hänelle, kuinka teidän armonne oli häntä palvellakseen tekemässä
katumusta vyötäisiä myöten alastomana, vetäytyneenä tähän vuoristoon
kuin villi-ihminen, maaten maassa, aterioimatta katetussa pöydässä ja
siivoamatta partaansa, itkien ja kiroten kohtaloansa.
— Sanoit väärin, kun sanoit minun kiroavan kohtaloani; — virkkoi
Don Quijote — minä näet ennemmin sitä siunaan ja tulen siunaamaan
kaikkina elämäni päivinä, koska se on tehnyt minut kyllin arvokkaaksi
rakastamaan niin korkeata naista kuin Dulcinea Tobosolainen.
— Niin, korkea hän on, — pisti siihen Sancho — sillä hän on totisesti
kämmenenleveyttä pitempi kuin minä.
— Kuinka niin, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— Oletko mitannut itseäsi hänen kanssaan?
— Mittasinhan minä — vastasi Sancho — sillä viisillä, että me, kun
minä astuin luo auttaakseni häntä nostamaan jyväsäkkiä aasin selkään,
tulimme niin liki toisiamme, että selvästi huomasin hänen olevan
runsasta vaaksan vertaa pitempi kuin minä.
— Mutta eikö olekin totta, — virkkoi Don Quijote ‒ että hänen
ruumiilliseen suuruuteensa liittyvät ja sitä kaunistavat tuhannet
miljoonat sielun sulot! Erästä seikkaa et ainakaan kiellä, Sancho:
kun olit astunut lähelle häntä, etkö silloin tuntenut Saban tuoksua,
aroomallista hyvää hajua, jotakin ihanaa, mille en osaa antaa mitään
nimeä? Tarkoitan sellaista lemua tai haihtumaa kuin olisit ollut jonkun
hienon hansikaskauppiaan myymälässä?
— En tiedä sanoa muuta — vastasi Sancho — kuin että tunsin äikeänlaista
pientä hajua, ja seikka taisi olla se, että hän siinä työn touhussa
heiluttuaan oli hiestynyt ja hiukan lämmennyt.
— Niin ei suinkaan ollut laita, — virkkoi Don Quijote, vaan nenäsi oli
varmaan tukossa tai sinä tunsit oman hajusi; minä näet kyllä tiedän,
kuinka tuoksuu tuo ruusu ohdakkeitten seassa, tuo vainion lilja, tuo
sula ambra.
— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minusta itsestäni lähtee
useasti se sama haju, joka tuntui silloin uhoavan neiti Dulcineasta;
mutta mitäpä tuota ihmettelemään: samassa kadotuksessahan sitä ollaan
kaikki tyynni.
No niin, — jatkoi Don Quijote — hän siis sai jyvät välpätyiksi ja
myllyyn lähetetyiksi. Mitä hän sitten teki kirjettä lukiessaan?
Kirjettä — sanoi Sancho — hän ei lukenut, hän näet sanoi, ettei osannut
lukea eikä kirjoittaa; hän otti ja repi sen pieniksi palasiksi sanoen,
ettei halunnut antaa sitä kenenkään luettavaksi, jottei kylässä
saataisi tietoa hänen salaisuuksistaan, ja että se, mitä olin hänelle
suusanaisesti ilmoittanut teidän armonne rakkaudesta häneen sekä siitä
erinomaisesta katumuksenteosta, jota hänen tähtensä harjoititte, oli
täysin riittävää. Lopuksi hän vielä käski minun sanoa teidän armollenne
terveisiä, että hän suutelee teidän käsiänne ja että hänen tekee
enemmän mieli nähdä teitä kuin teille kirjoittaa ja että hän senvuoksi
pyytää ja velvoittaa teitä näytettäessä poistumaan näistä viidakoista,
lopettamaan hullutuksenne ja heti paikalla lähtemään matkaan kohti
Tobosoa, ellei mitään tärkeämpää seikkaa satu esteeksi, sillä hän
ikävöi kovin saada nähdä teidän armoanne. Hän nauroi katketakseen,
kun sanoin, että teidän armonne nimittää itseään _Murheellisen hahmon
ritariksi_. Minä kysyin häneltä, oliko se taannoinen biskajalainen
tullut hänen luoksensa; hän sanoi miehen tulleen ja olleen varsin
laadullinen. Tiedustelin vielä kaleerivangeistakin, mutta hän sanoi
minulle, ettei ollut toistaiseksi nähnyt yhtäkään.
— Sitä myöten on kaikki hyvin — virkkoi Don Quijote. — Mutta sanohan,
millaisen kalleuden hän sinulle lahjoitti, jättäessään sinut hyvästi,
niistä uutisista, joita olit hänelle tuonut minulta? Vaeltavien
ritarien ja ylhäisten naisten keskuudessa näet on yleisenä ja
ikimuistoisena pitämyksenä antaa aseenkantajille, neitsyille tai
kääpiöille, jotka kuljettavat viestejä toisilta toisille, ritareille
heidän valtiattariltaan ja näiltä heidän vaeltajilleen, jokin kallis
koru lahjaksi ja kiitokseksi heidän tuomistaan hyvistä terveisistä.
— Saattaa hyvinkin niin olla, ja minä pidän sitä hyvänä tapana; mutta
niin on varmaan ollut laita edesmenneinä aikoina, sillä nykyaikana
annetaan yleensä vain pala leipää ja juustoa; sellaisen lahjan näet
minulle ojensi neiti Dulciuea, piha-aidan yli, kun häntä hyvästelin, ja
se oli vielä paremmaksi vakuudeksi lampaanjuustoa.
— Hän on rajattoman antelias, — sanoi Don Quijote — ja kun hän ei
antanut sinulle mitään kultakoristetta, niin se varmaan johtui
siitä, ettei hänellä ollut sitä siinä käsillä sinulle annettavaksi;
mutta sopiihan lahja hihaan pääsiäisen jälkeenkin:[8] minä tapaan
hänet, ja se asia kyllä järjestyy. Tiedätkö, Sancho, mitä minä tässä
ihmettelen? Sitä, että olet, kuten minusta näyttää, kulkenut matkasi
edestakaisin kuin linnuntietä; olethan viipynyt vain hiukan neljättä
päivää matkatessasi täältä Tobosoon ja jälleen takaisin, vaikka täältä
sinne on neljättäkymmentä peninkulmaa. Siksi minä otaksun, että se
viisas noita, joka hoitaa asioitani ja on ystäväni — minulla näet on
sellainen ja täytyy olla, koska en muuten olisi moitteeton vaeltava
ritari — tarkoitan, että juuri hän nähtävästi auttoi sinua nopeasti
kulkemaan sinun itsesi sitä huomaamatta; on näet olemassa sellaisia
noitia, jotka sieppaavat vaeltavan ritarin hänen sängyssä maatessaan,
ja niin hän, tietämättä kuinka tai millä tavalla, herää seuraavana
päivänä enemmän kuin tuhannen peninkulman päässä sieltä, missä oli
edellisenä iltana. Ja ellei olisi niin laita, eivät vaeltavat ritarit
voisi vaaroissaan toisiansa auttaa, kuten alinomaa auttavat. Kun
siis joku heistä sattuu olemaan Armenian vuoristossa taistelemassa
jotakin louhikäärmettä tai jotakin julmaa hirviötä tai toista ritaria
vastaan ja joutuu kamppailussa häviölle ollen jo suistumassa surman
kitaan, niin silloin, ihan äkkiarvaamatta, ilmaantuu sinne pilven
päällä tai tulisissa vaunuissa toinen ritari, hänen ystävänsä, joka
oli vielä äsken Englannissa, mutta joka nyt auttaa häntä ja pelastaa
hänet kuolemasta, ja jo saman päivän iltana hän on kotonaan syömässä
illallista hyvällä halulla, vaikka paikasta toiseen on yleensä
kaksi-, jopa kolmekintuhatta peninkulmaa. Ja kaiken tämän saavat
aikaan taidollaan ja tiedollaan nämä viisaat noidat, jotka pitävät
huolta sellaisista urhoollisista ritareista. Niinmuodoin ei minun,
Sancho ystäväni, olekaan vaikea uskoa, että olet niin lyhyessä ajassa
kulkenut matkan täältä Tobosoon ja takaisin, koska, kuten sanoin, joku
ystävällinen velho varmaan lennätti sinua, huomaamattasi.
— Niin se taisi olla, — sanoi Sancho — sillä eikös Rocinante totisesti
viilettänyt kuin mustalaisen aasi, jolla on elohopeaa korvissa.
— Niin juuri, elohopeata! — virkkoi Don Quijote. — Ja lisäksi liuta
riivaajaisia, sillä ne ne lentävät ja lennättävät kaikkea, mitä
mielivät, niin ettei väsymystä tunnu ollenkaan. Mutta se nyt sikseen,
ja sano minulle, kuinka minun tulee mielestäsi menetellä siihen
nähden, että valtiattareni käskee minua lähtemään hänen luoksensa?
Vaikka näet oivallan olevani velvollinen täyttämään hänen käskynsä,
havaitsen sen kumminkin mahdottomaksi, koska olen antanut lupaukseni
kanssamme matkustavalle prinsessalle ja ritarilaki pakottaa minua
täyttämään lupaukseni ennen omaa mielihaluani. Toiselta puolen minua
ankarasti kiusaa ja ahdistaa kaipaus päästä kohtaamaan valtiatartani,
toiselta puolen taas minua yllyttää ja kehoittaa antamani lupaus sekä
kunnia, joka tulee tästä yrityksestä minulle koitumaan. Aikomukseni on
kumminkin matkustaa nopeasti, saapua pian sinne, missä tuo jättiläinen
on, ja perille saavuttuani minä katkaisen siltä kaulan, toimitan
prinsessan hallitsemaan kaikessa rauhassa valtakuntaansa ja palaan
sitten viipymättä näkemään sitä kirkkautta, joka aistejani valaisee.
Hänelle minä esitän sellaiset anteeksipyynnöt ja puolustelut, että hän
tulee hyväksymään viipymiseni, koska näkee siitä kaikesta koituvan
itselleen vain lisää kunniaa ja mainetta, kun näet kaikki se, mitä minä
olen tässä elämässä saavuttanut, saavutan ja tulen saavuttamaan aseita
käyttäen, johtuu kokonansa hänen minulle suomastaan suosiosta ja siitä,
että olen hänen omansa.
— Ohhoh, — sanoi Sancho — kuinka pahoin teidän armonne onkaan päästä
vialla! Sanokaahan minulle, armollinen herra, aikooko teidän armonne
tehdä tämän retken ihan suotta aikojaan ja päästää käsistään ja
menettää tilaisuuden tällaiseen rikkaaseen ja ylhäiseen naimiseen,
missä teille annetaan myötäjäisiksi kokonainen valtakunta, joka
todenperäisten kuulemaini mukaan on enemmän kuin kaksikymmentätuhatta
peninkulmaa ympärimitaten, jossa on ylen runsaasti kaikkea, mitä
tarvitaan ihmisen elämän ylläpitämiseksi, ja joka on suurempi kuin
Portugali ja Kastilia yhteenlaskettuina? Olkaa vaiti, Jumalan tähden,
hävetkää, mitä olette sanonut, totelkaa neuvoani ja suokaa minulle
anteeksi ja naikaa paikalla ensimmäisessä kylässä, missä on pappi,
ja onhan tässä sitäpaitsi meidän lisensiaattimme, jolta se käy kuin
voidellen. Huomatkaa vielä, että minä olen kyllin vanha antamaan
neuvoja ja että tämä nyt teille antamani passaa vallan mainiosti ja
että parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla, sillä ken hyvän saa ja
huonon valitsee,[9] älköön sattuko, vaikka hyvin suuttuu.
‒ Kuulehan, Sancho, — vastasi Don Quijote — jos sinä neuvot minua
menemään naimisiin vain siksi, että minä jättiläisen surmattuani pääsen
heti kuninkaaksi ja saan tilaisuutta osoittaa sinulle suosiotani ja
antaa sinulle, mitä olen luvannut, niin teen sinulle tiettäväksi, että
voin varsin helposti täyttää toivomuksesi naimisiin menemättäkin; minä
näet panen ennen taisteluun ryhtymistä ehdoksi, että minulle, kun
voittajana siitä suoriudun, vaikka en menekään naimisiin, annetaan
lisäpalkinnoksi osa valtakuntaa, jonka sitten voin lahjoittaa kenelle
haluan; ja kun sen kerran lahjoitan, kenelle luulet minun sen antavan,
ellei juuri sinulle?
— Se on selvää; — vastasi Sancho —- mutta katsokoon teidän armonne,
että valitsee sen meren puolelta, jotta minä, ellei olo ja elämä siellä
olisi mieluista, voin lastata mustat alamaiseni laivaan ja menetellä
niiden kanssa niinkuin olen sanonut. Ja älköön teidän armonne huoliko
mennä nyt tapaamaan neiti Dulcineaa, vaan lähtekää tuota jättiläistä
tappamaan, ja saattakaamme tämä asia päätökseen; minä näet uskon
totisesti, että siitä koituu paljon kunniaa ja paljon hyötyä.
— Minä vakuutan sinulle, Sancho, — sanoi Don Quijote — että olet
oikeassa, ja noudatan neuvoasi lähtemällä prinsessan kanssa, ennenkuin
menen kohtaamaan Dulcineaa. Ja muista sinä olla virkkamatta mitään
kenellekään, seuralaisillemmekaan, siitä, mitä olemme tässä pohtineet
ja käsitelleet; koska näet Dulcinea on niin varovainen, ettei tahdo
toisten saavan tietää hänen tunteitaan, ei ole oikein, jos minä tai
joku muu minun kauttani saattaa ne ilmi.
— Jos kerran on niin laita, — virkkoi Sancho — niin miksi teidän
armonne vaatii kaikkia niitä, jotka käsivartenne kukistaa, lähtemään
neiti Dulcinean luo ja hänelle esittäytymään, vaikka siten nimenomaan
vakuutatte hänestä pitävänne ja olevanne häneen rakastunut? Ja koska
heidän kaikkien on pakko langeta polvilleen hänen eteensä ja ilmoittaa
tulevansa teidän armonne luota vakuuttamaan hänelle kuuliaisuuttaan,
niin kuinka voivat teidän kummankin tunteet säilyä salaisina?
‒ Kuinka typerä ja yksinkertainen oletkaan! — sanoi Don Quijote. —
Etkö älyä, Sancho, että kaikki tuo koituu hänelle sitä suuremmaksi
ylennykseksi? Sinun tulee näet tietää, että tämän ritarikuosimme mukaan
on naiselle suureksi kunniaksi, jos hänellä on paljon palvelevia
vaeltavia ritareita, joiden toivelmat eivät ulotu kauemmaksi kuin hänen
palvelemiseen hänen itsensä tähden odottamatta lukuisista hyvistä
aikeistaan muuta palkintoa kuin että hän suvaitsee hyväksyä heidät
ritareikseen.
— Olen kuullut saarnattavan, — sanoi Sancho — että meidän Herraamme
pitää rakastaa siihen tyyliin, hänen itsensä tähden, antamatta taivaan
autuuden toivon enempää kuin helvetinpelonkaan siihen yllyttää. Vaikka
kyllä minä puolestani mielisin rakastaa ja palvella häntä sen vuoksi,
mitä hän kykenee tekemään.
— Sinä olet piru mieheksi, vaikka olet moukka, — sanoi Don Quijote —
ja puhut toisinaan erittäin älykkäästi! Tuntuu kerrassaan siltä kuin
olisit käynyt opinteitä.
— Totta totisesti, minä en osaa lukea — vastasi Sancho.
Samassa huusi mestari Nicolas kehoittaen heitä hiukan odottamaan,
sillä heillä oli aikomus pysähtyä juomaan eräälle siinä sijaitsevalle
pienelle lähteelle. Don Quijote pysähtyi, ja Sancho oli siitä varsin
mielissään, koska oli jo väsynyt viljoihin valheisiinsa ja pelkäsi
isäntänsä solmivan hänet sanoissa; vaikka näet Sancho tiesi, että
Dulcinea oli tobosolainen talonpoikaistyttö, ei hän ollut ikäpäivinään
häntä nähnyt.
Cardenio oli sillävälin pukeutunut niihin vaatteisiin, jotka olivat
olleet Dorotean yllä, kun hänet löydettiin. Vaikka nämäkään eivät
olleet kovin hyvät, olivat ne sentään melkoista paremmat kuin hänen
riisumansa rievut. He sijoittuivat lähteen reunalle ja tyynnyttivät,
vaikka tosin puutteellisesti, heitä kaikkia kalvavaa huikeata nälkää
niillä eväillä, jotka kirkkoherra oli varustanut mukaansa majatalosta.
Heidän siinä ollessaan sattui kulkemaan ohi vaeltava poika, joka alkoi
erittäin tarkkaavasti katsella lähteen luona olevia, syöksyi vähän ajan
kuluttua Don Quijoten luo, kietoi käsivartensa hänen säärtensä ympäri
ja alkoi itkeä ylen haikeasti, sanoen:
— Voi hyvä herra! Eikö teidän armonne tunne minua? Katsokaa minua
tarkoin; minä olen se renkipoika Andres, jonka teidän armonne päästi
tammesta, mihin olin sidottu.
Don Quijote tunsi hänet, tarttui hänen käteensä, kääntyi läsnäolevien
puoleen ja sanoi:
— Jotta teidän armonne näkevät, kuinka tärkeätä on, että maailmassa
liikkuu vaeltavia ritareita korjaamassa niitä vääryyksiä ja solvauksia,
joita siinä elävät julkeat ja kehnot ihmiset tekevät, tulee teidän
tietää, että tässä taannoin, kulkiessani erään metsikön kautta, kuulin
huutoja ja varsin surkeata valitusta, kuin olisi siellä ollut joku
hädänalainen ja apuatarvitseva henkilö. Velvoitukseni yllyttämänä minä
kohta riensin sinnepäin, mistä valitusäänet tuntuivat kuuluvan, ja
näin tammeen sidotun nuorukaisen, tämän, joka nyt on edessämme, mikä
minua syvästi ilahduttaa, koska hän on oleva todistajani, etten missään
kohdassa poikkea totuudesta. Kuten sanottu, hän oli siinä tammeen
sidottuna, alastonna vyötäisiin saakka, ja häntä pieksi hurjasti
suitsienperillä eräs lurjus, joka, kuten myöhemmin sain kuulla, oli
hänen isäntänsä. Hänet nähtyäni minä heti kysyin, miksi hän poikaa niin
julmasti ruoski, ja se moukka vastasi pieksevänsä häntä senvuoksi, että
poika oli hänen palveluksessaan tehnyt itsensä syypääksi muutamiin
laiminlyönteihin, jotka hänen mielestään johtuivat pikemmin konnuudesta
kuin yksinkertaisuudesta. Siihen virkkoi tämä poika: »Hyvä herra,
hän pieksee minua vain siksi, että pyydän häneltä palkkaani». Isäntä
esitti silloin ties millaisia pitkiä puheita ja puolusteluja, joita
tosin kuuntelin, kumminkaan niitä hyväksymättä. Sanalla sanoen, minä
velvoitin talonpojan vapauttamaan hänet ja otin häneltä valallisen
lupauksen, että hän veisi pojan mukanaan ja maksaisi hänelle palkan
viimeistä reaalia myöten ja vielä runsaastikin. Eikö tämä kaikki ole
totta, Andres poikani? Huomasitko, kuinka arvovaltaisesti minä lausuin
käskyni ja kuinka nöyrästi hän lupasi suorittaa kaikki, mihin minä
häntä velvoitin, määräsin ja käskin? Vastaa, älä yhtään ujostele äläkä
ollenkaan arkaile; kerro tälle herrasväelle, mitä tapahtui, jotta
taidetaan nähdä ja oivaltaa olevan niin hyödyllistä kuin tässä väitän,
että maanteillä liikkuu vaeltavia ritareita.
‒ Kaikki, mitä teidän armonne sanoi, on varsin totta, vastasi poika —
mutta asia päättyi aivan toisin päin kuin teidän armonne luulee.
‒ Kuinka niin, toisin päin? — virkkoi Don Quijote. Eikö se lurjus siis
maksanutkaan palkkaasi?
‒ Ei siinä kyllin, ettei maksanut, — vastasi poika vaan teidän armonne
poistuttua metsiköstä, kun olimme jääneet sinne kahden kesken, hän
sitoi minut jälleen samaan tammeen ja ruoski minut taas niin perin
pohjin, että olin kuin nyljetty pyhä Pärttyli, ja lyödessään hän aina
heitti minulle jonkin ivasanan tai kokkapuheen pitäen pilanaan teidän
armoanne, niin että olisin varmaan nauranut hänen puheilleen, ellei
tuskani olisi ollut niin tuima. Hän siis piteli minua niin tylysti,
että olen siitä lähtien maannut hospitaalissa parantumassa siitä
pahasta, minkä se ilkiö minulle teki. Kaikkeen tähän on syypää teidän
armonne; jos näet olisitte jatkanut matkaanne poikkeamatta sinne, mihin
kukaan ei teitä kutsunut, ja sekaantumatta toisten asioihin, olisi
isäntäni tyytynyt antamaan minulle tusinan tai pari tusinaa iskua ja
olisi sitten laskenut minut vapaaksi ja maksanut, minkä oli velkaa.
Mutta kun teidän armonne niin aiheettomasti häntä häväisi ja ankarasti
haukkui, syttyi hänen vihansa, ja kun hän ei voinut syytää sitä teidän
armoonne, antoi hän, kahden kesken jäätyämme, rajuilman purkautua minun
ylitseni, niin hurjasti, että tuntuu kuin ei minusta tulisi miestä enää
ikipäivinä.
— Onnettomuus oli siinä, — virkkoi Don Quijote — että poistuin sieltä;
minun näet ei olisi pitänyt poistua, ennenkuin olin hankkinut sinulle
maksun. Pitihän minun pitkäaikaisten kokemusteni nojalla tietää,
ettei ole moukkaa, joka pitäisi antamansa sanan, ellei hän huomaa sen
pitämisen olevan edullista. Mutta muistathan sinä, Andres, kuinka
vannoin valan, että lähtisin häntä etsimään, ellei hän maksaisi
palkkaasi, ja että hänet löytäisin, vaikka hän piiloutuisi valaskalan
vatsaan.
— Se on totta, — sanoi Anders — mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.
— Saat kohta nähdä, onko hyötyä — virkkoi Don Quijote.
Niin sanoen hän kimmahti jaloilleen ja käski Sanchoa suitsimaan
Rocinantea, joka haukkasi nurmea heidän aterioidessaan.
Dorotea kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä. Hän vastasi aikovansa
etsiä talonpojan, kurittaa häntä hänen kehnon käytöksensä vuoksi ja
hankkia Andres-pojalle, mitä hänelle kuului, viimeistä maravediä
myöten, kaikkien maailman talonpoikain kiusaksi ja heistä huolimatta.
Sen johdosta Dorotea kehoitti häntä ottamaan huomioon, että hänen,
lupauksensa mukaan, oli mahdoton antautua mihinkään muuhun yritykseen,
ennenkuin vireilläoleva asia oli saatettu päätökseen, ja että hänen,
koska tiesi tämän paremmin kuin kukaan muu, piti tyynnyttää mielensä,
kunnes palaisi hänen valtakunnastaan.
— Niin tosiaan, — vastasi Don Quijote — ja Andresin täytyy malttaa
mielensä, kuten te, armollinen neiti, sanotte; mutta minä vannon
vieläkin ja lupaan hänelle jälleen, etten lepää, ennenkuin olen
kostanut hänen puolestaan ja hankkinut hänelle kuuluvan palkan.
— Minä en luota noihin valoihin; — sanoi Andres — kunhan minulla olisi,
millä päästä Sevillaan asti, en välittäisi mitään kaikista maailman
kostoista. Jos siis teillä on jotakin syötävää ja matkalla tarvittavaa,
niin antakaa, ja jääkää Jumalan haltuun, teidän armonne ja kaikki
vaeltavat ritarit, ja olkoon heille vaelluksestaan sama hyöty kuin
siitä on ollut minulle.
Sancho otti eväspussistaan palan leipää ja kappaleen juustoa, antoi ne
pojalle ja sanoi:
‒ Ottakaa, Andres veikkoseni; kaikkiahan meitä kohtaa osa teidän
onnettomuudestanne.
‒ Mikäs osa teitä kohtaa? — kysyi Andres.
‒ Tämä osa juustoa ja leipää, jonka teille annan, vastasi Sancho —
sillä Jumala yksin tietää, tulenko sitä kaipaamaan vai en; teidän näet
pitää tietää, ystäväiseni, että me vaeltavien ritarien aseenkantajat
saamme kärsiä sangen paljon nälkää ja vastoinkäymistä, vieläpä
muutakin, minkä voi selvemmin kokea kuin lausua.
Andres otti leipänsä ja juustonsa ja huomattuaan, ettei kukaan antanut
mitään muuta, painui alakuloiseksi ja otti jalat allensa, kuten
tavataan sanoa. Lähtiessään hän kumminkin vielä virkkoi Don Quijotelle:
— Jumalan nimessä, herra vaeltava ritari, jos toiste minut tapaatte,
älkää minua pelastako tai auttako, vaikka näkisitte minua kappaleiksi
hakattavan, vaan jättäkää minut kärsimään kovaa onneani; se näet ei
voi olla niin paha, ettei muuttuisi vielä pahemmaksi, jos minua auttaa
teidän armonne, jonka Jumala tuomitkoon kadotukseen samoinkuin kaikki
muut tähän maailmaan syntyneet vaeltavat ritarit.
Don Quijote aikoi nousta rankaisemaan poikaa, mutta tämä pisti
niin vilkkaaksi juoksuksi, ettei kukaan katsonut maksavan vaivaa
lähteä häntä tavoittamaan. Don Quijote oli ylen nolona Andres-pojan
kertomuksen vuoksi, ja toisten täytyi parhaansa mukaan pidättää
nauruansa, jotta hän ei joutunut aivan pahan häpeän ja hämmennyksen
valtaan.
Kahdesneljättä luku,
jossa kerrotaan, mitä majatalossa sattui Don Quijoten koko seurueelle.
Kun maukas ateria oli lopetettu, he satuloivat kohta juhtansa ja
saapuivat seuraavana päivänä, mitään kertomisen arvoista kokematta,
majataloon, joka oli Sancho Panzalle pelon ja kauhistuksen paikka;
mutta hän ei voinut sitä väistää, vaikka hyvinkin teki mieli olla
sinne menemättä. Nähdessään Don Quijoten ja Sanchon saapuvan emäntä,
isäntä, heidän tyttärensä ja Maritornes lähtivät erittäin iloisin elein
ja ilmein ottamaan heitä vastaan. Don Quijote tervehti heitä tyynesti
ja arvokkaasti kehoittaen valmistamaan hänelle paremman vuoteen kuin
viime kerralla. Siihen vastasi emäntä, että hänelle laitettaisiin
ruhtinaallinen yösija, jos hän maksaisi paremmin kuin taannoin. Don
Quijote lupasi maksaa, ja niin he järjestivät hänelle siedettävän
sijan samaan ullakkosuojaan, ja hän meni heti levolle, koska oli kovin
nääntynyt sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Hän oli tuskin ehtinyt mennä suojaansa, kun emäntä hyökkäsi parturin
kimppuun, kävi kiinni hänen partaansa ja sanoi:
‒ Ettepä totta totisesti käytäkään häntääni enää partananne; antakaa
tänne minun häntäni, sillä mieheni kalut viruvat pitkin lattiaa, niin
että saa ihan hävetä; tarkoitan kampaa, jonka hän aina pisti hyvään
häntääni.