tahansa; mutta lisensiaatti vihdoin kehoitti häntä antamaan sen,
koska tuo juoni ei ollut enää tarpeen, vaan hän voi ilmaista
itsensä ja näyttäytyä omassa hahmossaan sekä sanoa Don Quijotelle,
että oli rosvomaisten kaleerivankien käsiin jouduttuaan tullut
pakomatkallaan tähän majataloon; jos Don Quijote kysyisi, mihin
prinsessan asepalvelija oli joutunut, sopi hänelle vastata, että
prinsessa oli lähettänyt hänet ennakolta ilmoittamaan valtakuntansa
asukkaille olevansa tulossa tuoden mukanaan heidän kaikkien
vapauttajaa. Parturi jätti nyt vapaaehtoisesti hännän emännälle, ja
samoin palautettiin hänelle kaikki muut tarpeet, jotka hän oli heille
lainannut Don Quijoten vapauttamista varten. Kaikki majatalossa olevat
ihmettelivät kovin Dorotean kauneutta ja myös paimenena esiintyvän
Cardenion kaunista ulkomuotoa. Kirkkoherran toimesta ryhdyttiin
heille järjestämään ateriaa niistä ruokavaroista, mitä majatalosta
saattoi löytyä, ja isäntä, joka toivoi nyt saavansa paremman maksun
kuin taannoin, valmisti heille viipymättä siedettävän päivällisen.
Don Quijote nukkui yhä, ja toiset katsoivat parhaaksi olla häntä
herättämättä, koska nukkumisesta oli hänelle nyt enemmän hyötyä kuin
syömisestä. Aterian aikana he keskustelivat isännän, hänen vaimonsa,
tyttärensä, Maritornes-piikaisen ja kaikkien matkustavaisten
läsnäollessa Don Quijoten merkillisestä hulluudesta ja kuinka olivat
hänet löytäneet. Emäntä kertoi, mitä he olivat saaneet kokea hänen
ja muulinajajan tähden, katsahti sitten ympärilleen, oliko Sancho
läsnä, ja kertoi, kun häntä ei näkynyt, koko hänen poukotuksensa, mikä
huvitti kuulijoita melkoisesti. Kun kirkkoherra sitten sanoi, että
Don Quijotelta olivat vieneet järjen hänen lukemansa ritariromaanit,
virkkoi majatalon isäntä:
‒ Minä en ymmärrä, kuinka se on mahdollista; ei näet minun
käsittääkseni tosiaankaan ole maailmassa mitään parempaa luettavaa.
Minulla on niitä pari kolme kappaletta muitten paperien ohella, ja
ne ovat todella vuodattaneet minuun uutta elämää, eikä ainoastaan
minuun, vaan moniin muihinkin; elonkorjuun aikana näet tänne kerääntyy
pyhäisin paljon leikkuuväkeä, ja joukossa on aina joku lukutaitoinen,
joka käy käsiksi kirjoihini, ja niin meitä sijoittuu hänen ympärilleen
neljättäkymmentä henkeä kuuntelemaan niin hyvillä mielin, että harmaat
haivenemme karisevat pois; ainakin itsestäni tiedän sanoa, että
kuullessani niistä valtavista ja hirmuisista iskuista, joita ritarit
jakelevat, tekee mieleni samoin iskeä, ja kernaasti minä kuuntelisin
sellaisia kertomuksia yöt päivät.
— Samoin minä; — sanoi emäntä — minulla näet ei ole talossani
rauhallista hetkeä milloinkaan muulloin kuin teidän niitä
kuunnellessanne; silloin olette siihen niin syventynyt, ettette muista
rähistä, kuten tavallisesti.
— Niin on laita, — virkkoi Maritornes — ja kuuntelenpa minäkin
mielelläni noita juttuja, sillä ne ovat erittäin sieviä, varsinkin,
kun kerrotaan, kuinka joku ylhäinen nainen on pomeranssipuitten alla
sylityksin ritarinsa kanssa ja heidän vartianaan on siinä vanhempi
rouva, kateuden ja pelon kalvamana. Niin, totisesti, se on mieluisaa
kuin mesi.
‒ Entä mitä arvelette te, nuori neiti? — kysyi kirkkoherra kääntyen
isännän tyttären puoleen.
— En tiedä, armollinen herra, en tosiaankaan; — vastasi tyttö —
kuuntelenhan niitä minäkin, ja tunnustan kyllä, että kuunteleminen
minua miellyttää, vaikka en siitä mitään ymmärrä; mutta en minä
pidä niistä iskuista, jotka isääni niin huvittavat, vaan enemmän
niistä valituksista, joihin ritarit puhkeavat ollessaan kaukana
rakastetuistaan, sillä ne tosiaankin saavat minut toisinaan itkuun
pillahtamaan, niin kovin minun tulee heitä surku.
— Te siis kaiketi lohduttaisitte heitä, nuori neiti, — sanoi Dorotea —
jos he itkisivät teidän tähtenne?
— En tiedä, mitä tekisin, — vastasi tyttö — tiedän vain noiden
naisten joukossa olevan muutamia niin julmia, että heidän ritarinsa
nimittävät heitä naarastiikereiksi ja -jalopeuroiksi ja antavat heille
lukemattomia muita rumia nimiä. Herra siunatkoon, en minä tiedä,
millaista säälimätöntä ja tunnotonta väkeä he ovatkaan, kun mieluummin
antavat kunniallisen miehen kuolla tai menettää järkensä kuin häneen
katsahtavat. En minä ymmärrä, mitä sellainen teeskentely pyhittää; jos
he menettelevät niin siveytensä vuoksi, menkööt naimisiin ritariensa
kanssa, sillä nämä eivät mitään muuta halua.
— Vaiti, lapsikulta; — virkkoi emäntä — sinulla näyttää olevan täysi
selko näistä seikoista, ja nuorten tyttöjen ei sovi tietää eikä puhua
niin paljon.
— Enhän voinut olla vastaamatta, — sanoi tyttö — kun tämä herra minulta
kysyi.
— Hyvä, — sanoi kirkkoherra — tuokaahan nyt, herra isäntä, tänne ne
kirjat; tekee mieleni niitä nähdä.
— Kernaasti — vastasi isäntä.
Hän meni omaan huoneeseensa ja toi sieltä vanhan, vitjoilla suljetun
matkalaukun. Sen avattuaan hän otti sieltä kolme isoa kirjaa ja
muutamia erittäin kauniilla käsialalla kirjoitettuja papereita.
Ensimmäisen avaamansa kirjan kirkkoherra havaitsi olevan _Traakian
Cirongilio_, toinen oli _Hyrkanian Felixmarte_ ja kolmas Suuren
Sotapäällikön Gonzalo Hernandez Cordobalaisen[10] historia sekä Diego
Garcia de Paredesin[11] elämäkerta. Luettuaan molemmat ensinmainitut
kirjannimet kirkkoherra kääntyi sanomaan parturille:
— Meiltä puuttuu tässä nyt ystäväni emännöitsijä ja sisarentytär.
— Emme me heitä kaipaa, — vastasi parturi — sillä voinhan minäkin
kantaa ne pihalle tai lieteen, ja eikös tuossa tulisijassa olekin oiva
roihu.
— Aikooko teidän armonne siis polttaa minun kirjani? — kysyi isäntä.
— En muita kuin nämä kaksi, Don Cirongilion ja Felixmarten.
— Ovatko siis kirjani — virkkoi isäntä — kukaties harhaoppisia ja
skemaattisia, koska mielitte ne polttaa?
— Tarkoitatte kaiketi skismaattisia, ystäväni, — sanoi parturi — eikä
skemaattisia.
— Niin kyllä — vastasi isäntä. — Mutta jos haluatte jonkin niistä
polttaa, niin olkoon se tuo Suuri Sotapäällikkö ja tuo Diego Garcia,
sillä mieluummin sallisin polttaa oman poikani kuin kumpaakaan näistä
toisista.
‒ Hyvä ystävä, — sanoi kirkkoherra — nämä molemmat kirjat ovat
pelkkää valhetta ja täynnä typerää lorua ja mielettömyyksiä, mutta
tämä Suuresta Sotapäälliköstä kertova on todellista historiaa ja
kuvailee, mitä teki aikoinaan Gonzalo Hernandez Cordobalainen, joka
lukuisien ja suurten mainetöittensä vuoksi ansaitsi koko maailmalta
nimen Suuri Sotapäällikkö, kuuluisan ja loistavan liikanimen, jonka
yksin hän on ansainnut; tämä Diego Garcia de Paredes taas oli
oivallinen ritari, kotoisin Trujillon kaupungista Extremadurasta,
erinomaisen urhoollinen sotilas ja niin väkevä, että pidätti yhdellä
sormellaan myllynrattaan sen parhaillaan pyöriä viuhuessa; kerran hän
taas sijoittui lyömämiekkoineen sillankorvaan ja esti suunnattoman
sotajoukon pääsemästä siitä kulkemaan; ja muitakin tekoja hän suoritti
sellaisia, että ne, jos niistä olisi kirjoittanut joku toinen vapaasti
ja puolueettomasti, sen sijaan, että hän kertoo ja kirjoittaa ne itse
niin vaatimattomasti kuin omaa kronikkaansa sepittävän ritarin sopii,
olisivat saattaneet unohduksiin kaikenlaisten Hektorien, Akhilleusten
ja Rolandien sankariteot.
— Hyvä isä sentään! — huudahti majatalon isäntä. — Mitä ihmettelemistä
siinä on, että hän myllynrattaan pidätti! Totta totisesti, teidän
armonne pitäisi nyt lukea, mitä minä olen lukenut Hyrkanian
Felixmartesta: hän katkaisi yhdellä ainoalla sivalluksella vyötäisistä
poikki viisi jättiläistä, kuin ne olisivat olleet sellaisia
papu-ukkoja, joita lapset rakentelevat. Toisella kertaa hän hyökkäsi
valtavan suurta ja ylen voimallista sotajoukkoa vastaan, jossa oli
enemmän kuin miljoona kuusisataatuhatta sotamiestä, kaikki asestettuja
kiireestä kantapäähän, ja löi hajalle koko joukon kuin se olisi ollut
lammaslauma. Entä mitä sanotte oivallisesta Traakian Cirongiliosta,
joka oli niin urhea ja pelkäämätön kuin nähdään kirjasta, missä
kerrotaan, että hänen kulkiessaan erästä virtaa nousi vedestä tulta
purskuttava louhikäärme ja että hän sen nähtyään syöksyi sen kimppuun,
istuutui hajareisin sen suomuiseen selkään ja kuristi sitä molemmin
käsin kurkusta niin voimallisesti, ettei louhikäärmeellä, joka havaitsi
olevansa tukehtumassa, ollut muuta neuvoa kuin painua virran pohjaan
vieden mukanaan ratsastajansa, joka ei millään ehdolla tahtonut päästää
sitä irti? Ja kun he ehtivät sinne alas, niin ritari huomasi olevansa
ihmeen ihanissa linnoissa ja puutarhoissa, ja louhikäärme muuttui
samassa vanhaksi äijäksi, joka kertoi hänelle sellaisia seikkoja,
ettei paremmista apua. Saatte olla aivan hiljaa, herra, sillä varmaan
menisitte ilosta ihan sekaisin, jos sen kuulisitte. Häpeään siinä
joutuvat Suuri Sotapäällikkö ja tuo teidän mainitsemanne Diego Garcia!
Tämän kuullessaan Dorotea sanoi hiljaa Gardeniolle:
— Eipä paljon puutu, että isäntämme on toinen Don Quijote.
— Siltä minustakin näyttää; — vastasi Cardenio — mikäli näet hänen
puheestaan voi päättää, pitää hän aivan varmana, että kaikki, mitä
näissä kirjoissa kerrotaan, on tapahtunut ihan pilkulleen niinkuin
niihin on kirjoitettu, eivätkä paljasjalkamunkitkaan saisi häntä toisin
uskomaan.
— Ottakaa huomioon, hyvä ystävä, — virkkoi jälleen kirkkoherra
— ettei maailmassa ole milloinkaan ollut Hyrkanian Felixmartea
eikä Traakian Cirongilioa eikä muita sellaisia ritareita, joista
ritariromaanit kertovat; kaiken sen ovat kokoonpanneet ja keksineet
joutilaat päät sepittäen niitä teidän mainitsemassanne tarkoituksessa,
nimittäin ajankuluksi; sellaisena huvinahan niiden lukeminen on
leikkuuväellennekin. Minä näet tosiaankin vannon ja vakuutan teille,
ettei sellaisia ritareita ole koskaan maailmassa ollut eikä sellaisia
suurtöitä ja mielettömyyksiä ole maan päällä milloinkaan tehty.
‒ Juoskoon toinen koira tuon luun perään — vastasi isäntä. Ikäänkuin
minä en osaisi sormiani laskea enkä tietäisi, mistä minua kenkä
puristaa! Teidän armonne ei pidä luulla voivansa vetää minua nenästä,
sillä minä en totta totisesti ole niin höperö. Sepä vasta laitaa,
että teidän armonne tahtoo minulle uskotella kaiken näissä hyvissä
kirjoissa kerrotun olevan pelkkää hullutusta ja valhetta, vaikka niiden
painattamiseen on antanut luvan kuninkaallinen valtaneuvosto, ikäänkuin
siihen kuuluisi väkeä, joka sallisi painattaa sellaisen kokoelman
valheita, taisteluita ja noituuksia, että niistä voi mennä pää sekaisin!
— Sanoinhan teille jo, ystäväiseni, — virkkoi kirkkoherra — että
se tapahtuu joutilaitten ajatustemme huvittamiseksi; samoinkuin
hyvinjärjestetyissä valtioissa sallitaan shakkipeli, pallo- ja
biljardileikit niiden harvojen huviksi, jotka eivät halua, eivät saa
eivätkä voi tehdä työtä, sallitaan myös painettavan ja luettavan
sellaisia kirjoja, koska näet otaksutaan, kuten todella onkin laita,
ettei voi olla ketään niin tietämätöntä, joka pitäisi yhtäkään näistä
kirjoista todenperäisenä historiana. Ja jos minulla nyt olisi lupa ja
kuulijani niin haluaisivat, lausuisin siitä, mitä ritariromaanien tulee
sisältää ollakseen hyviä, sellaista, mikä kenties olisi muutamille
hyödyllistä, jopa mieluisiakin; mutta minä toivon tulevan ajan, jolloin
saan seikan ilmoittaa henkilölle, joka kykenee asian korjaamaan.
Toistaiseksi siis, herra majatalonisäntä, uskokaa, mitä olen teille
sanonut, ottakaa kirjanne, selviytykää niin hyvin kuin osaatte niiden
totuuksista tai valheista, olkoot ne teille hyväksikin hyödyksi, ja
suokoon Jumala, ettette joudu ontumaan samaa jalkaa kuin vieraanne Don
Quijote!
— Enpä suinkaan; — vastasi isäntä — niin hullu en ole, että rupeaisin
vaeltavaksi ritariksi, sillä huomaanhan selvästi, ettei nykyaikana ole
käytännössä sama tapa kuin ennen vanhaan, jolloin noiden kuuluisien
ritarien kerrotaan vaeltaneen maailmalla.
Tämän keskustelun aikana oli huoneeseen tullut Sancho, joka joutui
ankaran hämmingin valtaan ja kovin mietteliääksi kuullessaan
sanottavan, etteivät vaeltavat ritarit olleetkaan enää käytännössä ja
että kaikki ritarikertomukset olivat pelkkää lorua ja valhetta, ja
niin hän mielessään päätti odottaa, mihin tämä hänen isäntänsä retki
johtaisi, sekä ajatteli jättää hänet ja palata vaimonsa ja lastensa luo
tavallisiin töihinsä, ellei matka päättyisikään niin onnellisesti kuin
hän luuli.
Isäntä oli viemässä pois matkalaukkua ja kirjoja, kun kirkkoherra sanoi
hänelle:
— Odottakaahan, minä haluan katsoa, mitä papereita ovat nuo, jotka on
kirjoitettu niin hyvällä käsialalla.
Isäntä otti ne ja ojensi luettaviksi kirkkoherralle, joka huomasi siinä
olevan suunnilleen kahdeksan käsinkirjoitettua arkkia, alussa suurin
kirjaimin piirretty nimi: _Kertomus mielettömästä uteliaisuudesta_.
Kirkkoherra luki itsekseen kolme neljä riviä ja sanoi:
‒ Tämän kertomuksen nimi tosiaan miellyttää minua melkoisesti, ja minua
haluttaa lukea se kokonaan.
Siihen vastasi isäntä:
‒ Teidän arvoisuutenne voi hyvinkin sen lukea, sillä minä voin sanoa,
että erinäiset vieraat, jotka ovat sen täällä lukeneet, ovat olleet
siihen varsin tyytyväiset ja ovat hartaasti sitä minulta pyytäneet;
mutta minä en ole halunnut sitä antaa, koska olen ajatellut palauttaa
sen sille henkilölle, joka unohti tänne tämän matkalaukun ja nämä
kirjat ja paperit; onhan näet mahdollista, että niiden omistaja
joskus tänne palaa, ja vaikka tiedän kirjoja kaipaavani, luovutan
ne varmaan takaisin, sillä olenhan kumminkin kristitty, vaikka olen
majatalonpitäjä.
— Olette aivan oikeassa, ystäväni, — virkkoi kirkkoherra — mutta
sallittehan sentään jäljentää kertomuksen, jos se minua miellyttää.
— Varsin kernaasti — vastasi isäntä.
— Heidän näin keskustellessaan Cardenio oli ottanut kertomuksen ja
alkanut sitä lukea. Se miellytti häntäkin, joten hän pyysi kirkkoherraa
lukemaan sen ääneen, niin että kaikki sen kuulisivat.
— Lukisin mielelläni, — vastasi kirkkoherra — ellei nyt olisi parempi
käyttää aikaa nukkumiseen kuin lukemiseen.
— Minä lepään aivan riittävästi, — sanoi Dorotea — jos saan kuluttaa
aikaa kuuntelemalla jotakin kertomusta; mieleni näet ei ole vielä niin
tyyni, että sallisi minun nukkua, vaikka se olisikin tarpeen.
— Koska niin on laita, — sanoi kirkkoherra — luen sen, vaikka vain
uteliaisuudesta: ehkä siinä on jotakin hupaista.
Mestari Nicolas yhtyi pyyntöön, samoin Sancho. Sen kuultuaan ja arvaten
tuottavansa kaikille nautintoa ja itse sitä saavansa hän virkkoi:
— No niin, kuunnelkaa siis tarkkaavasti; kertomus näet alkaa näin.
Kolmasneljättä luku,
jossa esitetään kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.
Firenzessä, rikkaassa ja kuuluisassa Italian kaupungissa, siinä
maakunnassa, jota mainitaan Toscanan nimellä, elivät Anselmo ja
Lotario, kaksi rikasta ja ylhäistä aatelismiestä, jotka olivat niin
hyvät ystävät, että kaikki heidän tuttavansa nimittivät heitä, ylistäen
ja heidän omaa nimeään mainitsematta, vain ystävyksiksi. He olivat
naimattomat, nuoret, samanikäiset ja elämäntavoiltaankin samanlaiset,
ja tämä kaikki riitti liittämään heidät toisiinsa molemminpuolisin
kiintymyksin. Anselmo tosin taipui lemmenhuveihin hiukan enemmän
kuin Lotario, jota viehättivät metsästyksen ilot, mutta tilaisuuden
sattuessa Anselmo luopui mielihaluistaan noudattaakseen Lotarion
taipumusta ja Lotario luopui omistaan yhtyäkseen Aselmon huveihin; ja
siten heidän mielensä sointuivat yhteen niin hyvin, ettei tarkinkaan
kello olisi voinut käydä niin moitteettomasti.
Anselmo oli silmittömästi rakastunut erääseen samassa kaupungissa
asuvaan ylhäiseen ja kauniiseen neitoon, joka oli hyvien vanhempien
tytär ja itse niin siveä, että Anselmo päätti, saaden suostumuksen
ystävältään Lotariolta, jota kuulematta ei koskaan mitään tehnyt,
pyytää häntä puolisokseen hänen vanhemmiltaan, kuten sitten tekikin.
Lotario kosi hänen puolestaan suorittaen tehtävän täysin ystävänsä
toivomuksen mukaan, joten tämä sai aivan pian omakseen, mitä oli
halunnut, ja Camila oli niin onnellinen saatuaan puolisokseen Anselmon,
että kiitti siitä lakkaamatta taivasta ja Lotariota, jonka toimesta
tämä suuri onni oli tullut hänen osakseen. Ensimmäisinä päivinä,
tavanmukaisen hääilon yhä jatkuessa, Lotario kävi vielä ystävänsä
Anselmon luona, kuten ennen, kokien kunnioittaa, juhlia ja huvittaa
häntä niin hyvin kuin osasi; mutta kun häät sitten olivat päättyneet ja
vierailu- ja onnittelukäynnit vastanaineitten luona olivat vähentyneet,
alkoi Lotario tahallaan laiminlyödä vierailuaan Anselmon luona, koska
ajatteli (kuten kaikkien ymmärtäväisten ihmisten tulee ajatella), ettei
sovi käydä tervehtimässä naineita ystäviään yhtä vapaasti ja usein kuin
aikaisemmin, heidän ollessaan vielä nuoria miehiä; vaikka näet hyvä ja
aito rakkaus ei voi eikä saakaan olla millään muotoa epäluuloinen, on
naineen miehen kunnia kumminkin niin arka, että sitä näyttävät voivan
loukata omat veljetkin ja vielä enemmän ystävät.
Anselmo huomasi Lotarion syrjäänvetäytymisen ja valitti kovin hänen
menettelyään sanoen, ettei hän, jos olisi tietänyt Lotarion hänen
naimisiinmenonsa vuoksi lakkaavan seurustelemasta hänen kanssaan
samoinkuin ennen, olisi milloinkaan naimisiin mennyt, että hänen
ei pitänyt yksinomaan senvuoksi, että halusi näytellä varovaisen
osaa, sallia tuon kauniin, kuuluisan ja miellyttävän nimityksen
»ystävykset», jonka he olivat hänen vielä poikamiehenä ollessaan
ansainneet moitteettomalla sopuisuudellaan, joutua hukkaan, että hän,
jos heidän kesken sopi sellaista lausepartta käyttää, pyysi Lotarioa
olemaan jälleen hänen luonaan kuin kotonaan, vakuuttaen vielä, ettei
hänen puolisonsa Camila halunnut eikä tahtonut muuta kuin mitä hän
toivoi hänen haluavan ja tahtovan ja että hän, hyvin tietäen, kuinka
vilpittömästi he olivat toisiinsa kiintyneet, oli ihmeissään, kun näki
hänen niin heitä välttelevän.
Näihin ja moniin muihin esityksiin, joilla Anselmo koki taivuttaa
Lotarioa seurustelemaan hänen luonaan kuten aina ennenkin, Lotario
vastasi niin viisaasti, älykkäästi ja harkiten, että Anselmo sai
varman vakuuden ystävänsä hyvästä tarkoituksesta, ja niin he sopivat,
että Lotario kävisi heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa
sekä pyhisin; mutta siitä huolimatta, että he tämän sopimuksen
tekivät, Lotario päätti visusti välttää kaikkea, mikä ei ollut
eduksi hänen ystävänsä kunnialle, koska piti hänen hyvää mainettaan
kalliimpana kuin omaa kunniaansa. Hän sanoi, ja varsin sattuvasti,
että aviomiehen, jolle taivas on suonut kauniin vaimon, tulee yhtä
tarkoin pitää silmällä, keitä tuttavia kutsuu luokseen, kuin tarkata,
kenen naistuttaviensa kanssa hänen vaimonsa seurustelee; sillä kaikki
se, mitä ei suunnitella ja suoriteta toreilla, kirkoissa, julkisissa
juhlissa ja hartauskäynneillä (seikkoja, joita aviomiesten ei aina
tule vaimoiltaan kieltää), sovitaan ja pannaan täytäntöön sen
ystävättären tai naissukulaisen luona, johon parhaimmin luotetaan.
Lotario sanoi vielä, että jokaisella aviomiehellä täytyy välttämättä
olla ystävä, joka huomauttaa hänelle kaikista hänen menettelyssään
sattuvista laiminlyönneistä, koska usein sattuu, ettei mies,
vaimoansa erinomaisesti rakastaen, häntä varoita eikä, peläten häntä
loukkaavansa, kehoita häntä tekemään tai olemaan tekemättä sellaista,
minkä tekeminen tai tekemättäjättäminen olisi hänelle kunniaksi tai
moitteeksi, mikä kaikki voitaisiin helposti auttaa, jos ystävä siitä
huomauttaisi. Mutta mistä löytääkään niin älykkään, niin uskollisen
ja aito ystävän kuin Lotario tässä vaatii? Sitä en tosiaankaan tiedä;
mutta Lotario piti kumminkin erittäin huolellisesti ja tarkasti
silmällä ystävänsä kunniaa koettaen rajoittaa, vähentää ja lyhentää
niitä päiviä ja hetkiä, joina hänen sopimuksen mukaan tuli käydä
hänen luonaan, jotta joutilas väki ja pälyilevät ja pahansuovat
silmät eivät katsoisi pahaksi, että rikas nuori herra, aatelinen ja
hyväsukuinen sekä kaikin puolin niin etevä kuin uskoi olevansa, sai
vapaasti käydä Camilan laisen kauniin naisen talossa; vaikka näet
Camilan hyve ja kunto saattoi hillitä jokaisen parjaavan kielen, ei
Lotario kumminkaan tahtonut saattaa hänen enempää kuin ystävänsäkään
hyvää nimeä ja mainetta epäilyksenalaiseksi, vaan askarteli sovittuina
päivinä enimmälti muissa tehtävissä, joita väitti välttämättömiksi.
Niin kuluivat monet päivän hetket ja osat toisen valittaessa ja toisen
esittäessä puolusteluja. Sattui sitten, että heidän ollessaan eräänä
päivänä kävelemässä niityllä kaupungin ulkopuolella Anselmo puhui
Lotariolle seuraavaan tapaan:
— Sinä arvaat varmaan, ystäväni Lotario, etten minä, jolle Jumala
on osoittanut erinomaista armoa sallimalla minun syntyä sellaisista
vanhemmista kuin minun vanhempani olivat ja jakamalla minulle runsain
käsin sekä niin sanottuja luonnon- että myös onnenlahjoja, suinkaan
voi kyllin kiittää osakseni tulleesta hyvästä, varsinkaan siitä, että
olen saanut ystäväkseni sinut ja vaimokseni Camilan, kaksi aarretta,
joita arvostan ainakin niin hyvin kuin osaan, joskaan en niin hyvin
kuin minun tulisi. Kaikista näistä eduista huolimatta, jotka yleensä
yksin riittävät ihmisten onnellisen elämän edellytykseksi, minä
kumminkin tunnen itse olevani maailman alakuloisin ja tyytymättömin
ihminen; minua näet on ahdistanut ja kiusannut, en tiedä kuinka kauan,
eräs halu, joka on niin eriskummallinen ja tavallisuudesta poikkeava,
että oudoksun itseäni ja syytän ja soimaankin yksin ollessani, kokien
sitä vaientaa ja salata omilta ajatuksiltani; mutta minun on ollut
mahdoton pitää omanani tätä salaisuutta, yhtä mahdoton kuin jos olisin
tahallani päättänyt ilmaista sen koko maailmalle. Ja koska se kerran
on ilmaistava, tahdon sijoittaa sen sinun vaiteliaisuutesi arkistoon,
luottaen siihen, että niin menetellen ja sinun uskollisena ystävänä
minua uutterasti auttaessasi aivan pian vapaudun tuskasta, jota se
minulle tuottaa, niin että hilpeyteni sinun huolenpitosi avulla kasvaa
samaan määrään kuin alakuloisuuteni oman hulluuteni tähden.
Anselmon sanat saivat Lotarion jännittyneen odotuksen valtaan, ja hänen
oli mahdoton arvata, mihin niin pitkä valmistelu tai johdanto saattoi
tähdätä; ja vaikka hän mietti mielessään sinne tänne, mikä saattoi olla
se halu, joka niin kovin kiusasi hänen ystäväänsä, ei hän kertaakaan
osunut lähelle oikeata. Vapautuakseen siitä ahdistuksesta, jonka tuo
jännitystila synnytti, hän sanoi Anselmolle, että tämä ilmeisesti
loukkasi heidän vakaata ystävyyttään etsimällä verukkeita tahtoessaan
hänelle uskoa salaisimpia ajatuksiaan, koska saattoi varmasti
edellyttää saavansa häneltä joko hyviä neuvoja asian sietämiseksi tai
keinoja sen korjaamiseksi.