hermostuneeksi, ja peräytyi. Hänen siniset silmänsä kostuivat hänen
puhuessaan:
-- Siinä tapauksessa... etten teitä miellyttänyt, olisi teidän pitänyt
sanoa se toissa päivänä, kun tavattiin ensi kerran Barouillère-kadulla.
Olitte päinvastoin semmoisessa höyryssä, että oikein naurettiin
perästäpäin, Thérèse ja minä! Vaan minua se huvitti ja minä ajattelin
heti: "No hyvä, koska häntä näin paljon miellytän, niin sopii se sitte
minunkin puolestani!..." Osuitte oikeaan aikaan... tahdoin saada
jonkun... te ette voi sitä ymmärtää, mutta niin se on... minä tahdoin,
minä tahdoin... Niin piti. Eikö sitte yhtä hyvin jonkun, jota
miellyttäisin, ja joka olisi kunnollinen, vakava, niinkuin te? Vaan
nyt, tänään näyttää kuin olisitte muuttanut mielenne... Pelkäätte
kajota minuun. Kohtelette minua, kuin mitäkin tyttöletukkaa.
Hän nyyhkytti kuivasti, hermostuneesti. Mutta sitte hän taas heti alkoi
puhua, miltei vihaisesti.
-- Vaan minä en ole mikään letukka. Jos olisin tahtonut, niin olisi
minulla ystäviä enemmän kuin kellään. Thérèse teille kyllä on puhunut,
etten voi mennä ulos, ellei heti joku ole jäljessäni. Mikä sitte teitä
ei minussa miellytä? Pelkäättekö? Olenhan jo yli seitsemäntoista
vanha!... Vai joko sitte olette saanut kylliksenne minusta?
-- Nukki! koetti Bourdois keskeyttää, seisoen siinä typerryksissään
hänen puheestaan.
-- Enkä ole mikään letukka, jatkoi Nukki, ihan punasena vihasta.
Minulla on lyhyet hiukset ja nukin muoto; mutta ei kukaan neulomon
tytöistä ole niin kehittynyt, kuin minä... Tuossa, katsokaa sitte!...
Hän riuhtaisi pois neulan kauluksestaan ja aukaisi yhdellä tempauksella
puseronsa vyötäisiä ja olkalapoja myöten. Täyteläinen, pullea, kuin
kyyhkysen kaula paljastui, näyttäen kureliivisuojuksen karikkojen
kohdalle asti hartiat ja komean, punertavan, mehevän rinnan. Veri
tulvahti vanhanpojan päähän. Mutta olikohan hänellä aikaa nähdä mitään?
Hän oli tuossa tuokiossa jo nuoren tytön jalkojen juuressa ja aivan
kuin itsestään sulki hän molemmin käsin liivin jonkunlaisen kiihtyneen
häveliäisyyden valtaamana. Painaen suuren harmaan päänsä jälleen
verhottujen hartiain väliseen kuoppaan, sopersi hän:
-- Ei!... minä pyydän sinua... En tahdo! Sinä et saa!...
Nukki oli niin ihmeissään, niin hämmästynyt, ettei voinut vastata
mitään. Painaen häntä rintaansa vastaan, peittäen suudelmilla hänen
ruskeita kiharoitaan korvien kohdalta, jatkoi Bourdois:
-- Pikkunen! Rakkaani... älä ole niinkuin nuo tytöt, kuin Thérèse, kuin
kaikki muut... Vakuutan sinulle... ei se sinulle sovi. Olen varma, että
sinä olet suuremman arvoinen. Tämmöinen vanha kuin minä... ja sinä niin
nuori, niin kaunis!... Näet sen, se inhottaisi minua ikipäiviksi. Mutta
sentään, minä sinua rakastan... enkä minä tahdo turmella sinua... Älä
suutu! Minä en osaa selittää sinulle... Mutta näethän, että sinua
rakastan... että rakastan sinua enemmän kuin jos kohtelisin sinua
niinkuin katutyttöä... tahi kuin tuota Thérèse'a, tuota hupsua. Siitä
saakka, kuin kauniit silmäsi katsoivat minuun, olen sinua rakastanut.
Ja nyt minä tunnen, etten voi enää elää ilman sinua. Ole siinä
noinikään, rintaani vastassa. Kas niin!... Olet kiltti. Et sysää pois
ystävätäsi... Näin olen onnellinen... niin onnellinen...
Hän ei osannut paremmin ilmaista onneaan sanoin. Mutta olla siinä
painautuneena Nukkia vastaan, hengittää hänen ruumiinsa lämpöä, kuulla
hänen pikku sydämensä nopeat lyönnit ja tuntea oman sydämensä
vapautuneeksi siitä sekavasta tuskasta, joka oli häntä rasittanut, se
tuotti hänelle ehdottoman puhtaan mielihyvän toivomuksineen, ettei se
koskaan loppuisi ja että hän aina, aina, viimeiseen hengenvetoonsa
saakka, saisi levätä siinä Nukin levotonta povea vastaan, kuulematta
mitään, näkemättä mitään. Eikä tyttö yrittänytkään ajaa häntä siitä
pois. Hän tunsi vain otsalleen, ohimoilleen kuumain kyyneleiden
valuvan.
-- Voi, älä itke! Pikku! Pikku! Hän nousi ylös ja näki tytön
kyyneltulvan vallassa. Hän oli nyt lapsen näköinen enemmän kuin
milloinkaan: aivan kuin lapsilla, näytti kuin kyyneleet hänellä
olisivat vuotaneet ei ainoastaan silmäluomista, vaan suusta, nenästä,
poskilta, ja kun koko hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa olisivat
vedeksi liuonneet. Hän ei enää pidättänytkään itkuaan, vaan alkoi
ääneen nyyhkyttää, välittämättä siitä, että nyrpisti kauniita
piirteitään; ja koko hänen kauneutensa, naisellisuutensa katosi tuohon
tulvaan.
-- Pikku! Pikku! hoki Bourdois epätoivossaan.
Hän, tuo vanha poika, seisoi siinä neuvottomana lapsen hädän johdosta.
Hän tahtoi ottaa hänet syliinsä, kun itkevän lapsen. Mutta silloin
tyttö väisti pahoilla mielin.
-- Te sanoitte.. Te sanoitte, nyyhkytti hän... että minä olen katu...
katutyttö...
-- Sitä en ole koskaan sanonut! En koskaan... Tiedän hyvin, että olette
mitä rehellisin... puhtain pikku tyttö...
-- Sanoittepa kyllä, jatkoi Nukki itsepäisesti ja kyyneleissään
hajamielisenä tuon päähänpistonsa johdosta... No!... Jos teillä on
sisar... tahi tytär... niin, enpä tiedä... toivoisinpa hänen olevan
yhtä puhtaan kuin minä olen... Ei kukaan ole koskaan minuun kajonnut,
ei kukaan, kuuletteko sen, herra? Ei edes suudellut... On vainkin... se
nuori mies... täällä... jonka kanssa olin häissä... ja joka nyt on
insinööri... Mutta paitsi häntä olette te ainoa, jonka olen sallinut
lähennellä minua. Ja minä tahdon, että teidän pitää uskoa, mitä minä
sanon, lisäsi hän, polkien jalkaansa, -- sillä se on totta!
-- Mutta uskonhan minä! Olen varma siitä!
-- Kuulkaa nyt! alkoi jälleen Nukki, joka ei enää itkenyt, mutta jonka
kyyneleiden marmoroimat kasvot ja epäjärjestyksessä olevat hiukset
antoivat hänelle edelleen lapsellisen epätoivon liikuttavan kuvan
muodon. Kuulkaa! Minä näen kyllä, mikä teille on antanut huonon luulon
minusta, mikä teidät on saattanut uskomaan, että olisin katutyttö.
(Bourdois yritti turhaan vieläkin panna siihen vastalauseensa.) Se on
se, että teitä tuntematta tulin Zonin parissa Cherche-Midi-kadulle,
että paikalla suostuin tapaamaan teitä, että nyt olen täällä teidän
kanssanne. Kyllä minä sen hyvin näin! Teidän mielestänne minä toimin
liian nopeasti; te ajattelitte: "Tämä on vieläkin turmeltuneempi kuin
Zon..." Vaan nyt minä selitän teille. Se on kyllä totta: heti kun
teidät näin, oli päätökseni tehty. Ja te voitte tehdä minulle mitä
tahansa, sillä... te näytätte niin hyväluontoiselta ja vakavalta ettekä
ole ollenkaan semmoinen kuin Gitrac, joka yhtämittaa vain vaihtaa
ystävättäriä ja tekee pilkkaa kaikesta. Ja sitte... ei koskaan yksikään
mies ole ollut niin keikallaan minua nähdessään kuin te, ja ainahan se
on vähän imartelevaa, vai?... Ja vihdoin, (johan sen olen teille
sanonut), tulitte ihan parhaaksi: olin päättänyt tehdä, kuin kaikki
muut, sillä niin täytyi. Niin juuri, herra, täytyi taikka ei olisi
ollut muuta jäljellä kuin heittäytyä virtaan tahi raitiovaunun pyörien
alle... Ihan totta, ajattelin sitä jo. Vaan sitte, kävi näinikään!
Pelotti... Zonhan on teille puhunut, että asun äitini luona ja että...
(hän hiukan kalpeni ja puhui varovammin), -- että äidilläni... on
muuan... herra... ministeristön virkamies. Hänellä se oli jo isäni
eläessä... Isäni, niin, hän rakasti minua kovin. Äiti tuotti hänelle
paljon suruja...
Kyyneleet kostuttivat jälleen hänen silmänsä. Hän kuivasi niitä
nenäliinallaan ja jatkoi:
-- Se herra, joka meillä käy, on teidän ikäisenne, mutta hän ei ole
näin arkaluontoinen, kuin te... Oi, ei!... Hän on kauhea. Vainoo minua.
Sattuu, etten pääse hänestä muuten kuin apua huutamalla... Minä oikein
inhoan häntä. Koskaan ei hän minulta mitään saa. Vaan äitini on
huomannut, että hän on iskenyt silmänsä minuun. Ja äiti on käynyt
mustasukkaiseksi. Ihan joutavasta lyö hän minua... haukkuu sanoilla...
joita en uskalla mainitakaan teille... joka päivä uhkaa hän viskata
minut pellolle... Viime viikolla... täytyi minun mennä yöksi erään
tuttavan rouvan luo; äiti, näet, ei avannut ovea minulle, kun tulin
kotiin neulomosta, siellä kun oli pitänyt valvoa. Niin ymmärrättehän
sen, etten voi hänen luonaan asua. Eikä minua juosta kotiin hakemaan,
ei... Se herra, kentiesi, mutta mitään valtaa hänellä ei ole; äiti taas
tulee olemaan hyvin tyytyväinen. Ja kun en voi elää yksin työlläni,
niin, mikäs siinä oli... täytyi kai löytää joku, joka... minut ottaisi.
Mutta antaa jonkun tuntemattoman puhutella itseäni, seurata häntä,
niinkuin monet minun tovereistani tekevät, se on minusta mahdotonta,
sitä en voi. Silloinpa sattui, että Zon kertoi minulle illanvietostaan
Gitrac'in kanssa, puhui teistä ja sanoi maininneensa teille minusta.
Ajattelin: "No, se on sallittu! Olkoon menneeksi!" Ja minä läksin
kanssanne... Olette vain saanut kylliksenne, se on selvä. Vaan nyt minä
aion lähteä pois, heti.
Hän nousi ja meni, aivan päästä pyörällä olevan Bourdois'n seuraamana,
kamariin, otti hattunsa ja pani sen päähänsä. Bourdois rukoili:
-- No mutta Nukki!... Älkää olko paha... älkää jättäkö minua!... Mitäs
teille olen tehnyt? Jos olen loukannut, niin sitä en ole tahtonut, ja
minä pyydän anteeksi... Jääkää!... Se, mitä juuri nyt minulle olette
kertonut, se on kauheata. No, minä olen ystävänne nyt, teitä rakastava
ystävänne, joka on tekevä kaikki pitääkseen teidät.
Hän seisoi epäröiden, iso neula puoleksi upotettuna hattuun ja
hiuksiin. Kääntymättä sanoi hän Bourdois'lle, jonka hyväluontoiset,
hätääntyneet kasvot hän näki peilissä:
-- Onko se totta, että teette kaikki pitääksenne minut?
Niin syvän mielenliikutuksen painamalla äänellä, että se häntä
itseäänkin hämmästytti, vastasi Bourdois:
-- Kaikki... Nyt en voisi elääkään enää, jos teidät kadottaisin.
Nukki veti neulan verkalleen takaisin, pani sen uunin reunalle ja otti
hattunsa pois. Kun hän kääntyi Bourdois'ta kohti, nousi hymy taas hänen
kasvoilleen.
-- Olettepa te omituinen! sopersi hän.
Bourdois veti häntä varovasti puoleensa, peläten hänen luiskahtavan
käsistään. Mutta Nukki ei vastustanut. Seisoen Bourdois'n rinnalla,
ulottui hän häntä tuskin olkapäihin asti. Ja Bourdois'n täytyi hieman
kumartua koskettaakseen huulillaan hänen puoleksi epäkuntoon joutunutta
hiuslaitettaan.
Nukki loi häneen siniset, jälleen kirkastuneet silmänsä, oikaisi
jäseniään ja haukotti kissan haukotuksen.
-- Olen niin väsynyt! sanoi hän. En tiedä shamppanjastako... vai
savukkeista... vai siitä, että olen itkenyt. Vaan olen väsynyt, kovin
väsynyt.
-- No, mitäs muuta... teidän pitää levätä, käydä pitkäksenne, sanoi
Bourdois.
-- Vuoteelle? Saanko?
-- Tietysti!... Kah!
Bourdois otti itse pois peitteen suojuksen ja asetti pielukset
paikoilleen.
-- Kas noin.
-- Mutta, sopersi Nukki, ikäänkuin arastellen, jos käyn pitkäkseni,
niin nukun.
-- No, nukkukaa sitte, Nukki.
-- Entäs te?
-- Minä... katselen teidän nukkuvan. Älkää minusta välittäkö.
Bourdois huomasi hänen tahtovan sanoa jotakin ja arvasi, mitä se oli...
Tyttö ei uskaltanut pyytää häneltä, että hän antaisi hänen maata.
-- Otankohan minä pois kenkäni, vai?
Bourdois auttoi häntä; hiukan kömpelösti, hän päästi auki keltaiset
nauhat, tytön nauraessa sille ja hänen polvillaan olemiselle. Kun sitte
naurettavan pikkuruiset, mustiin sukkiin verhotut jalat tulivat esille,
ei Bourdois voinut vastustaa haluaan ottaa ne yhdessä molempiin
käsiinsä ja suudella niitä. Tyttö kiemurteli kutituksesta ..
-- Älkää! Älkää! Minä pyydän... Se tekee... se tekee kipeätä.
Silloin Bourdois nousi ylös, otti hänet syliinsä ja piteli hetkisen,
niinkuin imettäjä lasta. Hän katseli noita nyt iloisia silmiä. Ja
kiintymistään kiintyi hänen sydämensä niihin, tuon lapsimaisen naisen
olentoon.
-- Rakkaani! rakkaani! hoki hän.
Ja hän laski hänet hellävaroin vuoteelle, asetteli vielä päänalusia ja
käänsi peitteen reunan nilkoille, ettei niitä kylmettäisi. Tyttö antoi
hänen laitella. Auringon säde, joka pilkisti viereisestä huoneesta,
lankesi vinoon päänaluselle ja tanssitti tomuhiutaleita vuoteen
laidalla. Bourdois meni sulkemaan salin sälevarjostimia. Kun hän
palasi, nukkui Nukki jo kuin väsähtynyt lapsi.
Bourdois kävi istumaan paikalleen, hänen päänalusensa viereen, siihen,
missä tyttö kenkiään riisuakseen oli istunut, ja katseli häntä
tyytyväisenä, että hän nukkui ja ettei hänen itsensä tarvinnut vähään
aikaan puhella, väitellä hänen kanssaan tahi tyynnyttää häntä. Tyttö
vaipui uneen tuota pikaa sikeästi kuin pienet lapset, kun heitä pannaan
maata. Ja nukkuessaan oli Nukki yhtä kiehtova kuin valveellakin. Hän
lepäsi siinä pää pieluksella niin, että leuka oli hiukan koholla,
kyyhkyskaula näkyvissä; ja tuo kaula oli kalpea, kalpea myöskin leuan
alus; ja tuo kalpeus, hieman hikisen kostea, suli huomaamattomin astein
siihen heleään ruusunpunaan, joka peitti hänen poskensa ja muut
kasvojen osat kokonaan. Bourdois, joka ei suinkaan ollut luonnostaan
runollinen, ei voinut olla ajattelematta: "Ei ole muuta kuin kukat,
joiden värivivahdukset niin voivat sijoittua rinnan törmäämättä
yhteen... ehkäpä hedelmät, nuoret persikat..."
Vaikka Nukki olikin pannut kiinni liivinsä ensimäisen napin vain,
verhosi sininen kangas somasti hänen rintansa. Sininen nahkavyö kiristi
hänen vyötäisiänsä, toinen lanne kohosi korkealle ja jalat, hameen
helmat katosivat ylöskäännetyn jalkapeitteen alle. Siinä tilassa näytti
Nukki pitemmältä, jopa täysikasvuiselta naiselta. Molemmat kädet
lepäsivät yhdessä vuoteen laidalla. Hän nukkui, huulet suljettuina,
huomaamatta hengittäen, kasvot vakavina.
"Kas niin, ajatteli Bourdois... Nyt se on tehty. Minä pidän hänet.
Sallia hänen palata kotiinsa tuon miehen pariin, olisi rikos. Mikä
roisto se onkaan! Ja semmoiset hirviöt vielä saavat elää... ja olla
valtion viroissa... Tyttö parka! Antautua tuommoiselle irstailijalle
tahi... heittäytyä virtaan, raitiotievaunun pyörien alle..."
Nukki, synkän aallon nielaisemana jonkun sillan kaaren kupeella, tahi
pitkällään kiskojen päällä raitiotievaunun tulla kolistaessa, semmoinen
kauhistuttava kuva kiiti vanhanpojan, mielenliikutuksen ja ehkäpä
shamppanjankin kiihdyttämissä aivoissa.
"En koskaan, en koskaan salli semmoisen onnettomuuden tapahtua. Minä
pidän hänet. Vien hänet tänä iltana asuntooni..."
Ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa loi jo edeltäkäsin kuvan
paluumatkasta Parisiin, hänen kotiinsa. Ovenvartia... Philomène ..
Huone ja sen hänen sedältään peritty kalusto... Ainoa vuode...
Ei, se oli suorastaan mahdotonta, että hän, Bourdois, kunnioitettu ja
hyvämaineinen, toisi semmoisen nuoren tytön asuntoonsa.
Hän tunsi äkkiä kauhua sellaisesta suuresta muutoksesta elämässään.
Ei omia tapoja enää. Ei täsmällisyyttä. Eikä ainoastaan hänen
liikkeittensä ja toimiensa tavallinen järjestys, joka siihen saakka oli
tuottanut hänelle eräänlaista tyyneyttä ja pitkällistä onnea, vaan jopa
hänen omantuntonsa rauhakin näytti ainiaaksi hämmentyneeltä.
"Tässä täytyy olla luja. Minun voi käydä ohrasesti. Hyvä, ettei poliisi
vielä sekaannu asiaan: tyttöhän on alaikäinen!"
Kuinkas sitte?... Viedä hänet Parisiin, antaa hänelle rahaa, laskea
hänet tiehensä ja unhottaa hänet.
Mutta kun Bourdois ajatteli, ettei koskaan enää näkisi Nukkia, niin
oikein kouristi hänen sydäntään. Hän kumartui ja painoi suudelman tytön
toiselle hervottomana lepäävälle kädelle. Käsi tuskin hievahtikaan.
"No mitäs sitte? ajatteli Bourdois. Teen niinkuin monet muut. Sijoitan
tytön johonkin lähistöllä olevaan huoneeseen jonkun palvelijan hoitoon.
Käyn sitte häntä tervehtimässä milloin haluttaa. Elän lemmensuhteissa
niinkuin monet muut minun ikäiseni miehet. Pidän omat tapani edelleen.
Muuten on parempi, että hän vastakin tekee työtä... jotakin helppoa,
joka ei väsytä... työtä kotonaan..."
Hän mieltyi joksikin aikaa siihen ajatukseen. Hänen oli ihmeellisen
hyvä olla kuvitellessaan itselleen tuon asunnon, päivälliset, kävelyt
ja matkat Nukin seurassa. Tuo lemmenliitto hänen kotinsa ulkopuolella,
se kun jätti sisäiset olot rauhaan, entisilleen, viehätti häntä. Mutta
näin kuvitellessaan tunsi hän, että valhetteli itselleen, että
laiminlöi erään tärkeän kohdan, pääkohdan, joka vielä oli ratkaisematta
ja josta kaikki muu riippui. Yht'äkkiä tuo pulmallinen kysymys
tunkeutui hänen ajatukseensa ja karkoitti kaiken muun:
"Siis teen hänet jalkavaimokseni?..." Ja hän ei tietänyt, mitä
itselleen vastata. Hänen yhtä neuvottomana ollessa kuin tuon
liivikohtauksen edellä, kasvoi hänessä nyt epäily, ettei hän ollut
selvillä Nukin aikeista. Olihan hän hänelle sanonut (niin
varomattomasti!), että oli hänelle liian vanha ja että semmoinen liitto
olisi vastenmielinen. Olihan hän ainiaaksi sysännyt luotaan sen niin
mieleisen, niin rohkean suoran myöntymyksen, jonka Nukki hänelle antoi.
Hän muisteli häntä hattuaan peilin edessä laittelemassa, sitte häntä
vastaan painautuneena, kun hän hänen hiuksiaan suuteli, sitte silloin,
kun hän piteli häntä sylissään ennenkun pani vuoteelle... ja hänessä
heräsi mieletön, mutta perin voimakas tunne, että Nukki silloin ei
ollut aivan sama kuin ennen itkuun puhkeamistaan, samalla kertaa
luottavampi ja häveliäämpi, vähemmin jalkavaimo, enemmän ystävätär,
ehkempä enemmän siskon lapsi vanhan sedän rinnalla. Hän soimasi
itseään:
"Minkätähden puhuinkaan hänelle semmoisia tuhmuuksia! Sen tähden vain,
että hän aukaisi puseronsa! Vaan siksihän hän oli tullutkin!... Nyt
tässä on koko puuha ennenkun saa hänet entiselleen taas!"
Kun Nukki siinä makasi eikä nähnyt häntä, tunsi hän olevansa rohkeampi,
päättäväisempi.
"En minä häntä vahingoita millään lailla, päinvastoin... Gitrac oli
oikeassa! Vallata semmoisia olentoja, kuin Zon ja Nukki, on itse teossa
sama kuin auttaa heitä, suojella heitä vielä pahemmilta pettymyksiltä.
Totta puhuen ei siinä ota päälleen mitään edesvastuuta. --"
Näin puhui hän itselleen, tukehduttaakseen sen sisäisen äänen, joka
lähti hänen sydämensä pohjasta ja joka sanoi: "Hän on rehellinen tyttö
ja sinä aiot vietellä häntä..."
-- Vaan ell'en minä, niin joku muu huomenna!
Hän sanoi sen ääneen, puoleksi kuuluvasti, mutta erityisellä ponnella:
nukkuvan lapsen luomet räpähtivät aukeamatta.
Silloin Bourdois, omantuntonsa itsepäisistä vastustelemisista
kiihtyneenä ja saadakseen sen vaikenemaan, kävi katselemaan nukkuvaa
niin, kuin ei hän häntä vielä koskaan ollut katsellut: laskemalla
himonsa valloilleen, jopa kannustaenkin sitä. Hän nousi ja kumartui
tytön ylitse. Oi, sitä elävän, hengittävän, liikkuvan kukan lemua! Sitä
hiusten, kasvojen ja hiukan hikisen kaulan tuoksua! Nuo huulet... ne
eivät olleet koskaan auenneet oikeille suudelmille... Kyllä
kuitenkin... Sulhaspoika... Maurice, se koululainen, joka nyt oli
insinööri. Häntä hän oli rakastanut... Hänen tähtensä hän oli tänään
tahtonut tulla Villeboniin. Bourdois vihasi tuota ilkiötä, joka tyttöön
oli jättänyt näin lähtemättömän muiston... "Tietysti hän on hänet sen
jälkeen tavannut." Niitten salaisten lakien mukaan, jotka himojamme,
tunteitamme hallitsevat, kiihoitti tämä tuntemattomaan mieheen
kohdistuva viha vastavaikutuksena hänen tahtoansa sillä hetkellä. Hän
tunsi itsessään vastustamattoman, raa'an voiman voittaa ne esteet,
jotka jokaisen naisen, jopa lujaluontoisimmankin, vaisto eteen asettaa.
Hän hyykistyi tuon nukkuvan pikkaraisen yli, onnellisena, että tunsi
yht'äkkiä pois la'aistuiksi, kuin tuulen puuskan puhaltaman oljen, koko
entisen pikkumaisen rehellisyytensä, kaiken omantuntonsa turhan
varovaisuuden, kaiken tunnollisuutensa, kaiken ujon hyvyytensä, kaiken
synnynnäisen kunnioituksensa naista kohtaan: kaikki oli himojen rajun
pyörremyrskyn hävittämä, turmelema.
Hän kumartui uskaltamatta vielä koskettaa Nukkia, joka unissaan tunsi
hänen lähestyvän. Nukki kääntyi päänalusella ja kävi selälleen, hakien
vapaampaa paikkaa, ilmaa. Bourdois perääntyi hieman ja katseli
omituisen hekkuman tunteella nuoren ruumiin aivan kuin painajaisen
synnyttämää liikuntoa... Käsivarret, olkapäät hytkähtelivät ja yhtäkkiä
koko ruumis säpsähti ikäänkuin jotakin kosketusta väistääkseen...
Tuosta nykäyksestä laukesi kauluksen nappi, pusero avautui jälleen ja
unissaan levitti Nukki sitä vieläkin enemmän, ikäänkuin häntä olisi
ahdistanut, ikäänkuin hän väkisin olisi tahtonut hengittää... Sitte hän
tyyntyi ja jäi rauhallisena makaamaan selälleen, pusero auki.
Sillä kertaa katseli Bourdois häntä viivytellen, omituisen suloisen
tuskan valtaamana, kuin rikoksellinen, joka nauttii rikoksestaan...
Siinä oli hänen edessään avorinta tuskin enemmän kuin tanssiaisissa,
vähemmin kuin teatterissa, mutta siinä oli nuoren avokaulaisen tytön
likeisyys... hänen paitansa vaatimaton karikko... kureliivin suojus
punaisine nauhasolmuineen .. alaston olkapää ruskeine hartiakuoppineen
ja kiinteä, pullea, kehittyneen naisen rinnan alku. -- Nukki! lausui
vanhapoika. Ja yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä Nukin avatut
silmät... Hän katseli, vielä aivan unen horroksissa ja nähtävästi
käsittämättä, mitä näki, missä oli. Sitte asiat jo selvenivät hänelle,
hän tunsi Bourdois'n, huomasi oman itsensä... Välittömän ujouden
liikkeellä, jota seurasi poskille nouseva heleä puna, veti hän
puseronsa kiinni ja piteli sitä molemmilla käsillään.
Bourdois tunsi, että jotakin oli nyt lopussa, että salliman tuomio oli
allekirjoitettava, että elämän portti, joka hetken oli ollut ra'ollaan,
telkeytyi hänen edessään. Pitkän aikaa seisoi hän äänettömänä tytön
edessä, joka ei itsekään enää näkynyt uskaltavan puhua. Vihdoin sanoi
Nukki:
-- Olenko nukkunut?
-- Kyllä, sanoi Bourdois.
-- Kauankin?
-- Hyvinkin kolme neljännestuntia.
-- Oi, minua hävettää...
-- Eihän... toki... se oli oikein hyvä. Onko teidän parempi olla nyt?
-- Olen vielä hiukan unissani...
Hän nousi istualleen ja käänsi sitte jalkansa vuoteen laidalle, johon
istuutui.
Bourdois oli tyytyväinen nähdessään tytön nauravan. "Ei hän näy olevan
vihainen minulle... Ja... että olisin käyttänyt hyväkseni sitä
tilaisuutta, kun hän nukkui minun turvissani... se olisi ollut liian
kunnotonta. Onni oli, että hän heräsi ajoissa! Hän ei olisi sitä
minulle koskaan antanut anteeksi..."
-- Mennäänkö vähän kävelemään? esitti Nukki, soljahtaen vuoteesta
maahan ja istuutuen sitte tuolille pannakseen kengät jalkaansa.
-- Tietysti!
Hän tahtoi vielä auttaa, mutta Nukki esteli kohteliaasti.
-- Älkää! Eihän minulla ole kotonanikaan kamarineitsyttä, tiedättehän
sen.
Bourdois ei tahtonut olla itsepäinen. "Vast'ikään, ajatteli hän, salli
hän sen minulle... Jotakin on nyt muuttunut".
Hän oli hieman pahalla tuulella siihen asti kuin -- laskun maksettua --
molemmat jälleen katosivat metsään Bellevue'ta kohti. Kello oli lähemmä
puoli viisi. Aurinko paistoi, mutta metsän siimeksessä oli hyvä olla,
siellä kun hellittämättä on niin viileä, että puitten rungotkin aina
ovat vihreän homeen peittämät. Kun polku kaiteni, tarttui Nukki
ystävänsä käsivarteen. Nähdessään tytön niin lähellä itseään, niin
tuttavanomaisena, tunsi Bourdois sydämensä paisuvan ilosta. Nukki näkyi
vihdoin viimein leppyneen ja rupatteli, niinkuin Thérèse oli kertonut,
lakkaamatta. Bourdois kuunteli häntä ja ajatteli ihastuneena: "Ei hänen
ole vähintäkään ikävä minun seurassani." Kun hän kotvasen oli vaiti,
kysyi Bourdois:
-- Tuota koululaista... sitä nuorta miestä, joka oli häissä
kanssanne... ettekö ole häntä sitte sen koommin koskaan nähnyt?
-- Kyllä, sanoi Nukki ja punastui. -- Miksi sitä minulta kysytte?
-- Kuullakseni vain. Ei siinä mielestäni muuten mitään pahaa ole.