samantekevä... ja teille voin sen kyllä kertoa. Me olemme tavanneet
toisemme täsmälleen kuusi kertaa häitten jälkeen, kunnes hän tuli
insinööriksi... Chaumontiin... tuohon kovin ikävään paikkaan. Hän on
silloin tällöin minulle kirjoittanut... ja minä olen vastannut. Pian
hän minut kuitenkin unhottaa. Sehän on luonnollista.
"Tyttö on nähtävästi ollut hänen jalkavaimonsa", ajatteli Bourdois.
Mutta aivan kuin Nukki olisi arvannut hänen ajatuksensa, lisäsi hän
heti:
-- Jos vain olisin tahtonut, olisi hän kyllä vienyt minut mukaansa
sinne. Vaan minä en tahtonut.
-- Miks'ette? kysyi Bourdois, tuntien pienen pistoksen sydämessään.
Hypistellen lehteä, jonka oli matalasta puunoksasta reväissyt, ja katse
haaveksivana vastasi Nukki.
-- Sillä... Eihän sitä tiedä! Olin hänet tuntiessani lian nuori...
liian naivi... Tytöt ovat tyhmiä, lisäsi hän, nauraa tirskahtaen.
Palattuani noista häistä, joissa oltiin yhdessä, Maurice ja minä,
ajattelin minä maata pannessani: "En koskaan mene naimisiin kenenkään
toisen kanssa..." Minusta tuntui ihan luonnolliselta, että hän minut
kerran naisi. Ajatelkaahan, minä olin viidentoista vuoden vanha!... No,
uskoisitteko, että, kun viisitoista vuotiaana semmoisen tuhmuuden
sanoin, niin aina kuitenkin olen pidättäytynyt antautumasta hänelle?
Siihen en koskaan voinut suostua. Heti kun hän vain yritti olla tuhma,
kävin minä häijyksi häntä kohtaan.
Bourdois kuunteli alakuloisena. Nukki lopetti viisastellen:
-- Nähkääs, herra, ne naiset... ne ovat niin käsittämättömiä, etteivät
ne käsitä itsekään itseään.
Bourdois kysyi mieltään rohkaisten:
-- Miksikäs hän sitte ei teitä nainut?
-- Voi, voi! sanoi Nukki... tämmöisen ompelutytön, kuin minä... jolla
ei ole penniäkään... ja hän, joka on herra... ja joskus ehkä voi saada
vuodessa kuusi tuhatta francs'ia... Ei... ei siitä tule mitään. Hän
tahtoo itselleen tytön, jolla on rahaa.
Tie, jota he kulkivat, vei Bellevue'hen. Bourdois esitti, että
menisivät Meudoniin ja sieltä junalla Invalides-kaupunginosaan. Kun he
saapuivat Meudonin törmänteelle, oli kello kuuden tienoilla iltasella.
Vähäinen joukko yksinkertaisia, sen seudun tavallisia kävelijöitä sekä
muutamia ulkomaalaisia matkailijoita katseli siinä maisemaa, johon
sisältyi näköala Parisia, aivankuin tauluna, likeisten puitten
kehystämänä. Pitkän aikaa Bourdois ja Nukkikin seisoivat mietteissään
tuon avaran näköpiirin edessä. Alakuloisuus ilman mitään kovin kirpeätä
tunnetta, nöyrä alakuloisuus laskeutui Bourdois'n mieleen. Hän
kiinnitti katseensa toveriinsa: hän värisi rakkaudesta noihin ruskeihin
kiharoihin, tuohon lapsimaiseen naishaahmoon, noihin suloisiin
kasvoihin, jotka hymyilivät häntä kohti. Jättää kaikki... ei... se oli
suorastaan mahdotonta. Hän rakasti tuota tyttöä, jopa sillä omituisella
surun tunteella, jonka tämä hänessä nyt herätti, jopa sillä hukkaan
eletyn elämän, myöhästymisen tunteella, jonka hän hänessä synnytti
tahtomattaan, tietämättään, ja joka häntä raateli, mutta samalla
jalostutti, hienostutti hänen omissa silmissään.
Nukki nousi ylös:
-- Nyt, sanoi hän, täytyy mennä.
-- Mennä -- minne?
-- Kotiin, tietysti... äitini luo.
-- Kuinka?! sanoi Bourdois... Vieläkö senkin jälkeen, mitä minulle
kerroitte?...
Tyttö pudisti päätään. -- P--h!... tuleehan sitä kertoneeksi...
välistä, kun tuntuu kovin vaikealta. Vaan onhan sitä kestänyt tähän
saakka ja kestänee vieläkin kappaleen aikaa.
Kävelijät katosivat vähitellen suurelta penkereeltä. Kivipenkki jäi
tyhjänä seisomaan vihannan jyrkänteen partaalle. Ihan päässä vain
haaveksi vielä muudan laiha, surullisen näköinen nainen, kyynärpäähänsä
nojaten.
Bourdois rohkaisi mielensä:
-- Kuulkaahan, Nukki, sanoi hän. Mehän jo tunnemme toisemme. Onko
teissä luottamusta minuun?
-- Luottamusta? kysäsi tyttö, niinkuin hän ei olisi ymmärtänyt.
-- Tahdon sanoa, että te tiedätte, että minuun voi luottaa?
-- Tietysti!
-- No! Miks'ette tahdo, että minä pidän teidät luonani?
Nukki muuttui hyvin vakavaksi.
-- Tekö pitäisitte minut?... Teillä kun on semmoinen ajatus, että...
aina... oltaisiin vain ystäviä?
Hän punastui hiukan näitä sanoja lausuessaan. Bourdois yritti sanoa:
"Mutta eihän minulla semmoista ajatusta ole... Ehkä, päinvastoin,
joskus..." Tyttö loi häneen niin luottavaisen katseen, ettei hän
rohjennut sitä sanoa. Ja niinkuin kaikki ujot, puhui hän, mitä suuhun
sattui, lateli sanoja, jotka lähtivät kuin sirpaleina sydämestä.
-- Niinpä juuri, Nukki... Minä en pyydäkään muuta kuin saada olla
teille ystävä, isä...
Hän sai palkinnokseen mitä suloisimman, puhtaimman ja kiitollisimman
katseen, minkä koskaan nuoren tytön silmät ovat miehen kasvoihin
luoneet.
-- Se on siis päätetty? uteli hän edelleen. Saan siis pitää teidät?
-- Ei tänä iltana... puhui Nukki. Ymmärrättehän... en ole ottanut
mitään mukaani... Mutta huomenna tahi ylihuomenna... milloin
tahdotte... teen niin, että äiti vihastuu minuun ja ajaa minut
pellolle...
Puhumatta sitte enää sanaakaan astuivat he alas mutkittelevaa tietä,
joka vie penkereeltä Pont-de-Saint-Cloud'n asemalle. Molemmat olivat he
mietteihinsä vajonneet. Molemmat tunsivat he syvän, lopullisen sovinnon
syntyvän välilleen, mutta äskeisen väärinkäsityksen tukala tunne pysyi
vielä, eikä Bourdois eikä Nukki kyennyt sanoin ilmaisemaan, että asia
oli ratkaistu, ettei heidän kesken enää tulisi olemaan kysymystä siitä,
minkä Nukki nimitti "tuhmuuksiksi", mutta että he sittenkin tulisivat
rakastamaan toisiaan tämän sanan inhimillisessä merkityksessä, että
tulisivat tarvitsemaan toinen toisensa, tarvitsemaan toinen toisensa
läsnäoloa ja hellyyttä. Ikäänkuin pannakseen sinetin tämän äänettömän
sovintokirjan alle soljahti Nukin hansikoittu kätönen Bourdois'n isoon,
paljaaseen kouraan. Tämä sulki siihen tuon suloisen pikku elävän
esineen ja vaikka hän yhä tunsikin sydämensä raskaaksi, oli hän nyt
kuitenkin tyytyväinen, miltei onnellinen. Näin kulkivat he sitte
käsikädessä asemalle asti. Ja siellä vasta höllitti Bourdois kätensä
tytön kädestä levottomasta ujoudesta odotussaliin kerääntyneiden
matkustavaisten edessä.
Kello seitsemän lähti Saint-Lazare'n asemalta tuleva paikallisjuna
sieltä Invalides-asemalle. Bourdois osti kaksi ensiluokan lippua
toivossa, että saisivat matkustaa mukavasti yksin. Juna saapui
todellakin melkein ilman matkustavaisia: kokonainen ensiluokan vaunu
oli tyhjä.
Kun se taas jysähti liikkeelle, mukanaan Nukki ja Bourdois, huudahti
tyttö:
-- Ette usko, mutta minä en ole koskaan vielä ajanut ensimäisessä
luokassa. Jos minä huomenna neulomossa kerron, että matkustin
ensimäisessä luokassa, niin sanovat, että valehtelen...
Hän tarkasteli uteliaana vaunun sisustusta, laitteli hattuaan ja
hiuksiaan kuvastimen edessä, ja katseli maisemaa milloin oikealta,
milloin vasemmalta puolelta. Vihdoin kääntyi hän toverinsa puoleen,
joka miettiväisenä katseli häntä.
-- On huviteltu hyvin, sanoi hän...
Ja oikaisten vartalonsa lisäsi hän:
-- Tämä kuitenkin väsyttää enemmän, kuin neulomossa päiväkausi...
Hän istuutui Bourdois'in viereen ja tarttui hänen käteensä. Tämä
ymmärsi, että Nukki tahtoi suudella häntä, vaan ei uskaltanut. Bourdois
käänsi hänelle silloin poskensa ja Nukki painoi siihen pitkän
kiitollisen lapsensuudelman. Sitte kallisti hän päänsä ystävänsä
olkapäätä vastaan:
-- Minun on vielä uni, sanoi hän.
Hänen hattunsa kovat sulat ja muut terävät esineet pistelivät
Bourdois'n korvia ja silmiä. Tyttö huomasi sen ja nauroi herttaisesti:
-- Sepäs on kiltti! sanoi hän... Ei hiisku mitään!
Hän otti sukkelaan pois hattunsa ja pani sen penkille; taas oli hän
avopäin. Jotta tytön olisi mukavampi olla, kiersi Bourdois kätensä
hänen vyötäistensä ympäri. Hän oikein ihmetteli, että tunsi nyt
olevansa tyyni, ainoastaan hellyyden heikentämä vain.
-- Onko teidän näin hyvä olla, Nukki? kuiskasi hän.
Mutta Nukki ei vastannut mitään; hän nukkui jo, tuossa tuokiossa
vaipuneena sikeään ja levolliseen lapsen uneen.
Juna kiiti, milt'ei huohottamatta ja usein pysähtyen, Parisia kohti
viheriäin, metsäisen näköpiirin reunustamain tasankojen poikki.
Mailleen menevän päivän rusko taisteli virran nostamaa usmaa ja
etukaupungin tehdaslaitosten savua vastaan. Bourdois, joka pelkäsi
hievahtaakin, ettei herättäisi Nukkia, tunsi rintaansa vasten tämän
toisen ihmiselämän suloisen sykinnän, ja tytön käherretyt hiukset
koskettelivat hänen leukaansa ja leukapieliänsä. Oikean kätensä sormien
alla tunsi hän pyöreätä vartaloa puristavan nahkavyön. Outo onnen tunne
tunki hänen läpitsensä ja siihen liittyi tyydytys, ettei hän ollut
joutunut riettaan kiusauksen uhriksi, sekä vahvistava lohdutus, ettei
ollut elämäänsä sotkenut, yrittänyt vaarallista seikkailua.
"Näin onkin parasta... Olin yksin ja vanhuus lähestyi. -- Niin nuoren
jalkavaimon ottaminen minun i'älläni olisi ollut typerää, inhottavaa.
Sen sijaan ottotytön tapainen... se käy päinsä? Hänhän on niin
hellätunteinen. Hän tulee minua kyllä rakastamaan..."
Yht'äkkiä juolahti hänelle mieleen:
"Entä Gitrac?..."
Mitä Gitrac oli sanova, kun tämän saa kuulla?... Tuleekohan hän
tekemään aika lailla pilkkaa entisestä toveristaan? Ei... Ei koskaan
Bourdois enää sietäisi nähdä häntä, kuulla hänen kysymyksiänsä.
"En tahdo tavata häntä enää, siinä kaikki... Enkä minä tarvitse
Gitrac'ia ensinkään. Ja Nukki muuttakoon toiseen neulomoon... Tahi
olkoon kokonaan enää menemättä mihinkään neulomoon..."
Vaan minkälainen on hänen elämänsä oleva?
"Mitäpäs muuta: annan hänen saada oppia jotakin. Hänhän on älykäs;
muutamassa tunnissa jo hän pystyy kilpailemaan minkä pikku keltanokan
kanssa tahansa, joka koulua käy... Tietysti! Minä en häntä jätä
neulomoon, noihin riettaisiin roskapaikkoihin... Rakas pikku raukka!
Ihme ja kumma, että hän tähän asti on rehellisenä pysynyt. En anna
hänen enää jäädä semmoisen vaaran alaiseksi..."
Tämmöisen isällisen tunteen valtaamana suuteli hän Nukin kiharoita ja
painoi häntä kovemmin rintaansa, ikäänkuin suojellakseen häntä.
Hänen toipunut sydämensä lämpeni nyt halusta saada tehdä hyvää tuolle
pikku tytölle, hyvää epäitsekkäällä tavalla, pelkästä huvista, tietäen
hänen olevan onnellisen.
"Hän joutuu sitte joskus naimisiin... Hänhän on rehellinen
luonteeltaan. Minä toimitan hänet miehelään... kiusaksi tuolle
Chaumont'in insinöörihölmölle, joka pitää hänet liika vaatimattomana ja
liika köyhänä naidakseen hänet..."
Vaan ell'ei hän tahtoisi mennä jonkun toisen kanssa naimisiin? Jos hän
tahtoo aina vain tuon insinöörihölmönsä?
"Otaksuappa, että minä ehkä olisin vielä niin tuhma, että siihen
suostuisin!" ajatteli Bourdois.
Hän soimasi itseään. Mutta Nukin vartalo siinä rintaansa vastassa ja
hänen hiustensa tuoksu sieraimissaan, antautui hän vaistomaisen,
kaikkia muuta voimakkaamman vakaumuksen valtaan ja tämä vakaumus
tyrkytti hänen mieleensä, ettei olisi niinkään tuhmaa olla hyvä, ettei
tuo lapsi pettäisi häntä, että olisi suloista, kun ei olisi yksin
maailmassa, että tuo olisi aistillisen seikkailun arvoista hyvinkin.
Olihan muuten arpa langennut. Ei hän voisi enää olla ilman tuota
suloista, luottavaista olentoa. Mikä oli tapahtunut, sitä hän ei ollut
etsinyt, mutta ettei sitä nyt olisi ollenkaan ollut, sitä hän ei olisi
halunnut.
Juna oli sivuuttanut Javelin ja vieri Champ de Mars'ia kohti. Bourdois
kohotti hiljakseen pikku toverinsa vartaloa ja sanoi, herättäen hänet
isällisellä suudelmalla:
-- Kas niin, Nukki... Nyt ollaan Parisissa.