valot puissa... Salaperäinen, valkoinen, kullattu huone, jonka avattu
ikkuna oli vehreäin lehvien peitossa... kolmelle hengelle katettu
ruokapöytä, kukat, shamppanja-pulio hopeakulhossa... Gitrac ja Bourdois
hännystakeissa ja valkoiset huivit kaulassa... Zon koruompeluksisessa
puvussa, suuri hattu päässä, hienoksi naiseksi muuttuneena, ilman
vähintäkään jälkeä päivällä nähdystä juoksutytöstä... Esittely: "Herra
Bourdois, entinen tirehtööri... Ystävättäreni, neiti Thérèse..."
Ravintolanjohtajan tervehdys, ruoan tilaus, hieman vierasteleva yhdessä
olo ensi neljännestunnin kuluessa... Sitte helmeilevä viini, joka
irroitti kielet: ensin Gitracin, kielen, joka ei koskaan pysynyt kauan
kiinni, sitte Zonin, joka heitti hiiteen hienon naisen naamarinsa ja
muuttui jälleen neulomon tytöksi, jolla oli omat mielijohteensa ja
puheenpartensa, höystettyinä paikoin pikku tunteellisuudella, paikoin
rivoudella. Tyttö kertoo neulomon juttuja, emännän kohtauksista erään
iäkkään herran kanssa, "joka palvelee hallituksessa", kaikellaisista
juonista näitä onnettomia pikku tyttöletukoita vastaan, pikku
lemmenpuuskista, joita hänellä itsellään on ollut erästä kuvanveistäjää
ja sitte erästä upseeria kohtaan... "Mutta ei koskaan niinkuin sinua
kohtaan, lisää hän kurottaen huulensa Gitrac'in viiksien kohdalle... Ja
sen todistaa se, etteivät minulta ole mitään saaneet, muuta kuin
hölynpölyä. Saat nähdä!..." Bourdois muistaa, että tuo "saat nähdä",
jonka läpi kiilsi hellä ja julkea lupaus, ikäänkuin puukolla viilsi
hänen sydäntänsä. Pitkään aikaan ei hän ollut voinut puhua,
katsellessaan vuoroin Thérèse'en, vuoroin Gitrac'iin. Tuoko viehättävä
kukkanen tarjoutui tuon elähtäneen hekumoitsijan poimittavaksi,
vaatimatta mitään korvaukseksi ja tietäen, että seikkailu oli jo sinä
samana päivänä lopussa... Oi, kuinka hän kadehti Gitrac'ia sillä
hetkellä -- miltei halveksikin!... Ja hän tunsi oikein vihan puuskan
omaa arasteluaan kohtaan, omaa porvarillista rehellisyyttään kohtaan,
kun oli saavuttanut neljänkymmenen seitsemän vuoden i'än tuntematta
semmoista hurmaavaa katsetta, kuin se oli, jonka Zon silloin
tällöin loi Gitrac'iin, semmoista nuorten käsivartten puristusta,
omistusoikeutta vaaleisiin hiuksiin, joiden suloinen henki tuntui
pöydän poikki voimakkaammin, väkevämmin, kuin kukkain tuoksu... Silloin
(hän muisti sen) oli hän täyttänyt lasinsa, sitte tyhjentänyt sen
hurjasti, ikäänkuin upottaakseen siihen hyveen ja siveyden viimeisen
velttouden, joka vielä hänen sielussaan teki vastarintaa. Hieman
humalassa ollen hän oli äitynyt puhumaan. Tuolle hetken yhdistämälle
parille, kauppamatkustajalle ja ompelijattarelle, oli hän kertonut
elämänsä vaiheet, valitellut yksinäisyyttään. Hän oli kertonut
muinaiset kärsimyksensä Mans'issa, kun hänen täytyi jättää nuoruutensa
ainoa lempi: sekin tyttö alle kahdenkymmenen vanha ja niin rehellinen,
niin puhdas!... Että hän oli rakastunut toiseen, se ikäänkuin lamautti
hänet koko i'äksi. Hän oli kadottanut luottamuksen itseensä,
rakkauteen... Vielä muutama lasi shamppanjaa ja sillä välin kuin
molemmat rakastuneet hänen läsnäollessaan alkavat käyttäytyä
välinpitämättömästi, juoda samasta lasista, tuntee Bourdois hellyytensä
haihtuvan ja löytää itsestään uuden sielun. Entinen suru on unhotettu,
unhotetut entiset tunteelliset hairahdukset, ja arkuus äskeinen. Kuin
Gitrac, tahtoi Bourdois'kin nauttia elämästä. Hän lausuu julki sen.
Thérèse ja Gitrac, hekin hiukan humalassa, yllyttävät häntä. Vaahtoavia
maljoja kilistellään: juodaan Bourdois'n rakkauden kääntymyksen malja.
Tästä lähtien, niin vannoo Bourdois, on hän oleva samallainen
elostelija kuin Gitrac'kin.
-- Ja nuoruudesta nauttia, kuuletko sen, Gitrac poikaseni? Tuoreudesta,
keväästä! Eläkööt ruusunnuput!
-- Hyvä! huutaa Thérèse.
-- Tiedäpäs, että sillä on kaksikymmentä tuhatta korkoja vuodessa,
tuolla ukolla, sanoo Gitrac...
-- Vai niin! No, jatkaa ompelijatar, ei siltä sitten ruusunnuppuja tule
puuttumaan, siitä hinnasta kun niitä tätä nykyä saa!
Ja kaikki kolme räiskähtävät nauruun.
-- Löytäkääpä minulle yksi, huutaa Bourdois, nousten ylös ja posket
tulisina! Löytäkääpä minulle yksi: vannon, etten sitä kellekään
toiselle lahjoita.
-- Niin monta kuin vain tahdotte, pappa kulta...
-- Se on oikein, Zon, toimita hänelle ystävätär; siinä teet hyvän työn.
-- Sen pitää olla semmoinen, kuin te, hokee Bourdois... veres kuin te,
vaalea kuin te.
Thérèse miettii, kyynärpää nojautuneena Gitrac'in olkapäähän.
-- Vaaleaverinen, semmoista ei ole tiedossani. Oli kyllä Marguerite
Lusol, mutta hän on nyt laulajatar. -- Vaan jos tahdotte pikku
tummikon, oikean lempyeen... Tiedäthän, Louis, sen pikkusen, joka avasi
sinulle oven toisella kertaa käydessäsi emäntäni luona... Pikkunen,
sieväkasvuinen, siniset posliinisilmät ja tumma kiherä tukka?
-- Kyllä, kyllä, muistan, sanoi Gitrac... Niin, hän on aika
hullunkurinen näöltään. Mutta minkä ikäinen on hän, Herra Jumala?
Viidentoista?
-- Viidentoista! Hän on vanhempi kuin minä. Melkein kahdeksantoista
vanha... Hän näyttää vain semmoiselta letukalta, sentautta, että hän on
niin pikkarainen... Mutta menestys on sillä ääretön, kultani! Kadulla
kaikki miehet juoksevat jälessä.
-- Saakuri! sanoi Bourdois, samalla kertaa sekä innostuneena että
levottomana.
-- Älähän hätäile, vastasi Thérèse tuttavanomaisesti: Nukki on
käytännöllinen. Hän ei antaudu ensimäiselle tulijalle. Mitä hän tahtoo,
on juuri sinun kaltaistasi miestä.
-- Nukki?
-- Niin, häntä kutsutaan neulomossa nukiksi... sillä hän on
tummaverisen nuken näköinen... En edes tiedä, mikä hänen oikea nimensä
on.
... Aika kuluu: Champs-Elysées on nyt jo pelkkää pehmoista pimentoa
vain, jossa vakoina kulkevat kadun valojuovat ja siellä täällä
tuijottaa, kuin rei'ästä, laulukahvilain huikaiseva kirkkaus.
Verkalleen kuljettavat ajoneuvot Boulogne metsään päin lemmen hiljaisia
pyhiinvaeltajia. Kolmikko päättää iltansa Ambassadeurs-huvipaikassa,
nauttien siellä vielä virvoketta. Kelvottomia lauluja siellä
laulettaessa vaatii Bourdois, joka nyt on hyvin itsepäinen, tietoja
Nukesta ja Thérèse antaa niitä kulmiaan rypistämättä.
"Hänen isänsä oli kuollut tytön vielä ihan pikkaraisena ollessa. Hänen
äitinsä on jonkun elätettävänä. En luule, että hän on kovin onnellinen
kotonaan. Vaan se ei kuitenkaan estä häntä olemasta iloinen ja hauska.
Ja sitte hänen vartalonsa... Oikea ihme! Muutama sentimetri lisää, ja
hän kelpaisi vaikka mallikuvaksi... Hä? Taitaapa teillä, ukki, jo alkaa
veri kuohua? No, no... malttakaahan vielä vähän. Minä tuon hänet teille
huomenna Cherche-Midi kadulle, kello puoli seitsemän, Barouillère kadun
kulmaan..."
... Näytäntö on lopussa. Thérèse ja Gitrac nousevat ajurin rattaille ja
Bourdois saattaa heitä Mogador-kadun varrella olevaan hotelliin, jossa
Gitrac asuu. Nyt jo ihan humalaisena antaa hän rakastuneille mitä
julkeimpia neuvoja, mitä riettaimman siunauksen. Hän muistuttaa vielä
Thérèse'a lupauksesta tuoda hänelle huomenna Nukki kello puoli
seitsemän. Thérèse sitoutuu juhlallisesti sen tekemään ja hän suutelee
Thérèse'â. Hän suutelee Gitrac'ia ja käskee ajurinsa ajamaan hänet
hänen Montparnasse-kadun varrella olevaan asuntoonsa. Tuskin on hän
päässyt sisään, niin hänen innostuksensa lauhtuu, muuttuen äärettömäksi
väsymykseksi. Hän panee kiireesti maata ja vaipuu sikeään, painavaan
uneen, nukkuen vatsanväänteiden kiusaamana, kunnes herää kello puoli
kaksitoista pyytääkseen Philomènen tuomaan hänelle munan ja teetä.
... Nyt siinä aika ajoin maistellessaan lämpöistä juomaansa, Bourdois
mietiskeli. Edellisen illan puheet, kuvat ja tunnelmat johtuivat
hänelle mieleen selvempinä, voimakkaimpina kuin todellisuudessa; tahi
pikemmin, kylmäverisenä ja raittiina, hän huomasi, arvosteli niitä
paremmin, kuin edellisenä päivänä shamppanjan ja aterian humussa. Mitä
eilen oli puhunut, mitä ilmaissut salaisia tunteitaan, sitä hän tänään
hieman katui ja häpesi. Mutta humalan haihduttua, tunsi hän itsessään
yhtä elävänä, yhtä sydäntä kouristavana sen kiihkeän kateuden, jonka
Gitrac'in onni ja Thérèsen rakkaus hänessä olivat synnyttäneet. Tuo
hellä ja kyynillinen: "Saat nähdä!" kannusti häntä yhä. Tästä lähin oli
hänen valoisa siveellinen maailmankatsomuksensa oleva ainiaaksi
kadonnut. Se omituinen naisellinen usko, joka tällä kainolla henkilöllä
nuoruudestaan asti ehdottomasti oli ollut, oli i'äksi särkynyt
raunioiksi hänen sydämessään. Ennen oli hän lukenut naisen ansioksi
ylimalkaan jonkunlaisen hienotuntoisuuden, jonkunlaisen tapojen
puhtauden, itsensä kunnioituksen, joka korotti hänet miehen
yläpuolelle, ja siitä hän oli vakuutettu, sitä tutkimatta,
harkitsematta. Eihän vakaa usko todisteita kaipaa. Vaan nyt, eilisestä
saakka, oli hän uskonsa kadottanut: siinä kaikki! Naiset olivat
samallaiset kuin miehetkin tahi pikemmin -- Gitrac oli oikeassa --
pahemmat kuin miehet. Heidän muka korkeampi siveellisyytensä,
kainoutensa oli vain harhaluuloa, sovinnaisuus-seikka, johon ainoastaan
muutamat hölmöt, semmoiset kuin hän, Bourdois, uskoi; vaan naiset itse
sekä semmoiset veitikat kuin Gitrac näyttivät tuon harhaluulon,
sovinnaisuuden vääräksi.
"Olenpas minä ollut hölmö! Olenpas minä elämäni haaskannut! ajatteli
hän, koputellen kämmenellään tuolin käsinojaa. Olenpas laskenut hyviä
tilaisuuksia nenäni ohi!"
Niitä hänelle johtui muutamia mieleen... Siinä talossa, jossa hän
Mans'issa ollessaan asui, oli muuan nuori maalaistyttö huoneiden
siivoojana. Tyttö, joka oli pulska ja viehättävä, viipyi hänen kahdessa
huoneessaan aina kauemmin, kuin oli välttämätöntä, niin että nuori
virkamies tapasi hänet usein siellä virasta tultuaan. Silloin hän
muuten koetti tyttöä vältellä; pikku Ursule oli älykäs, olisi ollut
katalaa viekotella häntä! Ja olihan hän sitä paitsi itse rakastunut...
"Hölmö, hölmö! ajatteli hän nyt. Kun tuon olen käsistäni laskenut..."
Sitte, Riom'issa asuessaan, toisessa virkapaikassaan, oli hän
huomannut, että hänen ystävänsä, veronkantaja Baudoyer'n vaimo iski
häneen suopeita silmiä; -- ja he olivat vaihtaneet toistensa kanssa
käden puristuksia. Hän oli solakka, hiljainen nainen, jolla oli tuliset
silmät... Silloinkin oli hän hillinnyt itseään ja välttänyt
kahdenkeskisiä yhtymyksiä... "Hölmö, hölmö!... Eihän tuokaan muuta
tahtonut, kuin sitä! Varmaankin oli hänellä ollut jo kymmenkunta
rakastajaa! Ja se toinenkin, tuo pikku Ursule pyhimys... Muka viaton,
kahdenkymmenen vanhana, maalaistallukka! Kyllä voin sanoa, että olen
nuoruuteni hutiloinnut! Ja miksi, Herran tähden, miksi? Minkä
periaatteen kunniaksi? Kelle olen hyvää tehnyt tahi kenen hyväksi ollut
pahaa tekemättä? Louise Baudoyer, Ursule ovat kyllä saaneet toisia,
vähemmin turhantarkkoja. Ja minä olen vain vanhentunut kuin houkkio,
tahtomatta tuntea elämän ja onnen itse pääperustetta. Sillä Gitrac on
oikeassa: paitsi rakkautta on kaikki muu joutavaa ajan viettoa. Ja
nyt..." Hän nousi ylös ja meni huoneesensa. Se oli kolkko, jylhä huone;
huonekalut -- sedän perintöä -- tuskin erottautuivat tummansinisiä
tapetteja vastaan. Bourdois asettui kaappipeilin eteen ja tarkasteli
läheltä itseään. Hän ei ollut hyvännäköinen sillä kertaa. Väsymys, joka
johtui huonosta ruoansulatuksesta, kuvastui silmiä ympäröivissä
kehissä, veltosti riippuvissa turpeissa poskissa ja tukkeutuneen nenän
honotuksessa. Tyytymättömänä tästä tarkastuksesta, kohtasi hänen
katseensa uunin reunuksella kehyksissä seisovan kuvan hänestä
itsestään, joka oli neljätoista vuotta sitte Riomissa juuri hänen
ystävänsä Boudoyer'n tekemä. Siinä oli Bourdois vähän yli
kolmenkymmenen vanhana, silloin jo lihavana, mutta uljaana, verevänä,
iloista ja lupaavaa nuoruutta uhkuvana. Bourdois soimasi omaa itseään.
"Tomppeli, kun et ole kyennyt käyttämään omaa naamaasi hyväksesi!"...
Hän palasi peilin eteen, avasi kauhtanansa, mutta sulki sen sitte taas,
hermostuen nähdessään porvarillisen möhömahansa alushousuissa ja
yöpaidassa...
Mutta hänen valtasi innostuksen puuska:
"Joutavia! Vähät siitä! Eihän Gitrac'kaan kauniimpi ole? Kalju kuin
lanttu, laiska kuin luuska, kuihtunut, kulunut... Ja kuitenkin Zon on
häneen ihastunut... Muutoin, tokko Zon vähäistäkään ajatteli sitä, että
ikäni ja ulkomuotoni voisivat olla Nukkia miellyttämättä? Päinvastoin.
Hän sanoi: 'Te olette juuri semmoinen, jommoista se pikkunen kaipaa...'
Ja siinä hän, hiis vie, on oikeassa! Mikään ikäloppu minä en ole!
Neljäkymmentä seitsemän vuotta on nykyaikaan miehelle vielä nuoruuden
ikä: näytelmissä vain kuvataankin viidenkymmenen vuotisia
viettelijöitä! Ja sitä paitsi minä olen eheä mies, minä, enkä mikään
tyhjä, rikkinäinen rämppä, kuin Gitrac... Minä pidän kyllä puoliani
vaikka koko maailman Nukkia vastaan..."
Hän heitti aamukauhtanansa, voimisteli lihaksiaan ja harjasi sormillaan
vielä tuuheita hiuksiaan. "Hyvä on", komensi hän. Ja hän soitti
Philomènea alkaakseen pukeutumistaan. Hän tunsi voivansa paremmin kuin
herätessään. Tee oli kieltämättä huuhtonut pois shamppanjan. Hän
pukeutui tavallista huolellisemmin, sillä vaikka hän olikin tavoiltaan
siisti ja puhdas, ei hän enää pitkiin aikoihin välittänyt siitä,
miellyttikö hän taikka ei. Kun hän edellisenä päivänä, Gitracia
katsellessaan, koetti ottaa selkoa siitä, mikä hänen menestyksensä
aiheutti, huomasi hän, että kauppamatkustajan hiukset olivat vasta
leikatut, viikset hyvin tasoitetut ja kärjistä ylöspäin kierretyt,
kädet huolellisesti hoidetut. "En minä voi näyttäytyä tytölle, hiukset
ja sormet tämän näköisinä", sanoi hän itsekseen. Hän pukeutui kuin
tavallisesti ja meni ajattamaan partansa ja hiuksiaan leikkauttamaan
parturinsa luo... -- "Hiukset lyhyenlaisiksi... Sitte pitää tasoittaa
viikset ja kähertää ne ylöspäin, eikö niin Benamin? Viikseni ovat
todellakin kuin minkäkin santarmin." Näitten menojen päätyttyä, näki
hän hyvällä mielin kuvastimessa Bourdois'n nuortuneen pään. Vaalea,
valmiiksi tehty rintasolmu, joka oli ikkunalla näytteillä, veti hänen
huomionsa puoleensa: hän osti sen. Ostipa hän vielä parin vaaleita
hansikkaita, samallaiset, kuin Gitrac'illa oli ollut edellisenä iltana.
Sitte, kääntyen parturin puoleen, kysyi hän: -- "Tunnetteko, Benjamin,
jonkun hyvän kynsien puhdistajan näillä seuduin?"
Koettamatta salata hämmästystään, meni Benjamin kysymään asiasta
isännältään; jonkun aikaa hiljaa puheltuaan, katosi tämä takapuotiin ja
palasi parin minuutin kuluttua takaisin, tuoden vieraalleen pienen
painetun kortin, joka tuoksui ihomaalille ja vanhalle öljylle, ja jossa
oli luettavana: "Rouva Lamirault, hieroja, manikyyri ja pedikyyri,
Dalou-katu 28." Bourdois palkitsi parturipojan tästä kaksinkertaisella
juomarahalla ja lähti oitis Dalou-kadulle.
Hän tapasi Rouva Lamirault'n vaatimattomasta puodista, joka oli
puoleksi hajuvesi- puoleksi rohdos-liike, ja herätti huomiota taivaan
sinisen seinämaalauksensa takia. Rouva Lamirault oli tumman ruskeaan
puettu, lihavanläntä nainen, jonka kasvot olivat keltaiset, kuin
keltataudin jälkeen, hiukset harmahtavat, kädet ihmeteltävät, valkoiset
kuin norsunluu, ja todellinen suositus hänen taiteelleen; sanalla
sanoen kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Hänkin näytti hämmästyneeltä,
kun Bourdois pyysi hoitoa käsilleen, vaan sanoi kuitenkin: "Heti
paikalla, herra, tahdotteko olla hyvä ja istua..." Ja käytyään
kojeitaan hakemassa alkoi hän leikellä entisen tarkastajan kynsiä. Hän
puhui vähän ja ainoastaan lausuakseen kohteliaisuuksia. "Nämäpä
säännölliset kädet... hyvin säännölliset sormet... Teette hyvin, herra,
että niitä hoidatte, kun on tämmöiset ulottimet..." Bourdois katseli
uteliaasti hänen työtään. Ei hän ollut aavistanut, että tarvittiin
semmoinen joukko teräskaluja, voiteita ja harjoja kahden käden kuntoon
saamiseksi. Varsinkin ihmetteli hän Rouva Lamirault'n kätevyyttä, kun
tämä poisti lihakasvannaiset, jotka kynsien ympärystää rumensivat.
Vihdoin, kolme neljännestuntia kestäneen ahertelun jälkeen, ilmoitti
kynsien puhdistaja, että työ oli lopussa ja lisäsi, ettei kestäisi niin
kauvaa seuraavalla kerralla, vaan että oli välttämätöntä käydä hänen
luonaan ainakin kerta viikossa. Hän tarjosi sitte kotelon, joka sisälsi
kaikki kynsikojeet ja voiteet. Bourdois arvasi, että kotelo oli jo
vuosikausia kaupassa ollut, sen sisustan punainen sametti kun oli
virttynyt, jopa hieman koinkin syömä. Hän sen osti kuitenkin, maksaen
kaiken kaikkiaan viisitoista francs'ia kuusikymmentä centimes'ia, ja
lähti pois, kynnykselle saakka Rouva Lamirault'n kohteliaisuuksien
saattamana. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämä nainen kuitenkaan
tehnyt hänelle mitään sopimattomia esityksiä: hän oli, näet, elänyt
siihen asti vakuutettuna, että kaikki kynsienpudistajat olivat joko
porttoja tahi parittajia.
Kello oli kolme, kun hän palasi kotia. Hän oli jotensakin tyytymätön
nähdessään, ettei Philomène huomannut mitään muutosta hänen
ulkonaisessa asussaan. Hänen oli nälkä. Hän käski tuoda itselleen
toisen puolikypsän munan, mutta joi sillä kertaa päälle hieman punaista
viiniä. Hieno hiki alkoi tuntua hänen sormissaan ja kämmenissään; hän
katsoi kelloaan useita kertoja peräkkäin, muistamatta heti sen jälkeen,
paljoko se oli... "Pitää olla levollinen, sanoi hän itselleen. Lähden
kotoa neljännes yli kuuden. Nyt on viisi minuuttia yli neljä. Minulla
on siis vielä yli kaksi tuntia aikaa. Minun ei pidä hermostuttaa
itseäni... Sehän on ompelu-tyttö vain, Herra nähköön, eikä mitään sen
enempää..." Mutta vaikka hän kuinka koettikin rauhoittaa itseään, tunsi
hän kuitenkin syvää mielen liikutusta, johon sekaantui himoa, tuskaa,
jopa (vaikkei hän sitä tahtonut myöntää) hiukan omantunnon vaivoja ja
häpeätäkin. Hän käytti tahallaan paljon aikaa valikoidessaan
puvustostaan sopivimmat vaatteet. Philomène sai toruja, etteivät
irtonaiskaulukset olleet hyvin pestyt (Gitrac käytti ihan uusia
kauluksia vain). Pahoillaan oli hän, ettei hänellä ollut täydellistä
shakettipukua. Pitkä takki oli liian vakava siihen tilaisuuteen.
Lopulta hän valitsi hiljan vaatturilta saamansa tummanruskean puvun:
housuissa olivat vielä tuoreet silityksen jäljet, takki kävi hyvin ja
mukautui oivallisesti hartioihin. Uusi kaulahuivi teki hänen mielestään
iloisen vaikutuksen kauluksen taipeiden lomissa.
Kun hän sitte, näin puettuna ja olkipyörylä päässään, katseli kuvaansa
kaappipeilissä, kumosi hän sen ankaran tuomion, jonka aamulla oli
ulkomuodostaan langettanut. "Minä olen nuoremman näköinen kuin Gitrac,
se on varma. Sen se puku tekee!" Elantojärjestys oli tehnyt hänen
hipiänsä tuoreeksi; hän ei näyttänyt enää niin veren tukkeuttamalta
kuin tavallisesti jälkeen puolisen, kahvin ja konjakin juotuaan.
"Hattuni vain ei ole häävi. Mutta vähät siitä!"
Hän istuutui ja kävi lukemaan niitä kahta lehteä, jotka hänelle joka
aamu tulivat, toinen creuseläinen jokapäiväinen, toinen parisilainen
lehti. Hän ei tietänyt, mitä luki, vaikka kuinka koetti. Siitä
tunteiden sekamelskasta, joka häntä juuri oli kiihdyttänyt, jäi
jäljelle vähitellen vain levottomuus. Teko, johon hän oli käymäisillään
käsiksi, tuntui hänestä samalla sekä rumalta että vaaralliselta ja
naurettavalta... "Jos saavat tietää!... ja sen kyllä voivat saada
tietää. Tuo kadun kulma, sehän on melkein minun seudullani!... Kymmenen
yli viisi... Puoli kuusi... Mitä on tehtävä? Pysyä rauhallisesti
kotona... Olla sinne menemättä... Ja tokkopahan hekään sinne menevät,
ne tytöt? Thérèse oli puoleksi humalassa eilen illalla, kun hän sen
lupasi. Hän varmaankaan ei sitä enää muista... Ja lisäksi hän laski
vain leikkiä..." Neljännestä vailla kuusi Bourdois, epätoivossaan
omasta mielenliikutuksestaan, pani taas pyörylänsä päähänsä ja katsahti
taas peiliin. "Kyllä tämä hattu on ihan sopimaton... Minä menen
Rennes-kadulle ja ostan itselleni panamahatun..." Tyytyväisenä, että
oli löytänyt jonkun syyn, lähti hän heti ulos, astui ensin
Montparnasse-katua ja sitte bulevardille. Katsahtaessaan asematalon
kelloon, näki hän, että se oli viisi minuuttia yli kuusi. Hänet valtasi
pelko, että hän myöhästyy. Hän hyppäsi ajuriin, käski ajaa
hattukauppaan, valitsi ja osti kiireessä kahdeksankymmenen francsin
panaman ja riensi, ajuria hoputtaen, yhtymäpaikkaansa kohti:
"Pysähtykää vähän tällä puolen kulmaa!" Hän maksoi ajurille.
Mielenliikutus kuristi häntä kurkusta: hän koetti rauhoittaa itseään
sanomalla: "Olenhan varma, ihan varma, etteivät tule..." Hän katsahti
kuitenkin ikkunapeiliin ennenkuin kääntyi kadun risteykseen. Ja kun hän
siinä itselleen irvisteli, koettaen pidentää pyöreitä kasvojaan, sanoi
hänen takanansa ilakoiva ääni:
-- Kyllä, kyllä olette kaunis!
Hän kääntyi. Se oli Zon, joka oli tuon lausunut. Ja Nukki oli siinä
hänen mukanaan.
Zon esitti:
-- Neiti Nukki... Herra Jules, Louis'n ystävä.
Ja lisäsi:
-- Mennään Barouillère-kadulle. Siellä on rauhallisempi.
Hän meni Nukin kanssa edellä. Bourdois oli tyytyväinen, ettei tarvinnut
paikalla vastata. Hän suorastaan ei saanut ääntä lähtemään kurkustaan.
Äkillisessä kohtauksessa hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut muuta, kuin
yhtä asiaa: "Kuinka _hän_ onkaan nuori! --" Ja noita kahta ystävätärtä
vähän matkan päässä seuratessaan, hoki hän, takaa päin katsellessaan
nuoren tytön haahmoa: "Mutta hänhän on vielä lapsi." Nukki olikin päätä
lyhempi Thérèsea, joka ei ollut kovin iso hänkään. Hänen niskasta ja
ohimoista käherretyt ruskeat hiuksensa veikeästi neulalla kiinnitetyn
pehmeän olkihatun alla, hänen pikkaraiset jalkansa, pikkaraiset
kätösensä todistivat hänen nimensä oikeaksi ja antoivat hänelle
lapsellisen nä'ön, jonka käsityksen tosin taas hyvin kehittyneet
lanteet ja sekä ylä- että ala-puolelta äärettömän kapeita vyötäisiä
kehittynyt runko kumosi. Kokonaisvaikutus oli kaksinainen: ei tyttö
eikä vielä täydellinen nainenkaan. "Mutta hänhän on oikein kaunis",
ajatteli Bourdois, joka jo alkoi voittaa rohkeutensa takaisin. Hurja
mieltymys, jota hän varmaankaan ei ollut aavistanut, kiinnitti häntä
siitä hetkestä lähtien tuon lapsosen askeliin. Hänen halunsa saada
katsella häntä voitti hänen ujoutensa; hän oli onnellinen, kun tytöt
pysähtyivät ja kääntyivät häntä kohti, ja kun hän näki pikku pyöreät
kasvot suippoleukoineen ja pikku suineen, joka oli niin säännöllisesti
yhteen liittyvien punasten huulien muodostama, että se oli pikemmin
huvittava, kuin kiihdyttävä, lapsen korvat, matalan otsan, pikku
epämääräisen nenän, valkoisen persikkahipiän ja siniset, tavattoman
isot ja siniset silmät. Nukki, niin juuri: herkullinen tumma nukki.
Mutta niin uhkeilla lanteilla ja vartalolla varustettuna olisi oikea
nukki miltei näyttänyt säädyttömältä. Bourdois ei vieläkään löytänyt
sanoja, vaan katseli naivisti, ahnaasti nuorta hymyilevää tyttöä.
Thérèse purskahti nauruun:
-- Sanokaahan toki, puhui hän, jos tyttö ei teitä miellytä, niin
voidaanhan mennä tiehemme?
Entinen tarkastaja nauroi myös ja silloin oli väkinäisyys voitettu.
Vaan sittenkin Bourdois vielä, vaikka hellittämättä katselikin Nukkia,
puheli enimmäkseen Thérèsen kanssa. Hän kyseli Gitrac'ista: Thérèse
lasketteli oitis kaksimielisiä puheita, jotka saivat Bourdois'n hiukan
hämille, mutta Nukkia ne eivät näkyneet ollenkaan vaivaavan. Nukki
puheli vähän, mutta joka kerta kun Bourdois'n katse kohtasi hänen
katseensa, niin tyttö lisäsi sitä ystävällistä hymyä, joka ei
hetkeksikään kadonnut hänen kasvoistaan.