-- Puhukaahan toki vähän tekin. Annatte vain minun yksinäni laverrella.
Teillä kuitenkin oli eilen illalla, herra Jules, suukopua aika lailla!
Ja mitä tähän pikku tyttiin tulee, niin hän siellä neulomossa ei anna
meille rauhaa lörpötyksillään. Eikö totta, Nukki?
Nukki käänsi vielä kerran Bourdois'ta kohti vilpittömät, hymyilevät
kasvonsa ja sanoi tyynellä äänellä:
-- Eihän sitä voi näinikään ensi kertaa tavatessaan, eikö niin, herra?
-- Tietysti, neiti, vastasi Bourdois, punastuen kuin koulupoika.
-- No, sanoi Thérèse, näen, että minun tässä sitte täytyy sekä kysyä
että vastata. Te tyttöä miellytätte, tiedättekö sen, sanoi Thérèse,
kääntyen Bourdois'han päin: muuten hän jo olisi puikkinut tiehensä...
Se, näet, pitää oman päänsä, vaikka onkin tuommoinen pienen
kirkkoenkelin näköinen. Vaan emmehän me voi tässä kadulla seisoskella:
muutoin Louis minua jo odottaakin. Hän antoi minulle toimeksi sanoa
teille, että jos teidän sopii, niin voitaisiin syödä päivällistä kaikki
neljä yhdessä tänään.
Bourdois ja Nukki vaihtoivat katseen, jonka he ymmärsivät ja jonka
Thérèse myöskin ymmärsi.
Hän jatkoi:
-- No niin! Se ei teille, rakastuneille, ole mieliksi? Haluatte
mieluummin syödä kahden kesken?
Nukki sanoi:
-- Ei tänään, ell'ei herralla ole mitään sitä vastaan.
-- Hän ei ole muka kylliksi hieno, selitti Thérèse.
-- Enkä ole sanonut mitään kotona olevani poikessa.
-- Olisitteko, neiti, huomenna vapaa? rohkeni Bourdois kysyä.
-- Huomenna... en taida... Mutta ylihuomenna voisin järjestää asiat,
luullakseni... Ainakin päivällä. Vaan ei päivälliseksi.
-- Äitisi välittää viis siitä, syötkö kotona tahi et!
Vähäinen väre karkoitti hetkeksi hymyn Nukin kasvoilta.
-- Ei kuitenkaan niin paljon kuin luulet, sanoi hän. No niin...
ylihuomenna voin olla vapaa... Koko päivän aina kello kuuteen tahi
seitsemään asti.
-- Siis, sanoi Bourdois äänellä, jota hänen ei onnistunut
pitää lujana... me voisimme... me voisimme syödä aamiaista
Champs-Elysées'lla.
Tytöt hymähtivät.
-- Kuulkaa, sanoi Thérèse, minä selitän teille: tällä tytöllä on omat
ajatuksensa. Champs-Elysées ei ole hänelle mistään arvosta. Se on liika
hienoa, liika humuista. Hän tahtoisi, että veisitte hänet maalle.
-- Vallan mielelläni. Minnekä päin? Saint-Cloud'hun?
-- Villebonin Ermitage'een... Hän on siellä kerran syönyt päivällistä
ja huvitellut. Hän tahtoisi vielä kerran käydä siellä.
Bourdois synkistyi hieman. Nukki, joka katseli häntä koko ajan, teki
hänet iloiseksi jälleen sanomalla:
-- Se oli neljä vuotta sitte... Söin siellä eräissä häissä. Minä olin
morsiusneitsyenä. Oli oikein hauskaa. -- Ja kyllä se on totta;
tahtoisin mennä sinne.
-- No hyvä, olkoon menneeksi Villebon sitte, vastasi Bourdois. Missä
tavataan, neiti?
-- Sinne matkustetaan Montparnassen asemalta. Pysähdytään Bellevue'n
asemalle. Vaan sieltä on ajettava hevosella.
-- Otetaan hevoset.
-- No niin... ratkaisi Nukki kehoittavan vakuuttavalla tavalla, joka
teki hänet niin kiehtovaksi... jos tahdotte... kymmenen tienoilla
aamulla, ylihuomenna asemalla, likellä nostokonetta alaalla?
-- Se on päätetty.
Hän hymyili täydellisesti. Hän oli nähtävästi tyytyväinen. Bourdois
tunsi sydämessään kiitollisen hellyyden puuskan tuosta ilon ilmaisusta.
Hän oli siis tyttöä miellyttänyt.
-- Vaan nyt, sanoi Nukki, täytyy minun mennä.
-- Ja minun myös, huudahti Zon. Hyvästi, herra. Vien teiltä terveiset
Gitrac'ille, eikö niin?
-- Niin. Käyköön minua tervehtimässä palattuaan.
-- Kyllä sanon hänelle. Näkemiin.
-- Näkemiin.
Bourdois puristi ensin Zonin kättä; ja silloin vasta huomasi hän hänen
olevan hiukan väsyneen näköinen.
Sitte piteli hän hetkisen kädessään, rouva Lamirault'n hoidon
kaunistamassa kädessään, pikku tytin nukkikätöstä. Heidän näin toisiaan
kiinni pidellessään, katseli hän tyttöä suoraan silmiin, ahnaasti. Ja
tyttö antoi katsella itseään, viehättävää kunnioituksen hymyään
keskeyttämättä.
Bourdois sopersi:
-- Ylihuomenna siis, kello kymmenen... neiti Nukki.
Vastahakoisesti laski hän kädestään pikku kätösen ja poistui,
tohtimatta kertaakaan kääntyä, vieden mukanaan muistissaan,
jonkinlaisena ilolauluna, jonkinlaisena juhlailmestyksenä Nukin katseen
ja hymyn.
III.
Villebonin vanhan hovin paikalla, joka ennen kuului Maine'n
herttualle, sitte Penthiévre'lle, sitte Lamballe'lle, kohoaa nykyään
ulkoravintola, joka on varustettu hyvin avaroilla, hyvin erimuotoisilla
huonerakennuksilla, jotka sen tekevät kylän näköiseksi, ja johon
muutamia vuosia sitte on liittynyt iso hakatusta kivestä ja tiilistä
tehty huvila, jossa voi saada asunnon. "Ermitage" on Bellevue'n ja
Meudonin ympäristöllä huvittelevain tavallinen pysähdyspaikka ja
myöskin kesäasunto muutamille yksinäisyyteen ihastuneille filosofeille
ja varoville rakastaville pariskunnille. Paikka olisi hurmaava ilman
tuota ihmisliiallisuuden näköä, jota suuret kaupungit, niin sanoakseni,
säteilemällä heittävät ympärilleen, ja joka ilmenee kulutetuissa
nurmikoissa, sunnuntaiyleisön häviämättömissä jätteissä, ihmisten ja
hevosten, rattaiden ja konevaunujen nostamassa pölyssä.
Mutta kun kevät on kukkeimmillaan taikkapa heinäkuussakin, kun sade on
viljavasti huuhdellut puitten lehviä, huvimajojen rautalaitteita,
rakennusten kattoja ja sivuja; kun se äkkiä on tehnyt lopun
matkailijatulvasta ja verestänyt kellastuneen ja tallatun nurmen, --
silloin Ermitage on nimensä ansainnut [Ermitage merkitsee erakon
asunto. Suomentaja.] ja voi, jos ken pystyy mielikuvitustaan aisoissa
pitämään, saada uneksimaan, että Parisi on hyvin etäällä, että
loppumattomat metsät tätä teennäistä kylää ympäröivät, kauniit, synkät
ja hiljaiset pyökki-, koivu- ja tammimetsät.
Semmoinen aurinkoinen ja kuitenkin vielä vilpoinen päivä, jolloin ilma
on kuulakka ja raitis, vehreys korea ja kirkas, oli se päivä, jona
huvilan eräässä soikeassa huoneessa kahdelle hengelle katettu,
ruusuilla ja neilikoilla kaunistettu pöytä noin puolen päivän aikaan
odotti aterioitsijoita, joiden tulo jo edellisenä päivänä oli
ilmoitettu. Bourdois, joka pelkäsi yllätyksiä ja myöskin halusi, niin
paljon kuin mahdollista, pitää onneansa syrjässä uteliaiden katseilta
ja häiritseviltä kohtauksilta, oli todellakin pitänyt tarpeellisena
käydä edellisenä päivänä paikkoja tarkastelemassa. Silloin oli
aamupäivällä jälleen sadellut; ukkospilviä harhaeli paikoittain
taivaalla; puut olivat märät. Ravintolan räystäistä valui vettä;
huvimajain lehdet värisivät alakuloisesti. Nähdessään entisen
tarkastajan epävarmuuden oli isäntä esittänyt, että pöytä katettaisiin
huvilaan. "Meillä on hyvin siistejä pieniä huoneita... Voi panna uunin
lämpiämään. On tapahtunut, että vieraat, jotka ovat tulleet tänne
ainoastaan aamiaista syömään, sitte ovat viipyneet täällä parikin
päivää." Bourdois oli tuntenut sydäntään kutistavan... Viipyä...
kahdenkesken täällä... viipyä enemmän kuin päivän Nukin kanssa! Hän oli
antanut näyttää itselleen asunnot, jotka enimmäkseen vielä olivat
vapaat. Niistä hän oli valinnut yhden, johon kuului kaksi huonetta:
toinen, joka oli nurkkahuone, antoi leveän oviakkunan kautta metsään
päin ja oli muodostettu saliksi vaalean sinivihreillä tapeteilla,
hauskoilla bambuhuonekaluilla ja seinillä riippuvilla piirroskuvilla:
toisessa taas, joka oli vaatimattomampi, synkempi, oli ranki-vuode.
Bourdois loi sinne vain pikaisen silmäyksen, sillä isäntä teki hänet
araksi.
Hän sanoi välinpitämättömästi:
-- Annatte meille aamiaisen salissa. Ja kamarin jätätte myöskin
käytettäväkseni.
-- Niin... sanoi isäntä. Siltä varalta, että "rouva" tahtoisi hetkisen
levätä.
"Niin juuri" ajatteli Bourdois... "Huomenna voi olla helle ja Nukki voi
olla väsynyt... Sanon hänelle niin, kun tulee puhe kamarista..."
Ruoan tilaus vaati sitte ajatuksen vaivoja. Tietysti shamppanjaboolia
koko ajan. Tuoretta meriäyriäistä, pieniä turnedoo-biffejä
tryffelisienien kanssa... paistettuja perunoita, paistettua nuorta
kananpoikaa vihannesten kanssa, jäätelöä ja mansikoita... Semmoinen oli
tulos isännän ja vieraan yhteistyöstä.
-- Ja jos huomenna sattuisi olemaan näin kostea ilma, niin antakaa vain
pikkusen lämmittää huonetta kuivemmaksi.
-- Herra saa olla ihan huoleti. Ilmapuntari nousee. Huomenna on ihana
ilma.
Ennustus toteutuikin. Muutama tunti auringon paistetta seuraavana
aamuna riitti palauttamaan puille niiden kesäisen asun. Edellisen
päivän sadekuuroista ja sitä edellisen ukkosesta oli jäljellä vain
suloinen, raitis ilma, kun isäntä, muutamia minutteja ennen kahtatoista
päivällä, tuli katsastamaan aamiaisen järjestelyä, sijoitti kukkia
pöydälle ja sulki puoliväliin suuren ikkunan sälekaihtimet.
Bourdois ja Nukki tulivat muuten Ermitage'een vasta yhden tienoilla. He
olivat tavanneet toisensa Montparnassen asemalla kello kymmenen ja
kolmenkymmenen junaan: mies, ruskeat vaatteet päällä ja panamahattu
päässä, tyttö, yltä yleensä tumman siniseksi puettuna. Nukki näytti
niin nuorelta, että Bourdois, itseään rohkaistakseen, sanoi:
"Minullahan voi hyvin olla tytär, jonka kanssa olen huvittelemassa."
Rautatiematkaa kesti vain vähän aikaa. Bellevuessä kysyi Nukki
matkatoveriltaan:
-- Onko teidän yhdentekevä mennä jalkasin Ermitage'een? Sinne ei ole
lainkaan pitkä matka ja nyt on hyvä ilma!
Luonnollisesti Bourdois suostui. Montparnassen asemalta lähdettyään he
eivät olleet vaihtaneet montaa sanaa keskenään; mutta ei vanha poika
eikä nuori tyttökään tuntenut mitään tukalaa heidän yhdessäolossaan.
Niinkuin heidän ensi tapaamallaankin Nukki vain hymyili suloisena ja
hilpeänä. Bourdois taas eli hänelle vain uutta tunne-elämää, jommoista
hän ei ollut koskaan kokenut, joka ei ollut hetkeksikään muuttunut
toisellaiseksi ja joka oli siihen määrin hyvää, täysinäistä ja
suloista, ettei hän muistanut koskaan, koskaan ennen tunteneensa, ei
edes nuoruutensa päivinä, moista olemassaolon hetkeä, joka niin olisi
ansainnut onnen nimeä, kuin tämä.
"Tämä on kuin ukkosen isku, ajatteli hän. Siitä hetkestä, kuin tämän
lapsen silmät näin, olen häntä rakastanut..."
Hän ihmetteli, ettei tuntenut mitään omantunnon vaivoja: kaikki hänen
periaatteensa, kaikki hänen arvostelunsa olivat Nukin siniset silmät
lakaisseet pois. Hän rakasti Nukkia, niinkuin koulupoika rakastaa ensi
lempensä esinettä, rakkaudella, joka voisi sanoa, puhdistaa ja
raitistaa sydämen, tekee pään terveeksi, jopa joksikin ajaksi suojelee
aistillisia himojakin vastaan. Nukin kanssa yhdessäolo näytti hänestä
tästä lähin välttämättömältä: nähdä hänet edessään huoneen sohvalla
tahi kävellä hänen rinnallaan Bellevuen puitten siimeksessä pitkin
noita sammaltuneita kuninkaallisia käytäviä, missä muinoin suuren
Dauphinin vaunut olivat vierineet, seurata hänen sinistä helmaansa,
ohukaista nilkkaansa, pikkaraisen jalkansa keltaista kenkää, katsella
hänen olkihattuansa, niskaansa, vyötäisiänsä, vartaloansa, kudotuilla
käsineillä verhottuja kätösiänsä, valkoista sinijuovikasta
päivänsuojaansa, häntä itseään elävänä, liikkuvana, -- se häntä
ihastutti, se karkoitti äärettömän kauas kaikki muut aatokset, se sai
hänet elämään voimakasta nykyhetken elämää, se häneltä riisti kaiken
harkitsemiskyvyn: sese täytti hänet kokonaan.
-- Onpas Ermitage neljässä vuodessa muuttunut...
Iloisena, kävelystä punottaen, ihmetellen ja kuitenkin hieman
pettyneenä katseli Nukki huvilaa, sen hakatusta kivestä tehtyjä seiniä,
punaisia ikkunanluukkuja, kun se siinä seisoi paikalla, missä hän ennen
oli kiikkunut sulhaspoikansa kanssa. "Hän oli koululainen silloin,
sanoi hän, -- ja nyt insinööri." Nukki ensin ihmetteli, ett'ei Bourdois
ollut antanut kattaa aamiaispöytää ulos vehreän lehtikatoksen suojaan;
mutta huomattuaan hänen silmissään hieman tuskallista ilmettä ja
peläten, että oli häntä pahastuttanut, lausui hän hyväksyvästi:
-- Teitte kuitenkin hyvin; ulkona olisi ehkä ollut vaikea olla.
Muutoin miellytti häntä kovin pieni huoneusto, kun hän sen sai nähdä.
Hän keikkui kukitetun pöydän edessä ja luki ruokajärjestystä, tehden
samalla huomautuksiaan: "Meriäyriäistä... tiedättekö, sitä vain minä
rakastankin! Mutta siinä pitää olla kuori mukana!... Biffejä? Saatte
syödä minunkin osani, sillä lihasta minä en välitä!... Mutta sen sijaan
otan multasienet... Paistettua kananpoikaa! Pikkuinenko kananpoika?
Miksikä se on tapettu?... Hedelmä jäätelöä... Me ostamme itsellemme
neulomoon jäätelöä aseman lähellä olevalta myyjältä... Mansikoita,
se on hienoa! Voinhan sekoittaa niitä shamppanjaan?" Hän
heittäytyi Bourdois'n kaulaan, suuteli häntä, juoksi sitte
nuuskimaan makuuhuonetta, jossa hän otti selkoa sirotusta
pähkinäpuuhuonekalustosta, piirroksista seinillä ja pienistä
koristekaluista. Bourdois katseli häntä. Hän tunsi vielä kaulassaan
nuorien huulten tuoreuden. Se oli ensi suudelma, jonka tyttö hänelle
antoi; pyytää ei hän olisi sitä häneltä uskaltanut. Häntä ihmetytti
vielä se, ettei hän tuntenut mitään hämminkiä, pelkkää onnea vain.
"Minä en voi koskaan elää ilman tuota tyttöä", ajatteli hän.
Nukki avasi samassa kamarin ikkunan laskeakseen valoa sisään; varmasti,
käyttäytyen kuin täydellinen rouvasihminen ainakin ja nousten
varpailleen voidakseen nähdä itsensä uunin peilissä, laitteli hän sitte
hiuksiansa, jotka olivat joutuneet hiukan epäkuntoon ulkoilmassa.
Bourdois ajatteli:
"Hän on hurmaava... Ja merkillisintä on, että hän viihtyy minun
seurassani".
Se olikin kieltämättä tosi: Nukin täysin luonteva käytös, hänen
iloisuutensa, tapansa kohdella seurakumppaniaan, kaikki todisti, että
Bourdois, turpeista leukapielistään ja harmaista hiuksistaan
huolimatta, ei herättänyt tytössä vähääkään vastenmielisyyttä.
Korkeintaan huomasi hän silloin tällöin, että hän kävi vakavaksi, hyvin
vakavaksi: haaveksi, oli kuin poikessa seurasta. Niinä hetkinä ainakin
hän oli kahdeksantoista vuotensa näköinen. Mutta sitä ei kestänyt
kauvan; hänen seurakumppaninsa ensi sanasta, ensi kutsusta puhkesi
hänen suloinen hymynsä, lapsellisen iloinen muotonsa ilmi jälleen.
Niin pian kuin meriäyriäinen oli tuotu pöytään, kävivät he
aterioitsemaan ja söivät hyvällä ruokahalulla. Siinä äyriäisen kuorta
murtaessaan (se tuotiin kuorineen!) kertoi Nukki ensimäisestä
käynnistään Villebonissa, noista häistä, jotka suorastaan olivat
jättäneet hänen muistiinsa lähtemättömän kuvan.
-- Se oli eräs serkkuni, joka vietti häitä... serkku isän puolelta...
Hän silloin vielä eli, isäni; palveli vakuutusalalla. Se tyttö meni
naimisiin erään herra Nadalin kanssa: ettekö tunne herra Nadalia? Hän
palvelee Orléans'in rautatiellä, semmoinen lihava, parrakas. Meistä
morsiusneitsyeistä hän oli hirveän ruma. Mutta Marie'ta, hänen
morsiantaan, hän miellytti... Mitäs muuta tarvitsikaan, vai?
Minulle oli sulhaspojaksi annettu herra Nadalin veli, joka kävi
insinöörikoulua. Se taas, se oli miellyttävä, solakka; sillä oli ihan
pienet viikset eikä ollut laisinkaan veljensä näköinen... Jumala!
Kuinka meidän kahden oli hauska... Hän oli niin vallaton. En koskaan
olisi uskonut, että melkein kahdenkymmenen vuoden vanha poika voi olla
niin vallaton... vallattomampi kuin minä, joka olin viidentoista
vanha... (Vieläkö shamppanjaa? Ihanhan te juotatte humalaan minut!...
En minä ole tottunut...) Mentiin kiikkumaan juuri missä nyt on tämä
talo. Leikittiin piilosilla metsässä: Maurice (hänen nimensä oli
Maurice) kiipesi puuhun ottamaan olkihattuansa, jonka minä sinne
viskasin... Hulluja oltiin, ihan... Voi, kuin täällä alkaa tulla
vari...
Keskipäivän kuumuus alkoi viedä voiton metsän viileydeltä. Bourdois ja
Nukki olivat käyneet pöytään nälkäisinä, kuin kaupunkilaiset
aamukävelyllään maalla ainakin; Bourdois tunsi olevansa tulipunainen ja
hikipisarat helmeilivät nuoren tyttösen otsalla ja kaulalla... Bourdois
pyysi tarjurin tuomaan Nukille viuhkan.
Hän huiskutteli sitä, hienon maailman naisen tavoin.
-- Kuinka sievä olettekaan! täytyi entisen tarkastajan saada sanotuksi.
-- Ihanko, miellytän teitä?
Hän taukosi penkomasta multasieniään ja katseli Bourdois'ta suoraan
silmiin, korostaen hymyään.
-- Josko minua miellytätte?! huudahti hän tulisesti. Olette
ihastuttava. Miksikä sitä minulta kysytte?
-- Sillä on hetkiä, jolloin epäilen sitä... Eihän sitä voi olla
kaikille mieleen?
"Nähtävästi, ajatteli Bourdois, käyttäydyn hänen mielestään liian
kylmästi häntä kohtaan. Ja toden perään, minähän istun kuin isä hänen
rinnallaan... Gitrac olisi minun sijassani jo mennyt pitemmälle..."
Hän teki päätöksen.
Kun tarjuri on ottanut pois katteet ja menee paistia hakemaan, silloin
suutelen Nukkia.
Tämä päätös pahastutti häntä vähän: hänestä näytti, että hän turmeli
ennen aikojaan jotakin kaunista, haaskasi varman onnen.
"Vaikka... mutta pitää, pitää..."
Heti kun he olivat jääneet yksin, siirsi hän tuolinsa likemmäksi Nukin
tuolia ja tarttui häntä molemmista käsistä. Tämä salli tehdä sen...
näytti odottavan sitä vakavana. Bourdois kosketti suullaan pikku
kätösiä; neulanjälkineen sormissa olivat ne, niinkuin Faustissa
Margaretan kädet, hiukan vailla hoitoa. "Minä vien hänet Rouva
Lamirault'in luo", ajatteli hän niitä suudellessaan. Häntä vaivasi
ylenmääräinen arkuus, todellinen ahdistus; tunne, jota hän otaksui
olevan Nukissa, levisi, niin sanoakseni, häneen itseensä; hän tunsi
mielessään ukkorähjälle itsensä antautuvan nuoren ja kauniin tytön
häpeää. Kuitenkin rohkeni hän painaa viiksensä aina vain taipuvaisen,
aina vakavan pikku tytön poskia ja ruskeita hiuskiharoita vastaan. Hän
teki sen kuin hartauden toimituksen, eikä se tuottanut hänelle mitään
huvia, ei enemmän kuin se vakava suudelma, jonka Nukki painoi hänen
poskelleen, kun hän poistui istuutuakseen tuolilleen. Kaikki tämä oli
tapahtunut äänettömästi. Tarjuri, joka tuli huoneeseen, tuoden
kananpojanpaistia, näkyi palauttavan heille puhekyvyn ja iloisuuden...
Haihduttaakseen alakuloisuuden, kirpeyden tunteen, joka alkoi häntä
vallata, kaatoi Bourdois itselleen pelkkää shamppanjaa; siihen asti oli
hän sitä juonut vedellä sekoitettuna.
"No, mikäs minun mielessäni nyt liikkuu? ajatteli hän. Mikä minua
kiusaa? Minä rakastan tuota pikkusta; minua huvittaa suudella häntä
eikä se näy häntäkään ikävystyttävän. Vaan... me tunnemme toisiamme
liian vähän ja on hankalata toimia liian sukkelaan..." Se, mikä hänelle
olisi ollut mieluisinta sillä hetkellä, olisi ollut ottaa tyttö
polvilleen, keinutella häntä kuin nukkia, lasta, milteipä pyytää
häneltä anteeksi kuiskaamalla korvaan: "Minä olen ryppyinen, vatsakas
ukkorähjä, mutta rakastan teitä kovin. Koettakaa rakastaa minua; tulen
olemaan niin onnellinen ja olen rakastava teitä paljon!..." Sitä hän
olisi tahtonut. Mutta sen sijaan näytti, kuin olisi pitänyt antaa
tapahtumille vauhtia, rientää suoraa päätä maaliin... Semmoinen oli
Gitrac'in ja Thérèsen mielipide ja tuntuipa hänestä kuin se olisi ollut
Nukinkin mielipide. Nukki nähtävästi ihmetteli hänen malttiaan. "Hän
välittää minusta viis, hänkin." Niin monasti oli hän lukenut naisten
silmistä halveksivaa, miltei vihamielistä ivaa voittamattoman
arkuutensa tähden.
"Kas niin, kas niin! sanoi hän tyhjentäessään shamppanjalasiaan... Pois
naivisuus! Tämä lapsi on ihan samallainen kuin Thérèse ja muut sen
semmoiset... turmeltuneempi, pahempi kuin koulupoika. Olisinpa liian
tyhmä..."
Rohkaistakseen mielensä alkoi hän puhella siitä, mitä siinä neulomossa
tehtiin, jossa Nukki työskenteli.
-- Eikös heillä kaikilla ole joku miestuttava, vai?
-- Kyllä, varmaan! sanoi Nukki ajattelematta. Ensiksikin,
ymmärrättehän, ne, joilla ei ole kotia... Ei ne tule toimeen sillä,
minkä ansaitsevat. Vaikkapa söisivätkin aamiaista seitsemälläkymmenellä
viidellä ja päivällistä kahdeksallakymmenellä centimes'illà, niin ei
siinä paljoa jää vaatteisiin, lämpöön, pesuun, valoon, asuntoon... Ja
sitte olla aina yksin kamarissaan, ikävää se on kovin... Tekee sitä
mieli tehdä tuli pesään... Eikäpä tuosta muuten ole pahaa kellekään,
eikö niin? Se siinä vain on, että toiset pysyvät lujina, toiset ei.
"Siinä hänen katkismuksensa", ajatteli Bourdois, sillä välin kuin
tarjuri tarjosi jäätelöä ja leivoksia. Hän tunsi mielensä kovin
masentuneeksi.
-- Entä Thérèse? kysyi hän.
-- Thérèse, hän pysyy. Puheessa hän ei pelkää ketään. Neulomossa hän
kertoo juttuja, jotka saavat meitä pakahtumaan naurusta... pahempia,
kuin mitkä: en tiedä mistä hän niitä ottaa. Mutta tähän saakka ei hän
ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Hän asuu, näet, äitinsä luona:
he elävät omilla ansioillaan. Vaan nyt hän on pikiintynyt teidän
ystäväänne sentähden, että hän on niin hieno.
-- Mitä mieltä te olette ystävästäni, Nukki? kysyi Bourdois,
mustasukkaisuuden kiihdyttämänä.
Nukki nyrpisti suutaan:
-- Ei hän ole minun mieleisiäni. Mutta hän on hyvin puettu. Ja
neulomossa hän kyllä miellyttää.
-- No, olisitteko mieluummin tullut tänne hänen, kuin minun kanssani?
Tämä rohkea kysymys hämmästytti häntä itseään. Nukkia se ei näkynyt
loukkaavan. Hän mietti kotvasen vakavana ja sanoi sitte:
-- En luule. Hän ei ole minun mieleisiäni, sanoin sen jo. Hän on
liian... kuinka sanoisin? Hän näyttää siltä, kuin välittäisi vähät
mistään.
"Minä siis, ajatteli entinen tarkastaja, olen hänen mieleisiänsä?" Ja
siitä vastauksesta olisi hän hänet syönyt suudelmillaan, ell'ei tarjuri
samassa olisi puhdistanut muruja pöydältä, ja pannut puhtaalle
pyyhkimelle kahvia, liköörejä, sikareja ja savukkeita. Lopetettuaan
tämän toimensa sanoi hän ennenkuin lähti:
-- Jos herrasväki jotakin tarvitsee, niin voitte vain soittaa.
Ja hän osotti vasemmalla puolella ikkunaa olevaa sähkökellon nappulaa.
"Nyt on hetki tullut, ajatteli Bourdois, kun hän vihdoin oli aivan
yksin Nukin kanssa. Viivytellä vielä olisi naurettavaa..."
Hän myönsi itselleen kuitenkin vielä lyhyen lykkäyksen: sen ajan, että
sai rauhassa nauttia kahvinsa, liköörinsä ja sikarinsa. Nukki joi
myöskin kahvia ja likööriä. Nukki poltti savukkeenkin. Nukki vain ei
puhunut melkein ollenkaan enää, vastasi vain yksikantaan Bourdois'in
ahkeraan sanoja ladellessa. Päivällisen syötyä Nukki ei hymyillyt enää
lainkaan; poltteli vain vakavana savukettaan. Bourdois'sta tuntui, että
tyttö oli hiukan humalassa, hiukan shamppanjan ja ruo'an huumaama.
Mutta hän oli hänestä huolissaan silti yhtä paljon, horjuen kahden
pelon välissä, ettei olisi hänelle vastenmielinen joko liian rohkeuden
tahi liian itsensä hillitsemisen kautta.
Yht'äkkiä viskasi tyttö pois savukkeensa ja sanoi muuttuneella,
ryntäävällä äänellä:
-- Olen kai mielestänne liian vallaton, vai?
-- Ettekä... ollenkaan, sanoi Bourdois. Olette... hurmaava.
-- Kyllä minä sen hyvin näen, että olen mielestänne liian vallaton,
jatkoi Nukki. Thérèse sanoi toissa päivänä: on miehiä, joita se
miellyttää, toisia, joita se vieroittaa. He pelkäävät taikka ei se tee
mitään vaikutusta heihin. Ja, tiedättekö, kuitenkin olen minä vanhempi
kuin Thérèse... Syyskuussa kahdeksantoista vuotta!... Siinä i'ässä on
jo äitejäkin. Sitä paitsi minä vain näöltäni olen tämmöinen letukka:
hiuksenikin leikattiin viime vuonna kuumetaudin jälkeen. Muutenkin, sen
vakuutan, on Thérèse minusta aika lailla jälellä.
-- Se juuri on minunkin mielipiteeni... Minusta olette ihastuttava
semmoisena, kuin olette... Sen parempi ei voikaan olla, koetti Bourdois
vielä puhua.
Ja se, mitä hän sanoi, näytti hänestä typerältä.