_Koidu Kask. Valke Järv. Helju Laane_.»
Urhoollisuudesta Valkin valloituksessa korotettiin Pohjan Poikain
rykmentistä »Viron Armeijan Ylipäällikön Käskyssä Viron Tasavallan
Joukoille N:o 5» maaliskuun 4 p:ltä seuraavat lukien helmikuun 4 p:stä:
Jääkäriluutnantti _Erkki Hannula_ jääkärikapteeniksi; jääkärivääpelit
_Einar Häll, Jussi Korhonen, Valter Lagerström, Ragnar Oivo_ ja _Karl
Dahlman_ jääkärivänrikeiksi; vääpelit _Eero Gammelin, Väinö Havas,
Frans Härmälä, Henrik Kuusisto, Ilmari Luostarinen, Kaarlo Mantere_
ja _Ilmari Rytkönen_ vänrikeiksi; kersantti _Ermes Berg_ vänrikiksi;
jääkäri _Johannes Tamminen_ jääkärivänrikiksi sekä joukkueenjohtajat
_Alvar Kangasmaa_ ja _Yrjö Laurikainen_ vänrikeiksi.
Eversti _Kalm_ koroitti helmikuun 10 p:nä julkaistussa päiväkäskyssään
taisteluissa osoitetusta rohkeudesta ja kunnokkuudesta seuraavat Pohjan
Pojat:
1:sestä pataljoonasta:
Varavääpeleiksi: kersantit _Aarne Hietakangas, Tauno Kaikkonen, Jaakko
Kamsula, Samuel Korhonen, Samuli Laurikkala, Eero Rahola, Lauri
Sammalisto, Emil Virkki_ ja _Emil Zetterman_.
Kersanteiksi: ryhmänjohtajat _Ivar Eno, Uno Hyrkäs_ ja _Harri Potila_,
kevyen k.k:n johtaja _Eero Havas_ sekä korpraalit: _Kalle Hakala,
Ville Kujala, Alfred Lauren, Johan Lindblom, Kalle Puhakka_ ja _Kosti
Seppälä_.
Korpraaleiksi: sotilaat _Johan Bergman, Jaakko Huhtanen, Armas Hyvönen,
Vilho Isolukkari, Urho Kemppainen, Pauli Laaksonen, Yrjö Laaksonen,
Otto Luokila, Georg Nordgren, Heikki Siltanen, Leevi Somppi, Edvard
Äijälä ja Mikko Äikäs_.
2:sesta pataljoonasta:
Varavääpeleiksi: joukkueenjohtaja _Einar Anttila_ ja sotilas _Aslak
Räinä_.
Taisteluissa osoitetun pelkuruuden vuoksi taas erotettiin rykmentistä
3 aliupseeria ja 8 sotilasta ja passitettiin Suomeen »häpäisemästä
rykmentin mainetta». Aliupseerit alennettiin samalla sotilaiksi.
* * * * *
Eversti _Kalm_ Valkin kaupungin garnisonin päällikkönä määräsi
kaupungin komendantiksi helmikuun 2 p:nä yliluutnantti _Jaan Untin_,
jonka sijalle asetettiin 9 p:nä 2:sen ratsurykmentin 2:sen eskadroonan
päällikkö, kornetti _Kornell_.
Valkin kaupunki ympäristöineen julistettiin sotatilaan, ja järjestyksen
luomiseen kaupungissa ryhdyttiin heti. Kaduilla liikkuminen jälkeen klo
7 ip. ja ennen klo 6 ap. kiellettiin, samaten poistuminen kaupungista
ilman komendantin lupaa. Vironkieli määrättiin ainoaksi viralliseksi
kieleksi kaikissa kunnan ja valtion virastoissa. Venäjänkieliset katu-
ja muut kilvet revittiin alas, samoin punaisten seiniin ja tolppiin
kiinnittämät päiväkäskyt ja kuulutukset. Venäjänkielen käyttäminen
kiellettiin ankarasti.
Viimemainittu kielto aiheutti aluksi kaikenlaisia hankauksia
kaupunkilaisten ja virolaisten upseerien toiselta puolen ja
suomalaisten välillä toiselta puolen viimemainittujen vaatiessa kiellon
ehdotonta noudattamista. Mutta sekin ajettiin lopuksi läpi kaikella
sotatilan edellyttämällä ankaruudella.
Pohjan Poikain rykmentin järjestelyyn ryhdyttiin tarmolla.
Kaatuneen jääkäriluutnantti _Kärnän_ tilalle määrättiin 1:sen
komppanian päälliköksi jääkärivänrikki _Korhonen_ ja haavoittuneen
luutnantti _Kallion_ sijaan 6:nnen komppanian päälliköksi jääkäri,
luutnantti _Manninen_. Harjoituksiin käytiin innolla käsiksi. Valkin
taistelukauden jälkeinen järjestelytyö suunnattiin etupäässä 1:sen
pataljoonan taistelukuntoon saattamiseen, sehän oli kärsinyt enimmin
kuluneena aikana. Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo siitä:
»Se yhdeksän päivän aika, jonka pataljoona Valkin taistelukauden
päätyttyä sai rintaman varaväkenä viettää levossa, oli monessa
suhteessa tervetullut. Taistelutoimissa rasittunut miehistö tarvitsi
lepoa ja virkistystä, mutta myös edelleen ahkeraa harjoitusta.
Komppaniat oli jälleen järjestettävä taisteluvahvuisiksi, tappioiden
synnyttämät aukot täytettävä, asestus y.m. varustus täydennettävä.
Pataljoonan esikunnalle, samoinkuin komppanioiden päälliköille ja
vääpeleille nämä päivät tuottivat työtä yllin kyllin. Oli laadittava
tappiolistat, luettelot kunnostautuneista, koroitusehdotukset y.m.
»Taistelukautena tuntuvimman mieshukan kärsineet 1:nen ja 3:s komppania
oli saatava taas sotavahvuisiksi. Pyysin senvuoksi hiihtokomppaniaa,
joka taistelujen lopulla oli ollut tilapäisesti alistettuna johtooni,
vakinaisesti liitettäväksi pataljoonaan. Hiihtokomppania ei eronnut
tavallisesta jalkaväkikomppaniasta muussa kuin, että se oli varustettu
suksilla ja lumipaidoilla sekä 2 raskaalla konekiväärillä kuitenkin
ilman suksirekiä. Mitään erikoista hiihtojoukkokoulutusta sillä ei
ollut, eikä se ollut vielä kertaakaan voinut käyttää suksiaan lumen
vähyyden vuoksi. Valkin seuduilla oli lunta vielä verrattain niukasti,
ja Pohjois-Virossa maa oli melkein paljas. Erikoisen hiihtokomppanian
pitäminen pataljoonassa oli senvuoksi mielestäni tarpeetonta, ja
halusin sensijaan jakaa päällystön ja miehistön täydennykseksi muille
komppanioille, sukset ja lumipaidat taas käytettäviksi tiedustelijoita,
patrulleja y.m.s. varten. Sotilasaineksena hiihtokomppania oli muuten
erinomaista, kuten seuraavina taistelukausina osoittautui.
»Aivan odottamatta minulle tuli rykmentin päiväkäskyssä helmikuun
6 p:nä määräys, että 1:nen ja 3:s komppania oli yhdistettävä ja
hiihtokomppania liitettävä 1:seen pataljoonaan sen 3:ntena komppaniana.
Käytännössä oli rykmentin määräämä järjestely epäilemättä omiaan
tuottamaan paljon enemmän vaivaa ja työtä kuin, jos hiihtokomppania
olisi yksinkertaisesti jaettu pataljoonalle täydennykseksi. Olisi
pitänyt laatia uudet kantakirjat, komppanioiden talous ja kirjanpito
sekä kaikki muu järjestettävä uudelleen. Sen lisäksi oli otettava
huomioon, että sekä l:sellä että 3:nnella komppanialla oli omat
traditsioninsa. Ne muodostivat kumpikin oman erikoisen, kiinteän
kokonaisuuden, jonka kelpoisuus jo oli taisteluissa koeteltu, ne olivat
suorittaneet rintamakauden raskaimman tehtävän ja aloittaneet kunnialla
sotahistoriansa. Juuri vapaaehtoiseen joukkoon nähden on tällaisilla
psykologisilla tekijöillä mitä suurin merkitys. Hiihtokomppania
sitävastoin oli rykmentin nuorimpia muodostelmia, sen miehistö oli eri
paikkakunnilta, ja komppania oli vielä verrattain vähän ottanut osaa
sotatoimiin.
»Koska olin vakuutettu siitä, että pataljoonalle oli mitä suurimmaksi
hyödyksi sen alkuperäisten taisteluyhtymäin pysyttäminen ennallaan,
esitin eversti _Kalmille_ yllämainitut näkökohdat ja pyysin rykmentin
käskyn peruuttamista. Hän suostuikin ehdotukseeni, joten alkuperäinen
suunnitelmani hiihtokomppanian hajoittamisesta toteutettiin.
»Enin osa alipäällystöä ja miehistöä annettiin 1:selle ja 3:nnelle sekä
jokin määrä 2:selle komppanialle. Samalla pataljoona sai myös joukon
kykeneviä joukkueenjohtajia, joka seikka oli erittäin suuriarvoinen,
sillä ensimmäinen taistelukausi oli jo osoittanut johtajareservin
tärkeyden. Konekiväärikomppaniaan oli tappioiden täyttämiseksi
siirrettävä muista komppanioista lisää miehistöä, joka kiireellisesti
oli perehdytettävä konekiväärin käyttöön. Opetusta kevyen konekiväärin
käsittelyssä annettiin myös mahdollisimman monille jalkaväkisotilaille.
Kun ent. hiihtokomppanian kuormastolla oli täydennetty ensi sijassa
3:nnen komppanian kuormastoa, joka junaonnettomuudessa oli kärsinyt
tuntuvan hevoshukan, luovutettiin loput siitä, samoinkuin sukset
käskystä rykmentin intendenttuurille. Sukset olisivat kuitenkin olleet
hyvään tarpeeseen sittemmin Marienburgin retkellä, kuten tultiin
kokemaan.
»Heti Valkiin palattuamme alkoivat jokapäiväiset, säännölliset
harjoitukset y.m. palvelus. Rintamalle lähtö saattoi tapahtua millä
hetkellä hyvänsä, ja etenkin ent. hiihtokomppanian miehistö oli vielä
varsin vähän koulutettua. Garnisonivartiopalvelusta hoiti kaupungissa
yksi komppania kerrallaan. Kaikkia Valkista vieviä teitä vartioitiin
tarkasti. Kaupunkiin tulijoilta ja sieltä menijöiltä vaadittiin
kulkulupatodistus, kuormatkin tarkastettiin. Kerran virolainen vartio
onnistui sieppaamaan Riiasta tulevan bolshevikikuriirin kiinni, jolla
oli toistasataa kirjettä eri henkilöille Valkissa. Tapahtuman johdosta
suljettiin kaikki kaupunkiin vievät tiet ja lukuisia kotietsintöjä ja
vangitsemisia pantiin toimeen.
»Tämä taistelujen välinen levähdysaika koetettiin tehdä sotilaille
niin mukavaksi ja viihtyisäksi kuin se niissä olosuhteissa suinkin
oli mahdollista. Järjestettiin tilaisuus kylpemiseen, ja säännölliset
saunavuorot määrättiin rykmentin eri osastoille. Postiyhteys Suomeen
oli järjestetty tyydyttävälle kannalle. Suomalaisia sanomalehtiä
saatiin myös säännöllisesti, vaikkakin liian vähäinen määrä. Rykmentin
papin, pastori _af Björkstenin_ toimesta pantiin pystyyn sotilaskoti
alipäällystöä ja miehistöä varten.
Yhteisen upseerikodin aikaansaamiseen myös ryhdyttiin, huoneisto
sitä varten saatiin Kirkkotorin varrella olevasta, jollekin
kaupunkilaisklubille kuuluvasta talosta. Se käsitti yhden salin,
kaksi pientä huonetta ja keittiön. Yhteisen upseerikodin syntymisestä
ei kuitenkaan tullut mitään, kun 2:sen pataljoonan upseeristo asui
lähellä rautatienasemaa ja halusi mieluummin pitää siellä oman
upseerikasinonsa. Näin ollen jäi hankittu huoneisto 1:sen pataljoonan
haltuun. Siihen liittyy muisto monesta hupaisasta yhdessäolosta
taistelukausien väliaikoina.
Valistustoimesta rykmentissä pitivät huolta pastori _af Björksten_
ja aina väsymätön ja nuortean innokas opettaja _Pihkala_, upseeri
erikoisia tehtäviä varten, järjestämällä moniaita esitelmätilaisuuksia.
Miehistön majoitus oli tosin jonkinverran ahdas, mutta asumukset olivat
kuitenkin lämpimät, joka olikin tärkeintä. Sänkyjä ei tietenkään voitu
hankkia näin rintamaoloissa, miehet makasivat lattialla, johon oli
levitetty olkia. Muonitus oli moitteeton. Yleinen terveydentila oli
myös tyydyttävä, vaikkakin nähtävästi vilustumisesta aiheutunutta
kuumetautia jonkinverran esiytyi, ei kuitenkaan huolestuttavassa
määrässä. Syynä oli todennäköisesti jalkineiden huonous.
Viroon lähdettäessä oli melkein joka mies Pääintendenttuurin puolesta
varustettu uusilla, pitkävartisilla »åströmiläis»-pieksuilla. Mutta
pohjaamattomina menivät ne yleensä parin pitemmän marssin jälkeen
rikki. Tulin jo Suomen vapaussodassa huomaamaan niiden sopimattomuuden
sotilasjalkineiksi. Jalat niissä marsseilla rasittuvat ja väsyvät
suhteettoman pian, etenkin jalkapohjat tulevat aroiksi, varsinkin, jos
tie on epätasaista ja rosoista.
Komppanioilla oli tosin suutarinsa, jotka tekivät työtä ahkerasti,
mutta saappaita kului enemmän kuin ehdittiin korjata, ja työkaluista
oli myöskin puute. Yleensä voi liioittelematta sanoa, että Valkin
taistelukauden päätyttyä jokainen saapaspari pataljoonan miehistöllä
oli korjauksen tarpeessa. Huomautin jo Helsingissä apuretkikunnan
Pääintendenttuurille pohjaamattomien pieksujen kelpaamattomuudesta
sotilasjalkineiksi, mutta kun niitä kerran oli hankittu ja ne olivat
sitäpaitsi halpoja, niin asia ei enää ollut autettavissa. Muuten ei
vaatetusta ja varustusta vastaan ollut mitään muistuttamista, mutta
se, että Pääintendenttuuri niin vähän kiinnitti huomiota jalkineiden,
jalkaväkisotilaan tärkeimmän vaatetuskappaleen, kelpoisuuteen,
osoittaa, että siltä puuttui tarpeellista alansa tuntemusta. Eversti
_Kalmin_ ja Pääintendentin, tohtori _Göösin_ välillä näkyi sitäpaitsi
syntyneen rettelöltä, joista etupäässä rykmenttiänne miehistö sai
kärsiä. Kaikki ne tuskat, jotka ankarassa pakkasessa ja syvässä
lumessa eteenpäin ponnistelevalle miehistölle risaisten jalkineiden
takia seuraavilla taistelukausilla koituivat, kaikki sairaat ja
marssikyvyttömät, joita saimme Marienburgin retkellä kuljettaa
mukanamme kuormastossa, ovat enimmältä osalta luettavat puheena olleen
laiminlyönnin kontolle.
Mitään tyytymättömyyttä pataljoonan keskuudessa ei Valkin valloitusta
seuranneena väliaikana kuitenkaan ollut huomattavissa, päinvastoin
mieliala sekä päällystön että miehistön keskuudessa oli mitä parhain,
innostus oli edelleen suuri, ja ensimmäisten taistelutoimien
loistava menestys kannusti kaikkia uusiin urotöihin. Mitään merkkejä
ennenaikaisesta väsymyksestä ja kyllästymisestä, joka muuten, kuten
yleisesti on tunnettua, nuoressa vapaaehtoisjoukossa usein aivan
vähäpätöisistä syistä voi päästä valtaan, ei esiytynyt. Tällaiset
ilmiöt yhtä Marienburgin retkellä sattunutta tapausta lukuunottamatta
alkoivat vasta Marienburgin retken jälkeen. Pataljoonan päällystön
ja miehistön suhde oli aina mitä parhain, keskinäinen luottamus oli
luja pysyen sellaisena pataljoonan koko olemassaolon ajan ja liittäen
pataljoonan lujaksi, kiinteäksi, yksimieliseksi kokonaisuudeksi,
joka ominaisuus yhtyneenä horjumattomaan voitonvarmuuteen ja
lannistumattomaan hyökkäyshenkeen loi pääedellytyksen pataljoonan
menestykselliselle sotatoiminnalle.
»Lomapyyntöjä, tavallinen ilmiö muuten taistelujen päätyttyä, esiytyi
tänä aikana vain harvoja, enimmäkseen tekivät niitä sellaiset, joiden
taloudellisista syistä, kotiolojen takia j.n.e. täytyi päästä käymään
Suomessa. Vapaaehtoisille sotilaillemme kunniaksi on luettava myös
se, että kaikki lomalle päässeet määräaikana tunnollisesti saapuivat
takaisin. Lomakarkuritapausta en muista ainoatakaan.
»Hevoshoito rykmentissä alkoi vähitellen parantua ja järjestyä.
Rykmentin palvelukseen tuli tänä aikana eläinlääkäri _Juho Sauramo_.
Marienburgin taistelukauden jälkeen järjestettiin rykmentille erikoinen
sairastalli.»
Myöskin rykmentin sairashoitohenkilökunta sai lisäystä. Lääketieteen
kandidaatti _Elias Cederberg_ määrättiin hoitamaan rykmentin toisen
apulaislääkärin virkaa lääkintäkapteenin arvolla.
Helmikuun 5 p:nä Pohjan Poikain rykmentti kokoutui Valkin kirkkoon
viettääkseen Suomen vapaussodan muistojuhlaa ja Runebergin päivää
yhteisellä jumalanpalveluksella. Aluksi laulettiin virsi »Jumala
ompi linnamme», jonka jälkeen pastori _af Björksten_ puhui
lyhyesti,ytimekkäästi vieraalla maalla kaatuneista vainajista,
vapaudestamme ja Runebergin päivän merkityksestä. Saarnan jälkeen
laulettiin vielä lopuksi virsi »Kiitos nyt Herran».
Seuraavana päivänä Viron sotavoimien ylipäällikkö, kenraali _Laidoner_
tarkasti rykmentin tervehtien Viron koko armeijan nimessä Pohjan
Poikia, jotka taisteluissa aina olivat olleet ensimmäisiä ja hurjilla
hyökkäyksillään innostaneet muitakin joukko-osastoja.
Valk alkoi vähitellen tuntua Pohjan Pojista siedettävältä. Torille
ja kauppoihin ilmestyi tavaraa. Elämä kaupungissa sai vaihtelevampia
muotoja. Kaupunkilaiset panivat toimeen juhlia, joihin vastineeksi eri
komppaniat järjestivät tanssiaisia. »Elävissä kuvissa» käytiin myöskin
ahkerasti. Sotilailla oli iltahuuto klo 9 ja alipäällystöllä klo 10,
joten ankarista harjoituksista huolimatta aikaa jäi runsaasti kaupungin
tarkasteluun ja tuttavuuksien tekoon. Tavatessaan heitä miellyttävän
virottaren tai lättiläistytön Pohjan Pojat lyöttäytyivät tuttaviksi.
Muutamat hankkivat itselleen vapaan ajan kuluttamiseksi vakinaisia
käyntipaikkoja eri perheissä. Useat rykmentin upseerit asuivatkin
kaupungilla yksityisten luona.
Viron apuretkikunnan soittokunta saapui Valkiin helmikuun 9 p:nä ja
ilmoittautui heti eversti _Kalmille_ soittaen hänen esikuntatalonsa
edustalla »Porilaisten marssin». Soittokunta sai Valkissa runsaasti
työtä. Sitä tarvittiin upseeriklubeissa ja komppanioiden tanssiaisissa,
sitäpaitsi esitti se joka päivä klo 12 rykmentin komentajan asunnon
edustalla katusoittoa runsaalle kuulijakunnalle.
Kuri rykmentissä oli vielä erinomainen, etenkin 1:sessä pataljoonassa.
Sotilaat tervehtivät aina vastaantullessaan upseerejaan, jotka
muutenkin nauttivat miehistön ja alipäällystön kunnioitusta. Mieliala
oli niinikään sangen korkealla.
Mikäli rikkomuksia tapahtui, seurasi niistä aina rangaistus. Tavallisin
rangaistusmuoto pikku rikoksista oli toverien antama »remmiapelli»,
joka useimmiten tepsi erittäin hyvin. Joskus käytettiin myös
rangaistusharjoitusta ja arestia kaupungin päävartiossa Moskovankadun
N:o 9:ssä, jossa vartiota hoiti 1 aliupseeri ja 6 sotilasta kerrallaan.