aikaa sekä keskustelemiseen että nukkumiseenkin
eikä olisi mielellään malttanut odottaa Lotarion heräämistä, koska
tahtoi päästä lähtemään hänen kanssaan ulos tiedustellakseen häneltä,
kuinka yritys oli luonnistunut. Kaikki kävi hänen toivomustensa mukaan:
Lotario heräsi, he lähtivät kohta talosta, Anselmo kysyi, mitä tietää
halusi, ja Lotario vastasi, ettei ollut katsonut hyväksi ilmaista
itseään täydellisesti ja että hän senvuoksi oli vain ylistänyt Camilaa
kauniiksi, sanoen hänelle, ettei koko kaupungissa puhuttu muusta
kuin hänen kauneudestaan ja älystään. Hän sanoi pitäneensä tuota
hyvänä alkuna Camilan suosion voittamiseen ja hänen taivuttamiseen
kuuntelemaan toiste mielellään; ja tässä menettelyssään Lotario
oli käyttänyt samaa juonta kuin paholainen käyttää tahtoessaan
pauloa jonkun, joka on varuillaan voidakseen puolustautua: hän,
pimeyden enkeli, muuttuu silloin valkeuden enkeliksi ja asettaa
hänen nähtäväkseen kauniin silmänlumeen lopulta ilmaisten itsensä
ja saavuttaen tarkoituksensa, ellei hänen petoksensa tule ilmi heti
alussa. Anselmo oli erittäin tyytyväinen tuohon kaikkeen ja sanoi
järjestävänsä Lotariolle joka päivä samanlaisen tilaisuuden, vaikka ei
kotoa poistuisikaan; hän näet sanoi askartelevansa kotona sellaisissa
toimissa, ettei Camila voisi huomata hänen juontansa.
Kului sitten useita päiviä, joina Lotario ei virkkanut sanaakaan
Camilalle, mutta siitä huolimatta Anselmon kysyessä sanoi
keskustelleensa hänen kanssaan kumminkaan saamatta häneltä pienintäkään
merkkiä siitä, että hän suostuisi mihinkään pahaan tai antaisi toivon
varjoakaan; Lotario sanoi hänen päinvastoin uhanneen ilmoittaa hänen
pahan aikomuksensa miehelleen, ellei hän siitä luopuisi.
— Hyvä — sanoi Anselmo. — Camila on toistaiseksi torjunut sanat; nyt
tulee katsoa, kuinka hän vastustaa tekoja. Minä toimitan sinulle
huomenna kaksituhatta dukaattia, jotka sinun tulee tarjota ja antaakin
hänelle, sekä saman verran ostaaksesi koruja hänen houkuttelemiseksi;
sillä naiset, varsinkin kauniit, olivatpa he sitten kuinka siveitä
tahansa, esiintyvät yleensä mielellään hienoissa pukimissa ja
koreillen. Jos hän kykenee torjumaan tämän kiusauksen, niin minä tyydyn
enkä sinua enää kiusaa.
Lotario vastasi sanoen kerran aloitettuaan tahtovansa suorittaa
tehtävän täydellisesti, vaikka arvasikin sen päätyttyä olevansa
uupunut ja voitettu. Seuraavana päivänä hän sai neljätuhatta dukaattia
ja niiden mukana neljätuhatta huolta, koska ei tietänyt, mitä uusia
valheita keksisi. Lopulta hän päätti sanoa, etteivät Camilaan tehonneet
lahjat enempää kuin kauniit puheetkaan ja että oli turhaa nähdä lisää
vaivaa, koska aika siinä vain kului suotta.
Sallimus, joka ohjasi asioita toisin, järjesti kuitenkin niin, että
Anselmo, jätettyään taas Lotarion ja Camilan kahden kesken, kuten
hänen tapansa oli, meni viereiseen huoneeseen ja kuunteli ja katseli
lukonreiästä, miten nuo molemmat seurustelivat. Hän huomasi, että kului
enemmän kuin puoli tuntia Lotarion lausumatta sanaakaan Camilalle
ja ettei hän varmaankaan olisi virkkanut mitään, vaikka olisi siinä
viipynyt sata vuotta. Anselmo ymmärsi nyt, että kaikki, mitä hänen
ystävänsä oli kertonut Camilan vastanneen, oli pelkkää keksintöä ja
valhetta. Saadakseen varmaan tietää, oliko niin laita, hän poistui
huoneesta, kutsui Lotarion syrjemmälle ja tiedusteli häneltä, mitä
uutta hänellä oli kerrottavana ja millä mielellä Camila oli. Lotario
sanoi puolestaan aikovansa olla asiaan enempää kajoamatta, koska Camila
vastasi niin jurosti ja tylysti, ettei hänelle uskaltanut virkkaa enää
mitään.
— Oi Lotario, Lotario, — sanoi Anselmo — kuinka huonosti
täytätkään, mitä edellyttää velvollisuutesi minua kohtaan ja minun
luja luottamukseni sinuun! Minä katselin sinua vastikään tuosta
avaimenreiästä ja huomasin, ettet sanonut Camilalle sanaakaan, mistä
samalla ymmärsin, että ensimmäisetkin ovat vielä lausumatta; ja jos
niin on laita, kuten varmaan onkin, niin miksi minua petät, tai miksi
mielit viekkaudellasi riistää minulta keinot toiveeni toteuttamiseen?
Anselmo ei sanonut enempää, mutta se, mitä hän oli sanonut, riitti
saamaan Lotarion noloksi ja hämilleen. Ikäänkuin katsoen kulmiansa
loukatuksi, koska hänen oli havaittu valehdelleen, hän vannoi
Anselmolle siitä lähtien ottavansa täyttääkseen hänen toivomuksensa
ja puhuvansa totista totta, kuten Anselmo saisi nähdä, jos tarkoin
vakoilisi, vaikka hänen ei tarvinnutkaan sellaista vaivaa nähdä, koska
Lotarion harras pyrkimys häntä tyydyttämään tulisi vapauttamaan hänet
kaikista epäilyksistä. Anselmo uskoi, mitä hän sanoi, ja suodakseen
hänelle turvallisempaa ja häiritsemättömämpää tilaisuutta päätti
poistua kotoaan kahdeksaksi päiväksi mennen erään ystävänsä luo,
joka asui kylässä lähellä kaupunkia ja jonka kanssa hän sopi, että
ystävä lähettäisi hartaasti kutsumaan häntä luokseen, jotta hänellä
olisi Camilalle ilmoitettavana pätevä lähdön syy. Sinä onneton ja
mieletön Anselmo! Mitä teetkään? Mitä suunnittelet? Mihin ryhdytkään?
Ajattele, että toimit omaksi vahingoksesi suunnitellen omaa häpeääsi
ja järjestellen omaa perikatoasi. Siveä on puolisosi Camila, tyynenä
ja rauhallisena hän on sinun omasi; kukaan ei häiritse onneasi; hänen
aatoksensa eivät riennä kodin piiriä kauemmaksi; sinä olet hänelle
taivas maan päällä, hänen toiveittensa päämäärä, hänen ilojensa
täyttymys ja se mitta, jolla hän tahtoansa sääntelee, aina noudattaen
sinun ja taivaan tahtoa. Kun siis hänen kunniansa, kauneutensa,
vilpittömyytensä ja siveytensä kultakaivos vaivannäköä vaatimatta
tarjoo sinulle kaiken sen rikkauden, joka siinä piilee ja jota
enempää et voi toivoa, miksi mielit kaivaa syvemmälle ja etsiä uuden
ja milloinkaan näkemättömän aarteen suonia joutuen siihen vaaraan,
että kaikki luhistuu, koska sitä kannattavat vain hänen heikon
olemuksensa hauraat tuet? Muista, että mahdottomia etsiskelevältä
oikeudenmukaisesti evätään sekin, mikä on mahdollista, kuten seikan on
paremmin lausunut eräs runoilija säkeissään:
Hain eloa kuolosta vain
ja kivusta terveyttäin,
mä vangissa vapaan näin,
säkin pohjasta pääsyä hain,
hain suoruutta pettäjäin.
Mutta kohtalo rautainen,
jolta hyvyyttä odota en,
kera taivaan säätänyt on,
että mitään en saada voi,
koska mahdotont' odottelen.
Seuraavana päivänä Anselmo lähti kylään, sitä ennen sanottuaan
Camilalle, että Lotario tulisi hänen poissaollessaan valvomaan
talon asioita ja aterioimaan hänen kanssaan ja että hänen piti
muistaa kohdella Lotarioa kuin häntä, Anselmoa, itseään. Älykkään ja
kunniallisen vaimon mieltä pahoitti miehen käsky, ja hän kehoitti
Anselmoa ottamaan huomioon, ettei ollut soveliasta, jos joku oli
hauen poissaollessaan hänen paikallaan pöydässä; jos Anselmo tahtoi
niin menetellä, koska ei uskonut hänen kykenevän taloa hoitamaan,
sopi hänen nyt koettaa, ja hän tulisi huomaamaan, että Camila kelpasi
vaativampiinkin tehtäviin. Anselmo vastasi tahtovansa menetellä
niinkuin oli jo sanonut, huomauttaen vielä, että Camilan asiana oli
taivuttaa päänsä ja totella. Camila lupasikin niin tehdä, vaikka
vastoin tahtoansa. Anselmo lähti, ja seuraavana päivänä saapui
Lotario hänen kotiinsa, missä Camila ystävällisesti ja kohteliaasti
lausui hänet tervetulleeksi, mutta ei viipynyt hetkeäkään sellaisessa
paikassa, missä Lotario olisi voinut puhutella häntä kahden kesken;
Camilan seurassa näet oli aina palvelijoita ja palvelijattaria,
varsinkin eräs kamarineiti, nimeltään Leonela, josta hän paljon
piti, koska he olivat lapsuusiällään kasvaneet toistensa keralla
Camilan vanhempien kodissa, ja jonka Camila oli ottanut mukaansa
mennessään naimisiin Anselmon kanssa. Kolmena ensimmäisenä päivänä
Lotario ei virkkanut Camilalle mitään, vaikka olisi voinut, kun
ateriakalusto korjattiin pöydästä ja palvelusväki meni kiireesti
aterioimaan, kuten Camila oli määrännyt. Camila oli sitäpaitsi
käskenyt Leonelaa aterioimaan jo aikaisemmin ja pysyttelemään aina
hänen vieressään; mutta tyttö, jonka ajatukset liikkuivat muissa,
häntä itseään ilahduttavissa asioissa ja joka tarvitsi näitä hetkiä ja
tätä tilaisuutta askarrellakseen omissa huveissaan, ei aina täyttänyt
emäntänsä käskyä, vaan jätti hänet yksin Lotarion seuraan, ikäänkuin
olisi hänelle annettu sellainen määräys. Camilan nuhteeton olemus,
hänet vakaat kasvonsa ja hänen koko ryhtinsä ja käytöksensä olivat
kumminkin omansa hillitsemään Lotarion kieltä.
Se hyöty, joka Camilan monista hyvistä ominaisuuksista koitui sikäli,
että ne pakottivat Lotarion olemaan vaiti, oli kuitenkin pikemmin
vahingoksi heille kummallekin, sillä kielen sanattomana ollessa ajatus
leikki vapaasti saaden tilaisuutta tarkastella yksityiskohdittain
Camilan erinomaista oivallisuutta ja kauneutta, mikä olisi
riittänyt sytyttämään lemmenhehkuun marmoripatsaan, elävän ihmisen
sydämestä puhumattakaan. Kun tarjoutui aikaa ja tilaisuutta Camilan
puhuttelemiseen, Lotario katseli häntä ajatellen, kuinka rakastettava
hän oli, ja nämä ajatukset alkoivat vähitellen horjuttaa Anselmoon
kohdistuvaa kunnioitusta, niin että hän mieli lukemattomat kerrat
poistua kaupungista ja mennä jonnekin, missä Anselmo ei milloinkaan
näkisi häntä eikä hän Camilaa; mutta katselemisen tarjoama nautinto
jo pidätti häntä siitä. Hän yritti tehdä väkivaltaa itselleen ja
taisteli itsensä kanssa väistääkseen ja päästäkseen kokemasta sitä
miehliyväntunnetta, joka yhytti häntä katselemaan Camilaa; yksin
ohessaan hän syytti itseään mielettömyydestään, nimitti itseään
huonoksi ystäväksi ja kehnoksi kristityksikin, ajatteli ja vertaili
itseään ja Anselmoa päätyen aina siihen ajatukseen, että Anselmon
hulluus ja luottavaisuus oli ollut hänen omaa uskottomuuttaan suurempi
ja ettei hänen, Lotarion, tarvinnut pelätä rikoksestaan koituvan
rangaistusta, jos Jumala antaisi aiotun teon hänelle anteeksi niinkuin
ihmiset varmaan tulisivat sen anteeksi antamaan.
Niin Camilan kauneus ja oivallisuus sekä typerän aviomiehen suoma
tilaisuus saivat Lotarion vilpittömyyden luhistumaan. Ajattelematta
enää muuta kuin sitä, mihin intohimo häntä kiihti, hän alkoi, kun
oli kulunut Anselmon lähdöstä kolme päivää, joiden aikana hän oli
lakkaamatta taistellut himojaan vastaan, ahdistella Camilaa niin
kiihkeästi ja niin hehkuvin sanoin, että Camila joutui kerrassaan
ymmälle ja vain nousi paikaltaan poistuen omaan huoneeseensa,
vastaamatta hänelle sanaakaan. Tämä kylmäkiskoisuus ei kumminkaan
saanut Lotarion mielestä haihtumaan toivoa, joka aina syntyy rakkauden
keralla; päinvastoin: hän kiintyi Camilaan entistä enemmän. Camila,
joka oli nähnyt Lotariossa olevan sellaista, mitä ei ollut milloinkaan
aavistanut, ei tietänyt, mitä tehdä, mutta päätti, kun hänestä näytti
sekä vaaralliselta että sopimattomalta suoda Lotariolle aikaa ja
tilaisuutta uuteen keskusteluun, lähettää jo samana iltana, kuten
sitten tekikin, erään palvelijansa viemään Anselmolle kirjettä, johon
oli kirjoittanut seuraavaa.
Neljäsneljättä luku,
jossa jatkuu kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.
»On tapana sanoa, että sotajoukko vailla päällikköä ja linna vailla
linnanherraa ovat tuhon teillä, ja samoin sanon minä, että vielä
paljon huonommin on laita nuoren vaimon vailla omaa miestään, elleivät
kaikkein pätevimmät syyt toisin määrää. Minä olen teidän poissa
ollessanne niin vaikeassa asemassa ja minun on niin mahdoton tulla
toimeen ilman teitä, että on pakko, ellette saavu viipymättä, lähteä
vanhempieni luo ja sinne jäädä, vaikka teidän talonne jää vaille
valvojaa; se henkilö, jonka valvojaksi jätitte, jos hän lienee sitä
varten tänne jäänyt, huolehtii näet, mikäli ymmärrän, enemmän omasta
nautinnostaan kuin teidän eduistanne. Ja minun ei varmaankaan tarvitse
sanoa enempää teille, älykkäälle miehelle, eikä olisi hyväkään teille
enempää sanoa.»
Anselmo sai tämän kirjeen ja arvasi siitä, että Lotario oli jo käynyt
toimeen ja että Camila ilmeisesti oli vastannut niinkuin hän, Anselmo,
toivoi. Ylen iloisena tästä uutisesta hän lähetti Camilalle suusanaisen
vastauksen kieltäen häntä millään muotoa siirtymästä pois kotoa, koska
hän, Anselmo, tulisi takaisin aivan pian. Camila ihmetteli Anselmon
vastausta, joka sai hänet entistä suuremman hämmingin valtaan, koska
hän ei uskaltanut jäädä kotiin eikä myöskään lähteä vanhempiensa luo;
jos näet hän jäi, joutui hänen kunniansa vaaraan, jos lähti, niin hän
rikkoi miehensä käskyn. Lopulta hän päätti valita mahdollisuuden, joka
koitui hänelle onnettomimmaksi, nimittäin jäädä ja olla välttelemättä
Lotarion seuraa, jottei palvelusväki saisi puheenaihetta; ja nyt hän
jo oli pahoillaan, että oli kirjoittanut miehelleen niinkuin oli
kirjoittanut, koska pelkäsi hänen voivan ajatella, että Lotario oli
huomannut hänessä, Camilassa, jonkinlaista kevytmielisyyttä, joka oli
saanut hänet luopumaan asianmukaisesta kunnioittavasta käytöksestään.
Tietoisena omasta nuhteettomuudestaan hän kumminkin luotti Jumalaan ja
omaan vilpittömään aikomukseensa otaksuen siten voivansa vaikenemalla
torjua kaikki, mitä Lotario saattoi hänelle sanoa, eikä lähettänyt
miehelleen enempiä tietoja, jottei tuottaisi hänelle vaivaa ja
ikävyyttä; koettipa hän vielä keksiä jotakin keinoa puolustaakseen
Lotarioa, kun Anselmo tiedustelisi, mistä syystä hän oli tullut tuon
kirjeen kirjoittaneeksi. Näissä enemmän kunniallisissa kuin viisaissa
ja hyödyllisissä mietteissä hän istui seuraavana päivänä kuunnellen
Lotarioa, joka nyt oli niin kiihkeä, että Camilan lujuus alkoi horjua
ja hänen siveydellään oli täysi työ auttaessaan silmiä olemaan
ilmaisematta eräänlaista hellää myötätuntoa, jonka Lotarion kyynelet ja
puheet olivat hänen poveensa nostaneet. Kaiken tuon Lotario huomasi,
ja se sai hänen intohimonsa syttymään ilmiliekkiin. Hänestä näytti nyt
kerrassaan välttämättömältä ryhtyä Anselmon poissaolon tarjoamaa aikaa
ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen piirittämään tuota linnoitusta, ja
niin hän suuntasi hyökkäyksen Camilan itserakkauteen ylistäen hänen
kauneuttaan; ei näet ole mitään, mikä pikemmin murskaa ja jaoittaa
maan tasalle kaunotarten turhamaisuuden varustetut tornit kuin tuo
turhamaisuus itse sijoitettuna imarteleville huulille. Niin Lotario
ylen uutterasti uursi hänen lujuutensa kallioperustuksia sellaisin
välinein, että Camila olisi kukistunut, vaikka hän olisi ollut
pronssia. Lotario itki, rukoili, vannoi, imarteli, pyysi pyytämällä
ja sepitteli vakuutuksiaan niin hehkuvasti, ilmaisten sellaista
vilpittömyyttä, että sai Camilan siveyden luhistumaan ja saavutti
voiton, johon oli vähimmin uskonut ja jota oli hartaimmin himoinnut.
Camila antautui; niin, hän antautui, mutta oliko se mikään ihme,
koska ei Lotarion ystävyyskään kestänyt? Selvä esimerkki, joka
meille osoittaa, että lemmen intohimo voidaan voittaa ainoastaan
sitä pakenemalla ja ettei kenenkään pidä käydä taisteluun niin
voimallista vihollista vastaan, koska hänen inhimillisen väkevyytensä
kukistamiseksi tarvitaan jumalaiset voimat. Leonela, ja vain hän,
sai tietää emäntänsä heikkouden, sillä petolliset ystävät ja
vastarakastuneet eivät voineet sitä häneltä salata. Lotario ei
mielinyt ilmaista Camilalle Anselmon suunnitelmaa eikä sitä, että
Anselmo oli suonut hänelle tilaisuuden päästä näin pitkälle, sillä
hän pelkäsi Camilan voivan vähäksyä hänen rakkauttaan ja luulla hänen
vain sattumalta, ajattelemattaan ja suunnittelemattaan käyneen häntä
mielistelemään.
Muutamien päivien kuluttua Anselmo palasi kotiin kumminkaan
huomaamatta, mitä sieltä nyt puuttui, nimittäin sitä, mitä hän oli
vähiten vaalinut ja eniten arvostanut. Hän lähti heti tapaamaan
Lotarioa, joka olikin kotonaan; he syleilivät toisiaan, ja toinen kysyi
toiselta elämänsä tai kuolemansa viestiä.
— Minä voin ilmoittaa sinulle, ystäväni Anselmo, sanoi Lotario —
ainoastaan, että sinulla on vaimo, joka hyvin kelpaa kaikkien kelpo
vaimojen esikuvaksi ja kruunuksi. Kaikki, mitä olen hänelle sanonut,
on häipynyt kuin tuhka tuuleen, minun tarjouksiani on halveksittu,
lahjoja ei ole otettu vastaan, ja muutamia teeskennellen vuodattamiani
kyyneliä on armottomasti ivailtu. Sanalla sanoen, samoinkuin Camila
on kaiken kauneuden sisältäjä, on hän myös kaiken kunniallisuuden,
soveliaisuuden ja siveyden sekä kaikkien niiden hyveitten tyyssija,
jotka saattavat tehdä kunniallisen naisen kiitettäväksi ja onnekkaaksi.
Ota rahasi takaisin, ystäväni; tässä ne ovat, ei minun ole tarvinnut
niihin koskea, sillä Camilan siveyttä ei kukisteta lahjojen ja
lupausten laisilla alhaisilla välineillä. Tyydy tähän, Anselmo, älä
huoli enää tehdä kokeita jo tehtyjen lisäksi; koska kerran olet päässyt
kuivin jaloin kulkemaan halki niitten vaikeuksien ja epäluulojen meren,
joita naiset yleensä aiheuttavat ja voivat aiheuttaa, älä huoli enää
lähteä uusien vastusten syvälle ulapalle äläkä yritä kenenkään toisen
luotsin avulla tutkia, kuinka hyvä ja kestävä on alus, jonka taivas
on sinulle suonut kulkeaksesi siinä tämän maailman meren, vaan katso
jo nyt olevasi turvallisessa satamassa, laske siihen hyvän harkintasi
ankkurit ja jää sinne, kunnes sinulta tullaan vaatimaan veroa, jonka
maksamisesta ei mikään inhimillinen aateluus voi vapauttaa.
Anselmo oli erittäin tyytyväinen siihen, mitä Lotario oli hänelle
sanonut, ja uskoi siihen kuin jonkin oraakkelin vastaukseen, mutta
pyysi häntä siitä huolimatta jatkamaan tehtävänsä suorittamista,
vaikkapa vain uteliaisuudesta ja huvin vuoksi, ja sanoi, ettei
hänen tästä lähin tarvinnut osoittaa niin kiihkeätä uutteruutta
kuin ennen. Hän pyysi vain Lotarioa kirjoittamaan joitakin säkeitä,
joissa ylistäisi Camilaa antaen hänelle nimen Khloris, ja sanoi itse
ilmoittavansa Camilalle, että Lotario oli rakastunut erääseen naiseen,
jota mainitsi tuolla nimellä voidakseen laululla häntä ylistää hänen
siveytensä edellyttämään soveliaaseen tapaan. Anselmo lupasi vielä itse
kirjoittaa säkeet, ellei Lotario halunnut nähdä sitä vaivaa.
— Se ei ole tarpeen, — sanoi Lotario — sillä runottaret ovat minulle
sentään siksi suopeat, että käyvät minua joka vuosi toisinaan
tervehtimässä. Kerro sinä Camilalle minun kuvitellusta rakkaudestani,
niin minä kyllä sepitän säkeet; ja elleivät ne olekaan aiheensa
arvoisia, ovat ne kumminkin niin hyviä kuin suinkin voin sommitella.
Mieletön mies teki petollisen ystävänsä kanssa tämän sopimuksen ja
kysyi Camilalta, mitä hän tämän ihmeeksi ei ollut jo ennen kysynyt,
nimittäin, mistä syystä hän oli kirjoittanut tuon hänelle lähettämänsä
kirjeen. Camila vastasi, että hänestä oli tuntunut siltä, kuin olisi
Lotario silmäillyt häntä hiukan julkeammin kuin Anselmon ollessa
kotosalla, mutta sanoi jo huomanneensa erehdyksensä ja pitävänsä tuota
omana kuvittelunaan, koska Lotario nyt karttoi häntä eikä pyrkinyt
tapaamaan häntä kahden kesken. Anselmo sanoi, että hän voi huoletta
torjua sellaisen epäluulon, koska hän itse tiesi Lotarion rakastuneen
erääseen saman kaupungin ylhäiseen neitiin, jota ylisti lauluissaan
Khloriin nimellä, ja että Lotarion vilpittömyys ja heidän molempien
kesken vallitseva luja ystävyys teki kaiken pelon tarpeettomaksi
siinäkin tapauksessa, ettei olisi ollut niin laita. Ja ellei
Lotario olisi ennakolta ilmoittanut Camilalle, että tuo Khloriiseen
rakastuminen oli pelkkää keksintöä ja että hän oli sen Anselmolle
kertonut vain voidakseen antautua joinakin tuokioina ylistämään
Camilaa, olisi tämä varmaan kietoutunut mustasukkaisuuden epätoivoiseen
verkkoon; mutta saatuaan asiasta ennakolta tiedon hän kesti tuon
säikytyksen tyynin mielin.
Seuraavana päivänä, kun he istuivat kolmisin pöydässä, Anselmo pyysi
Lotarioa lukemaan joitakin niistä runoista, joita hän oli sepittänyt
rakastamalleen Khloriille, ja sanoi, että hän voi huoletta lausua, mitä
tahansa, vaikka Camila ei tuntenutkaan hänen mielitiettyään.
— Vaikka hän hänet tuntisikin — vastasi Lotario, — en kumminkaan mitään
salaisi, sillä ylistäessään lemmittyään kauniiksi ja syyttäessään häntä
säälimättömäksi rakastaja ei mitenkään soivaa hänen hyvää mainettaan;
mutta olipa sen seikan laita miten tahansa, minä tunnustan eilen
sepittäneeni sonetin, jossa valitan tämän Khloriin kiittämättömyyttä ja
joka kuuluu näin:
Sonetti.
Yön kaartuessa yli seutujen,
kun unen valta kuolevaiset voittaa,
mä kerron ylös taivaan puolehen,
mua kuinka Khloris piinaa, katkeroittaa.
Kun idän ukset aukee hehkuen,
yö hälvenee ja päivä vihdoin koittaa,
niin sama huuto täyttää sydämen
ja samat myrskyt rinnassani soittaa.
Ja päivän tullen säteet auringon
kun luotisuoraan painuu kohden maata,
niin yhä kiihtyy tuska armoton.
Pois vierii päivä, saapuu hetki yön,
enk' enää huomaamatta olla saata:
on taivas kuuma, kylmä Khloriin syön.
Sonetti miellytti Camilaa, mutta vielä enemmän Anselmoa, sillä hän
kiitti sitä sanoen, että nainen, joka ei vastannut niin vilpittömästi
ilmaistuihin tunteisiin, oli ylen säälimätön. Siihen virkkoi Camila:
— Onko siis kaikki, mitä rakastuneet runoilijat sanovat, totta?
— Runoilijoina he eivät lausu totuutta, — vastasi Lotario — mutta
rakastuneina he ovat aina yhtä sanattomia kuin vilpittömiäkin.
— Epäilemättä — virkkoi Anselmo, yhä tukeakseen Lotarion lausumia ja
suostuttaakseen niihin Camilaa, joka oli yhtä välinpitämätön Anselmon
temppuun nähden kuin rakastunut Lotarioon.
Camila, joka tunsi mielenkiintoa kaikkea Lotarioon kuuluvaa kohtaan ja
sitäpaitsi varmaan uskoi hänen toiveittensa ja säkeittensä tarkoittavan
yksinomaan häntä, Camilaa, sekä itse olevansa oikea Khloris, pyysi
häntä lukemaan toisenkin sonetin tai toisia säkeitä, jos hänellä oli
niitä muistissaan.
— Onpa kyllä, — vastasi Lotario — mutta en usko, että se on yhtä
hyvä kuin ensimmäinen, tai oikeammin vähemmän huono. Voittehan itse
arvostella, sillä se kuuluu näin:
Sonetti.
Pian kuolen pois; jos sitä usko et,
niin silloin varmaan kuolonkin ma vasta,
mun ennen murtaneessa havaitset
kuin herjenneen sua, kallis, palvomasta.
Pian ehkä unholaan vie askelet,
pois kauas onnesta ja kunniasta,
mut yhä muistan kasvos suloiset,
sun kuvaas kannan, sydämeni lasta.
Sen aarteenansa sydämeni sulkee,
se mulle lohdunhetkeä suo monta,
ja tylyydestäs yltyy vain sen tenho.
Voi sitä, jonka pursi yössä kulkee
tiet' outoa ja merta viitatonta,
kun satamaa ei löydä pieni venho!
Anselmo kiitti tätä toista sonettia samoinkuin ensimmäistä ja niin
hän liitti renkaan renkaalta siihen ketjuun, joka kietoi ja kahlehti
hänet häpeään, sillä pahimmin häntä häpäistessään Lotario sanoi
hänen kunniansa olevan korkeimmillaan, joten Camila, astellessaan
alaspäin kohti syvintä alennustaan, miehensä mielestä nousi yhtä
monta askelmaa korkeammalle kohti hyveensä ja moitteettoman maineensa
huippua. Sattuipa sitten, että Camila, ollessaan kerran kahden kesken
kamarineitinsä kanssa, sanoi hänelle:
— Minua hävettää, rakas Leonela, huomatessani, kuinka huonosti olen
osannut arvostaa itseäni, kun en vaatinut Lotarioa edes odotuksellaan
korvaamaan rakkauteni täyttä antaumusta, jonka hänelle niin nopeasti
soin. Pelkään hänen halveksivan minun auliuttani tai kevytmielisyyttäni
voimatta oivaltaa, kuinka mahdotonta minun oli vastustaa hänen
väkivaltaista kiihkoaan.