NUKKI
Novelli
Kirj.
MARCEL PRÉVOST
Ranskankielestä suomentanut
Martti Wuori
Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXVI
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
MARCEL PRÉVOST
Marcel Prévost on syntynyt 1 p:nä Toukokuuta v. 1862 ja pari vuotta
sitte valittiin Ranskan akatemian jäseneksi, on nykyään Ranskan
etevimpiä kirjailijoita. Käytyään polyteknillisen opiston toimi nuori
insinööri alussa valtion virkamiehenä Lillessä tupakkateollisuuden
alalla, mutta antautui piankin kokonaan kirjailijaksi, julaistuaan v.
1887 ensimäisen teoksensa. Siitä lähtien on häneltä ilmestynyt
kaikkiaan noin kolmekymmentä kirjaa, joista suurin osa on romaaneja ja
kertomuksia, sekä kolme näytelmää, niistäkin ainakin kaksi hänen omien
romaaniensa pohjalle rakennettua ("Les Demi-vierges" -- "puolineitsyet"
ja "Pierre et Thérèse").
Marcel Prévost on etupäässä naisen sielun, sydämen ja tunne-elämän syvä
tuntija ja hieno kuvaaja. Kun lukee hänen kynänsä mitä herkullisemmalla
tavalla kirjoittamia naisten kirjeitä, jossa muodossa muutamat hänen
romaaninsa ovat kokoonpannut, niin tuskin uskoo niitä tuuheaviiksisen
miehen kirjoittamiksi. Näitä ovat "Naisten kirjeitä" -nimiset teokset
sekä "Kirjeet Françoiselle". Melkoista huomiota herätti aikanaan
romaani "Puolineitsyet", jossa tekijä paljastaa ulkonaisen eheän kuoren
alla piilevän sisällisen siveellisen rappeutumisen suuren maailman
naisissa. Varsin mieltäkiinnittäviä ovat romaanit "Le jardin secret"
(Salainen puutarha) ja "l'Heureux ménage" (Onnellinen talo), joissa
tekijä syvälle tunkee ihmissielun uumeniin sen hienoimpia säikeitä
myöten.
Todellinen pieni helmi on kertomus Parisin ompelijattarien usein
hyvinkin vaiherikkaasta elämästä, "Poupette"-niminen, joka pari vuotta
sitte ilmestyi alkukielellä ja nyt tarjotaan suomalaisen yleisön
luettavaksi. "Nukki" on niin hurmaavasti kuvattu pikku tytti, hänen
pelastajansa niin herttaisesti esitetty vanhapoika, ettei voi olla
niistä viehättymättä, kun samalla heidän vastakohtansa, toinen pari,
valtaa mielen synkällä kuvalla suuren maailmankaupungin elämän
vilinästä.
M. W.
I.
On ihmisiä, joille aina jotakin tapahtuu. Vaikka heidän kohtalonsa
ylimalkaan pysyykin ihan tavallisena, niin näyttää sittenkin siltä kuin
sallima ehtimiseen ajattelisi heitä suomalla heille, odottamatta ja
umpimähkään, milloin huvia, milloin huolta. Toiset taas sallima
unohtaa. Aivan kuin oppilaita, joiden nimet opettaja tuskin muistaa,
joilta hän kyselee vain kerran vuodessa ja joita ei koskaan rankaise,
-- niin tuo salaperäinen jumaluus, joka heidät on elämään viskannut, ei
näy enää muistavan heidän olemassaoloaan; ainakin se on välinpitämätön
heistä, katselee heitä toisella tavoin. Heidän päivänsä kuluvat kuin
almanakan mukaan, vaihdellen vain päivämäärään nähden. Heidän
nuoruutensa, joka ihan luonnollisesti seuraa heidän lapsuuttansa, antaa
jo vähemmin selvänäköistenkin aavistaa, mikä on heidän miehuuden ikänsä
oleva. Ja vanhuus johtaa heidät huomaamatta loppuun asti.
Päinvastoin, kuin olisi taipuvainen luulemaan, ovat nuo elämän kohtalot
niitä, jotka kuluvat kaikista pikemmin: merkkikohtina olevain
tapahtumain puutteesta päätyy ajankäsite häipymään ihmisajatuksesta;
eikä mikään ole vuolaampaa, nopeampaa elää, kuin ehdoton
yksitoikkoisuus. Levottomat ne ovat, jotka levottomuuden ajanjaksojen
välillä tuntevat ikävää, hetkien painoa. Salliman unhottamat
ihmettelevät, että heidän tyynten päiväinsä ehtoo tulee niin kohta
aamun perässä. "Kuinka aika kuluu!" on heidän sananpartensa.
"Kuinka aika rientää!" ajatteli joka päivä Hra Jules Bourdois
istuutuessaan -- kahden tienoilla päivällä -- marmoripöydän ääreen,
jossa häntä odotti vielä tyhjä puolikupillinen ja "Le Figaron"
aamunumero kepakkonsa ympäri kierrettynä. "Kuinka aika rientää!" Jo
vuorokausi siitä, kun hän viimeksi oli istuutunut tämän saman pöydän
ääreen pienessä "Usines"-kahvilassa, joka sijaitsi Vaugirard-bulevardin
keskipaikoilla likellä Montparnassen asemaa! Vuorokausi, kaksi
vuorokautta, viikkoja, kuukausia, vuosia!... Hän huomasi loppumattoman
jonon omaa itseään, aivan kuin hänen kuvansa olisi heijastunut
rinnakkain olevista peileistä, -- loppumattoman jonon Jules
Bourdois'eja istuvina kuppinsa ja Figaronsa ääressä pienessä
Usines-kahvilassa. Ainoa toisinto: vuodenajan, hyvän sään tahi sateen
mukaan oli pöytä joko sisällä tahi ravintolan edustalla. Mutta
yhdentoista ja puolen vuoden kuluessa, se on, kolmenkymmenen viiden ja
neljänkymmenen seitsemän ikävuoden välillä, liittämällä päivää päivään,
jolloin Jules Bourdois ei olisi noin kahden tienoilla juonut
kupillistaan kahvia ynnä lasiaan fine champagne-konjakkia sekä
lukenut lehteään Usines-kahvilassa, ei olisi saanut kokoon yhtä
vuosineljännestä. Tämä uskollinen kahvilassa kävijä, näet, ei ollut
poissa Parisista mielellään kesä-aikanakaan. Olipa reumatismin silloin
pitänyt vaivata häntä keväällä, jos hän heinäkuussa päätti lähteä
terveyttään hoitamaan Evaux'n kylpylaitokseen, hänen kotiseudulleen
Creuse'en.
"Kuinka aika rientää!... Kymmenen päivää vain Kansallisjuhlaan...
Näinköhän minä tänä vuonna menen Evaux'hon?"
Niin kyseli itseltään Jules Bourdois vetäessään ensimäisiä savuja
lempisikaristaan, juodessaan pienin kulauksin varta vasten hänelle
keitettyä kahvia. Hän istui ypöyksin ravintolan penkereellä. Tämän
vaatimattoman, siistin laitoksen sisällä sen ainoa palvelija unelmoi
alakuloisena ja kohtaloonsa tyytyväisenä nojaten rautapylvääseen, ja
vastapäätä häntä istui kassassa kahvilan haltija, keski-ikäinen,
kivulloisen näköinen naishenkilö.
Puolenpäivän jälkeen oli ilma raskas, häikäisevän heleä. Bulevardi
laihoine ja kellastuneine kastanjapuineen ja pölyisine ja tyhjine
käytävineen, joita kaikenmuotoiset rakennukset ja umpiaidat
reunustivat, näytti kappaleelta Saharan erämaata. Vähäinen varjo kun
siihen vain lankesi kahvilan puolelta, painosti penkereellä
tukehduttava kuumuus, huolimatta telttakatoksenkaan suojasta, jonka
reunuksia ei tuulenhenkikään huojuttanut, ja hiljan toimitetusta
kastelusta, josta vielä oli asfalttikivityksellä kahdeksikonmuotoisia
kuvioita. Ei ääntä, ei liikettä muuta kuin ihan bulevardin päässä,
asematalon puolella. Bourdois nautti helteestä, rakasti sitä, kuin
leiniä huojentavaa ainetta ainakin; ja hän nautti yksinäisyydestä myös,
johon hän tunsi ajoittaista mieltymystä, kahviaikaan suurtakin. Senpä
vuoksi juuri hän oli valinnutkin tämän pikkukahvilan, että se kahden
tienoissa tavallisesti oli tyhjä. Läntisen rautatieyhtiön ja muutamien
lähitehtaitten virkamiehet, jotka olivat kahvilan tavallisia vieraita,
olivat kaikki jo palanneet konttoritoimiinsa, kun hän itse, syötyään
Lavenne'n ravintolassa kovan aamiaisen, saapui jalkaisin tähän
hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ruoansulatus tapahtui
paremmin, kuin suuren kapakan humussa.
Bourdois teki vasemmalla käsivarrellaan muutamia taivutus- ja
oikomis-liikkeitä.
"Tuntuu paremmalta", jupisi hän. -- "Jospa voisin tänä vuonna päästä
tuosta kirotusta kylpymatkasta..."
Hän ryhtyi lukemaan tyytyväisenä, ettei sillä kertaa ollut, vasenta
kyynärpäätään liikuttaessaan, siinä tuntenut reumatismin tuskallisia
ruskahduksia. Hänen terveytensä antoi hänelle ylenmäärin ajattelemisen
aihetta: hänen oli onnistunut säilyttää se täydellisesti aina tähän
vanhain poikamiesten kammoksumaan viidennen vuosikymmenen ehtooseen
asti. Lukuunottamatta taudin pelkoa, jaksoi hän mainiosti, vaikkapa
näyttikin tuntuvasti vuosiaan vanhemmalta. Hänen harmaat, puolipitkät
hiuksensa reunustivat rehevästi hänen suurta päätään, muodostaen
matalahkon otsan kahden lempeän, paksuilla kulmakarvoilla varustetun
silmän yli, ja runsas puna leveillä, hiukan riippuvilla poskilla,
hiukan rososella nenällä ja vieläpä sileäksi ajetulla leuallakin kertoi
kelpo vatsan hyvin sulattamista upeista aterioista. Kaunispiirteinen,
miltei miellyttävä suu hienojen harmaiden viiksien alla näytti niin
säännöllisiä hampaita, etteivät ne edes yrittäneetkään viedä harhaan.
Hänen runkonsa oli jäntterä, lyhyt, lihan valtaama. Puettu oli Bourdois
keveään, mustaan, hyvin väljään, melkein uuteen lyhyeen takkiin ja ihan
valkoiseen liiviin ja valkoisiin housuihin. Sininen, valkotäpläinen
kaulahuivi oli solmittu alaspäin käännetyn irtonaiskauluksen kärkien
väliin, ollen kaulus hyvin matala ja avonainen kaulan voida mukavasti
liikkua. Paidasta, joka oli valkoinen, hieman ruskeanjuovikas, näkyi
vähän rinnusta sekä kalvoimet. Mustanauhainen olkihattu, keltaiset,
hieman jo käytetyt (niissä on mukavampi olla), mutta vielä hyvät
kengät, puku kokonaisenaan ilmaisi hänessä itsestään huolehtivaa
miestä, jolla siihen riittää aikaa, vaan jota ei muodin eikä
keikariuden huoli vaivaa ensinkään. Tavallisesti hänelle annettiin noin
viisikymmentäviisi vuotta ja se teki häneen vastenmielisen vaikutuksen.
Sen sijaan häntä miellytti kovin, että häntä luultiin (mikä tapahtui
tuon tuostakin) virasta eronneeksi intendenttihallituksen upseeriksi.
Luettuaan johtavan kirjoituksen laski Bourdois Figaronsa käsistään ja
poltteli muutaman minutin lukematta: liiallinen lukeminen häiritsee
ruoansulatusta. Bulevardi alkoi uudelleen, puolipäiväisraukeuden
jälkeen, vilkastua vaatimattomaksi maalaiselämäksi. Naisväkeä,
hattupäin, puserot irroillaan, istuutui talojen edustalle keskenään
rupattelemaan; toiset ottivat sukankutomuksensa käsiinsä. Kolme
tyttöletukkaa leikki, viskellen palloa vastassa olevan tehtaan seinään:
sillä välin kun pallo lensi ilmassa, pyörähtelivät he ympäriinsä, niin
että heidän kuluneet pikku pöksynsä ja säärensä näkyivät. Muuan
juopunut tuli ulos eräästä juomalasta ja puippelehti kastanjapuitten
alla, soperrellen jotakin epämääräistä ruikutusta; hän oli niin
punainen, että Bourdois pelkäsi hänen siinä paikassa kaatuvan maahan,
halvauksen kohtaamana. Mutta juopunut jatkoi ilman tapaturmaa
mutkikasta kävelyään, taitavasti vältellen puita, sivuuttaen penkit,
astuen jalkakäytävältä kadulle pehmeästi ja notkeasti, ja katosi
lopulta. Sitte tuli juna Montparnassen asemalle ja laski liikkeelle
muutamia viheliäisiä ajurinrattaita matkatavaroineen ja pölyisine,
hikikasvoisine perhekuntineen. Vasemmalta ilmestyi muuan tyttö,
hoikka ja solakka, puettu siniseen hameeseen, liinainen pusero
vyötäisistä kiristetty mustaan vyöhön, voidelluissa hiuksissa
vaaleita kilpikonnan-kuorentapaisia kampoja, jotka välähtelivät
päivänpaisteessa. Kahvilan kohdalla hän hiljensi askeleitaan, katsoi
Bourdois'han ja hymyili. Mutta Bourdois ei rakastanut seikkailuja.
Tuntematon nainen tuotti hänen mielestään tuhansia tuhoja:
rauhalliselle elämälle, kukkarolle ja terveydelle; ja hän oli
lukevinaan. Tuo tarkasteleva nainen meni sitte sivu. Samassa
kääntyi punainen konevaunu bulevardin lähikulmasta. Bourdois näki
panamahattuisen miehenpään kurottuvan ulos ovesta. Kuljettaja hiljensi
vauhtia, epäröi ja näytti tarkastelevan katua; vihdoin hän käänsi
kahvilaa kohti ja pysäytti vaunun sen edustalle. Hänen ajettavansa,
joka oli laiha, pitkä ja vaaleaviiksinen herra, noin neljänkymmenen
näköinen, panamahattu päässä, yllään vaaleanharmaa shakettipuku, vaaleat
hansikkaat sormissa ja hopeakoukkuinen keppi kädessä, astui ulos
vaunuista. Kahvilan vaatimaton ulkomuoto näkyi häntä hämmästyttävän.
Mutta varmaan vakaannutti häntä sen ainoan vieraan porvarillinen ja
säännöllinen ryhti, koska hän kopahutti päättävästi kepillään yhteen
marmoripöydistä. Palvelija riensi luo, silmät sumeina untelosta
loikomisesta.
-- Soodaa, tilasi vieras, -- sokerin, sitruunan ja jään kanssa.
-- Sitruunaa ja jäätä... Kyllä, herra... toisti palvelija kuin kaiku.
Mutta kun hänen piti mennä sisään muutti hän mielensä ja kääntyi
takaisin.
-- Meillä ei ole soodaa, sanoi hän samalla sekä päättäväisellä että
alistuvalla äänellä.
-- Ei ole soodaa?... No, tavallista vettä sitte... ilman basilleja, jos
mahdollista!
-- Seltterivettä meillä on.
-- Olkoon menneeksi seltteri. Sukkelaan.
Hän istuutui, otti panaman päästään ja pyyhki otsaansa. Bourdois
huomasi silloin hänen olevan ihan kaljupäisen; hän huomasi myös hänen
harmaat silmänsä, joiden luomien reunat olivat punaiset, ja kasvot,
jotka kokonaisuudessaan kantoivat jonkinlaisen hienon väsyneisyyden
leiman. Tuon hän huomasi salavihkaa ja vaipui oitis lukemaan
Figaro'aan, pannen sen kuin kilveksi tulokkaan katsetta vastaan,
ensiksi sen vuoksi, ettei hän rakastanut uusia henkilöitä ja että
pelkäsi tehdä tuttavuutta, sitte, koska tuo harmaapukuinen vieras,
kalliin panamahatun omistaja, joka konevaunussa oli tullut tilatakseen
soodaa pienessä Vaugirardin kahvilassa, herätti hänen huomiotaan ja
samalla kiihdytti häntä.
"Mokoma mahtailija", ajatteli hän. "Minä en tee sinulle sitä huvia,
että rupean tarkastamaan irtonaiskaulustasi, kaulahuivissasi olevaa
neulaa ja ruskeita kenkiäsi!"
Ja hän kävi innokkaasti lukemaan kirjoitusta kaasulaitoksen
työmiesten mahdollisesta lakosta. Vaaleapukuiseen tulokkaaseen tämä
välinpitämättömyys varmaan teki musertavan vaikutuksen, sillä hän
koetti moneen toviin saada sen voitetuksi: äänekkäästi lausumalla
palvelijalle paheksumisensa, että sitruunavesi oli liian heikkoa ja
jäätä liian vähän, pyytämällä kuvalehtiä luettavakseen ja kutsumalla
konevaunukuljettajan juomaan:
-- Mitä vain tahdotte, hyvä mies... Älkää kursailko. Minä tarjoan!
"Rumat tavat tuolla", ajatteli Bourdois lehtensä takana. "Kyllähän hän
on hyvin puettu mies, vaan hyvin kasvatettu hän ei ole..."
Bourdois pani suurta arvoa hyvälle kasvatukselle. Itse hän oli
käytökseltään yksinkertainen, mutta säädyllinen, niinkuin sopii miehen,
joka viisitoista vuotta elämästään on ollut virkamiehenä. "Siihen
aikaan kun palvelin valtion tehtaitten tarkastajana...", oli hänen
tapana puhua. Ja hän lisäsi puheen kuluessa; "Jos tarkastaja vain on
säädyllinen, kohtelee johtaja häntä aina samalla tavoin."
Hän laski siis hyvin pian naapurinsa yhteiskunnallisen arvon.
"Mikä lie ilveilijä, keinottelija... Ne ne ovat vaarallisia, nuo!"
Ja vihoissaan siitä häiriöstä, minkä tuo julkea tuotti hänen
ruoansulatukselleen, päätyi hän ajattelemaan muutamia rikoksellisia,
kuuluisia naisuroita ja keikareita, niinkuin: Pranzinia, Gallayta,
j.n.e.
Sillä välin jatkoi hän lukuaan niin kiihtyneenä, että tuskin käsitti
lauseiden sisällyksen.
"Liiton kokous (niin sanottiin kirjoituksessa) pidettiin eilen Wagramin
salissa. Paitsi kaasulaitoksen työväkeä, luvultaan noin viisisataa, oli
noin satakunta sähkölaitoksen työmiestä saapunut kannattamaan niiden
yhteis..."
Mutta hänen lukunsa keskeytyi, kun vastustamaton uteliaisuus herätti
hänet hänen ehdottomasta välinpitämättömyydestään. Toiset ajokalut,
yksinkertaiset ajurinrattaat, kuomi avattuna, pysähtyivät punaisen
konevaunun eteen. Ihan nuori, hento, pitkä, kaunis tyttö, joka oli
puettu mustiin, parisilaisen ompelijattaren arkipäiväiseen veikeään
tyyliin, astui niistä alas. Hän oli todellakin ompelijatar, sillä kaksi
hattukoteloa jäi päällekkäin rattaisiin. Kädet ojennettuina otti
vaaleapukuinen tulokas vastaan tämän nuoren tytön.
-- Kultani! Olin jo joutua epätoivoon. Tyttö vastasi hymyillen:
-- Hirveästi olen saanut jouduttaa!... Tässä kuumassa emäntä on
mahdottoman hidas. Hän ei ollut mitenkään saada nauhakoristetta
viheriään hattuun, joka minun on vietävä Mathurinskadun varrelle.
Jumala, kun janottaa... Onko se hyvää, tuo?
Hän istui, osottaen puoleksi tyhjennettyyn virvokejuomaan.
-- Minä otan samaa.
Palvelija toi, kaikista vaiheista välinpitämättömän näköisenä, toisen
lasin, toisen sitruunan ja annoksen jäätä. Ja pari veti tuolinsa
lähemmäksi toisiaan, käyden puhelemaan matalalla äänellä. Bourdois,
joka kuunteli, vaikka olikin tarkasti lukevinaan, erotti katkelmia
heidän keskustelustaan.
-- ... Vapaa huomiseen asti; sanon, että olin yötä Asnières'ssa kälyni
luona.
-- ... Syödään päivällistä Champs-Elysées'lla... mainio paikka...
tunnen ravintolan johtajan.
-- Shamppanjaa! Oi!... se on hienoa... Ja minä kun tässä unhotan
hatut... Niiden pitää olla perillä ennen kello neljää.
-- Ole nyt vielä viisi minuuttia.
"Sinuttelee häntä", ajatteli Bourdois. "Se on inhottavaa... Noin nuori
tyttö... Kuinka vanha hän voinee olla? Kuudentoista? Kahdeksantoista
korkeintaan? Senkin elostelija!"
Hänen olisi tehnyt mieli kutsua poliisi ja otattaa viettelijä kiinni.
Eikä hän enää salannut uteliaisuuttaan ja vastenmielisyyttään. Ja kun
panamahattuinen herra näki olevansa huomion esineenä, niin hän laski
liikkeelle kaiken sen mahtavan, ylenmääräisen, ivallisen, muista
piittaamattoman hienostelun, joka on miesten tapa pöyhistellä,
jäljitellä kalkkunoita ja riikinkukkoja. Hän piti kädessään tytön
toista kättä ja painoi suudelmia sen hentoon ranteeseen, kudotun
käsineen yläpuolelle. Tyttö ei vastustellut; hänen isot, harmaat
silmänsä tarkastelivat ilmeisellä ihmettelyllä hänen rakastettunsa
pukua, valkoista panamaa, ruskeita kenkiä, kultaketjua, joka sulki
raitaisen liivin, vaaleanharmaita vaatteita. Eikä hän voinut olla
huomauttamatta:
-- Te olette kovin uhkea!
-- Sinuttelehan edes minua!
-- Sinä olet hieno, no...!
-- Rakastatkos minua, pikku Zon?
Zon pudisti päätään niinkuin olisi sanonut: en! Mutta samalla hän veti
kukkaissuukkonsa suppuun ikäänkuin suudeltavaksi.
-- Kas niin! Jo riittää rupatus, sanoi hän. Voisin joutua kiinni.
Paljonko on kellosi?
-- Kaksikymmentäkuusi minuttia yli kolme.
-- Nyt laputan tieheni. Iltasella tavataan.
Hän lopetti juomansa yhdellä siemauksella ja nousi paikaltaan.
-- Neljännes vailla kahdeksan ravintolan kohdalla, -- sanoi herra,
nousten hänkin.
-- No niin. Hyvästi!
Hän tarttui tytön ojentamaan käteen ja pidellen sitä kädessään, saattoi
häntä rattaisiin. Ajuri, joka heidän puhellessaan oli tehnyt
tuttavuutta konevaununkuljettajan kanssa, nousi istuimelleen, herättäen
siten torkahtaneen hevosen. Yhdellä silmäyksellä tarkasti Zon
bulevardin ja huomasi sen olevan aution ravintolan läheisyydessä.
Bourdois kuuli hänen kuiskaavan:
-- Suutele minua!
Ja he suutelivat toisiaan siinä hänen edessään, konevaununkuljettajan
ja ajurin, jopa itse kivulloisen ravintolanemännän ja järkiinsä tulleen
palvelijankin edessä, jotka näin harvinaiset tapahtumat olivat
houkutelleet ulos ovelle. Ja he suutelivat toisiaan pitkään, ahnaasti,
eikä likinäköisinkään katselija olisi voinut pitää sitä suudelmaa sinä,
mitä englantilaiset kutsuvat nimeltä _soul kiss_, sielujen suudelmaksi.
Vihdoin tyttö irroittautui, kiipesi ketterästi rattaisiin, painoi
hennon ruumiinsa ja vaalean muotonsa kuomien sisään, ja huusi ajurille:
-- Mathurinsinkatu 24.
Panamahattuherra seurasi katseellaan vähän aikaa keveitä rattaita,
jotka etenivät Montparnassenbulevardia kohti kaksiraiteisessa pölyssä.
Niiden kadottua näkyvistä kääntyi hän ja palasi pöytänsä luo
maksaaksensa, mitä oli nauttinut.
"Eipä hän ole kaunis", ajatteli Bourdois, joka katseli häntä
hellittämättä. "Elostelijan näköinen, pienet mustat silmät, luomet
rypyissä, kaljupäinen lisäksi..."
Samassa hänen ankara katseensa kohtasi viettelijän mustat silmät. Tämä
epäröi ja piteli etu- ja keskisormen välissä viiden francs'in rahaa,
jolla alkoi naputtaa marmoripöytään.
Bourdois'ta hämmästytti kaukainen muisto. Eikä hän ehtinyt vielä
ajatellakaan, kun tulokas jo lähestyi häntä ja, tervehtimättä,
hymyillen, pannen rahan takaisin lakkariinsa, sanoi hänelle puoleksi
vakuuttavalla, puoleksi kysyvällä äänellä:
-- Jules Bourdois?
-- Niin... kyllä... herra...
-- Etkös minua tunne?
-- Anteeksi... Minusta näyttää...
-- No!... Limoges'in lyseossa... kahviknorrin muistat?
-- Kas vain! Gitrac!... Louis Gitrac!
Toverukset puristivat sydämellisesti toinen toisensa kättä. Bourdois'n
ystävällisessä mielessä tuo turmeltunut ravintolan vieras herätti oitis
hauskoja muistoja eräästä Louis Gitrac vintiöstä, luokkansa
huonoimmasta oppilaasta, joka oli rohkea valehtelija ja kertoi
naisseikkailuista, veikkasi ja voitti uhmailemalla, esimerkiksi, että
joisi maljallisen maidon sekaista kahviknorria. Ja Bourdois hyväksyi
samassa jo toverinsa panamahatun, vaalean puvun, ruskeat kengät,
raitaiset liivit, jopa puoleensavetävän itsekylläisyydenkin.
-- Gitrac lurjus! Enpä todellakaan olisi uskonut... Juot kai jotakin
kanssani? Pukin olutta?
-- En, en pukkia, sanoi Gitrac istuutuen. -- Kelpaakos konjakkisi
juotavaksi?
-- Se on mainiota: sitä ei tarjota muille, kuin minulle. Saat nähdä...
Emile... pikku lasi herralle.
Vieretysten istuessaan he tarkastivat jonkun aikaa toistensa kasvoja.
-- Sinä et ole laihtunut sen jälkeen, sanoi Gitrac hymyillen. --
Vaimosi kai sinua näin hyvänä pitää?
-- En minä naimisissa ole, vastasi Bourdois, punastuen. Mutta jos sinä,
poikaseni, aina vain olet yhtä paljon juoksuilla, kuin ennen muinoin,
niin olet tullut koko lailla veteläksi. Oletko rikas, vai?
-- Rikas... en... Mutta ansaitsen elatukseni mukiin menevästi.
-- Mikä on ammattisi? Koulussa ollessasi aioit näyttelijäksi.
-- Ei siitä mitään tullut... Asioimisalalla minä olen. Ensin ajelin
edustajana erään Bordeaux'laisen viinikauppiaan asioissa. Sitte, kun
siihen kyllästyin, valitsin toisen alan. Nyt matkustan kauppaamassa
sulkia... hatun sulkia. Ja kehiä myös... Hiis vie! olet oikeassa... se
on oivallista, sinun fine Champagne konjakkisi.
-- Eikö totta? sanoi Bourdois ylpeänä. Näetkös, poikaseni
(koulunaikaiset puheenparret johtuivat hänelle luonnollisesti mieleen),
minä olen valinnut tämän pikku kapakan, sillä se on rauhallinen ja
minua pidetään täällä hyvänä. Kahvini on siivilän kautta keitettyä
minua varten; ja tätä konjakkia tarjotaan vain minulle... Muutoin syön
aamiaiseni Lavenne'lla... tiedätkös, hyvä paikka, likellä asemaa.
-- Kyllä tunnen, sanoi Gitrac. Mutta sanoppas, mitä sinä teet, itse?
-- Olen ollut virkamiehenä... valtion tehdaslaitoksissa, tupakan
alalla, niinkuin sanotaan. Menestyinpä aika hyvin, sillä
kolmenkymmenenviiden vuoden vanhana olin jo tarkastajana Mans'issa. Ja
sitte sain perinnön... hyvän perinnön enoni jälkeen, joka oli toiminut
hyvällä menestyksellä liikealalla. Silloin tietysti otin eron virasta
ja asetuin asumaan Parisiin. Parisi, näetkös, on ainoa paikka, jossa
voi eläkkeensä nauttia.
-- Etkö siis hommaa mitään, suorastaan mitään?
-- Sanoinhan, että olen vetäytynyt pois kaikista toimista... Minulla on
yhdeksäntuhatta francs'ia korkoja, joka on johtajan palkka... Lisäksi
yksinkertaiset tavat. Minkäs vuoksi sitten olisin rasittautunut
kuudenkymmenen ikään? Saadakseni kolmen tuhannen lisätulot, joita en
tietäisi mihin panna? Tahdoin pikemmin nauttia vapaudestani. Vaan, älä
luule, hurjasti minä en elä! Lueskelen, kävelen, käyn teattereissa,
näyttelyissä. Seuraan aikaani. Iltasin, päivällisen syötyäni, tapaan
Lavenne'lla muutamia vanhoja ystäviä, hauskoja miehiä... Siinä elämä
kuluu, näet sen, ja kuluu liika sukkelaan vain!
-- Kukas pitää huolta kodistasi?
-- Minulla on tyttö kotiseudultani... Philomène... joka hoitaa minua
hyvin. Asun parin askeleen päässä täältä, Montparnasse-kadun varrella...
Sievä huoneusto.
-- Olet viisas mies, sanoi Gitrac, hyväksyvästi, tilaten toisen lasin
fine champagne'a. Onhan yhdeksäntuhatta francs'ia aika hyvä tulo!
Hävitön kapitalisti! Senkin hävytön porvari!
Hän taputti Bourdois'ta ystävällisesti vasemmalle reidelle, joka
pingotti valkoisia housuja. Katsoen sitte häntä silmästä silmään, sanoi
hän:
-- Entäs, suoraan puhuen, mitäs naikkosten suhteen teet?
Bourdois ei kestänyt toverinsa irstasta katsetta. Hän oli luonnostaan
häveliäs ja hänen häveliäisyytensä oli jotensakin epäjohdonmukainen:
häveliäisyyttä vanhanpiian, joka ei paheksu ilveilevää puhetta, kunhan
vain ei ole kysymys hänestä itsestään.
-- Naiset!... Hyvänen aika! Yhtä maata kaikki. Ei enempää eikä
vähempää.
-- Etpä saa minua uskomaan, intti Gitrac, ettei sinun aviottomassa
elämässäsi olisi hametta mukana... Entäs Philomène?
Bourdois loi toveriinsa rehelliset siniset silmänsä:
-- Philomène? Hän on viidenkymmenen kolmen vuoden vanha!... Ei...
vakuutan sinulle... ei mitään semmoista. Yhtä maata kaikki minulle, sen
sanon.
Sulkamatkustaja nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan. Bourdois tunsi
tarvetta puolustautua.
-- Ajattelin kyllä naida ennen muinoin, ollessani ensi vuotta
Mans'issa. Tutustuin siellä erääseen tyttöön, joka minua miellytti. Ei
hän ollut varakas eikä liioin kauniskaan... mutta hän miellytti minua
kuitenkin. Kaikki näytti käyvän toivomusten mukaan, kun huomasin hänen
ottavan minut vastoin tahtoaan, vanhempainsa mieliksi... Hän rakasti
erästä nuorta miestä, joka palveli välillisten verojen virastossa. Hän
oli oikein kelpo tyttö... Ei olisi koskaan miestään pettänyt. Mutta
ymmärräthän, mielestäni oli sittenkin parempi... Siis, niinkuin näet...
Olen jäänyt poikamieheksi.
Hän pysähtyi. Gitrac katseli häntä edelleen tarkkaavasti. Hän ei
näyttänyt enään yhtä ilkeältä kuin äsken, kuin Bourdois hänelle sanoi:
"Yhtä maata kaikki minulle..." Bourdois huomasi, että tuo laiha
elostelija luki hänestä, kuin avoimesta kirjasta, hänen yksinäisyytensä
salaisuuden: hänen sydämensä hellyyden ja vastustamattoman arkuuden,
joka hänet lannisti naisten seurassa, pelkän henkisen arkuuden, jota ei
mikään ruumiillinen heikkous hallinnut. Niin, Gitrac arvasi sen ja se
näkyi siitä vilpittömästä säälin katseesta, jolla hän silmäili
toveriaan. Bourdois'han teki tämä tukalan vaikutuksen. Ikäänkuin
vastaukseksi tarkempiin kysymyksiin tästä tuskallisesta aineesta,
tokaisi hän seuraavat sanat:
-- Sen sijaan sinä, poikaseni, et näy halveksivan hienohelmoja.
-- Eikös hän ole sievä tyttö, vai? kysyi Gitrac hilpeästi. Ja hauska
hän on!... Kaikki häntä huvittaa. Sitte hän on ainakin tuore, maukas.
Ei ole pidelty.
-- Uskon sinua! sanoi Bourdois. Siinä iässä se jo olisi ihmeellistä.
Joka tapauksessa hän on vähän liian nuori.
Hän väritti vähäisellä moitteella viimeiset sanansa; mutta hänen
äskeinen siveellinen paheksumisensa ei tärisyttänyt häntä enää,
tavannut kun hän oli tuossa irstailijassa vanhan koulukumppaninsa,
Louis Gitrac'in, Joka oli aika vekkuli ja elostelija jo koulusta
pitäen, mutta silti ylimalkaan kelpo poika.
Gitrac purskahti nauruun:
-- Vähän liian nuori! Mutta hänhän, veli hyvä, on seitsemäntoista
vanha! Laki ei ole kuin kolmetoista Ranskan nuorien ompelijattarien
rakkausasioissa. Seitsemäntoista vuotta Parisissa ja muotiliikkeessä:
se lasketaan kaksin kerroin, tiedätkös sen? Niin juuri. Koko joukko
kolmenkymmenen viiden vuoden vanhoja maalaisia on varmaan paljon
viattomampia, kun tuo pikku Zon oli, kun hänet tapasin viime viikolla
hänen emäntänsä luona Cherche Midi kadun varrella.
-- Viime viikolla! Ja nyt teillä jo on vakavat yhtymykset!
-- Jo hitossa! Poikaseni, minä lähden ylihuomenna Brüsseliin
syksynuutuuksia kaupittelemaan. Brüsselistä puikahdan Berliniin,
Berlinistä Wieniin ja Buda-Pestiin; takaisin tulen vasta syyskuun
alussa... Siinä minun elämäni... Ymmärrät siis, ettei minulla ole
minuttiakaan hukattavana. Viime torstaina tämä nuori Thérèse avasi
minulle oven emäntänsä luona; hän minua miellytti, pidätin häntä,
sanoin hänelle pari kolme joutavaa sanaa. Näin, että se huvitti häntä.
Tulin seuraavana päivänä jälleen; sain tilaisuuden antaa hänelle pikku
lahjan, kahdenkymmenen francs'in sormuksen, ja sanoin odottavani häntä
heidän neulomonsa ovella saman päivän iltana. Hän vastasi: "Ei vain
Cherche Midin kadulla, muitten tähden. Barouillère kadun kulmassa ..
puoli seitsemään mennessä. -- Hyvä on!" Tavattiin määrätyllä ajalla:
otan häntä ensin käsivarresta, suutelen hiuksia. Pyydän yhtymystä.
Kieltäytyy... tahtoisi mieluummin ajella ulos kaupungista, mennä
teatteriin j.n.e. Minä tunnustan sinulle, kaikki nuo väliasemat minua
kiusaavat: tahdon päästä suoraa päätä määrääni. Vastasin siis, että
suureksi mielipahakseni niillä ehdoilla en voinut tavata häntä enää,
sillä minulla ei ollut käytettävänäni minuttiakaan, paitsi iltaa ja
yötä, ja että lähden pois Ranskasta puoleksitoista kuukaudeksi. Hän
vähän pahastuu, murjottaa, kaikki näyttää rikkoutuneen... Vaan kun hän
huomaa päätökseni ja minun aikovan mennä, muuttaa hän mielensä, määrää
minulle yhtymyksen tänne kello kolmeksi, lisäten, että koettaa päästä
vapaaksi iltasella, mutta ettei voi sitä sanoa ennenkuin jälkeen
puolisen. Ja nyt... Näithän hänet, vai? Hän on täydessä höyryssä: hän
itse niin toimitti, että syödään päivällistä yhdessä tänä iltana ja
että hän muka on oleva yötä Asnières'ssa kälynsä luona.
Bourdois kuunteli tätä kertomusta tarkkuudella ja hartaudella, johon
liittyi uteliaisuutta ja aran vanhan pojan hyvätuulisuutta, toisen
riihottomuuden herättämää, sekä vilpitöntä kiihtymystä menettelystä,
jota hänen rehellinen mielensä ja siveellinen kasvatuksensa piti
vääränä, Hän kaipasi tarkempaa selvitystä.
-- Yötä Asnières'ssa. -- Päivällisen jälkeen sinä siis saatat hänet
hänen kälynsä luo?
Gitrac räjähti nauruun.
-- Kuinka, intti Bourdois, lupasiko hän olla kanssasi aamuun asti?
-- Ei hän minulle mitään luvannut, senkin hölmö sinä, enkä minä mitään
pyytänyt. Mutta voithan kuvitella, että päivällisen jälkeen
Champs-Elysées'lla, shamppanjaa juotuamme?... Mistä sinä olet kotosin,
hä? ja mitä elämää sinä sitte Parisissa vietät? Luulisi, että olet
vasta maalta tullut!
Bourdois ei vastannut mitään. Hän tunsi päätään kuumentavan; hän otti
pois olkipyörylänsä päästään ja pani sen tyhjälle tuolille. Varjo alkoi
jo laajeta, puoli bulevardia oli sen peitossa ja muutama kävelijä
uskalsi jo lähteä liikkeelle. Raukea tuulenhenki liekutti
telttakatoksen hetaleita.
-- Alkaa olla parempi, sanoi Bourdois.
-- Niin! Tuolla jo on muutamia pilvenhattaroita, vastasi Gitrac.
Huomenna saisi hyvinkin sataa.
-- Ei se haittaisi!
Pitkän aikaa olivat toverukset vaiti ja katselivat, kuinka tämä
rauhallinen Parisin soppi vähitellen vilkastui; Gitrac veti taskustaan
esille kuperan, hopeaisen, jotensakin aistikkailla uudenaikaisilla
koristeilla varustetun paperossikotelon ja ojensi sen avattuna
Bourdois'lle, joka kieltäytyi; itse sytytti hän savukkeen.
Bourdois jatkoi:
-- Ja kun olet lähtenyt Brüsseliin?
-- Niin mitä?
-- Niin mitä se pikku tyttö... minne sen panet?
-- En pane minnekään. Hän palaa takaisin neulomoonsa, kuin ennenkin.
Jos hän minua miellyttää ja jos hänelle sopii, niin tapaamme toisemme
jälleen syyskuussa. Mutta voipa hyvinkin lyödä vetoa, ettei hän välitä
siitä enemmän kuin minäkään ja että hän syyskuuhun mennessä jo on
hankkinut seuraajan... seuraajia.
-- Ihanko luulet?
-- Vielä kerta, mistä olet kotoisin, hyvä toveri parka? Siveyden
enkeleitäkö sitte olivat Mans'in tyttösi? Panenpa vaikka mitä, että ei
meidän etelän tytöt vähääkään tavoittele hyveen hintaa. Minä tunnen,
käsitäthän sen, hyvin vähän tätä pikku Thérèse'â... (Zon, se on
Thérèse). Hänen isänsä on kirjanpitäjä, äiti käy huoneita siivoamassa;
itse on hän seitsemäntoista ikäinen ja on ollut muotineulomossa
neljäntoista vanhasta! Kun on semmoiset hiukset ja on niin nätti
naamaltaan, niin luuletko sinä, ettei hän olisi koskaan ennen kuullut
sitä, mitä minä hänelle viime viikolla haastelin ja että hän olisi
minua odottanut vastatakseen: jaa? Ka, oletpa sinä yksinkertainen!
Sinulla siis ei ole vähintäkään käsitystä siitä, mitä ompelu- tahi
muotiliike Parisissa on? Jo ne keskustelut, jotka siellä pidetään, ovat
pahemmat, kuin meidän lyseopuhelumme Limoges'ssa! Niin, niin, pahemmat;
paljoa siveettömämmät. Ensiksikin sen tähden, että naiset ovat
riettaampia kuin miehet, ja sitte sen tähden, että joukossa on aina
kokeneita, jotka kertovat kokemuksiaan; lyseossa ollessamme taas,
olimme me ylipäänsä suhteellisesti vain nulikoita, teoriaan ainoastaan
perehtyneitä... Jopa minäkin... Lörpöttelin vain!... Ajattelehan sitte
sitä kasvatusta, jonka kolmentoista vanha tyttö-letukka saa täällä...
Zon kyllä voisi opettaa sinuakin, poikaseni, vaikka tuommoinen tuossa
oletkin!
-- Se on kamalata, mutisi Bourdois.
Vihastuen lisäsi hän sitte:
-- Joka tapauksessa on kai rehellisiäkin noiden pikkasten joukossa. On
kai niitä, jotka naimisiinkin joutuvat... joutuvat naimisiin
rakastajansa kanssa, luonnollisesti... mutta ainakin joutuvat naimisiin
ja tulevat kunnon naisiksi... Vaan sinä, sinä et nai tuota Thérèseâ. Ja
sitte, olipa seurapiiri kuinka turmiollinen tahansa, niin he pysyvät
aina järkevinâ johonkin hetkeen saakka, johonkin kohtaukseen asti, joka
tarjoo enemmän kiusausta. Kuka sinulle sanoo, että sinä olet
ensimäinen... tuolle nuorelle tytölle?
-- Se otaksuminen ei olisi minulle ollenkaan vastenmielinen.
Bourdois oli hetken hämillään niin suuresta ruokottomuudesta. Hän sanoi
Gitrac'ille, joka hymyili:
-- Tiedätkös, minun mielestäni sinä otat päällesi suuren edesvastuun.
-- Sinuapa on koko virkamies, koko tarkastaja! vastasi Gitrac. "Minä
otan päälleni suuren edesvastuun". Sinä varmaan kirjoitit siihen tapaan
virastossasi.
-- Olinpa tarkastaja taikka en, sanoi Bourdois närkästyneenä, mutta
arvelen, että jos saattaa seitsentoista vuotiaan tyttösen tekemään
ensimäisen harha-askeleen ja sitte itse matkustaa Brüsseliin,
välittämättä hänestä sen enempää kuin sikarin pätkästä, niin se... niin
se... (hän etsi sanaa, ei uskaltanut lausua sitä, jonka löysi, ja
sanoi, paremman puutteesta:) se ei ole uljasta.
-- Sano, että se on inhottavaa, häh! yllytti Gitrac, kadottamatta hyvää
tuultaan.
-- No niin juuri... sitte! Se on inhottavaa! Mutta Bourdois katui kohta
sanaansa, peläten, että oli ollut loukkaava.
-- Minäpä sanon sinulle, vastasi toinen kylmäverisesti ja kaataen
itselleen kolmannen lasin konjakkia, minäpä sanon sinulle, että joskin
Zon tekee minun kanssani sen, minkä sinä kutsut ensimäiseksi
harha-askeleeksi, niin teenpä hänelle sensijaan palveluksen. Niin
juuri, palveluksen, mokomakin tarkastaja! Sillä tuon ensimäisen
harha-askeleen, sen hän joskus tekee varmaan; sitä hän ei jätä
tekemättä... Sen näkee, sen tuntee, kun on, niinkuin minulla, kokemusta
noista pikkasista, ja minulla sitä on, sillä olen nähnyt niitä
tusinoittain, ymmärräthän sen, siitä saakka kuin muotiasioissa
matkustan! Ja kenen kanssa hän sen harha-askeleen tekee? Jonkun
poikahylyn kanssa, joka lahjoittaa hänelle lapsen ensi yhtymältä
eikä silti häntä nai: kansanlapset ovat sata kertaa tylympiä,
kunnottomimpia, itsekkäämpiä, kuin me... Jonkun Montparnasselaisen
parittajan kanssa, joka viettelee hänet hienoilla tavoillaan ja sitte,
kun on saanut paulan hänen kaulaansa, pakottaa hänet ansaitsemaan
elatuksensa, _hänen_ elatuksensa, toisella lailla kuin kankaita
kurttaamalla ja hattuja kantelemalla! Jonkun hänelle joka suhteessa
alhaisemman kanssa, ja siinä se kamala näille pikkasille on, jotka ovat
paljoa älykkäämmät, paljoa hienommat, kuin heidän ympäristönsä miehet.
Kuvittelehan Zon naimisissa: hänellä tulisi olemaan sama tunne, kuin
olisi sinulla, jos naisit Philomène'si. En uskosi hänen voivan puolta
vuottakaan elää, kuin jo tuntisi sietämättömäksi jonkun kipsivalajan
tahi yleisen muonavaraston asiamiehen raakuuden ja se on enin, mitä
siviliavioliittosopimus voisi hänelle tarjota, senkin vielä
onnenkaupalla! Hänellä on siis jäljellä, väärää tietä kulkiessa ja
vähemmin suotuisissa elämänoloissa, rakastaja tahi pikemmin
rakastajat... ja vihdoin viimein jalkakäytävä ja sairaala. Kun sen
sijaan, näetsen, Jules, hyvin arvaat, etten minä kohtele noita
heilakoita, kuin mikäkin koirankuonolainen. Minä olen suora heidän
kanssaan; en rakenna heille tuulentupia. En sano naivani heitä; vieläpä
annan heidän tietää, ettei ole kysymys mistään lemmenliitosta. (He
siitä muuten välittävät viis; heillä kun on koko elämä edessään, niin
eivät lainkaan tahdo sitoutua. Ne ovat vain niiden emännät, jotka
vaativat takuuta uskollisuudesta; paha juttu muuten nuo emännät!) Zon,
esimerkiksi, tietää varsin hyvin, että on kysymys vain ihan
tilapäisestä lemmestä: mutta minä olen ilmaissut hänelle ensiksikin,
etten ole mikään tyly enkä itsekäs mies, joka panisin hänet tukalaan
asemaan, ja sitte, että hän voi luottaa minun suositteluuni joka
suhteessa.
-- Mitä sinä tarkoitat suosittelullasi?
-- Näet, sitä, että olen hyödyllinen näille lapsukaisille. Olenhan
tekemisissä Europan kaikkien suurten muotiliikkeiden kanssa: minun
puoleeni käännytään Pietarista, Wienistä, Roomasta pyynnöillä toimittaa
eteviä Parisittaria, nuoria tyttöjä, joilla on sekä aistia että
kätevyyttä. Sillä lailla olen sijoittanut useita pikku ystävättäriäni,
jotka ovat minulle siitä kovin kiitolliset, sen vakuutan sinulle... Kun
heidät tapaan ulkomaalla, niin ottavat he minut vastaan avosylin, siten
he kiitollisuuttaan osottavat... Sitte minä olen naisille antelias...
Niin, se on periaatteeni. Ei ole kuin yksi asia elämässä, joka minua
huvittaa: naiset! Kahdenkymmenen francs'in tuloilla päivässä eläisin
tyytyväisenä. Mitä siitä yli jää, sen annan naisille. Laskematta.
Kaikki työansioni menee siihen, ja on vuosia, jolloin se on koko suuri,
vanha tarkastajani... Vakuutan sinulle, että omatuntoni on ihan
rauhassa. Enkä minä lainkaan pidä itseäni inhottavana, vaan salli minun
sanoa sinulle, että olen mielestäni hyvinkin hieno, paljoa hienompi,
kuin koko joukko siveydellään pöyhkeileviä ukkoja. Minun siveysoppini
on laadultaan käytännöllinen, uudenaikainen, joka ottaa huomioon
tosiolot eikä liitele pilvissä. Korvaukseksi huvista, joka minulle
suodaan, annan minä tinkimättä rahani ja palvelukseni. Ja sitte enpä
suinkaan ole mikään nilviäinen: minä elän ja nautin elämästä. Naiset,
naiset, Bourdois! Usko minua: kaikki muut huvit ovat vain ajan viettoa
niiden välillä. Vaan naisessa, kuinka paljon aavistamatonta,
vaihtelevaa... hetkellistä unhotusta... jälleen näkemisen hurmausta...
tänään seikkailu Brüsselissä, viikon perästä joku naurettava
mustasukkaisuuden kohtaus Berlinissä, kahden perästä intohimoinen
rakkaus Buda-Pestissä. Sese, veliseni, on elämää, se.
Laulunsa lopetettuaan sytytti hän näyttelijän liikkeellä savukkeen.
Bourdois ihmetteli toverinsa kielevyyttä. Ja hän murahti:
-- Senkin Gitrac!... Mikä suupaltti!... Olitpa oikeassa, kun aioit
mennä teatterin palvelukseen.
-- Ei, sanoi Gitrac, teatteri ei minua ole koskaan vakavasti puoleensa
vetänyt. Asianajaja pikemmin,... tahi sanomalehtimies. Vaan mitä
joutavia! Minä en kadu vähääkään.
-- Sen uskon, sanoi Bourdois.
Sillä aikaa kun hänen toverinsa ääneti tupakoi, mietti hän. Kuten
kaikki ujot harvasanaiset ihmiset, oli hän kovin vaivattu kiihkeästä,
todisteita ja kuvia uhkuvasta puheesta. Gitrac'in teoria koski hänen
vaistiinsa, loukkasi hänen siveyskäsitteitään, mutta kiihdytti
voittoisasti hänen järkeänsä. "Suoraan sanoen, pojan puheessa on paljon
totta", ajatteli hän... Ja sitte koko se keskosiksi jääneiden himojen,
aina toteutumattomain, hämäräin rakkauden unelmain ja kainouden
taltuttamain toiveiden pohjasakka, joka kasaantuneena tavallisesti niin
rauhallisesti lepäsi hänen sisässään, kaikki se oli kauppamatkustajan
puheesta liikahtanut paikaltaan, noussut pinnalle, alkanut hänessä
kuohua. Hehkuvin silmin kysyi hän:
-- Oletko tuntenut paljonkin noita tyttösiä?
-- Paljon, vastasi Gitrac levollisesti.
-- Yhtäkö kauniitakin, kuin tämä?
-- Paljon kauniimpiakin; Zonilla ei ole kuin vaaleat hiuksensa ja
siroutensa.
-- Yhtäkö nuoriakin?
Gitrac hymyili. Hän huomasi, kuinka tämä keskustelu hämmästytti
Bourdois'ta, ja se häntä huvitti. Häntä vieläkin enemmän kiusatakseen
sanoi hän pirullisen ilkeällä ilolla tuolle puoleksi sammuneelle
pyhimykselle:
-- Näetkös, veli hyvä, minä en ole luotu ylen kypsyneitä varten.
Rakastan tuoreutta ennen kaikkia. Rakkaus, nuoruus, kevät, kaikki tuo
sopii yhteen. Eläkööt ruusunnuput!
-- Mutta, väitti Bourdois ujosti vastaan, sinä ja minä alamme jo,
niinkuin minusta näyttää, olla vähän niinkuin keväästä edellä.
Gitrac teki pikaisen, hiukan kiihtyneen liikkeen, ikäänkuin
karkoittaakseen tungettelevaa kärpästä:
-- Minäpä puhun naisista... Hienona, eloisana ja kukkarolla
varustettuna on mies aina nuori.
Tietämättä oikeastaan miksi, huvitti tuo väite vanhaa tarkastajaa.
Ylipäänsä tämä keskustelu häntä viehätti ja nyt hän jo antoi sen vetää
itsensä mukaansa, kuin tekopyhä, joka on avannut rivon kirjan ja,
lyhyen sisällisen taistelun jälkeen, taipuu ja lukee ahnaasti.
-- Luuletko siis, uteli hän, että Zon rakastaa sinua... itsesi
tähden... eikä rahasi tahi sen paikan tähden, jonka voit hänelle
hankkia.
-- Zon välittää viis rahasta tahi paikasta!... Muuten en ollenkaan
väitä, että hän minua ihailee... että se olisi suurta tunnetta... Jos
sitä olisin uskonut, niin olisin kauan sitte matkustanut Brüsseliin...
Mutta että häntä miellytän, se on varma. Näitkös hänen suutelevan minua
taannoin? Luulin, ettei hän koskaan päästäisi irti minua. Ja kun
syödään päivällistä kahden kesken tänään, niin, kolmannen shamppanja
lasin jälkeen... luuletko, poikaseni, että se olen minä, joka teen ensi
askeleen? Kyllä minä jo heidät tunnen!
Bourdois murahti:
-- Se on ihmeellistä!
-- Etkös olisi koskaan sitä uskonut?
-- Meidän ikäisiämme, saakeli soikoon, olisin luullut noiden tyttöjen
pitävän vähän jo niinkuin isinään.
-- Oletpa sinä hermostuttava, kun aina puhut meidän iästämme!
Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä kuusi vuotta, se, näetsen, ei ole
vielä vanhuutta se!
-- Eikä se ole nuoruuttakaan.
-- Epäiletkö sanojani?
Bourdois teki liikkeen ikäänkuin heikosti puolustautuen, heikosti
vastustaen.
-- No! Tunnusta: pidätkö minua siis pelkkänä lavertelijana vain?
-- Enpä, en.
-- Kyllä, kyllä! Kuules sinä epäuskoinen! Mitä teet tänä iltana?
-- Enpä mitään... tahi... samaa kuin tavallisesti... syön päivällistä
Lavennen luona ja pelaan biljardia kymmeneen asti.
-- Etkö ole kutsuttu päivällisille, etkä ole kiinni missään päivällisen
jälkeen?
-- En.
-- No, minä kutsun sinut sitte. Tule syömään päivällistä
Champs-Elysées'lle, kello kahdeksan, Zonin ja minun seurassani.
Bourdois punastui kuin nuori tyttö.
-- Minähän häiritsen teitä.
-- Et ollenkaan. Minulle se on hyvin hauskaa ja tytölle myös, siitä
olen varma. Hän ja minä emme tunne toisiamme lainkaan ja ensimäinen
yhdessäolo kahden kesken on aina hieman ikävä. Sinä olet iloinen ja
hyvä seurakumppani. Tulet miellyttämään Zonia hyvin, siitä olen
vakuutettu. Ja sitte... saat nähdä, harjotella, niinkuin sanotaan. Ole
huoleti... me tulemme olemaan hyvin siivot, minä osaan kyllä
käyttäytyä. Syödessä syödään. Mutta siinähän saat verekseltä tarkastaa
nuorta parisilaista ompelijatarta... ja ehkä se antaa sinulle
rohkeutta... etkä sitte enää pidä itseäsi vanhana ukkorähjänä. No niin,
se on siis päätetty? Joutuun siis anna minulle myöntyvä vastaus, sillä
minulla on vielä koko lailla juoksemista... ja nuo helkkarin hevoset
eivät malta odottaa. Hän nousi ja tahtoi kutsua tarjoilijaa. Bourdois
pidätti häntä kädestä.
-- Älähän nyt. Täällä olet minun vieraani.
-- Olkoon menneeksi! Siis kello kahdeksan Laurent'illa, eikö niin?
Kysyt herra Gitrac'in huonetta.
-- Hyvä on, sanoi Bourdois, puristaen sydämmellisesti ystävänsä kättä.
Voit luottaa minuun. Olen kovin hyvilläni, että sinut tapasin ja saan
viettää tämän illan seurassasi.
Hän saattoi Gitrac'in konevaunuun, jota ihaellen tarkasti.
-- Onko tämä vaunu sinun?
-- Ei. Minä tämän vain aina vuokraan päivittäin Parisissa ollessani.
Täällä on esiintymistapa vakavuuden vuoksi erikoisen välttämätön.
Lontoossa päinvastoin siitä olisi haittaa. Maassa maan tavalla.
-- Niin! murahti Bourdois, puristaen toverinsa kättä. Eipä sinua
tarvitse sääliä.
Ja hän huoahti, ajatellessaan tätä matkojen ja rakkausjuttujen elämää,
joka oli aivan toisenlainen, kuin hänen omansa.
Gitrac mainitsi kuljettajalle De la-Paix kadun varrella olevan
muotiliikkeen tunnetun nimen ja astui vaunuunsa.
Lähtiessään huusi hän Bourdois'lle joka seisoi jalkakäytävällä:
-- Hännystakissa ja valkoinen huivi kaulassa, luonnollisesti.
II.
Tämän muistettavan kohtauksen jälkeisenä päivänä ei Jules Bourdois'ta
nähtykään kahden lyömällä tulevan, liivit puoleksi auki ja olkihattu
takaraivolla, Usines-ravintolaan. Eikä häntä nähty Lavenne'nkaan luona.
Jules Bourdois söi aamiaista kotonaan Montparnasse-kadun varrella. Tahi
paremmin sanoen, herättyään vasta lähemmä puolikahtatoista, suu kuivana
ja vatsa epäkunnossa, hän käski Philomènen valmistamaan hänelle heikkoa
teetä ja puolikypsän munan. Philomène, viidenkymmenen kolmen vuoden
vanha, laiha creuseläinen, joka vielä viisitoista vuotta Parisissa
oltuaan, säilytti talonpoikaistapansa ja kampauksensa, sanoi
ainoastaan:
-- Ei se teille merkitse mitään, jos tulette myöhään kotia, senhän
tiedätte. Ja toisinaan ei haittaakaan heittäytyä nuoreksi mieheksi.
Bourdois ei viitsinyt vastata hänelle, ja niin pian kuin Philomène oli
asettanut pienelle pöydälle ruokasalin ikkunan eteen munan ja
teekannun, pukeutui hän aamukauhtanaansa ja kävi aterioimaan.
-- Saatte mennä, Philomène. Minä soitan, kun teitä tarvitsen.
Ikkuna oli rauhalliselle kadulle päin, jossa rakennukset olivat kehnon
näköiset, puodit maalaispuotien tapaiset. Oli satanut yön kuluessa ja
jälleen aamupäivälläkin; nyt oli sade tauonnut; taivas oli pilvessä,
jalkakäytävät ja kadut kuivuivat verkalleen. Bourdois katseli kadulle,
jossa liikkui synkännäköisiä olentoja, ajo- ja kuormarattaita; hän
katseli ruokasalia, sen ruskeita seinäpaperia ja tammikalustoa; hän
katseli itseään, tahi ainakin muotoaan, joka kuvastui vastapäätä häntä
seinällä riippuvasta soikeasta peilistä. Vielä selvemmin, siinä yksin
ollessaan, tunsi hän uudelleen saman tunteen, joka niin monta kertaa
edellisenä iltana oli häneen koskenut, häneen tunkeutunut: "Onhan
kaikki, mikä minua tavallisesti ympäröi, hirveätä, kauheata! Ja minähän
elän nilviäisen elämää." Syötyään nopeasti munan, hän sytytti sikarin
ja, heittäytyen punaisella sametilla verhottuun, vanhanaikuiseen,
mukavaan, sedältään perimäänsä nojatuoliin, alkoi mietiskellä.
Hän mietiskeli niinkuin mietiskelevät ihmiset, jotka eivät koskaan ole
yrittäneetkään harjoittautua mietiskelemiseen: se on, hän antoi
muistojen ja kuvien kulkea henkisen silmänsä edessä, pidellen niitä
ajatusten katkelmina, hämärinä, toisilleen vastakkaisina himoina. Ollen
elämässään aina siveä tahi pikemmin sopivaisuutta jumaloiden
kunnioittava ja luonnostaan naisten suhteen ujo vanhapoika, antautui
hän jonkinlaisen synkeän huvin valtaan muistelemistaan muistellen
edellisen illan tapahtumia, se kun oli niin kovin toisenlainen, kuin
kaikki muut siihen astiset hänen päivänsä lopettajaiset.