‒ Doroteako on nimesi, señora? Olen kuullut puhuttavan erääs

MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN I:2

Kirj.

Miguel de Cervantes Saavedra

Espanjankielestä suomentanut

J. Hollo

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö

1928.

SISÄLLYS:

Kahdeksaskolmatta luku, missä käsitellään uutta ja mieluisaa

seikkailua, johon joutuivat kirkkoherra ja parturi samassa vuoristossa.

Yhdeksäskolmatta luku, missä kerrotaan siitä hupaisesta juonesta ja

keinosta, jota käytettiin vapautettaessa rakastunutta ritariamme hänen

aloittamastaan ylen ankarasta katumuksenteosta.

Kolmaskymmenes luku, jossa kerrotaan kauniin Dorotean älykkyydestä sekä

muista varsin miellyttävistä ja hupaisista seikoista.

Yhdesneljättä luku. Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan

hauskasta keskustelusta sekä muista tapahtumista.

Kahdesneljättä luku, jossa kerrotaan, mitä majatalossa sattui Don

Quijoten koko seurueelle.

Kolmasneljättä luku, jossa esitetään kertomus mielettömästä

uteliaisuudesta.

Neljäsneljättä luku, jossa jatkuu kertomus mielettömästä

uteliaisuudesta.

Viidesneljättä luku, missä kerrotaan Don Quijoten urheasta ja

hirmuisesta taistelusta nahkaisia punaviinileilejä vastaan sekä

saatetaan päätökseen kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Kuudesneljättä luku, jossa käsitellään muita majatalossa sattuneita

merkillisiä seikkoja.

Seitsemäsneljättä luku, jossa jatkuu kertomus suurimaineisesta

prinsessasta Minomicónasta[1] ja esitetään muitakin hauskoja

seikkailuja.

Kahdeksasneljättä luku, jossa esitetään Don Quijoten pitämä merkillinen

puhe asetoimesta ja opillisesta sivistyksestä.

Yhdeksäsneljättä luku, jossa vapautunut orja kertoo elämästään ja

kohtaloistaan.

Neljäskymmenes luku, jossa vapautuneen orjan kertomus jatkuu.

Yhdesviidettä luku, jossa vapautunut orja jatkaa kertomusta

kohtaloistaan.

Kahdesviidettä luku, jossa kerrotaan, mitä majatalossa vielä tapahtui,

sekä muista tietämisen arvoisista seikoista.

Kolmasviidettä luku, jossa kerrotaan nuoren muulinajajan sievä tarina

sekä muita majatalossa sattuneita merkillisiä tapauksia.

Neljäsviidettä luku, jossa jatkuu kertomus majatalossa sattuneista

ennenkuulumattomista tapahtumista.

Viidesviidettä luku, jossa lopullisesti selvitetään Mambrinon kypäriä

ja aasinsatulaa koskeva epäilys ja kerrotaan täysin totuudenmukaisesti

muita sattuneita seikkailuja.

Kuudesviidettä luku, jossa kerrotaan merkillisestä seikkailusta

järjestyksenvalvojien kanssa ja urhean ritarimme Don Quijoten ankarasta

vihanvimmasta.

Seitsemäsviidettä luku. Kertomus siitä, kuinka Don Quijote Manchalainen

ihmeellisellä tavalla noiduttiin, ja muista merkillisistä tapahtumista.

Kahdeksasviidettä luku, jossa tuomioherra jatkaa esitystään

ritariromaaneista ja muista hänen neronsa arvoisista asioista.

Yhdeksäsviidettä luku, missä kerrotaan siitä älykkäästä keskustelusta,

joka Sancho Panzalla oli isäntänsä Don Quijoten kanssa.

Viideskymmenes luku, jossa kerrotaan Don Quijoten ja tuomioherran

älykkäästä väittelystä sekä muista tapahtumista.

Yhdeskuudetta luku, jossa mainitaan, mitä vuohipaimen kertoi kaikille

niille, jotka kuljettivat Don Quijotea.

Kahdeskuudetta luku. Don Quijoten ja vuohipaimenen tappelusta ja

merkillisestä seikkailusta katumuksen tekijöiden kanssa, jonka

ritarimme saattoi onnelliseen päätökseen otsansa hiessä.

Selityksiä.

Kahdeksaskolmatta luku,

missä käsitellään uutta ja mieluisaa seikkailua, johon joutuivat

kirkkoherra ja parturi samassa vuoristossa.

Ylen onnelliset ja auvokkaat olivat ne ajat, jolloin maailmaan tuli

urhoollisin kaikista ritareista, Don Quijote Manchalainen. Koska näet

hänen kunniakkaana aikomuksenaan oli herättää jälleen eloon ja antaa

maailmalle takaisin vaeltavan ritariston jo hävinnyt ja melkein kuollut

järjestö, saamme me tällä omalla ajallamme, joka kovin kaipaa hilpeitä

huveja, nauttia sekä hänen todenperäisen historiansa sulosta että myös

siihen liittyvistä kertomuksista ja välikohtauksista, jotka ovat osalta

yhtä miellyttäviä, taiteellisia ja todenmukaisia kuin itse historia.

Häkilöityä, kehrättyä ja viipsittyä juonenlankaansa noudatellen se

kertoo, että kirkkoherran aikoessa ryhtyä lohduttamaan Cardenioa hänet

esti siitä hänen korviinsa kuuluva ääni, joka valittavaan sävyyn lausui

näin:

»Hyvä Jumala! Onko mahdollista, että olen nyt löytänyt paikan,

joka sopii salaiseksi hautausmaaksi tälle raskaana taakkana minua

rasittavalle ruumiille, jota niin vastoin tahtoani yhä säilytän elossa!

Niin on varmaan laita, ellei tämän vuorimaan lupaama yksinäisyys

minua petä. Voi minua onnetonta! Kuinka paljon mieluisampi seura

ovatkaan minulle aikomustani toteuttaessani nämä kalliot ja viidakot,

jotka sallivat minun valittaa onnettomuuttani taivaalle, kuin kukaan

ihmisolento, koska maan päällä ei ole ketään, jolta saattaisi toivoa

neuvoa epäilyksissä, lievitystä tuskissa tai apua hädässä!»

Kirkkoherra ja molemmat hänen seuralaisensa kuulivat ja ymmärsivät

kaikki nuo sanat, ja koska heistä tuntui, kuten olikin laita, että

sanat olivat kuuluneet aivan läheltä, niin he nousivat etsimään

niiden lausujaa eivätkä olleet ehtineet kulkea kahtakymmentä

askelta, kun näkivät maalaispukuisen nuorukaisen istuvan erään

kallion takana saarnin juurella. Hänen kasvojaan he eivät kumminkaan

voineet heti nähdä, sillä nuorukainen oli kumartunut huuhtelemaan

jalkojaan ohivirtaavassa purossa. He lähestyivät niin hiljaa, ettei

hän heitä huomannut, eikä hän nähtävästi tarkannutkaan muuta kuin

huuhtelemiaan jalkoja, jotka olivat niin hohtavan valkoiset, että

näyttivät kahdelta puron kivien keskeen sukeuneelta kirkkaan kristallin

kappaleelta. Katselijat hämmästyivät nähdessään nuo valkoiset ja

kauniit jalat, sillä heistä tuntui, etteivät ne olleet tottuneet

polkemaan multakokkareita tai astelemaan auran ja härkien jäljessä,

kuten nuorukaisen puku osoitti. Havaitessaan, ettei heitä oltu

huomattu, edellä kulkeva kirkkoherra viittasi molemmille toisille

kehoittaen heitä kyykistymään tai piiloutumaan muutamien siellä

olevien kallionlohkareitten taakse, ja he tekivät niin, tarkasti

katsellen, mitä puuhaili nuorukainen, jolla oli yllään sivuilta avoin

ja valkoisella liinalla tiukasti vyötetty mekko. Hänellä oli myös

ruskeasta verasta tehdyt kaatiot ja säärystimet ja päässä ruskea

lakki; säärystimet hän oli vetänyt polvitaipeeseen, ja paljastunut

sääri näytti tosiaankin kaikkein heleimmältä alabasterilta. Lakattuaan

pesemästä kauniita jalkojaan hän otti lakistaan pyyhinliinan, jolla ne

kuivasi. Sitä ottaessaan hän kohotti kasvojaan, ja katselijat saivat

nähdä verrattoman kauniin ihmisen, niin kauniin, että Cardenio sanoi

hiljaa kirkkoherralle:

— Koska tuo ei ole Luscinda, ei hän ole inhimillinen, vaan jumalallinen

olento.

Nuorukainen otti lakin päästään, jota pudisteli puolelle ja toiselle,

niin että valahtivat valtoimiksi ja hajalleen hiukset, joita auringon

kultaiset sädekutrit olisivat voineet kadehtia. Siitä he ymmärsivät,

että maalaisnuorukaiselta näyttävä olento olikin nainen, vieläpä varsin

hentoinen, ja kaunein kaikista, joita olivat siihen saakka nähneet

kirkkoherra ja parturi, vieläpä Cardeniokin, ellei hän olisi nähnyt ja

tuntenut Luscindaa, sillä hän vakuutti myöhemmin ainoastaan Luscindan

kauneuden kykenevän kilpailemaan tuon kanssa. Pitkät, vaaleat suortuvat

eivät peittäneet ainoastaan hänen hartioitaan, vaan verhosivat hänet

kokonaan joka puolelta, sillä hänen ruumiistaan ei ollut näkyvissä

mitään muuta kuin jalat; niin verrattoman runsaat olivat hänen

hiuksensa. Jos hänen jalkansa olivat veden huuhtelemina näyttäneet

kristallinkappaleilta, niin kädet, joilla hän hiuksiaan suki, näyttivät

suortuvain keskellä hohtavilta kuin lumi. Kaikki tämä sai kolme

katselijaa entistä enemmän ihmettelemään ja haluamaan saada tietää,

kuka hän oli. Senvuoksi he päättivät näyttäytyä, ja heidän noustessaan

kaunis tyttö kohotti päätään, pyyhkäisi molemmin käsin hiukset

silmiltään ja tähysti, kuka oli melua aikaansaanut. Tuskin ehdittyään

heidät nähdä hän sitten kavahti jaloilleen ja hukkaamatta aikaa

kenkimiseen ja hiusten kokoamiseen tarttui kovin kiireesti vieressään

olevaan nyyttiin, missä nähtävästi oli vaatteita, aikoen hämmentyneenä

ja säikähtyneenä lähteä pakoon; mutta hän ei ollut ehtinyt kuuden

askelen päähän, kun kaatui maahan, koska hänen hennot jalkansa eivät

voineet sietää särmikkäitä kiviä. Sen nähtyään kaikki kolme kiiruhtivat

hänen luokseen, ja kirkkoherra virkkoi ensimmäisenä:

— Pysähtykää, hyvä neiti, olittepa kuka tahansa, sillä ne, jotka tässä

näette, aikovat vain teitä palvella; teillä ei ole mitään syytä lähteä

vauhkosti pakoon, sillä jalkanne eivät teitä kannata emmekä me voi sitä

sallia.

Tyttö oli niin hämmästynyt ja hämillään, ettei vastannut tuohon mitään.

Niin he tulivat hänen luokseen, ja kirkkoherra tarttui hänen käteensä

jatkaen:

— Mitä pukunne meiltä salaa, neiti, sen hiuksenne meille paljastavat

selvästi osoittaen, kuinka melkoiset ovat nähtävästi olleet ne syyt,

jotka ovat saaneet teidät verhoamaan kauneutenne niin arvottomaan

valhepukuun ja kuljettaneet sen tällaiseen erämaahan, missä olemme

vain onnellisen sattuman nojalla teidät tavanneet, saadaksemme

ainakin neuvoillamme teitä auttaa, ellei kärsimystenne lopullinen

lievittäminen olekaan meille mahdollinen; mikään onnettomuus näet ei

voi ahdistaa ihmistä niin kovin eikä äityä niin äärimmilleen, elämän

vielä kestäessä, että kieltäytyisi kuuntelemasta neuvoakaan, joka

hyvin aikomuksin tarjotaan kärsivälle. Toipukaa siis, hyvä neiti tai

herra, mikä tahtonettekaan olla, meidän ilmaantumisemme aikaansaamasta

säikähdyksestä ja kertokaa meille onnellinen tai onneton kohtalonne,

sillä tulette näkemään, että me kaikki yhteisesti ja kukin erikseen

olemme valmiit myötätuntoisesti suhtautumaan teidän onnettomuuksiinne.

Kirkkoherran näin puhuessa valhepukuinen nuori nainen seisoi kuin

tyrmistyneenä, katsellen heitä kaikkia, huuliaan liikuttamatta ja

sanaakaan virkkaamatta, kuin yksinkertainen maalaisihminen, jolle

arvaamatta näytetään jotakin merkillistä ja milloinkaan näkemätöntä.

Mutta kirkkoherran sitten lausuttua jälleen muuta samansuuntaista hän

lopetti vaitiolon syvään huoaten ja sanoen:

— Koska tämän vuorimaan autius ei ole kyennyt minua kätkemään eivätkä

vapaiksi valahtaneet hiukseni sallineet minun kieleni lausua valhetta,

olisi hyödytöntä uskotella teille uudelleen sellaista, minkä uskoisitte

todeksi pikemmin kohteliaisuudesta kuin mistään muusta syystä, jos

ollenkaan sitä uskoisitte. Niin ollen, hyvät herrat, sanon teille,

että kiitän teitä esittämästänne tarjouksesta, joka velvoittaa minua

täyttämään kaikki, mitä olette minulta pyytäneet, vaikka pelkään, että

kertomus onnettomuuksistani tulee herättämään teissä myötätunnon ohella

mielipahaa, koska ette voi keksiä mitään keinoa niiden korjaamiseksi

tai lohdutusta niiden lievittämiseksi. Mutta siitä huolimatta ja jottei

kunniallisuuteni joudu silmissänne epäilyttävään valoon, kun olette

jo havainneet minut naiseksi ja näette minut nuorena, yksinäisenä ja

näissä pukimissa, mitkä seikat kaikki yhdessä ja kukin erikseen voivat

tärvellä kuinka hyvän maineen tahansa, minun täytynee kertoa teille,

mitä mielelläni salaisin, jos voisin.

Kaiken tuon lausui nyt kauniina nuorena naisena esiintyvä

keskeytymättä, niin sujuvasti ja niin sointuvalla äänellä, että

kuuntelijat ihmettelivät yhtä paljon hänen älyään kuin kauneuttaan.

Kun he sitten jälleen vakuuttivat tahtovansa suoda hänelle apua ja

uudelleen pyysivät häntä täyttämään lupaustansa, ei hän sallinut

heidän enempää kehoittaa, vaan sievästi vedettyään kengät jalkaansa ja

koottuaan hiuksensa istuutui paadelle ja kolmen kuuntelijan istuuduttua

lähelle häntä alkoi, vaivoin pidättäen silmiin kihoavia kyyneliä,

kertoa elämänsä tarinaa seuraavaan tapaan:

— Täällä Andalusiassa on kaupunki, jonka nimeä käyttää eräs herttua

ollen siten yksi niistä ylhäisistä henkilöistä, joita Espanjassa

mainitaan grandien nimellä. Hänellä on kaksi poikaa: vanhempi on hänen

tilustensa ja nähtävästi myös hänen hyvien ominaisuuksiensa perijä,

mutta nuoremmasta en tiedä, mitä hän lienee saanut perintöosakseen,

ellei Vellidon petollisuutta ja Ganelonin kavaluutta. Tämän herran

alustalaisiin kuuluvat vanhempani, jotka ovat alhaista sukua, mutta

niin rikkaat, ettei heillä, jos heidän syntyperänsä olisi heidän

varallisuutensa veroinen, olisi mitään toivomisen varaa eikä minun

tarvitsisi pelätä joutuvani siihen onnettomuuteen, niissä nyt

näette minun olevan: kova kohtaloni näet ehkä johtuu siitä, että he

valitettavasti eivät olleet syntyneet jalosukuisina. He tosin eivät

ole niin alhaisia, että heidän sopisi hävetä säätyänsä, mutta eivät

myöskään niin ylhäisiä, että voisin olla otaksumatta onnettomuuteni

johtuvan heidän alhaisesta sukuperästään. He ovat talonpoikaista,

aatelitonta väkeä, mutta heidän suonissaan ei virtaa minkään

huonossa maineessa olevan heimon verta, he ovat, kuten sanotaan,

ikivanhoja kristittyjä ja niin varakkaita, että heidän rikkautensa

ja suurellinen elämäntapansa vähitellen varmaan koroittavat heidät

aateliseen, jopa ritarilliseenkin säätyyn. Parhaana rikkautenaan

ja aatelinaan he kumminkin pitivät sitä, että minä olin heidän

tyttärensä, ja koska heillä ei ollut ketään muuta perillistä, poikaa

enempää kuin tytärtäkään, niin he pitivät rakastavina vanhempina

minusta hellempää huolta kuin kutkaan muut vanhemmat. Minä olin

kuvastin, jossa he itseään katselivat, heidän vanhuutensa tuki ja se

päämäärä, mihin suuntautuivat kaikki heidän taivaitatavoittelevat

toiveensa, jotka minäkin täysin omaksuin, koska ne olivat kaikin

puolin, hyvät. Minä vallitsin heidän varojaan samoinkuin heidän

sydämiään: pestasin ja erotin palvelijoita, kylvöä ja satoa koskevat

määrät ja tilit kulkivat minun käsieni kautta, minä pidin kirjaa

öljypusertimista, viinikuurnista, suuremmasta ja pienemmästä karjasta

ja mehiläispesistä, sanalla sanoen kaikesta, mitä isäni laisella

varakkaalla maanviljelijällä voi olla ja on. Minä olin taloudenhoitaja

ja talon emäntä ja toimin niin uutterasti sekä niin hyvin vanhempieni

odotuksia tyydyttäen, että siitä puhuessani tuskin voin liioitella.

Niinä päivän hetkinä, jotka jäivät käytettävikseni, kun olin määrännyt

tehtävät työnjohtajille, rengeille ja päiväpalkkalaisille, minä

askartelin toimissa, jotka ovat nuorille tytöille yhtä soveliaita kuin

tähdellisiäkin, neulaa, nypläystyynyä ja varsinkin rukkia käyttäen. Ja

luopuessani toisinaan näistä askareista minä luin mielelläni jotakin

hartauskirjaa tai soitin harppua, sillä olin kokemuksesta tullut

huomaamaan, että musiikki tyynnyttää levotonta mieltä ja lievittää

sielun itävää murhetta. Tällaista elämää siis vietin vanhempieni

kodissa, ja se seikka, että olen sitä näin yksityiskohtaisesti

kuvaillut, ei ole johtunut kerskailunhimosta eikä halusta osoittaa

olevani rikas, vaan olen niin tehnyt, jotta havaittaisiin, kuinka

syyttömästi olen joutunut mainitsemastani hyvästä asemasta siihen

onnettomaan tilaan, jossa nyt olen.

Sattui siis niin, että minun viettäessäni aikojani näissä monissa

askareissa ja kerrassaan ulkomaailmasta eristettynä, melkein kuin

luostarissa, kuten luulin, vain talon palvelijoiden näkemänä, koska

niinä päivinä, joina kävin kirkossa, olin matkassa aamuvarhaisesta,

aina äitini ja palvelijattarien seurassa, ja liikkuen niin

huolellisesti hunnutettuna, että silmäni tuskin näkivät maata enempää

kuin askelteni alan, kaikesta siitä huolimatta rakkauden tai oikeammin

joutilaisuuden katse, joka on terävämpi kuin ilveksen, osui minuun

Don Fernandon lemmenhimoisista silmistä; se näet oli herttuan jo

mainitsemani nuoremman pojan nimi.

Kertoja oli tuskin ehtinyt mainita Don Fernandon, kun Cardenion kasvot

vaihtoivat väriä ja hikiherneet kihosivat esiin hänen joutuessaan niin

ankaran mielenliikutuksen valtaan, että kirkkoherra ja parturi, sen

huomattuaan, pelkäsivät häntä kohtaavan sellaisen hulluudenpuuskan,

jonka olivat kuulleet aika ajoin häntä ahdistavan. Cardenio oli

kumminkin vain tuskanhiessä ja aivan hiljaa, katsoa tuijottaen

maalaistyttöön, jonka arvasi aikaisemmin kuulemistaan kertomuksista

tutuksi. Mutta tyttö ei välittänyt Cardenion mielenliikutuksesta, vaan

jatkoi tarinaansa sanoen:

Ja tuskin olivat hänen silmänsä ehtineet nähdä minut, kun hän

(kuten myöhemmin kertoi) rakastui minuun niin kiihkeästi kuin hänen

menettelynsä selvästi osoitti. Mutta lopettaakseni pian kertomuksen

lukemattomista onnettomuuksistani sivuutan vaieten ne toimet,

joihin on Fernando ryhtyi voidakseen minulle ilmaista tunteitaan:

hän lahjoi koko talonväen, antoi ja tarjosi omaisilleni lahjoja ja

suosionosoituksia; päivät pääksytysten oli kadullani juhlaa ja huvia,

yöllä ei kukaan voinut nukkua soitolta ja laululta; lemmenkirjeitä,

jotka jollakin minulle tuntemattomalla tavalla saapuivat luokseni,

oli loputtoman paljon, kaikki täynnä rakkauttahehkuvia lauseita ja

tarjouksia, sisältäen enemmän lupauksia ja valoja kuin kirjaimia.

Tuo ei kumminkaan minua hellyttänyt, vaan päinvastoin sai minut niin

karsaaksi kuin hän olisi ollut veriviholliseni ja kuin hän olisi tehnyt

aivan vastakkaisessa tarkoituksessa kaiken, mihin ryhtyi saadakseen

minulta vastarakkautta. Don Fernandon kohteliaisuus ei tosin tuntunut

minusta vastenmieliseltä eikä hänen kosintansa tungettelevalta,

sillä mieleeni nousi eräänlaista tyytyväisyyttä, kun huomasin niin

ylhäisen herran itseäni rakastavan ja arvostavan, eikä minua suinkaan

pahoittanut lukea hänen kirjeistään minulle osoitettua ylistystä; siinä

suhteessa näet minusta tuntuu, että olimmepa me naiset kuinka rumia

tahansa, me sittenkin aina mielellämme kuulemme itseämme sanottavan

kauniiksi. Kaikkea tätä kuitenkin vastusti siveyteni sekä vanhempieni

alinomaiset varoitukset; he näet tiesivät aivan varmaan Don Fernandon

kiintymyksestä, koska hän ei enää ollenkaan välittänyt, vaikka koko

maailma olisi saanut sen tietää. Vanhempani sanoivat uskovansa

kunniansa ja hyvän nimensä yksinomaan hyveeni ja kuntoni varaan ja

kehoittivat minua ottamaan huomioon, millainen säätyero oli minun ja

Don Fernandon välillä, minkä nojalla voisin tulla oivaltamaan, että

hänen aikeensa (vaikka hän itse väittäisi toisin) kohdistuivat enemmän

hänen omaan nautintoonsa kuin minun menestykseeni; he sanoivat vielä

olevansa valmiit, jos haluaisin jotenkin torjua hänen sopimatonta

pyydettään, heti minut naittamaan kenen kanssa itse hyväksi näin, joko

jonkun oman paikkakuntamme tai lähiseutujen ylhäisimpiin kuuluvan

henkilön kanssa, sillä he voivat suuren varallisuutensa ja minun

hyvän maineeni nojalla edellyttää siinä suhteessa mitä tahansa.

Minä käytin näitä varmoja lupauksia ja heidän lausumainsa ilmeistä

pätevyyttä tukemaan omaa lujuuttani enkä huolinut milloinkaan vastata

Don Fernandolle sanaakaan, mikä olisi saattanut herättää hänessä

kaukaisintakaan pyyteensä toteutumisen toivetta.

Tämä pidättyväisyyteni, joka hänen mielestään varmaan oli ynseyttä,

nähtävästi kiihti sitäkin enemmän hänen irstasta himoaan; sillä

nimellä näet tahdon mainita hänen minulle osoittamaansa kiintymystä,

josta ette olisi saaneet nyt mitään tietää, jos se olisi ollut

moitteeton, koska siinä tapauksessa ei olisi ollut mitään aihetta

kertoa siitä teille. Vihdoin Don Fernando sai tietää, että vanhempani

aikoivat naittaa minut, jottei hän enää toivoisi minua omakseen, tai

ainakin, jotta minulla olisi lukuisampia naispuolisia suojelijoita,

ja tämä uutinen tai epäilys sai hänet tekemään, mitä nyt teille

kerron. Eräänä yönä, kun olin huoneessani, missä seuranani oli

vain eräs palvelustyttö, ja ovet oli huolellisesti lukittu, jottei

kunniani joutuisi vaaralle alttiiksi niinkään varomattomuuden vuoksi,

huomasin yhtäkkiä, ollenkaan tietämättä ja aavistamattakaan, miten

se oli mahdollista, kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta, hänen

seisovan edessäni hiljaisen ja lukitun kammioni yksinäisyydessä. Hänet

nähdessäni hämmennyin niin, että maailma silmissäni musteni ja kieleni

kerrassaan mykistyi. En siis kyennyt huutamaan enkä usko, että hän

olisi suonut siihen tilaisuuttakaan, sillä hän syöksyi kohta luokseni

ja sulki minut syliinsä (minulla näet, kuten sanottu, ei ollut voimia

puolustautumiseen, niin hämmentynyt olin) ja alkoi lausua minulle

sellaisia sanoja, etten ymmärrä, kuinka valhe saattaa sovittaa niitä

niin taitavasti, että kuulostavat niin tosilta. Pettäjä osasi menetellä

siten, että hänen kyynelensä vakuuttivat oikeiksi hänen sanojaan ja

huokauksensa hänen tarkoituksiaan. Minä, oman onneni nojaan jäänyt

tyttö rukka, joka en ollut omaisteni keskuudessa eläen ollenkaan

tottunut tällaisiin seikkoihin, aloin, en tiedä miten, pitää noita

petollisia puheita tosina, en kumminkaan siinä määrässä, että hänen

kyynelensä ja huokauksensa olisivat taivuttaneet minua liialliseen

myötätuntoon. Kun siis olin ehtinyt hiukan toipua säikähdyksestäni,

sain jossakin määrin takaisin menettämääni rohkeutta ja sanoin hänelle

päättävämmin kuin olisin luullut voivani sanoa: »Herra, jos olisin

villin jalopeuran kynsissä, niinkuin nyt olen sinun käsissäsi, ja

minut luvattaisiin varmasti pelastaa, jos suostuisin tekemään tai

sanomaan jotakin, mikä vahingoittaisi kunniaani, niin minun olisi yhtä

mahdoton mitään sellaista tehdä tai sanoa kuin on mahdotonta tehdä

ollutta olemattomaksi. Vaikka siis käsivartesi vangitsevat ruumiini,

on sieluni sidottu hyviin aikomuksiini, jotka ovat tuiki toisenlaiset

kuin sinun, kuten tulet näkemään, jos tahdot käydä niitä toteuttamaan

väkivalloin. Minä olen alustalaisesi, mutta en orjasi; aatelisen veresi

vuoksi sinulla ei ole eikä saa olla valtaa häpäistä ja halveksia

minun alhaista sukuperääni: minä, aateliton talonpoikaistyttö, pidän

itseäni sinun, herran ja ritarin veroisena. Sinun väkivaltaisuutesi

ei minuun ollenkaan tehoa, rikkauttasi en pidä missään arvossa,

sanasi eivät kykene minua pettämään eivätkä huokauksesi ja kyynelesi

minua hellyttämään. Jos havaitsisin jotakin sellaista hänessä, jonka

vanhempani antaisivat puolisokseni, niin tahtoni noudattaisi hänen

tahtoansa eikä mitenkään sotisi sitä vastaan, joten siis suostuisin

vapaaehtoisesti, vaikka vastenmielisestikin, siihen, mitä sinä, herra,

nyt niin kiihkeästi tavoittelet, kunhan säilyttäisin kunniani. Olen

sanonut sinulle kaiken tämän, koska ei ole ajattelemistakaan, että

minusta voisi mitään saada kukaan muu kuin laillinen puolisoni.» —

»Ellei mikään muu sinua arveluta, ihana Dorotea» (se näet on minun

onnettoman nimi) — sanoi petollinen ritari — »niin lupaan olla sinun

omasi, ja olkoot lupaukseni todistajina taivaat, joilta ei mikään ole

salattu, sekä tämä sinun huoneessasi olevan Jumalanäidin kuva.»

Kuullessaan hänen mainitsevan itseään Dorotean nimellä Cardenio joutui

jälleen mielenliikutuksen valtaan ja katsoi nyt varsin varmaksi

alkuperäisen otaksumansa. Hän ei kumminkaan tahtonut keskeyttää

kertomusta, koska halusi kuulla, mihin päätyisi tarina, jonka hän jo

melkein täysin tunsi, ja virkkoi senvuoksi vain:

‒ Doroteako on nimesi, señora? Olen kuullut puhuttavan eräästä toisesta

samannimisestä, jonka kohtalo on kenties yhtä kova kuin sinun. Mutta

jatka kertomustasi, sillä tulee aika, jolloin kerron sinulle seikkoja,

jotka tulevat sinua säikähdyttämään samoinkuin surettamaankin.

Dorotea kiinnitti nyt huomiota Cardenion puheisiin ja hänen

eriskummalliseen ja repaleiseen pukuunsa ja pyysi häntä, jos hän

jotakin tiesi hänen oloistaan, heti hänelle ilmoittamaan, koska hän,

jos kohtalo oli vielä varannut hänelle jotakin hyvää, uskaltaisi kestää

minkä uhkaavan vastoinkäymisen tahansa, omasta puolestaan varmaan

uskoen, ettei voisi sattua enää mitään, mikä lisäisi rahtuakaan hänen

nykyiseen onnettomuuteensa.

— Sanoisin sinulle ajatukseni viipymättä, — vastasi Cardenio —jos

otaksumani olisi oikea; mutta otollinen hetki ei ole vielä mennyt eikä

sinulle ole ollenkaan tärkeätä saada se tietää.

— Olipa miten tahansa, — vastasi Dorotea — minä jatkan kertomustani.

Don Fernando otti huoneessa olevan pyhän kuvan asettaen sen

vihkimisemme todistajaksi; hän lupasi mitä tehoisimmin sanoin

ja voimallisimmin valoin olla minun aviopuolisoni, vaikka minä,

ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanottavaansa, kehoitin häntä

tarkoin harkitsemaan, mitä teki, ja ajattelemaan, millainen harmi

koituisi hänen isälleen, kun hän kuulisi poikansa menneen naimisiin

talonpoikaistytön, oman alustalaisensa kanssa. Sanoin, ettei hänen

pitänyt antautua kauneuteni sokaistavaksi, olipa se millainen

tahansa, koska se ei kumminkaan riittäisi hänen tekemänsä virheen

puolustukseksi, ja että hänen, jos tahtoi rakkautensa tähden tehdä

minulle jotakin hyvää, tuli sallia minun kohtaloni muodostuvan säätyni

edellytysten mukaiseksi, koska sellaiset epäsuhtaiset liitot eivät

milloinkaan tuota solmijoilleen oikeata iloa eivätkä kykene kauan

säilyttämään alkuperäistä riemullista sävyään. Minä sanoin hänelle

kaikki, mitä nyt olen tässä sanonut, ja paljon muuta, mitä en enää

muista, mutta mikään ei voinut saada häntä luopumaan aikomuksestaan,

yhtä vähän kuin henkilö, joka ei aio maksaa sitoumuksensa mukaan,

välittää koronkiskojan kanssa sopimusta solmiessaan vaikeistakaan

ehdoista. Minä harkitsin tällöin asiaa nopeasti mielessäni ja

ajattelin näin: »En varmaankaan ole ensimmäinen, joka on avioliiton

nojalla kohonnut alhaisesta säädystä korkeaan, eikä Don Fernando

ole ensimmäinen, jonka kauneus tai sokea intohimo (mikä tässä

on todennäköisempi) on saanut ottamaan säädyltään alhaisemman

elämänkumppanin. Koska siis en noudata mitään ennenkuulumatonta ja

uutta tapaa, on parasta, että otan omakseni kohtalon nyt minulle

tarjoaman kunnian, vaikka hänen minulle osoittamansa kiintymys ei

kestäisikään kauempaa kuin hänen pyyteensä tyydytys, sillä minä olen

niinmuodoin kumminkin hänen puolisonsa Jumalan edessä. Jos sitävastoin

mielin hänet ynseästi torjua, niin hän, tuossa mielentilassa ollen,

välittää vähät velvollisuudestaan ja käyttää väkivaltaa, joten

menetän kunniani voimatta mitenkään puolustautua, kun minua väittää

syylliseksi joku, joka ei tiedä, kuinka syyttömästi olen tähän tilaan

joutunut. Mitkä perusteet riittäisivätkään saamaan vanhempani ja muut

varmasti uskomaan, että tämä herra on tullut minun huoneeseeni minulta

lupaa saamatta?» Kaikki nämä kysymykset ja vastaukset risteilivät

silmänräpäyksen aikana mielessäni, ja kaikkein voimakkaimmin alkoivat

minuun vaikuttaa ja saada minua taipumaan siihen, mikä aavistamattani

tuli turmiokseni, Don Fernandon vannomat valat, ne pyhät todistajat,

joihin hän vetosi, hänen vuodattamansa kyynelet ja vihdoin vielä hänen

olemuksensa ja luonnollinen viehätyksensä, mikä niin lukuisien aito

rakkauden ilmausten säestelemänä olisi voinut valloittaa toisenkin yhtä

vapaan ja siveän sydämen. Minä kutsuin palvelijattareni, jotta hän

olisi maallisena todistajana taivaallisten ohella, Don Fernando toisti

ja vakuutti vannomiaan valoja, kutsui uusia pyhimyksiä todistajiksi

aikaisemmin mainitsemiensa lisäksi, sanoi kiroavansa itsensä tuhansin

kerroin, ellei tulisi pitämään, mitä lupasi. Hänen silmiinsä

tulvahtivat jälleen kyynelet, ja hän huokaili entistä haikeammin,

painoi minut yhä kiinteämmin syliinsä, mistä ei ohut minua koko aikana

päästänyt, ja niin minä palvelijattareni jälleen huoneesta poistuttua

menetin neitseyteni ja Don Fernandosta tuli lopullisesti uskoton

pettäjä.

Onnettomuuteni yötä seuraava päivä ei kumminkaan saapunut niin nopeasti

kuin luulen Don Fernandon toivoneen, sillä himon tultua tyydytetyksi on

suurimpana nautintona päästä pois sieltä, missä päämäärä on saavutettu.

Sanon tämän siksi, että Don Fernando pyrki kiireesti lähtemään luotani

ja oli ulkona kadulla jo ennen päivänkoittoa, apunaan palvelijattareni,

joka oli hänet huoneeseeni johdattanut. Lähtiessään hän sanoi minulle

(vaikka ei yhtä tulisen kiihkeästi kuin tultuaan), että voin luottaa

hänen uskollisuuteensa ja että hänen vannomansa valat olivat lujat

ja oikeat, ja otti varmemmaksi vakuudeksi sormestaan kallisarvoisen

sormuksen pannen sen minun sormeeni. Niin hän meni, ja minä jäin. En

tiedä, olinko surullinen vai iloinen, mutta varmaan tiedän, että olin

odottamattoman tapahtuman vuoksi hämmentynyt ja mietteissäni ja melkein

suunniltani. En uskaltanut enkä muistanutkaan torua palvelijatartani

petoksesta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi sulkemalla Don

Fernandon huoneeseeni, sillä en kyennyt vielä ratkaisemaan, oliko se,

mitä minulle oli sattunut, onnea vai onnettomuutta. Don Fernandolle

sanoin hänen poistuessaan, että hän, koska kerran nyt olin hänen

omansa, voi tulla luokseni samalla tavalla seuraavinakin öinä, kunnes

asia, hänen niin tahtoessaan, tulisi julkiseksi. Mutta hän saapui

ainoastaan seuraavana, ja kului toista kuukautta, jona aikana en

tavannut häntä kadulta enkä kirkosta. Sain nähdä turhaa vaivaa häntä

etsiessäni, vaikka tiesin hänen olevan kaupungissamme ja käyvän melkein

joka päivä metsällä, mikä oli hänen erikoinen mielihuvinsa.

Tiedän hyvin, kuinka katkerat ja tuskalliset minulle olivat nämä päivät

ja hetket, ja tiedän, kuinka silloin aloin epäillä, jopa kerrassaan

lakata luottamasta Don Fernandon uskollisuuteen; tiedän myös, että

palvelijattareni nyt sai kuulla häikäilemättömän tekonsa vuoksi ne

soimaukset, joita ei ollut aikaisemmin kuullut, ja tiedän, kuinka minun

täytyi varoa kyyneliäni ja kasvojeni ilmeitä, jotta vanhemmillani

ei olisi aihetta kysyä, miksi olin alakuloinen, siten pakottaen

minua etsimään selitykseksi valheita. Kaikki tämä kumminkin loppui

kerrassaan, kun saapui hetki, jolloin kaikesta hienotunteisuudesta

luovuttiin, kunniallinen harkinta päättyi, kärsivällisyys oli lopussa

ja salaiset aivoitukseni tulivat ilmi. Niin tapahtui senvuoksi, että

muutamia päiviä myöhemmin paikkakunnallamme kerrottiin Don Fernandon

menneen eräässä lähiseudun kaupungissa naimisiin jonkun ylen ihanan

neidon kanssa, joka oli erittäin ylhäisten vanhempien lapsi, vaikka

ei niin varakas, että olisi myötäjäistensä nojalla saattanut pyrkiä

niin korkeaan liittoon. Neidon nimen sanottiin olevan Luscinda, ja

kerrottiin vielä muista, varsin merkillisistä seikoista, joita oli

hänen vihkiäisissään sattunut.

Cardenio kuuli Luscindan nimen, mutta kohautti vain hartioitaan, puri

huuliaan ja levitti kulmiaan, minkä jälkeen hänen silmistään tulvahti

kaksi kyynelvirtaa. Dorotea jatkoi kumminkin kertomustaan:

Tämä murheellinen uutinen saapui kuuluviini, mutta sydämeni ei

siitä suinkaan jäätynyt jääksi, vaan syttyi niin valtavaan vihaan

ja raivoon, että olin vähällä syöksyä huutaen kaduille julistamaan

sitä uskottomuutta ja petosta, joka oli tullut osakseni. Tämän

vimman kuitenkin viihdytti hetkellisesti ajatus, että jo samana yönä

toteuttaisin, mitä sitten teinkin: minä pukeuduin näihin vaatteisiin,

jotka sain eräältä isäni palveluksessa olevalta paimenpojalta, jolle

kerroin koko onnettomuuteni pyytäen häntä lähtemään kanssani siihen

kaupunkiin, missä vihamieheni kuului oleskelevan. Poika ensin moitti

uhkayritystäni ja tuomitsi kelvottomaksi päätökseni, mutta huomattuaan

sitten, etten missään tapauksessa aikeestani luopunut, tarjoutui minua

saattelemaan, kuten sanoi, maailman loppuun saakka. Minä sulloin heti

liinaiseen tyynynpäällykseen naisen vaatteet, joitakin koruja ja rahoja

kaiken varalta, ja niin minä sitten poistuin kotoa yön hiljaisuudessa,

antamatta mitään tietoa petolliselle palvelijattarelleni, seuranani

paimen ja paljon ajatuksia, ja lähdin kohti kaupunkia jalkaisin,

mutta sittenkin kuin siivillä, koska halusin hartaasti ehtiä pian

perille, ellei estämään, mitä otaksuin jo tapahtuneeksi, niin

ainakin vaatimaan Don Fernandoa sanomaan, kuinka hänellä oli ollut

sydäntä niin tehdä. Kahden ja puolen päivän kuluttua saavuin perille

ja tiedustelin kaupunkiin tullessani Luscindan vanhempien taloa,

ja ensimmäinen, jolta sitä kysyin, vastasi minulle enemmän kuin

halusin tietää. Hän neuvoi minulle talon ja kertoi kaikki, mitä oli

tapahtunut tyttären vihkiäisissä, mikä on niin yleisesti tunnettua,

että kaikkialla keräydytään ryhmiin siitä keskustelemaan. Hän kertoi

minulle, että Luscinda, Don Fernandon mentyä hänen kanssaan naimisiin,

samana iltana, luvattuaan ottaa hänet aviomiehekseen, oli vaipunut

syvään tainnostilaan ja että hänen miehensä, käytyään avaamaan hänen

liiviään, jotta hän voisi helpommin hengittää, löysi Luscindan itsensä

kirjoittaman kirjeen, jossa tämä selitti ja vakuutti olevan mahdotonta,

että hänestä tulisi Don Fernandon puoliso, koska hän oli jo Cardenion,

joka miehen kertomuksen mukaan oli eräs sangen ylhäinen saman kaupungin

herra, ja että hän oli antanut Don Fernandolle myöntösanansa ainoastaan

totellakseen vanhempiansa. Lyhyesti sanoen: hän kertoi kirjeen sisällön

olleen sellaisen, että siitä nähtiin hänen aikoneen surmata itsensä

heti vihkimisen jälkeen, ja siinä oli ilmoitettu ne syytkin, joiden

vuoksi hän oli elämästä lähtenyt; ja kaikkea tätä sanotaan vahvistaneen

todeksi tikarin, joka oli löydetty hänen yllään olevista vaatteista.

Kaiken tämän havaittuaan Don Fernando katsoi Luscindan pitäneen

häntä pilanaan, solvanneen ja halveksineen häntä, ja hyökkäsi hänen

kimppuunsa, ennenkuin hän oli ehtinyt herätä tainnoksistaan, aikoen

iskeä häntä löydetyllä tikarilla, ja olisi niin tehnytkin, elleivät

Luscindan vanhemmat ja muut läsnäolevat olisi häntä siitä estäneet.

Kerrottiin vielä, että Don Fernando oli heti poistunut kaupungista

ja ettei Luscinda ollut herännyt tainnoksistaan ennenkuin seuraavana

päivänä, jolloin hän ilmoitti vanhemmilleen olevansa mainitun

Cardenion laillinen puoliso. Minä sain vielä tietää, että Cardenio,

kuten väitettiin, oli ollut läsnä vihkiäisissä ja että hän, nähtyään

Luscindan vihittynä, mitä ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksi,

oli epätoivoissaan lähtenyt kaupungista, sitä ennen kirjoitettuaan

kirjeen, jossa selitti, kuinka Luscinda oli häntä loukannut, ja

ilmoitti poistuvansa paikkaan, mistä ihmiset eivät kuuna päivänä

häntä löytäisi. Kaikki tämä oli yleisesti tunnettua koko kaupungissa,

ja kaikki ihmiset puhuivat siitä, sitäkin enemmän, kun saivat vielä

tietää, että Luscinda oli kadonnut vanhempiensa kodista ja kaupungista;

häntä näet ei löydetty mistään, ja hänen vanhempansa olivat menettää

järkensä eivätkä tietäneet, mitä tehdä, jotta hänet löytäisivät.

Saamani tiedot elvyttivät toiveitani, ja minä pidin parempana, etten

ollut ollenkaan kohdannut Don Fernandoa kuin jos olisin kohdannut

hänet naineena, sillä minusta näytti, ettei pelastuksen ovi ollut

minulta vielä tyyten suljettu; ajattelin näet, että taivas kenties

oli asettanut tuon esteen hänen toisen avioliittonsa tielle, jotta

hän tulisi käsittämään, mitä oli ensimmäiselle velkaa, sekä ottamaan

huomioon, että hän oli kristitty ja velvollinen ajattelemaan enemmän

sieluaan kuin maallisia seikkoja. Minä tarkastelin kaikkia näitä

asioita mielessäni puolelta ja toiselta ja lohduttelin itseäni

lohdutusta löytämättä, kuvaillen mieleeni suuria ja hauraita toiveita

pitääkseni yhä elämää, jota nyt inhoon.

Minun vielä ollessani kaupungissa, tietämättä mitä tehdä, kun en

löytänyt Don Fernandoa, tuli korviini julkinen kuulutus, missä

luvattiin suuri palkinto sille, joka löytäisi minut, mainittiin

minun ikäni ja kuvailtiin pukua, joka oli ylläni; sitäpaitsi kuulin

sanottavan, että nuori saattelijani oli vienyt minut pois vanhempieni

luota, mikä seikka kovin koski minuun, sillä siitä näin, kuinka

maineeni oli menoteillään, koska ei siinä kyllin, että olin pakoni

vuoksi sen menettänyt, vaan lisäksi tuli vielä tieto, että olin

karannut henkilön kanssa, joka oli niin alhainen eikä suinkaan

ansainnut hellää kiintymystäni. Kuultuani kuulutuksen minä lähdin

heti pois kaupungista palvelijani kanssa, jonka minulle vakuuttama

uskollisuus näytti jo alkavan horjua, ja sinä yönä me tulimme

tämän vuoriston tiheimpään metsään, koska pelkäsimme, että meidät

löydettäisiin. Mutta onnettomuus, kuten sanotaan, kutsuu toista, kovan

kohtalon loppu on tavallisesti uuden vielä pahemman alku, ja niin kävi

nyt minun. Kun näet hyvä palvelijani, joka oli siihen saakka ollut

uskollinen ja luotettava, näki minut tässä autiossa seudussa, niin hän

yritti pikemmin oman konnamaisuutensa kuin minun kauneuteni yllyttämänä

käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka tämä erämaa hänen nähdäkseen

soi, ja ahdisti minua lemmentunnustuksillaan ollenkaan häpeämättä,

pelkäämättä Jumalaa ja kunnioittamatta minua, ja kuullessaan minun

vastaavan hänen julkeisiin ehdotuksiinsa jyrkin ja soveliain sanoin

hän luopui hartaista pyynnöistä, joilla oli aluksi luullut jotakin

saavuttavansa, ja alkoi käyttää väkivaltaa. Mutta vanhurskas taivas,

joka harvoin, jos milloinkaan, jättää huomioonottamatta ja suosimatta

vilpittömiä aikeita, auttoi minuakin niin, että vähiä voimiani vain

hiukan ponnistaen syöksin hänet alas jyrkänteeltä, jättäen hänet sinne

makaamaan, en tiedä, kuolleenako vai elävänä. Sitten lähdin, nopeammin

kuin säikähdykseni ja uupumukseni tuntui sallivan, kauemmaksi tähän

vuoristoon, ajattelematta ja suunnittelematta mitään muuta kuin tänne

piiloutumista paetakseni isääni ja niitä, jotka hänen toimestaan minua

etsivät. En tiedä, kuinka monta kuukautta on kulunut siitä, kun näissä

aikeissa saavuin tänne, missä tapasin erään karjanomistajan, joka vei

minut palvelijakseen erääseen tämän vuoriston keskellä sijaitsevaan

kylään ja jonka palveluksessa olen ollut koko tämän ajan paimenpoikana,

yrittäen aina pysytellä ulkosalla salatakseni hiuksiani, jotka nyt niin

arvaamattani paljastivat minut teille. Uutteruuteni ja varovaisuuteni

oli kuitenkin aivan turhaa, sillä isäntäni sai selville, etten ollut

mies, ja silloin häneen iski sama paha ajatus kuin palvelijaani;

mutta, koska sallimus ei aina suo vaikeuksien keralla keinoa niiden

selvittämiseksi, en löytänyt mitään jyrkännettä tai kuilua syöstäkseni

alas isäntäni ja päästääkseni hänet vaivastaan, niinkuin olin löytänyt

palvelijaani varten, ja siksi pidin vähempänä vaikeutena poistua

hänen luotaan ja kätkeytyä jälleen tähän jylhään seutuun kuin yrittää

voimaini ja puolustelujeni avulla hänestä suoriutua. Painuin siis

jälleen metsän suojaan etsiäkseni sieltä paikkaa, missä voisin aivan

esteettömästi huokaillen ja itkien rukoilla taivasta armahtamaan

onnettomuuttani sekä suomaan minulle voimia ja apua siitä pääsemään,

tai päättääkseni päiväni tässä erämaassa, niin ettei jäisi jälkeäkään

tästä kurjasta, joka on aivan syyttömästi antanut aihetta siihen, että

hänestä puhutaan ja häntä panetellaan sekä kotiseudulla että vierailla

paikkakunnilla.

Yhdeksäskolmatta luku,

missä kerrotaan siitä hupaisesta juonesta ja keinosta, jota käytettiin

vapautettaessa rakastunutta ritariamme hänen aloittamastaan ylen

ankarasta katumuksenteosta.

— Tämä, hyvät herrat, on totuudenmukainen kertomus onnettomasta

kohtalostani; harkitkaa ja ratkaiskaa nyt, eikö minulla ollut

riittävästi aihetta korviinne kantautuneisiin huokauksiin, kuulemiinne

sanoihin ja silmistäni vuotaneisiin kyyneliin, vaikka niitä kaikkia

olisi ollut vielä runsaamminkin. Ottaen huomioon onnettomuuteni laadun

te varmaan oivallatte, että lohdutus on turhaa, koska siihen ei löydy

mitään apua. Pyydän teitä vain (ja te voitte, kuten teidän tuleekin,

sen varsin helposti tehdä) neuvomaan minua, missä voin säilyä hengissä

menehtymättä pelkoon ja vapistukseen, joka minut valtaa, kun ajattelen,

että etsijäni minut tapaavat; vaikka näet tiedän vanhempieni hellän

rakkauden olevan varmana takeena siitä, että he ottaisivat minut hyvin

vastaan, on se häpeäntunne, jonka valtaan joudun vain ajatellessanikin,

että minun on astuminen heidän luokseen toisenlaisena kuin he

olivat toivoneet, niin ankara, että mieluummin pakenen iäksi heidän

näkyvistään kuin tulen heidän silmiensä eteen mielessäni ajatus, että

he katsovat minun luopuneen siitä kunniallisuudesta, jota he olivat

varmaan minulta odottaneet.

Niin sanottuaan hän vaikeni, ja hänen kasvonsa peitti puna, joka sangen

selvästi ilmaisi hänen sielunsa tuskaa ja häpeää. Hänen kuuntelijansa

puolestaan säälivät samoinkuin ihmettelivätkin hänen kovaa kohtaloaan,

ja vaikka kirkkoherran teki mieli heti häntä lohduttaa ja neuvoa,

puuttui ensinnä puheeseen Cardenio kysyen:

— Sinäkö, señora, siis olet kaunis Dorotea, rikkaan Clenardon ainoa

tytär?

Dorotea joutui ihmeisiinsä kuullessaan mainittavan isänsä nimen

ja nähdessään, kuinka mitätön oli sen mainitsija; onhan näet jo

aikaisemmin kerrottu, miten kehnoissa pukimissa Cardenio oli. Niinpä

Dorotea virkkoikin hänelle:

‒ Entä kuka olette te, ystäväni, joka näytte tuntevan isäni nimen?

Ellen väärin muista, en ole onnettomuudestani kertoessani sitä

kertaakaan maininnut.

‒ Minä — vastasi Cardenio — olen se poloinen, jota Luscinda, mikäli

te, señora, meille kerroitte, sanoi puolisokseen. Minä olen onneton

Cardenio; ja sama henkilö, joka saattoi teidät nykyiseen onnettomaan

tilaanne, on petollisuudellaan tehnyt minusta sellaisen kuin näette,

repaleisen, alastoman, kaikkea inhimillistä lohdutusta vailla olevan

olennon ja, mikä pahinta, järjettömän, sillä järkeni on selvä

ainoastaan silloin, kun taivas salin minun lyhyen ajan sitä nauttia.

Minä olin läsnä Don Fernandon suorittaessa petostaan, Dorotea, ja

minä kuuntelin, suostuisiko Luscinda hänen puolisokseen lausumalla

myöntösanansa. En uskaltanut jäädä odottamaan nähdäkseni, mihin

hänen pyörtymisensä johtaisi tai miten vaikuttaisi hänen povestaan

löydetty kirje, sillä sieluni ei ollut kyllin luja kestääkseen

niin monta onnettomuutta yhdellä kertaa. Siksi jätinkin talon ja

kärsivällisyyden, annoin kirjoittamani kirjeen vierasystävälleni,

jota pyysin toimittamaan sen Luscindalle, ja lähdin tähän erämaahan

aikoen täällä lopettaa elämäni, jota siitä hetkestä inhosin kuin

verivihollistani. Kohtalo ei kumminkaan ole suvainnut ottaa sitä

minulta, vaan on tyytynyt viemään järjen, kenties siitä syystä, että

tahtoi säästää minut tähän onnelliseen hetkeen, jona olen saanut

kohdata teidät. Jos näet on totta, mitä olette kertonut, kuten uskon

olevan, on myös mahdollista, että taivas on varannut onnettomuuksiimme

paremman päätöksen kuin luulemme. Kun kerran Luscinda ei voi mennä

naimisiin Don Fernandon kanssa, koska on minun omani, eikä Don Fernando

hänen kanssaan, koska on teidän, ja kun hän on niin julkisesti seikan

ilmoittanut, voimme kaiketi toivoa, että taivas antaa meille omamme

takaisin sen ollessa vielä koskematta, vieraan omaksi joutumatta ja

tuhoutumatta. Ja koska meillä on tämä lohdutus, joka ei johdu mistään

kaukaisesta toiveesta eikä perustu mielettömiin haaveisiin, rukoilen

teitä, señora, tekemään kunniallisessa mielessänne toisen päätöksen,

niinkuin aion tehdä minä, varautuen odottamaan parempaa onnea, sillä

minä vannon teille, niin totta kuin olen ritari ja kristitty, etten

jätä teitä, ennenkuin näen teidän saaneen omaksenne Don Fernandon,

ja ellen voi järjen sanoilla saada häntä tajuamaan, mitä hän on

teille velkaa, käytän hyväkseni ritariarvoni minulle suomaa vapautta

oikeudenmukaisesti haastamalla hänet kaksintaisteluun hänen teille

tekemänsä vääryyden vuoksi, huolimatta muistella kokemaani solvausta,

jonka kostamisen jätän taivaan tehtäväksi käyden auttamaan teitä täällä

maan päällä.

Cardenion sanat saivat kerrassaan hämmästyksen valtaan Dorotean. Hän

ei tietänyt, miten kiittäisi niin suurenmoisesta auliudesta, ja aikoi

tarttua hänen jalkoihinsa niitä suudellakseen. Cardenio ei kumminkaan

sitä sallinut, ja lisensiaatti vastasi heidän molempien puolesta, sanoi

täysin hyväksyvänsä Cardenion jalon ehdotuksen ja ennen kaikkea pyysi,

neuvoi ja vannotti Doroteaa lähtemään kanssaan hänen kyläänsä, missä

voisivat hankkia, mitä heiltä puuttui, ja missä pidettäisiin neuvoa,

kuinka etsittäisiin Don Fernandoa tai vietäisiin Dorotea vanhempiensa

luo tai tehtäisiin, mitä sopivaksi katsottaisiin. Cardenio ja Dorotea

kiittivät häntä ja hyväksyivät tämän suosiollisen tarjouksen. Parturi,

joka oli kaiken aikaa ollut vaiti ja ihmetyksen vallassa, lausui nyt

hänkin suopeita sanojaan ja tarjoutui yhtä auliisti kuin kirkkoherra

palvelemaan heitä kaikin puolin, mikäli voi toimia heidän hyödykseen;

hän kertoi myös lyhyesti, miksi he olivat tänne tulleet, mainitsi

Don Quijoten merkillisen hulluuden ja että he nyt odottivat hänen

aseenkantajaansa, joka oli lähtenyt häntä etsimään. Cardenio muisti

kuin unennäkönsä sen kiistan, johon oli joutunut Don Quijoten kanssa,

ja kertoi siitä toisille, osaamatta kumminkaan sanoa, mikä oli ollut

riidan aiheena. Samassa he kuulivat huutoja ja tunsivat huutajan

Sancho Panzaksi, joka ei ollut löytänyt heitä siitä, mihin oli heidät

jättänyt, ja senvuoksi nyt äänekkäästi huikkaili. He lähtivät häntä

vastaan, ja heidän tiedusteltuaan, miten oli Don Quijoten laita, Sancho

kertoi, että isäntä oli hänen saapuessaan ollut paljaalla paidallaan,

laihana, ihan keltaisena ja nälkiintyneenä, huokailemassa valtiatartaan

Dulcineaa, ja että hän, vaikka Sancho oli selittänyt valtiattaren

vaativan häntä poistumaan näiltä tienoilta ja lähtemään Tobosoon,

missä Dulcinea häntä odotti, oli vastannut lujasti päättäneensä

olla ilmaantumatta hänen ihanuutensa eteen, kunnes oli suorittanut

mainetöitä, jotka tekisivät hänet neidon suosion ansainneeksi. Jos

asiat menisivät tätä menoaan, oli Sanchon mielestä vaara tarjona,

ettei Don Quijotesta tulisikaan keisaria, kuten hänen velvollisuutensa

vaati, eikä edes arkkipiispaa, mikä oli vähin mahdollisuus, ja siitä

syystä hän kehoitti harkitsemaan, mitä oli tehtävä, jotta hänet

saataisiin sieltä pois. Lisensiaatti vakuutti, että Sancho voi olla

aivan huoletta, sillä he kyllä veisivät hänet sieltä pois, tahtoipa

tai ei. Hän kertoi sitten Cardeniolle ja Dorotealle, mitä he olivat

suunnitelleet Don Quijoten parantamiseksi tai ainakin voidakseen

kuljettaa hänet kotiinsa. Siihen virkkoi Dorotea, että hän voisi

esittää apuatarvitsevan neidin osaa paremmin kuin parturi, että hänellä

sitäpaitsi oli mukanaan vaatteita, jotka tekivät näytännön aivan

luontevaksi, ja että he saivat huoletta jättää hänen asiakseen kaikki,

mitä tarvittiin heidän aikomuksensa toteuttamiseksi; hän näet oli

lukenut paljon ritariromaaneja ja tunsi varsin hyvin sen kieliparren,

jota hädänalaiset neidit käyttivät pyytäessään vaeltavilta ritareilta

suosiollista apua.