oikeutetun vihan, joka jo oli sydämeeni noussut, ja pysyn tyynenä ja
rauhallisena, kunnes tulen täyttäneeksi, mitä olen teille luvannut;
mutta tämän hyvän haluni ja aikomukseni tähden pyydän teitä sanomaan,
ellei se tunnu teistä epämieluisalta, mikä on huolenanne ja mitkä,
kutka ja millaiset ovat ne henkilöt, joille minun on puolestanne
kostettava asianmukaisesti, tyydyttävästi ja täydellisesti.
— Sen sanon mielelläni, — vastasi Dorotea — ellei teitä väsytä
kärsimysten ja onnettomuuksien kuuleminen.
— Ei suinkaan, valtiattareni — vastasi Don Quijote.
Siihen virkkoi Dorotea:
— Koska niin on laita, pyydän teitä, armolliset herrat, kuuntelemaan
kertomustani.
Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun Cardenio ja parturi siirtyivät
hänen viereensä haluten kuulla, kuinka älykäs Dorotea punoisi
tarinansa, ja samoin teki Sancho, joka oli ihastunut häneen yhtä
hartaasti kuin hänen isäntänsä. Sijoituttuaan hyvin satulaan ja
aloiteltuaan yskähdellen ja muita eleitä tehden Dorotea kävi kertomaan
varsin sievästi tähän tapaan:
— Ensinnäkin tahdon ilmoittaa teille, armolliset herrat, että nimeni
on...
Samassa hän vaikeni hetkiseksi, sillä kirkkoherran antama nimi oli
häneltä unohtunut; mutta kirkkoherra, joka kohta arvasi, mikä häntä
takellutti, tuli hänen avukseen sanoen:
— Eipä ihmekään, armollinen neiti, että teidän korkeutenne hämmentyy
ja joutuu ymmälle kertoessaan onnettomuuksistaan, sillä ne seikat
ovat yleensäkin sellaisia, että monesti vievät muistin niiltä, joita
ahdistavat, vieläpä niin, etteivät he muista omaa nimeänsäkään, kuten
teidän suuruutenne on nyt käynyt, kun olette unohtanut, että olette
nimeltänne prinsessa Minomicóna, Minomicónin suuren kuningaskunnan
laillinen perijätär; mutta tämän vihjauksen avulla teidän korkeutenne
varmaan voi helposti palauttaa koviakokeneeseen muistiinsa kaikki, mitä
mielii kertoa.
— Niin on tosiaankin laita, — virkkoi neiti — ja tästä lähtien en
luule tarvitsevani enää mitään vihjausta; saan varmaan kerrotuksi
todenperäisen historiani kaikella kunnialla. Seikka on se, että isäni,
kuningas, jonka nimi oli Tinacrio Tietäväinen, oli erittäin perehtynyt
siihen, mitä sanotaan noituudeksi, ja sai tietonsa nojalla selville,
että äitini, jonka nimi oli kuningatar Jaramilla, tulisi kuolemaan
ennen häntä ja että hän itsekin joutuisi pian senjälkeen eriämään
tästä elämästä, joten minä jäisin aivan orvoksi. Tämä huoli, sanoi
hän, oli kumminkin vähäisempi verrattuna siihen mielenhämmennykseen,
joka hänet valtasi, koska hän varmasti tiesi, että eräs suunnaton
jättiläinen, suuren, meidän valtakuntaamme melkein rajoittuvan saaren
hallitsija, nimeltään Pandafilando Karsaskatseinen (on näet varmaa,
että hän, vaikka hänen silmänsä ovat oikeassa paikassa ja niinkuin olla
pitää, kumminkin aina katsoo vinosti, kuin olisi kierosilmäinen, minkä
hän tekee ilkeydestä ja herättääkseen pelkoa ja kauhistusta niissä,
joita silmäilee), sanon siis, että isäni tiesi tämän jättiläisen,
saatuaan kuulla minun jääneen orvoksi, hyökkäävän suurin sotavoimin
valtakuntaani, riistävän sen minulta kerrassaan, jättämättä pientä
kylääkään tyyssijakseni, mutta tiesi myös minun voivan torjua kaiken
tämän tuhon ja onnettomuuden, jos suostuisin menemään naimisiin hänen
kanssaan. Isäni mielestä oli kumminkin mahdotonta ajatella, että minä
suostuisin solmimaan niin epäsuhtaista liittoa, ja hän olikin aivan
oikeassa, sillä mieleeni ei ole milloinkaan johtunut mennä naimisiin
tuon jättiläisen kanssa, olipa hän kuinka suuri ja suunnaton tahansa.
Isäni sanoi vielä, että minun, kun hän olisi kuollut ja minä näkisin
Pandafilandon hankkiutuvan hyökkäämään valtakuntaani, ei pitänyt
ajatellakaan ryhtyä vastarintaan, koska siitä koituisi minulle tuho,
vaan tuli jättää valtakunta hänen haltuunsa aivan vastustamatta, jos
tahdoin pelastaa kuolemasta ja täysin tuhoutumasta hyvät ja uskolliset
alamaiseni, sillä minun olisi mahdoton pitää puoliani jättiläisen
hirmuisia voimia vastaan. Sensijaan minun piti heti lähteä muutamien
omieni kanssa matkustamaan kohti Espanjan maita, mistä löytäisin avun
onnettomuuteeni kohtaamalla erään vaeltavan ritarin, jonka maine olisi
silloin levinnyt koko tähän valtakuntaan, ja hänen nimensä, ellen
väärin muista, piti olla Don Azote tai Don Jigote.[7]
— Don Quijote hän varmaan sanoi, armollinen neiti, — virkkoi siihen
Sancho Panza — eli toiselta nimeltään Murheellisen hahmon ritari.
— Niin tosiaan — myönsi Dorotea. — Hän sanoi vielä, että ritari olisi
kookas, kasvoiltaan laiha, ja että hänellä olisi oikealla puolella,
vasemman olkapään alla tai niillä paikkeilla, ruskea luomi ja siinä
joitakin harjaksenlaisia karvoja.
Tuon kuultuaan Don Quijote sanoi aseenkantajalleen:
— Kuulehan, Sancho poikaseni, auta minua riisuutumaan; tahdon näet
katsoa, olenko se ritari, josta tuo viisas kuningas on ennustanut.
— Minkätähden teidän armonne tahtoo riisuutua? — kysyi Dorotea.
— Nähdäkseni, onko minussa se luomi, josta isänne puhui — vastasi Don
Quijote.
— Mitäs tässä riisumaan; — sanoi Sancho — tiedänhän minä ilmankin, että
teidän armollanne on keskellä selkärankaa senlaatuinen luomi, mikä on
väkevän miehen merkki.
— Se riittää; — virkkoi Dorotea — ystävysten näet ei sovi välittää
pikkuseikoista, ja vähät siitä, onko se hartiassa vai selkärangassa:
riittää, kun se on olemassa, olipa sitten missä tahansa, sillä samaa
ruumistahan se on kaikki tyynni. Ja isäni varmaan osui kaikin puolin
oikeaan, ja minä osuin oikeaan sulkeutuessani herra Don Quijoten
suosioon, sillä hän on se, josta isäni puhui, koska hänen kasvojensa
piirteet vastaavat sitä hyvää mainetta, jota tämä ritari nauttii,
ei ainoastaan Espanjassa, vaan koko Manchassa, sillä tuskin olin
astunut maihin Osunassa, kun jo kuulin kerrottavan niin monista hänen
suorittamistaan mainetöistä, että heti arvasin hänet juuri siksi, jota
olin tullut etsimään.
— Mutta miten teidän armonne astui maihin Osunassa? — kysyi Don
Quijote. — Eihän se ole mikään satamakaupunki.
Dorotea ei kumminkaan ehtinyt vastaamaan, kun kirkkoherra puuttui
puheeseen sanoen:
— Armollinen prinsessa aikoi varmaan sanoa, että hän, noustuaan maihin
Malagassa, kuuli ensimmäisen kerran teidän armostanne puhuttavan
Osunassa.
‒ Juuri niin minä aioin sanoa — virkkoi Dorotea.
‒ Se onkin oikein, — sanoi kirkkoherra — ja suvaitkoon teidän
majesteettinne nyt jatkaa.
‒ Minulla ei ole jatkamista — vastasi Dorotea — muuta kuin se, että
kohtaloni salliessaan minun kohdata Don Quijoten on lopultakin ollut
niin suopea, että jo arvaan ja katson itseni koko valtakuntani
kuningattareksi ja valtiattareksi, koska hän on kohteliaana ja
jalomielisenä luvannut osoittaa minulle suosiotaan lähtemällä kanssani,
minne mielin hänet viedä, ja minä en vie häntä minnekään muualle kuin
Pandafilando Karsaskatseisen eteen, jotta hän surmaa tämän jättiläisen
ja toimittaa minulle takaisin, mitä hän on aivan vastoin oikeutta
minulta anastanut. Ja tämä kaikki käy aivan niinkuin toivotaan,
sillä niin siitä profeteerasi hyvä isäni, Tinacrio Tietäväinen,
joka myös teki tiettäväksi, sekä suullisesti että kaldealaisella
tai kreikkalaisella kirjoituksella — minä näet en osaa sitä lukea —
että tämän ennustuksessa mainitun ritarin katkaistua kaulan tuolta
jättiläiseltä ja ilmaistua haluavansa naida minut minun pitäisi heti,
ollenkaan vastustelematta, suostua hänen lailliseksi puolisokseen ja
jättää hänen haltuunsa valtakuntani sekä oma persoonani.
— Mitä tästä arvelet, Sancho ystäväni? — virkkoi siihen Don Quijote. —
Kuuletko, mistä tässä puhutaan? Enkö sitä sinulle sanonut? Katsohan,
eikö meillä olekin jo valtakunta hallittavaksemme ja kuningatar
naitavaksemme.
— Onpa totisesti, — sanoi Sancho — ja häpeät niskaan sille, joka ei nai
leikattuaan herra Pandahiladolta kurkut poikki! Eikös olekin pulska
tämä kuningatar! Kunpa muuttuisivat kirput vuoteessani tämännäköisiksi!
Samassa Sancho hypähti pari kertaa ilmaan, kämmenillään anturoitaan
paukuttaen ja ilmaisten mitä hereintä iloa, juoksi sitten Dorotean luo,
tarttui hänen muulinsa ohjaksiin, pidätti sen ja painui polvilleen
prinsessan eteen pyytäen häntä ojentamaan käsiään suudeltaviksi,
jotta siten saisi osoittaa kunnioittavansa häntä kuningattarenaan
ja valtiattarenaan. Kuka läsnäolijoista olisikaan voinut pidättää
nauruansa nähdessään isännän hulluuden ja palvelijan yksinkertaisuuden?
Dorotea tosiaankin ojensi hänelle kätensä ja lupasi tehdä hänestä
suuren herran valtakunnassaan, kunhan taivas olisi niin armollinen,
että sallisi hänen voittaa sen takaisin ja päästä sitä nauttimaan.
Sancho kiitteli häntä sanoilla, joista toiset jälleen ratkesivat
nauramaan.
— Siinä, hyvät herrat, on minun historiani; — jatkoi Dorotea — siihen
on vain vielä lisättävä, että kaikista niistä seurueeseeni kuuluvista
henkilöistä, jotka otin matkaani, kun lähdin valtakunnastani, on
jäljellä ainoastaan tämä parrakas asepalvelija, sillä kaikki muut
hukkuivat hirmuisessa myrskyssä, joka yllätti meidät sataman jo
näkyessä. Hän ja minä pelastuimme maihin kumpikin lankullansa,
kuin ihmeen avulla, ja niin ovatkin elämäni vaiheet, kuten olette
huomanneet, kaikin puolin ihmeelliset ja salamyhkäiset. Ja jos olen
jossakin kohdassa lausunut liikaa tai en ole sanonut niin sattuvasti
kuin olisi pitänyt, syyttäkää sitä, minkä herra lisensiaatti mainitsi
kertomukseni alussa: että alituiset ja erinomaiset vastoinkäymiset
riistävät kärsijöiltään muistin.
— Minulta ne eivät sitä riistä, ylhäinen ja urhoollinen valtiatar, —
sanoi Don Quijote — sattuipa niitä sitten teitä palvellessani kuinka
paljon, kuinka suuria ja ennenkuulumattomia tahansa; ja siksi minä
uudistan teille antamani lupauksen ja vannon kulkevani kanssanne
maailman loppuun saakka, kunnes kohtaan julman vihollisenne, jonka pään
aion leikata poikki Jumalan ja käsivarteni auttaessa tämän... en tahdo
sanoa hyvän miekkani terällä, sillä Ginés de Pasamontea saan kiittää
siitä, että hän varasti oman miekkani.
Tuon hän lausui hiljaa mutisten ja jatkoi sitten:
‒ Kun sitten olen katkaissut hänen kaulansa ja saattanut teidät
rauhassa omistamaan maatanne, on teidän vallassanne menetellä oman
itsenne kanssa miten vain mielenne tekee, sillä niin kauan kuin
muistini on vallattuna ja tahtoni vangittuna, ymmärrykseni menetettynä
hänen... en sano enempää — niin kauan on mahdotonta, että rohkenisin
ajatuksissanikaan mennä naimisiin, vaikka puolisokseni tarjoutuisi itse
feenikslintu.
Se, mitä hänen isäntänsä lopuksi mainitsi haluttomuudestaan naimisiin,
tuntui Sanchosta niin pahalta, että hän koroitti ylen närkästyneenä
äänensä ja sanoi:
— Tuhat tulimmaista! Teidän armonne, herra Don Quijote, ei ole
täydellä järjellä! Kuinka teidän armonne voisikaan muuten epäröidä
mennä naimisiin tällaisen ylhäisen prinsessan kanssa? Luuletteko,
että sallimus tarjoo teille joka nurkan takana sellaista onnea kuin
teille nyt tarjotaan? Onko neiti Dulcinea kukaties kauniimpi? Ei
varmastikaan, ei sinne päinkään, ja tekeepä mieleni vielä sanoa, ettei
hän riitä kengänruojuihinkaan asti tälle, joka on edessämme. Niinpä
en minäkään, piru soikoon, saa toivomaani kreivikuntaa, jos teidän
armonne kulkee hakemassa tyhjää, jota saa pyytämättäkin. Naikaa, naikaa
paikalla, sen neuvon teille annan, vaikka itse pirulta siihen apua
pyytäisin, ja ottakaa tuo valtakunta, joka tipahtaa käsiinne noin vain,
ja kuninkaaksi päästyänne tehkää minusta markiisi tai maaherra, ja
paikalla, vaikka sitten menisi kaikki päin helvettiin.
Don Quijote, joka ei sietänyt kuulla lausuttavan sellaisia solvauksia
valtiattarestaan Dulcineasta, kohotti peitsensä, mitenkään Sanchoa
varoittamatta ja muutenkaan mitään virkkamatta, ja löi häntä kaksi
kertaa, niin että hän tuupertui maahan, ja olisi varmaan kolhinut
miehen kuoliaaksi, ellei Dorotea olisi huutaen kehoittanut herkeämään.
— Luuletteko te, kurja moukka, — sanoi Don Quijote hetkisen kuluttua —
että minun luontoni sallii aina vain nyrkkiä puiden varoittaa ja että
te tässä vain aina teette itsenne syypääksi ylitsekäymiseen ja minä
aina suon anteeksi? Teidän on paras luopua niistä luuloista, kirottu
kanalja, sillä se sinä varmaan olet, koska olet solvannut verratonta
Dulcineaa. Ja ettekö tiedä, te lurjus, hölmö ja rötkäle, ettei
minulla olisi voimia kirpunkaan tappamiseen, ellei hän vuodattaisi
väkevyyttänsä minun käsivarteeni? Sanokaa, te kyykäärmeen kielellä
puhuva vintiö, kenen luulette valloittaneen tämän kuningaskunnan ja
leikanneen pään tuolta jättiläiseltä ja tehneen teistä markiisin (minä
näet katson tuon kaiken jo tehdyksi ja lainvoiman saaneeksi), ellei
urhean Dulcinean, joka on käyttänyt sankaritöissään välikappaleenaan
minun käsivarttani? Hän taistelee minussa ja voittaa minussa, ja minä
elän ja hengitän hänessä, ja hänessä on elämäni ja olemiseni. Ja kuinka
kiittämätön olettekaan, te konnamainen portonpoika: kohottuanne maan
tomusta aatelisarvoon palkitsette sellaisen hyväntyön panettelemalla
häntä, joka on sen teille tehnyt!
Sancho oli säilynyt niin eheänä, että kuuli kaikki, mitä isäntä hänelle
sanoi. Hän nousi maasta jotenkin vikkelästi, meni suojaan Dorotean
ratsun taakse ja virkkoi sieltä isännälleen:
‒ Kuulkaahan, herra, jos teidän armonne on päättänyt olla menemättä
naimisiin tämän korkean prinsessan kanssa, niin onhan selvää,
ettei valtakunta tule omaksenne, ja kun ei niin tapahdu, niin mitä
armonosoituksia voitte minulle tarjota? Sitä minä tässä valitan.
Naikaa, armollinen herra, naikaa kaikin mokomin tämä kuningatar, nyt,
kun hän on tässä kuin olisi taivaasta eteemme tupsahtanut; myöhemmin
voitte taas ottaa neiti Dulcinean, sillä onhan niitä elänyt tässä
maailmassa ennenkin kuninkaita, joilla on ollut jalkavaimoja. Mitä
kauneuteen tulee, en sano sitä enkä tätä, sillä toden tunnustaakseni
minä tykkään heistä molemmista, vaikka en ole koskaan nähnyt neiti
Dulcineaa.
— Mitä tarkoitat, kun sanot, ettet ole häntä nähnyt, sinä petturi ja
panettelija? — virkkoi Don Quijote.
— Etkö sinä vastikään tuonut minulle terveisiä häneltä?
— Tarkoitan, etten ole saanut katsella häntä niin hätäilemättä, — sanoi
Sancho — että olisin ehtinyt nähdä hänen kauneutensa ja hyvät puolensa
erikseen ja joka kohdaltansa; mutta noin niinkuin köntissä hän minua
kyllä miellyttää.
— Siinä tapauksessa minä annan sinulle anteeksi, — sanoi Don Quijote —
ja suo sinäkin minulle anteeksi, että sinua loukkasin; ihminen näet ei
vallitse alkuviettejänsä.
— Eipä niinkään, — vastasi Sancho — ja minussa on aina puhumisen halu
sellainen alkuvietti, enkä minä voi olla sanomatta, ainakin kerrakseen,
mitä kielelleni kiertyy.
— Harkitse kumminkin, — sanoi Don Quijote — mitä puhut, Sancho, sillä
ruukku menee kaivolle... en sano sinulle enempää.
— Olkoon sinänsä; — vastasi Sancho — taivaassa on Jumala, joka näkee
kaikki juonet ja tulee tuomitsemaan, kumpi meistä enemmän pahaa tekee,
minäkö, kun en puhu oikein, vai teidän armonne, kun ette oikein
menettele.
— Riittäköön jo; — virkkoi Dorotea — joutukaa, Sancho, suutelemaan
isäntänne kättä ja pyytäkää häneltä anteeksi; olkaa tästä lähtien
varovaisempi kiittäessänne ja moittiessanne, varokaa puhumasta pahaa
tuosta neiti Dulcineasta, jota tuntemattomanakin hartaasti kunnioitan,
ja luottakaa Jumalaan, niin varmaan saatte tilukset, joilla elelette
kuin ruhtinas.
Sancho meni alla päin pyytämään herransa kättä. Don Quijote ojensi
sen hänelle vakavan juhlallisesti ja Sanchon suudeltua antoi hänelle
siunauksensa kehoittaen häntä lähtemään kanssaan hiukan edelle; hänellä
näet oli erittäin tärkeätä kysyttävää ja keskusteltavaa. Sancho
totteli, he loittonivat vähää matkaa toisista, ja Don Quijote sanoi
hänelle:
— Minulla ei ole sinun palattuasi ollut aikaa eikä tilaisuutta
tiedustella sinulta erinäisiä yksityiskohtia perille viemästäsi
viestistä sekä tuomastasi vastauksesta; nyt siis, koska sallimus on
suonut meille ajan ja tilaisuuden, et evänne minulta sitä onnea, jonka
hyvät uutisesi voivat minulle tuottaa.
— Teidän armonne kysyköön, mitä ikänä hyväksi näkee; — vastasi Sancho
— kyllä minä suoriudun lopusta yhtä hyvin kuin alustakin. Mutta minä
pyydän hartaasti, parahin herrani, ettei teidän armonne ole tästä
lähtien niin pitkävihainen.
‒ Miksi niin, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— Siksi, — vastasi Sancho — että ne iskut, jotka äsken sain, johtuivat
pikemmin siitä riidasta, jonka piru tässä muutamana yönä rakensi meidän
välillemme, kuin siitä, mitä sanoin neiti Dulcineasta, jota rakastan ja
kunnioitan kuin pyhimyksen jäsentä, vaikka hänessä ei sellaista ole,
vain siksi, että hän on teidän armonne oma.
‒ Varo puhumasta jälleen sellaista, Sancho, jos henkesi on sinulle
rakas; — virkkoi Don Quijote — se harmittaa minua. Annoinhan sinulle
taannoin anteeksi, ja sinä tunnet varmaan sananparren: »Uusi synti
vaatii uutta katumusta».
Tällävälin he huomasivat samaa tietä tulevan miehen aasilla ratsastaen,
ja lähemmäksi ehdittyään hän näytti heistä mustalaiselta. Mutta Sancho
Panza, jonka silmät ja sielu kiintyivät aina aaseihin, missä ikänä
hän niitä näki, oli tuskin ehtinyt miehen nähdä, kun jo tunsi Ginés
de Pasamonten, mustalaisen tarjoamasta langanpäästä kiinni saatuaan
siten päästen käsiksi kerään, omaan aasiinsa. Niin näet tosiaankin oli
laita, että Pasamonte tuli ratsastaen Sanchon harmolla. Tehdäkseen
itsensä tuntemattomaksi ja voidakseen myydä aasin hän oli pukeutunut
mustalaiseksi, jonka kieltä, monien muiden ohella, hän osasi puhua kuin
äidinkieltään. Sancho näki ja tunsi hänet ja nähtyään ja tunnettuaan
huusi kohta kovalla äänellä:
— Ginesillo, sinä ryöväri! Jätä minun aarteeni, päästä irti minun
kalleimpani, älä hyväile minun hupiani, jätä aasini, jätä minun
riemuni! Pakene, sinä siivoton lurjus, korjaa luusi, rosvo, ja anna
pois, mikä ei ole omaasi!
Tämä huuto ja haukkuminen oli kumminkin aivan tarpeetonta, sillä Ginés
hyppäsi maahan jo ensimmäisen sanan kuultuaan, pisti juoksuksi, joka
muistutti täyttä laukkaa, ja loittoni samassa kauas heistä kaikista.
Sancho saapui harmonsa luo, syleili sitä ja virkkoi:
— Kuinka olet voinut, rakas harmo, minun silmäteräni, vanha veikkoni?
Samalla hän suuteli ja hyväili aasia kuin se olisi ollut ihminen.
Aasi oli hiljaa ja salli Sanchon suudella ja hyväillä, vastaamatta
hänelle sanaakaan. Toiset ehtivät luo ja onnittelivat häntä
harmon löytymisen johdosta, erittäinkin Don Quijote, joka lisäksi
ilmoitti, ettei hän tämän tähden peruuttanut antamaansa kolmen
aasinvarsan luovuttamismääräystä. Sancho kiitti häntä siitä. Heidän
siten keskustellessaan sanoi kirkkoherra Dorotealle, että tämä oli
suunnitellut kertomuksensa erittäin älykkäästi, myös sikäli, että oli
esittänyt sen lyhyesti ja ritariromaaneissa tavattavien kertomusten
mukaisesti. Dorotea sanoi niitä monesti lukeneensa ratokseen; kun
hänellä ei kumminkaan ollut selkoa maakuntien ja satamakaupunkien
asemasta, oli hän umpimähkään sanonut nousseensa maihin Osunassa.
— Sen arvasin, — virkkoi kirkkoherra — ja siitä syystä kiiruhdin kohta
sanomaan, mitä sanoin, siten ohjaten asian oikealle tolalle. Mutta
eikö ole ihmeellistä nähdä, kuinka helposti tuo hidalgo parka uskoo
kaikki tällaiset keksimät ja valheet, kun ne vain ovat tyyliltään ja
muodoltaan hänen omista kirjoistaan lukemiensa hullutusten kaltaisia?
— Epäilemättä, — sanoi Cardenio — ja hänen mielettömyytensä on niin
merkillinen ja ennenkuulumaton, että tuskin lienee ketään niin
teräväpäistä, että voisi siihen osua, jos mielisi piloillaan sen keksiä
ja sepittää.
— On siinä eräs toinenkin seikka — sanoi kirkkoherra. ‒ Jos näet
jätämme sikseen ne typeryydet, joita tämä kelpo hidalgo lausuu
hulluutensa yhteydessä, niin huomaamme hänen muista asioista
puhuttaessa keskustelevan erinomaisen järkevästi ja osoittavan kaikin
puolin selvää ja laadullista ymmärrystä, niin että kenen hyvänsä,
mikäli ei kosketella hänen ritariseikkojaan, täytyy pitää häntä
erittäin älykkäänä miehenä.
Heidän näin puhellessaan jatkoi Don Quijote aloittamaansa keskustelua
ja sanoi Sancholle:
‒ Sovitaan pois, Sancho ystäväni, nämä riidat, ja kerro minulle nyt,
ollenkaan välittämättä mistään vihasta ja kaunasta: missä, miten ja
milloin kohtasit Dulcinean? Mitä hän oli tekemässä? Mitä hänelle
sanoit? Mitä hän vastasi? Millainen oli hänen kasvojensa ilme, kun
hän luki kirjettäni? Kuka sen kirjoitti sinulle puhtaaksi? Kerro siis
tästä asiasta kaikki, mitä pidät tietämisen, kysymisen ja vastaamisen
arvoisena, ollenkaan lisäilemättä tai valehtelematta minun mielikseni
ja jättämättä pois mitään, minkä otaksut olevan minulle epämieluista.
— Herra, — vastasi Sancho — totta puhuakseni ei kirjettä kirjoittanut
minulle puhtaaksi kukaan, sillä minulla ei ollut mitään kirjettä
mukanani.
— Niin on laita kuin sanot, — virkkoi Don Quijote — sillä minä
havaitsin pari päivää lähtösi jälkeen, että muistiinpanokirja, johon
sen kirjoitin, oli minun hallussani, mikä tuotti minulle ankaraa
huolta, koska en tietänyt, mikä sinulle neuvoksi, kun havaitsisit
olevasi vailla kirjettä, ja minä otaksuin kaiken aikaa, että kääntyisit
takaisin sitä kaivatessasi.
— Niin olisi käynytkin, — vastasi Sancho — ellen olisi oppinut sitä
ulkoa, kun teidän armonne sen minulle luki, niin että lausuin sen
muististani eräälle suntiolle, joka kirjoitti sen paperiin niin
täsmällisesti, että hän, vaikka olikin lukenut paljon pannakirjeitä,
tunnusti tämän kirjeen kauneimmaksi kaikista lukemistaan.
— Muistatko sen vieläkin, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— En, herra; — vastasi Sancho — lausuttuani sen ja havaittuani, ettei
sen muistamisesta voinut enää olla hyötyä, minä tulin sen unohtaneeksi,
ja jos siitä vielä jotakin muistan, niin sen _suurivartisen_, tarkoitan
_suurivaltaisen valtiattaren_ ja lopun: »_Teidän hamaan kuolemaan
saakka, Murheellisen hahmon ritari_». Ja siihen välille minä pistin
neljättäsataa sieluani ja elämääni ja silmieni valoa.
Yhdesneljättä luku.
Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hauskasta
keskustelusta sekä muista tapahtumista.
— Tuo kaikki on minun mieltäni myöten; jatka! — virkkoi Don Quijote.
— Sinä siis tulit perille, ja mitä tekikään tuo kauneuden kuningatar?
Sinä varmaan näit hänen pujottelevan helmiä tai kirjaelevan
kultalangalla jotakin vaalilausetta minulle, hänen orjuuteensa
annetulle ritarille.
— Enpä niinkään, — vastasi Sancho — vaan näin hänet välppäämässä kahta
puoltatynnyriä jyviä kotitalonsa pihamaalla.
— Saat uskoa, — sanoi Don Quijote — että ne jyvät olivat helmiä, kun
hänen kätensä ehtivät niitä koskettaa. Entä tulitko katsoneeksi,
ystäväni, kumpaa vehnälajia se oli, hienoa vai tavallista?
— Eihän tuo ollut kuin tattaria — vastasi Sancho.
‒ Minä vakuutan sinulle, — sanoi Don Quijote — että siitä, kun hänen
kätensä sen välppäsivät, tuli kaikkein hienointa vehnänviljaa, aivan
epäilemättä. Mutta kerrohan lisää: kun hän oli lukenut kirjeeni,
suuteliko hän sitä? Nostiko sen päänsä päälle? Suorittiko hän jonkin
toimituksen, jota sopii katsoa sellaisen kirjeen ansaitsevan, vai mitä
hän teki?
— Kun minun piti se hänelle antaa, — vastasi Sancho — oli hän
parhaillaan pohtaa tuiskimassa melkoista jyvämäärää, joka hänellä oli
pohtimessaan, ja hän sanoi minulle: »Pankaa, ystäväiseni, se kirje
tuohon säkin päälle; minä en kumminkaan ehdi sitä lukemaan, ennenkuin
olen välpännyt kaikki, mitä tässä on.»
— Älykäs neiti! — virkkoi Don Quijote. — Niin hän varmaan menetteli
saadakseen kaikessa rauhassa sitä lukea ja oikein siitä nauttia. Jatka,
Sancho. Mitä hän sinun kanssasi keskusteli siinä askarrellessaan?
Mitä hän kysyi sinulta minusta? Ja sinä, mitä sinä hänelle vastasit?
Päätä kertomuksesi, kerro minulle kaikki tyynni; älä jätä pienintäkään
seikkaa mainitsematta.