onni osoittautuu varmaan meille suopeaksi, koska on niin äkkiarvaamatta
avautunut mahdollisuus teidän auttamiseksenne, hyvät vieraat, ja
me olemme samalla löytäneet keinon saavuttaaksemme, mitä olimme
suunnitelleet.
Dorotea otti nyt nyytistään eräänlaisesta upeasta villakankaasta tehdyn
kokonaisen puvun ja toisenlaisesta kauniista viheriästä kankaasta
tehdyn mantiljan sekä lippaasta kaulanauhan ja muita koruja, jotka
suori tuossa tuokiossa ylleen, niin että näytti tosiaankin rikkaalta
ja ylhäiseltä naiselta. Hän sanoi ottaneensa tämän kaiken ja vielä
muutakin mukaansa kaiken varalta kotoa lähtiessään, mutta toistaiseksi
ei ollut tarjoutunut tilaisuutta niiden käyttämiseen. Kaikkia ihastutti
erinomaisesti hänen sulonsa, viehättävä olemuksensa ja kauneutensa, ja
he tuomitsivat typeräksi Don Fernandon, joka oli hylännyt semmoisen
kaunottaren. Eniten oli kumminkin ihmeissään Sancho Panza, sillä
hänestä tuntui (kuten totta olikin), ettei hän ollut ikäpäivinään
nähnyt niin ihanaa olentoa; siksi hän pyysikin erittäin hartaasti
kirkkoherraa sanomaan, kuka tuo kaunis neiti oli ja mitä hän haki
näiltä tiettömiltä mailta.
— Tämä kaunis neiti, parahin Sancho, — vastasi kirkkoherra — on kerta
kaikkiaan suuren valtakunnan Minomicónin perijätär suoraan alenevassa
polvessa miehispuolelta ja on tullut etsimään isäntäänne pyytääkseen
häneltä suosionosoitusta, nimittäin, että hän vaatii hyvitystä
erään ilkeän jättiläisen tälle neidille tekemästä vääryydestä tai
solvauksesta; ja niin tämä prinsessa on saapunut aina Guineasta asti,
siellä kuultuaan, millaisessa maineessa isäntänne on oivallisena
ritarina kaikkialla tunnetussa maailmassa.
— Hyvin etsitty ja hyvin keksitty, — virkkoi siihen Sancho Panza —
ja sitä parempi, jos isännälläni on niin oiva onni, että hän saa
hyvitetyksi tuon solvauksen ja korjaa tuon vääryyden tappamalla sen
nartunpoikajättiläisen, josta teidän armonne puhuu ja jonka hän
varmaan tappaakin, jos tapaa, ellei hän vain ole aave; aaveille näet
isäntäni ei mahda yhtään mitään. Mutta erästä seikkaa minä mielin
pyytää teiltä, herra lisensiaatti, muun muassa, nimittäin sitä, että
teidän armonne, jos isäntäni tekisi mieli ruveta arkkipiispaksi, mitä
minä juuri pelkään, neuvoo häntä heti naimaan tämän prinsessan. Siten
hänelle käy mahdottomaksi ottaa vastaan arkkipiispan arvo, hän saa ihan
vaivatta keisarikuntansa, ja minäkin saavutan, mitä haluan. Perinpohjin
asiaa harkittuani olen näet sitä mieltä, ettei ole minulle hyväksi,
jos isännästäni tulee arkkipiispa, minä kun olen kelvoton kirkon
palvelukseen, koska olen nainut mies; ja jos nyt lähtisin hankkimaan
tispanssia saadakseni nauttia kirkollisia tuloja, vaikka minulla on
kuin onkin vaimo ja lapsia, niin eihän siitä mitään loppua tulisi.
Niinpä siis, armollinen herra, koko niksi on siinä, että isäntäni heti
nai tämän neidin, jonka nimeä en vielä tiedä ja jota siis en nimeltään
mainitse.
— Hänen nimensä — vastasi kirkkoherra — on prinsessa Minomicóna; koska
näet hänen valtakuntansa on nimeltään Minomicón, on selvää, että hänen
oma nimensä täytyy olla tuo.
— Ei epäilemistäkään; — vastasi Sancho — minä olen huomannut monenkin
ottavan liika- ja sukunimensä siitä paikkakunnasta, missä ovat
syntyneet, joten heillä on niininään Pedro de Alcala, Juan de Ubeda tai
Diego de Valladolid, ja nähtävästi on Guineassakin vallalla sama tapa:
että kuningattaret nimittävät itseään valtakuntiensa mukaan.
— Niin kaiketi, — sanoi kirkkoherra — ja mitä isäntänne naimiseen
tulee, teen mitä suinkin voin.
Siitä Sancho oli kovin mielissään, ja kirkkoherra ihmetteli yhtä
hartaasti hänen yksinkertaisuuttaan ja sitä, että miehen päähän olivat
nähtävästi piintyneet samat hullutukset kuin hänen isäntäänsä, koska
hän ilmeisesti piti varsin varmana, että Don Quijotesta tulisi keisari.
Dorotea oli sillävälin jo sijoittunut kirkkoherran muulin selkään,
ja parturi oli sovittanut leukaansa härän häntäparran; sitten he
kehoittivat Sanchoa opastamaan heitä Don Quijoten luo, huomauttaen,
ettei hänen pitänyt olla tuntevinaankaan lisensiaattia eikä parturia,
koska hänen isäntänsä keisariksi pääseminen riippui juuri siitä, ettei
hän heitä tuntenut. Kirkkoherra ja Cardenio eivät halunneet lähteä
heidän kerallaan; Cardenio senvuoksi, ettei Don Quijoten mieleen
muistuisi heidän riitansa, kirkkoherra siksi, ettei hänen läsnäoloaan
toistaiseksi kaivattu. He siis antoivat toisten mennä edellä ja
seurasivat heitä hiljalleen jalkaisin. Kirkkoherra oli vielä neuvonut
Doroteaa, miten hänen tuli menetellä, mutta Dorotea kehoitti heitä
olemaan aivan huoletta: kaikki tulisi tapahtumaan täsmälleen niinkuin
ritarikertomukset edellyttivät ja kuvailivat. He olivat kulkeneet
suunnilleen kolme neljännespeninkulmaa, kun näkivät kalliorykelmän
keskellä Don Quijoten, joka nyt oli pukeissaan, mutta ei varuksissaan,
ja Dorotea, saatuaan Sancholta tietää, että tuo oli Don Quijote,
sivalsi piiskalla ratsuaan hyvin parroitetun parturin häntä seuratessa.
Kun he olivat saapuneet hänen luokseen, hyppäsi asevartia muulinsa
selästä ja kiiruhti kädet ojossa auttamaan alas neitiä. Dorotea astui
vikkelästi ratsultaan, heittäytyi Don Quijoten eteen polvilleen eikä
noussut, vaikka toinen kaikin voimin yritti saada häntä jaloilleen,
vaan haastoi seuraavaan tapaan:
— Urhoollinen ja voimallinen ritari! Minä en suostu tästä nousemaan,
ennenkuin teidän oivallisuutenne ja kohteliaisuutenne suo minulle
suosionosoituksen, joka on koituva teidän oman persoonanne kunniaksi
ja ylistykseksi sekä suureksi hyödyksi kaikkein lohduttomimmalle ja
loukatuimmalle neidolle, mitä on nähty auringon alla. Ja jos väkevän
käsivartenne urheus vastaa teidän kuolemattoman maineenne kaikua,
niin olette velvollinen auttamaan tätä poloista, joka saapuu ylen
kaukaisilta mailta, teidän mainehikkaan nimenne houkuttelemana,
etsimään teitä auttajakseen kovissa kohtaloissaan.
— En vastaa teille sanaakaan, kaunis neiti, virkkoi Don Quijote — enkä
kuuntele enää asiaanne, ellette sitä ennen nouse maasta.
— Minä en nouse, herra, — vastasi surunrasittama neiti — ellei teidän
kohteliaisuutenne ensin lupaa minulle suosionosoitusta, jota anelen.
— Minä lupaan ja myönnän sen teille, — vastasi Don Quijote — mikäli
sen suorittamisesta ei koidu haittaa tai vahinkoa kuninkaalleni,
isänmaalleni tai hänelle, jonka hallussa on sydämeni ja vapauteni avain.
— Siitä ei tule olemaan haittaa eikä vahinkoa mainitsemillenne —
virkkoi surumielinen neiti.
Samassa tuli Sancho Panza kuiskaamaan isäntänsä korvaan:
— Armollinen herra, te voitte hyvinkin luvata hänelle
suosionosoituksen, jota hän pyytää, sillä sehän on pieni juttu: on
vain surmattava jättiläiskoljo, ja tämä anelija on korkea prinsessa
Minomicóna, Etiopian kuningaskunnan Minomicónin kuningatar.
‒ Olipa kuka tahansa; — vastasi Don Quijote — minä teen, mitä olen
velvollinen tekemään ja mihin minua käskee omatuntoni sen kutsumuksen
mukaan, jonka olen valinnut.
Sitten hän kääntyi neidin puoleen ja virkkoi:
‒ Suvaitkoon teidän ihanuutenne nousta, sillä minä suon teille sen
suosionosoituksen, jota mielitte minulta pyytää.
‒ Lausun siis pyyntöni, — virkkoi neiti — nimittäin, että teidän
ylevämielinen persoonanne nyt heti lähtee kanssani, minne teidät vien,
ja lupaa olla ryhtymättä mihinkään muuhun seikkailuun tai avunantoon,
kunnes olette kostanut minun puolestani kavaltajalle, joka on anastanut
valtakuntani rikkoen kaikkea jumalallista ja inhimillistä oikeutta.
— Minä lupaan siihen suostua, — vastasi Don Quijote — ja niinmuodoin
voitte te, jalo neiti, tästä lähtien luopua rasittavasta
alakuloisuudestanne ja saattaa riutuneet toiveenne loimahtamaan uusin
voimin uuteen liekkiin, sillä Jumalan ja minun käsivarteni avulla
saatte pian takaisin valtakuntanne ja pääsette ikivanhan ja mahtavan
maanne valtaistuimelle niistä konnista huolimatta, jotka mielivät sitä
vastustaa, ja heidän uhallaan. Ja käykäämme nyt kohta työhön käsiksi,
sillä viivyttelystä sanotaan yleensä koituvan vaaraa.
Hädänalainen neiti tahtoi väkisinkin suudella hänen käsiään, mutta Don
Quijote, joka oli kaikin puolin kohtelias ja hieno ritari, ei millään
ehdolla siihen suostunut, vaan nosti neidin seisaalleen ja sulki hänet
syliinsä erittäin säädyllisesti ja kohteliaasti, käskien sitten Sanchoa
katsomaan Rocinanten satulavöitä ja pukemaan hänet varuksiinsa. Sancho
otti alas varukset, jotka riippuivat puunoksasta kuin voitonmerkkinä,
tarkasti vyöt ja puki tuota pikaa varukset herransa ylle. Havaitessaan
olevansa täysissä varuksissa Don Quijote virkkoi:
— Lähtekäämme nyt Jumalan nimeen tätä ylhäistä neitiä auttamaan.
Parturi oli yhä polvillaan ja kykeni vain vaivoin pidättämään nauruansa
ja estämään putoamasta partaansa, jonka menetys olisi saattanut tehdä
tyhjäksi heidän hyvän aikeensa; mutta nähdessään, että suosionosoitus
oli jo myönnetty ja kuinka uutterasti Don Quijote valmistuke sitä
suorittamaan, hän nousi ja tarttui valtiattarensa toiseen käteen, ja
niin he molemmat auttoivat neidin muulin selkään. Don Quijote nousi
sitten Rocinanten satulaan, parturi sijoittui ratsulleen, mutta Sancho
jäi jalkapatikkaan, jälleen muistaen menettämänsä harmon, koska nyt
sitä kaipasi. Sancho ei kumminkaan ollut tuosta millänsäkään, sillä
hänestä näytti siltä, että hänen herransa nyt oli pääsemässä, jopa
ihan pääsemäisilläänkin keisariksi; hän näet epäilemättä otaksui
isäntänsä menevän naimisiin tuon prinsessan kanssa ja tulevan ainakin
Minomicónin keisariksi. Hänen ainoana huolenaan oli ajatus, että tuo
valtakunta sijaitsi neekerien maassa, joten siis kaikki hänen tulevat
alamaisensa välttämättä olivat neekereitä; mutta hän keksi mielessään
siihen heti hyvän keinon ja lohdutti itseään: »Mitä huolin siitä, että
alustalaiseni ovat neekereitä? Ei muuta kuin lastaan ne laivaan ja
kuljetan Espanjaan, missä voin ne myydä ja saan niistä käteismaksun,
ja sillä rahalla minä voin ostaa jonkin arvon tai jonkin viran ja
elellä niin huoletonna ikäni kaiken. Olisipa laitaa, ellei miehellä
olisi älliä eikä kykyä järjestää asioita ja myydä kolmeakymmentä- tai
ainakin kymmentätuhatta alamaistaan kädenkäänteessä! Jumaliste, minä
panen ne lentämään, olivatpa sitten pieniä tai suuria tai millaisia
tahansa, ja vaikka olisivat kuinka mustia, minä saan ne kyllä
muuttumaan valkoisiksi tai keltaisiksi.[2] Tulkaahan vain tänne, älkää
yhtään pelätkö, sormeanihan minä tässä imeskelen!» Näitä miettiessään
hän oli niin touhuissaan ja tyytyväinen, että kerrassaan unohti
jalankulkemisesta koituvan harmin.
Kaikkea tätä seurasivat Cardenio ja kirkkoherra muutamien
orjantappurapensaitten takaa tietämättä, miten menetellä, jotta
pääsisivät heidän seuraansa; mutta kirkkoherra, joka oli varsin ovela,
keksi kohta, mitä heidän piti tehdä saavuttaakseen tarkoituksensa:
hän otti mukanaan kuljettamastaan kotelosta sakset, leikkasi sangen
näppärästi Cardenion parran, puki hänen ylleen oman ruskean nuttunsa
ja antoi hänelle vielä mustan viitan, niin että hänelle itselleen
jäivät vain housut ja ihomekko; ja Cardenio näytti tosiaankin nyt niin
toisenlaiselta, ettei olisi itseään tuntenut, vaikka hänellä olisi
ollut kuvastin edessään. Toiset tosin olivat ehtineet edelle, ennenkuin
tämä toimitus oli suoritettu, mutta siitä huolimatta kirkkoherra ja
Cardenio ehtivät helposti valtamaantielle ennen heitä, koska risukot
ja kehnot kulkureitit pakottivat ratsastavia liikkumaan hitaammin kuin
jalankävijät. Niin he sijoittuivat tasangolle, siihen kohtaan, missä
tie urkeni vuoristosta. Don Quijoten ja hänen seuralaistensa saapuessa
kirkkoherra alkoi katsella häntä hyvin pitkään, eleillään osoittaen
hänen näyttävän tutulta, ja siten kauan aikaa häntä silmäiltyään lähti
häntä kohti, kädet ojennettuina ja ääneen huutaen:
— Olipa onni, että löysin ritariuden kuvastimen, kelpo maanmieheni
Don Quijote Manchalaisen, aateliuden kukan ja kerman, hädänalaisten
suojelijan ja auttajan, vaeltavien ritarien kvintessensin.
Niin sanoen hän kiersi käsivartensa Don Quijoten vasemman polven
ympärille, ja ritari, hämmästyneenä siitä, mitä näki ja kuuli toisen
sanovan ja tekevän, katseli häntä tarkkaavasti, tunsi hänet vihdoin,
näytti säikähtävän ja pyrki kaikin voimin alas satulasta; mutta
kirkkoherra ei siihen suostunut, ja siksi virkkoi Don Quijote:
— Sallikaa, herra lisensiaatti, sillä ei ole oikein, että minä istun
hevosenselässä ja teidän armonne lainen kunnianarvoinen henkilö kulkee
jalan.
— Siihen minä en voi millään ehdolla suostua; — vastasi kirkkoherra
— jääköön teidän ylhäisyytenne satulaan, sillä ratsain te suoritatte
suurimmat mainetyöt ja seikkailut, mitä meidän aikanamme on nähty;
minulle, papille, mutta vähäarvoiselle, on kylliksi, kun saan
istuutua jonkun teidän armonne seurassa kulkevan herran hevosen
lautasille, mikäli he eivät pane pahakseen; ja uskonpa silloin, että
ratsunani on Pegasos-hevonen[3] tai se seebra tai sotaorhi, jolla
ratsasti mainehikas mauri Muzaraque,[4] joka vielä tänäkin päivänä
makaa noiduttuna Zuleman suuressa kummussa,[5] vähän matkan päässä
Complutumin mainiosta kaupungista.
— Tuo ei juolahtanut mieleenikään, hyvä herra lisensiaatti; —
vastasi Don Quijote — mutta varmaan uskon, että armollinen prinsessa
suvaitsee minun pyynnöstäni käskeä asepalvelijaansa jättämään muulinsa
satulapaikan teidän armonne käytettäväksi; hän itse voi sijoittua
taakse, jos prinsessa sen sallii.
‒ Sallii aivan varmaan, — vastasi prinsessa — ja tiedänpä senkin,
ettei herra asevartiaani tarvitse käskeä: hän on niin kohtelias ja
sivistynyt, ettei hän salli hengenmiehen kävellä, jos hänellä jotenkin
on tilaisuutta ratsastaa.
‒ Niin on laita — vastasi parturi.
Hän astui kohta maahan, kehoitti kirkkoherraa istuutumaan satulaan,
ja tämä teki niin odottamatta enempiä pyyntöjä. Mutta parturin sitten
yrittäessä sijoittua muulin lautasille kävikin niin ikävästi, että
muuli, joka oli vuokrajuhta, mikä riittää samalla ilmaisemaan, että
se oli ilkeä otus, kohotti hiukan takapäätään ja potkaisi pari kertaa
niin tuimasti, että mestari Nicolas, jos potkut olisivat osuneet hänen
rintaansa tai päähänsä, sen sijaan, että osuivat vain ilmaan, olisi
kironnut hiiden kattilaan koko tämän Don Quijoten kotiteloilleen
saattamiseksi suunnitellun retken. Näinkin ollen potkut säikähdyttivät
häntä niin kovin, että hän keikkosi maahan, muistamatta ollenkaan varoa
partaansa, joka kirposi irti ja tuiskahti sekin maahan. Havaitessaan
sen menettäneensä parturi ei tiennyt muuta neuvoa kuin peittää kasvot
molemmin käsin ja voihkia, että häneltä oli isketty irti poskihampaat.
Nähdessään partavihkon makaavan ilman leukaluuta ja ihan veretönnä
pitkän matkan päässä kukistuneesta asepalvelijasta Don Quijote virkkoi:
— Jumal'avita, millainen iso ihme! Parta on temmattu ja kiskaistu hänen
kasvoistaan niin tyystin kuin olisi nimenomaan aiottu se ajella!
Kirkkoherra, joka huomasi juonensa olevan vaarassa joutua ilmi,
kiiruhti kohta noutamaan partaa, vei sen yhä vielä maassa makaavan ja
voihkivan parturin luo, painoi hänen päänsä poveaan vasten ja sijoitti
samassa parran paikoilleen mutisten jotakin, minkä sanoi olevan loitsua
ja omansa kiinnittämään ihmisen leukaan partaa, kuten kohta saataisiin
nähdä. Saatuaan sen jälleen sijoilleen hän astui loitommaksi, ja
knaappi oli siinä yhtä parrallisena ja terveenä kuin ennen. Sitä Don
Quijote kovin ihmetteli ja pyysi kirkkoherraa tilaisuuden tarjoutuessa
opettamaan hänelle tuon loitsun; hän näet arveli, että sen voima
ulottui avarammillekin aloille kuin pelkkään parran kiinnitykseen,
koska oli selvää, että parran lähtiessä täytyi ihon ja lihankin pahoin
haavoittua ja vioittua, joten loitsu, kyetessään kaiken sen korjaamaan,
epäilemättä kelpasi muuhunkin, eikä vain leuan ja parran parantamiseen.
— Niin onkin laita — sanoi kirkkoherra ja lupasi opettaa sen hänelle
ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa.
He tekivät nyt sellaisen sopimuksen, että kirkkoherra nousisi ensinnä
satulaan ja että he kolme sitten vuorottelisivat, kunnes ehtisivät
majataloon, joka saattoi olla suunnilleen kahden peninkulman päässä
sieltä. Kun he siis olivat ehtineet nousta ratsuilleen, nimittäin
Don Quijote, prinsessa ja kirkkoherra, ja kolme muuta lähti käymään
jalkaisin, nimittäin Cardenio, parturi ja Sancho Panza, lausui Don
Quijote neidille:
— Suvaitkoon teidän korkeutenne, valtiattareni, lähteä johtamaan
kulkuamme, minne parhaaksi näette.
Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi lisensiaatti:
— Mihin valtakuntaan teidän korkeutenne tahtoo meidät johdattaa? Onko
se kukaties Minomicónin kuningaskunta? Se se varmaan on, jos minä
valtakunnista mitään ymmärrän.
Dorotea, joka hyvin yskän oivalsi, arvasi kohta, että tuohon oli
vastattava myöntävästi, ja sanoi siis:
— Niin on, herra; sitä kuningaskuntaa kohti kulkee minun tieni.
— Jos niin on, — sanoi kirkkoherra — on meidän mentävä minun kyläni
läpi, ja sieltä teidän armonne suuntaa kulkunsa Cartagenaan, missä
voitte nousta laivaan hyvä onni mukananne; jos sitten tuuli on
suotuisa, meri tyyni ja myrskytön, voitte hiukan vähemmässä kuin
yhdeksässä vuodessa saada näkyviinne suuren Meona-, tarkoitan
Meotis-järven,[6] josta on vähän enemmän kuin sata päivämatkaa teidän
korkeutenne valtakuntaan.
Teidän armonne erehtyy; — sanoi prinsessa — ei näet ole kahta vuotta,
kun lähdin sieltä, eikä sää suinkaan ollut hyvä koko aikana, mutta
siitä huolimatta olen päässyt näkemään, mitä hartaasti halusin,
nimittäin herra Don Quijote Manchalaisen, josta kuulin kerrottavan
heti, kun olin astunut maihin Espanjassa, ja kuulemani sai minut
kohta etsimään häntä, jolta sulkeutuisin hänen jaloutensa suosioon ja
uskoisin oikean asiani hänen voittamattoman käsivartensa varaan.
— Ei enempää kiitosta; — lausui siihen Don Quijote — minä näet vihaan
kaikenlaista imartelua, ja vaikka tämä ei sitä lienekään, loukkaavat
sellaiset puheet kumminkin minun siveitä korviani. Minä voin sanoa
teille, armollinen valtiattareni, ainoastaan, että olipa minussa
urheutta tai ei, minä tulen käyttämään kaikkea sitä, mikä minussa
lienee tai ei liene, teidän palvelukseenne hamaan hengenlähtöön saakka.
Mutta tämän minä nyt jätän odottamaan omaa aikaansa ja pyydän herra
lisensiaattia minulle sanomaan, mikä syy on kuljettanut hänet näille
seuduille näin yksinään, ilman palvelijoita ja niin vähissä vaatteissa,
että kerrassaan kauhistun.
— Siihen minä vastaan aivan lyhyesti — virkkoi kirkkoherra. — Teidän
armonne, herra Don Quijoten tulee tietää, että me, minä ja mestari
Nicolas, meidän hyvä tuttavamme ja parturimme, olimme menossa
Sevillaan nostamaan rahoja, jotka eräs monta vuotta sitten Intiaan
muuttanut sukulaiseni oli minulle lähettänyt, eikä niin vähääkään,
sillä niitä ilmoitettiin olevan enemmän kuin kuusikymmentätuhatta
täysipitoista pesoa, mikä ei ole aivan mitätön summa; mutta eilen,
meidän matkatessamme näitä maita, hyökkäsi kimppuumme neljä rosvoa,
jotka veivät meiltä kaikki, partaakaan säästämättä, ja tekivät työnsä
niin tyystin, että parturin täytyi ottaa leukaansa irtoparta; ja tämä
nuori mies — hän viittasi Cardenioon — joutui hänkin pahoinpidellyksi.
Ja parasta koko jutussa on, että näillä seuduilla yleisesti huhuillaan
ryöstäjiemme olevan kaleerivankeja, jotka kuuluu vapauttaneen melkein
tässä samassa paikassa joku mies, niin voimallinen, että päästi heidät
kahleistaan komissaarista ja vartioista huolimatta. Se mies oli varmaan
järjiltään tai samanlainen konna kuin hekin, tai ihminen, jolla ei ole
sydäntä eikä omaatuntoa, koska hän saattoi päästää suden lampaitten
joukkoon, revon kanaparveen, kärpäsen hunajaan, saattoi ilkkua
oikeutta ja toimia vastoin kuningastaan ja synnynnäistä herraansa
rikkomalla hänen laillisen käskynsä, koska, sanon minä, saattoi
riistää kaleereilta niiden soutajat ja herättää levottomuutta Pyhässä
Veljeskunnassa, joka on jo monta vuotta levännyt siunatussa rauhassa,
sanalla sanoen, saattoi suorittaa teon, jonka vuoksi saa sielulleen
vahingon eikä mitään voittoa ruumiilleen.
Sancho oli kertonut kirkkoherralle ja parturille kaleerivankien kanssa
sattuneen seikkailun, mistä hänen isäntänsä oli suoriutunut varsin
kunniakkaasti, ja siitä syystä kirkkoherra käytti esityksessään
voimallisia käänteitä nähdäkseen, mitä Don Quijote tekisi tai sanoisi.
Don Quijoten kasvoissa vaihtui väri sana sanalta, eikä hän uskaltanut
tunnustaa toimineensa noiden veikkojen vapauttamiseksi.
‒ Ne siis meidät ryöstivät — sanoi kirkkoherra. Suokoon Jumala
armossaan anteeksi hänelle, joka ei sallinut heitä kuljetettavan
kärsimään ansaitsemaansa rangaistusta.
Kolmaskymmenes luku,
jossa kerrotaan kauniin Dorotean älykkyydestä sekä muista varsin
miellyttävistä ja hupaisista seikoista.
Kirkkoherra oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun Sancho virkkoi:
— Totta totisesti, herra lisensiaatti, sen mainion työn tekijä oli
minun isäntäni, ja eipä sillä, etten minä ennakolta häntä varoittanut
ja neuvonut katsomaan, mitä teki, ja sanonut, että oli synti päästää
ne irti, koska kaikki olivat sinne menossa niinkuin suurten konnain
pitikin.
— Hölmö, — sanoi siihen Don Quijote — eihän ole vaeltavien ritarien
asia eikä velvollisuus tutkia, kulkevatko ne murheelliset, kahlehditut
ja sorretut, joita he teillään kohtaavat, sillä tavalla tai ovatko
sellaisessa ahdingossa syystään tai syyttään; heidän asianaan on
vain auttaa heitä, kuten ainakin apuatarvitsevia, tarkaten heidän
kärsimystään eikä heidän konnuuksiaan. Minä kohtasin kokonaisen
rukousnauha-jonon juroja ja kurjia ihmisiä ja tein heidän hyväkseen,
mitä velvollisuuteni vaati, kävi sitten kuinka tahansa. Ja sille,
joka on katsonut menettelyni moitittavaksi, sanon, herra lisensiaatin
pyhää virkaa ja hänen persoonaansa kaikin puolin kunnioittaen, että
hän tuntee huonosti ritariseikkoja ja valehtelee kuin nartunpoika ja
suvuton olento; ja tämän minä hänelle opetan miekallani, niinkuin on
yksityiskohtaisemmin säädetty.
Tuon sanottuaan hän varautui jalustimiinsa ja painoi alas
ryntäyslakkinsa; parturinvatia, joka hänen mielestään oli Mambrinon
kypäri, hän näet kuljetti mukanaan satulan takanupissa, kunnes saisi
korjatuiksi ne vauriot, joita oli koitunut kaleerivankien sitä
käsitellessä.
Dorotea, joka oli älykäs ja leikkisä ja oli jo tullut tietämään,
etteivät kaikki ruuvit olleet paikoillaan Don Quijoten päässä ja että
kaikki, Sancho Panzaa lukuunottamatta, pitivät häntä pilanaan, ei
halunnut olla toisia huonompi, vaan virkkoi hänelle, nähdessään hänet
niin tuimalla tuulella:
— Herra ritari, teidän armonne tulee muistaa minulle lupaamanne
suosionosoitus ja ettei teidän, lupauksenne mukaan, sovi antautua
mihinkään muuhun seikkailuun, olipa se kuinka tähdellinen tahansa.
Tyyntykää siis; jos herra lisensiaatti olisi tietänyt, että
kaleerivangit oli vapauttanut teidän voittamaton käsivartenne, olisi
hän varmaan pitänyt suunsa visusti suljettuna, vieläpä puraissut
kieltäänkin kolme kertaa, ennenkuin olisi lausunut sanaa, joka olisi
saattanut koitua teidän armonne halvennukseksi.
‒ Sen lupaan ja vannon, — sanoi kirkkoherra — ja olisinpa vielä
raastanut pois toisen puolen viiksistäni.