(Koikylän taistelu ja eteneminen Riika—Pihkova viertotiehen.)
Samanaikaisesti Valkin valtauksen kanssa eversti _Puskarin_ joukot
miehittivät Vörun kaupungin, jossa vihollinen valtakautensa lopussa
oli yrittänyt hävittää m.m. kaikki myymälät. Virolaisten joukkojen
saaliiksi jäivät asemalla olevat 2 veturia ja joitakuita luokkavaunuja.
Petserin suunnalla käytiin tällöin kiivaita taisteluja. Virolaisten
2:nen rykmentti tunki vähitellen bolshevikijoukot yhä kauemmaksi.
Helmikuun 2 p:nä sen 2:nen pataljoona valtasi Vastseliinan
(Neuhausenin) aseman saaden sotasaaliiksi m.m. monta vaunua heiniä,
1 vaunun venäläisiä patruuneja y.m. sotatarpeita, ja 4 p:nä 1:nen
pataljoona sai haltuunsa Petserin aseman ja kauppalan, johon
viholliselta jäi kiväärejä, patruuneja, petroleumia y.m. Tällä
suunnalla vihollinen kuitenkin alkoi helmikuun 5 p:nä vastahyökkäyksen
tunkien yhä yltyvin taisteluin virolaisia taaksepäin.
Koko etelärintamalla bolshevikit ryhtyivät helmikuun alkupuolella
puuhaamaan tehoisan vastaiskun antamista virolaisille joukoille.
Punaiset valmistelivat hyökkäystä Ruhjan ja Wolmarin suunnilta Valkia
vastaan saadakseen kaupungin jälleen haltuunsa. Eversti _Kalm_
kääntyi saatuaan vihollisen aikeista tiedon Tarton esikunnan puoleen
sähkösanomalla helmikuun 9 p:nä tehden selkoa vankien kautta selville
saadusta vihollisen sijoittumisesta ja pyytäen kiirehtimään uuden
direktiivin antamista ja Valkin puolustusjoukkojen lähimmän päällikön
määräämistä.
Tällöin olikin jo annettu eri rintamanosille uudet tehtävät. Helmikuun
8 p:nä armeijan ylipäällikkö, kenraali _Laidoner_ sähkötti alaisilleen:
'Vihollinen on Narvan, Pihkovan, Valkin ja Ruhjan suunnalla ajettu
Viron kansallisten rajain ylitse. Sen hallussa on enää vain osa
Etelä-Vörumaata. Tasavallan sotaväen seuraava tehtävä on Etelä-Vörumaan
puhdistaminen vihollisesta ja senjälkeen Viron alueen varjeleminen
punaisten uusilta hyökkäyksiltä. Rajojen puolustamiseksi tulee ottaa
haltuun sellaiset asemat, joista on helpompi teknillisin apukeinoin
ja pienemmin miesmäärin torjua vihollinen takaisin, jotta sotamiehet
saisivat enemmän levätä. Siksi käsken seuraavaa:
1:sen divisioonan tehtävä on aktiivisesti puolustaa Narvan kaupunkia,
Narovajoen linjaa ja Peipuksen rantaa Vasknarvasta Lohusuuhun. Narvan
linjan puolustamiseksi pitää, mikäli mahdollista, joen molemmat rannat,
etenkin Narvan kohdalla, saada meidän haltuumme. Narvan puolustamiseksi
on tarpeen etuväin tunkeutua Jamburgin suuntaan ja hävittää Jamburgin
silta.
Eteläisen rintaman tulee:
1:o Suojella Peipuksen rantaa Lohusuusta meidän kaakkoisrajoihimme
saakka Isborskin linjalle;
2:o Pihkovan suunnalla ottaa haltuunsa etuväin Isborskin asema ja
kauppala, Paurovitshin ja Shemeritskin kylät ja rikkoa Velikajajoen
silta Pihkovan luona;
3:o Vöru—Marienburg suunnalla tunkeutua edelleen Pihkova— Riika
viertotiehen saakka ja ottaa haltuunsa Alt-Laitzen ja Oppekaln;
4:o Valk—Marienburg rautatietä pitkin tunkeutua eteenpäin Hoppenhofin
asemalle ja, jos se on Vörun maakunnan suojelemiseksi tarpeellista,
ottaa etuväin haltuunsa Marienburgin kauppala;
5:o Valk—Wolmar suuntaan edetä Stackelnin asemaan saakka;
6:o Ruhja—Wolmar ja Ruhja—Salatsi suunnilla edetä Säde- ja
Salatsijokeen ja ottaa haltuun niiden ylitse vievät sillat, sekä
7:o Merenrannalla ottaa Heinaste etuväin haltuun.
Kaikkien näiden tehtävien täytäntöönpanon aika jää kenraali
_Tönissonin_ ja kenraali _Wetzerin_ määrättäväksi. Asemia on, mikäli
mahdollista, vahvistettava juoksuhaudoilla ja piikkilankaesteillä. On
tarpeellista, että Tasavallan puolustus näin saadaan järjestetyksi,
niin että mahdollisimman paljon joukkoja on reservissä joka hetki
valmiina lyömään takaisin vihollisen hyökkäysyritykset.'
Kenraali _Wetzer_ kävi helmikuun 10 p:nä Valkissa, johon hän kutsui
sillä rintamanosalla toimivien rykmenttien ja panssarijunien päälliköt
neuvottelemaan uudesta operatsionista. Hän ilmoitti tällöin m.m.,
että Pohjan Poikain rykmentti tulisi alkavana taistelukautena
pysymään reservissä Valkissa. Eversti _Kalm_ tuntien upseeriensa
ja sotilaittensa yhä kasvavan kyllästymisen garnisonielämään ja
taisteluhalun pyysi kenraali _Wetzeriä_ määräämään Pohjan Pojille
jotakin tärkeämpää toimitettavaa ja saikin lupauksen siitä.
Kenraali _Wetzer_ antoi helmikuun 11 p:nä eteläisen rintaman joukoille
direktiivin uutta etenemistä varten. Sen ensimmäisessä kohdassa
perustellaan rynnistystä seuraavasti:
»Vain pienessä osassa Etelä-Vörumaata viipyvät vielä Viron
maaperällä venäläis-lättiläiset ryövärijoukot, jotka meidän on
sieltä karkoitettava. Ei vieraan maan valloittamiseksi tai voittojen
saamiseksi, vaan Viron Tasavallan rajojen suojaamista varten Viron
etelärintaman sotajoukkojen tulee edetä tarpeellisiksi katsotuilla
suunnilla jonkin matkaa Viron kansallisten rajojen ylitse.»
Eri joukko-osastojen tehtäviksi määrättiin:
1:o Eversti _Kann_, johdossaan 3:s ja 6:s virolaisrykmentti, Pärnun
suojeluspataljoona ja 2:sen ratsurykmentin 1 eskadroona 8 tykin
kera, ottaa haltuunsa linjan Heinaste—Salatsi joen uoma—Stackelnin
rautatienasema ja siitä edelleen kaakkoonpäin, hävittää Aajoen
rautatiesillan Stackelnin luona ja valvoo kaikkia vihollisen puolelta
tulevia teitä;
2:o Yksi pataljoona Pohjan Poikia rykmentin tykkien ja yhden
kapearaiteisen panssarijunan kera, pataljoonan komentajan yhteisellä
johdolla, etenee Valk—Marienburg rautatien ja maantien suuntaan,
miehittää Hoppenhofin aseman ja valvoo teitä Adselista Neu-Laitzeniin;
3:o Eversti _Puskar_, johdossaan 2:nen ja 7:s virolaisrykmentti,
Tallinnan suojeluspataljoona, _Balahovitshin_ joukko-osasto ja 2:sen
ratsurykmentin 1 eskadroona 8 tykin kera, suorittaa ylipäällikön
etelärintamalle antaman käskyn 1:sen ja 2:sen kohdan, edelleen
miehittää linjan Panikovitsh—Shemeritski—Alt-Laitzen—Oppekaln valvoen
vihollisen puolelta tulevia teitä, panee toimeen käytettävänään
olevalla eskadroonalla odottamattoman hyökkäyksen Marienburgia vastaan
herättäen vihollisen keskuudessa paniikkia ja helpottaa Pohjan Poikain
toimintaa rautatien suunnalla rikkomalla rautatien vihollisen selän
takana;
4:o Kapteeni _Irw_ johdossaan kaikki panssarijunat —yhtä kapearaiteista
lukuunottamatta — toimii Stackelnin, Marienburgin ja Pihkovan suunnilla
tarpeen mukaan;
5:o Reservissä: Tarton sissipataljoona Moisakylässä, Pohjan Poikain 1
pataljoona Valkissa, Tarton suojeluspataljoona Vörussa ja Viljandin
suojeluspataljoona Tartossa.
Samalla käskettiin sotilaiden tietoon saattaa, että sittenkuin nämä
asemat olisi saatu virolaisten joukkojen haltuun, ei enää edettäisi,
vaan puolustauduttaisiin niissä.
Saatuaan kenraali _Wetzerin_ yllä lyhyesti esitetyn
taistelusuunnitelman eversti _Kalm_ pitäen sitä virheellisenä lähetti
Tarttoon sähkösanoman, joka Pohjan Poikain taistelukertomuksen mukaan
ajalta 13.2.-26.2.19. oli sisällöltään suunnilleen seuraava:
»Huomautin, että täten on alkavassa operatsionissa taas uudistumassa
Grosshofissa Pohjan Pojille turhaan tullut verilöyly, sillä kuten
silloin Valk—Wolmar rata jäi katkaisematta, niin varmaankin taas
jäisi nyt Marienburg valloittamatta ja rata katkaisematta ja
rykmenttini tehtäväksi tulisi suoralla rintamahyökkäyksellä vallata
rata Adsel—Koikylästä Neu-Laitzeniin asti. Koska samalla otin
huomioon sen, että paljailla rintamahyökkäyksillä vihollisen elävää
voimaa ei voida tuhota sekä sen suuria ryöstösaaliita haltuun saada,
tein sähkösanomassani kaksi ehdotusta: 1:o joko minun rykmenttini
alkaa suoran rintamahyökkäyksen pitkin rataa vasta senjälkeen, kun
rata Marienburgiin on varmasti katkaistu ja Marienburg vallattu,
2:o taikka minulle annetaan toimintavapaus suorittaa sama tehtävä
monta kertaa pienemmällä mieshukalla ja ehdottomasti varmemmin tekemällä
saartoliikkeen Verrosta Marienburgiin. Pyysin minulle annettua tehtävää
harkitsemaan uudelleen ja toistamaan käskyn taikka sitten jättämään
tehtäväni suorittamisessa suoritustavan määräämättä.»
Eversti _Kalm_ sai 12 p:nä vastauksen, jossa ilmoitettiin, että hän
saisi lähettää yhden komppaniansa Marienburgin rataa katkaisemaan
määrättyjen joukkojen mukaan. Koska hän ei saanut koko tehtävää
suorittaakseen ja hän piti tällaista järjestelyä tarkoitustaan
vastaamattomana ja epäonnistuneena, ilmoitti hän kenraali _Wetzerille_
lähettävänsä 1:sen pataljoonansa tykkien ja panssarijunan kera Koikylän
seuduille, mutta antavansa etenemiskäskyn vasta sitten, kun hän saisi
varman tiedon, että rata todella oli katkaistu.
Saatuaan sanoman, että eversti _Puskarin_ joukot lähtisivät liikkeelle
13 p:nä klo 6 ap., eversti _Kalm_ antoi saman päivän aamuna
jääkärikapteeni _Hannulalle_ määräyksen lähettää viipymättä liikkeelle
yhden komppanian, jonka tuli olla voimakkaan tiedustelun kautta
keskeytymättömässä kosketuksessa Koikylässä majailevan vihollisen
kanssa. 3:s komppania, joka sai tämän tehtävän suorittaakseen, jätti
Valkin jääkäriluutnantti _Marttisen_ johdolla klo 10 ap.
Eversti _Kalm_ antoi edelleen 13 p:nä klo 8,30 ap. operatsionikäskynsä
N:o 7 määräten jääkärikapteeni _Hannulan_, johdossaan 1:nen pataljoona,
Pohjan Poikain 1:nen ja 3:s patteri (jääkärimajuri _Snellman_) ja
I kapearaiteinen panssarijuna (kapteeni _Peters_) sekä yhteyden
pitoa varten 2 ryhmää ratsumiehiä (vääpeli _Eino Vartiainen_),
etenemään Valk—Marienburg radan ja maantien suuntaan, valloittamaan —
saatuaan siihen nimenomaisen käskyn eversti _Kalmilta_ — Hoppenhofin
rautatienaseman ja valvomaan teitä Adsel—Koikylästä Neu-Laitzeniin.
2:nen pataljoona oli jäävä reserviin Valkiin, johon myös rykmentin
esikunta ja 1:sen pataljoonan raskas kuormasto jäivät.
Tiedonanto-osaston päällikkö määrättiin ryhtymään toimenpiteihin
voidakseen huolehtia yhteydestä jääkärikapteeni _Hannulan_ joukkojen
kanssa niiden liikkumisen mukaan. Mutta tiedonanto-osastolla ei ollut
käytettävänään enempää kuin jokunen sata metriä puhelinjohtoa, joten
sen toiminnasta ei pataljoonalla ollut suurtakaan hyötyä, se kun oli
rajoitettu käyttämään yksinomaan yleisiä puhelinlinjoja. Sitäpaitsi
Pohjan Poikain ryhdyttyä suorittamaan kiertoliikettään Marienburgia
kohden puhelinyhteys ei enää voinut tulla kysymykseenkään.
Rykmentin lääkäri, lääkintämajuri _Kallioinen_ seurasi 1:stä
pataljoonaa. Lääkintäkapteeni _Kalpa_ ryhtyi toimenpiteihin saadakseen
asemakomendantin avustuksella kokoon ambulanssijunan, joka etenisi
virolaisen panssarijunan jäljessä korjaten suomalaisia haavoittuneita.
13 p:n iltana ambulanssijuna olikin kunnossa. Sairashoitohenkilökunta
vietti sitten siinä seuraavat päivät kulkien edestakaisin rintaman ja
Valkin väliä panssarijunan perässä, jonka täytyi joka 6 tunnin perästä
palata takaisin hakemaan vettä.
Pohjan Poikain rykmentillä — aluksi tosin vain sen 1:sellä
pataljoonalla — oli siis tiedossa uusi taistelukausi, jonka vastuksia
ja uhreja ei voitu edeltäpäin arvioida. Mutta riemukkain hurraa-huudoin
otettiin sanoma rintamalle lähdöstä vastaan sekä upseeriston että
miehistön keskuudessa.
Rykmentin vahvuus tähän aikaan (11.2.) oli seuraava:
ups. aliups. miehistöä. yht. hev. ajoneuv.
Rykm. esikunta 18 13 26 57 17 —
1:nen pataljoona 9 96 654 759 64 52
2:nen » 10 85 691 786 51 34
Tykistö 13 51 254 318 168 54
Tiedonanto-os. 1 11 87 99 1 —
Sairashoito-os. 2 3 11 16 — —
Ratsuos. 1 10 46 57 56 8
Soittokunta 2 9 25 36 — —
Koko rykmentti 56 78 1.794 2.128 357 148
(Vahvuusilmoituksessa ei ole kuitenkaan otettu huomioon ennenmainittuja
upseerikoroituksia urhoollisuudesta Valkin valloituksessa, jotka tähän
aikaan eivät vielä olleet julkaistuja.)
Eräs Pohjan Poika kirjoittaa muistiinpanoissaan Koikylään lähtöpäivästä:
»Tänään mielet ovat korkealla. Kaikki työ käy kuin salamanleimaus. —
Ovat ne, nuo suomalaiset, nopeita poikia, ajattelevat mustasilmäiset
juutalaiset. Niin, ovat ne, vaikka niitä sanotaan hitaiksi.
»Kun tulee lähtö taisteluun, niin silloin Suomen poikain jalat ovat irti
maasta. Vielä tämä suomalaisjoukko näyttää täällä ihmeitä maailmalle! ‒
»Kadulla viedään muudatta virolaista tykistöupseeria viimeiseen
lepopaikkaansa. Valkea arkku on kanuunan piipun päällä. Suomalainen
sotilassoittokunta soittaa surumarssia jäljessä.
»Tuo kuva — keskellä taisteluun lähtökiirettä — jättää jälkeensä
mieliimme vakavan vaikutelman.
»Montakohan meistä tämän matkan jälkeen viedään noin? — — —
»Lähdetään liikkeelle kaakkoa kohden.
»Pitkä karavaani kulkee aukean tasangon keskitse. On ihana talvipäivä.
Luonnossa on kuitenkin jo jotakin keväistä tuntua,vaikka ei olla vielä
helmikuun puolivälissäkään. Maantie on paikoin lumetonta. Hevoset
vetävät ihan suoranaan raskaita panoskuormia. Tykkien pyörät kumisevat
oudosti.
»Yhä eteenpäin.
»Poikkean muutamaan taloon. Pyydän juotavaa. Talosta etsitään parasta.
Tarjoan maksua, mutta isäntä ei tahdo ottaa. Jätän rahan kuitenkin
pöydälle, sillä 'jos tänään kuolen ja huomenna kuopataan', niin mitä
hyötyä on minulle noista papereista, joita ukko joka tapauksessa
tarvitsee kipeämmin kuin minä.
»Eräässä toisessa talossa saan ihailla kaunista 'preiliä' [preili —
neiti], jolla on hieno hipiä ja loistavat silmät. Panen parhaani
vironkielellä saadakseni hänet ymmärtämään niitä tunteita, jotka sillä
hetkellä mielessäni vallitsevat... Koti kaukana... edessä rintama...
ehkä kuolema... Mutta pian kuluu puoli tuntia. Karkoitan mielestäni
kaiken tuon ja lähden. Kaihomielisyys on vahingollista sotilaalle.
Mutta liina liehuu kauan talon portailta...»
* * * * *
Jääkärikapteeni _Hannulan_ joukot lähtivät Valkista liikkeelle klo
11,15 ap. Hän sai silloin jääkärimajuri _Snellmanilta_ tiedon, että
Karolan kartano (Gut Karolen) Koikylän pohjoispuolella oli vapaa
vihollisesta.
Joukkojen päävoima päätettiin silloin sijoittaa tykistön kera Karulaan
ja ryhtyä sieltä käsin tiedustelemaan. Edelleen jääkärikapteeni
_Hannula_ sai tiellä Karulaan 3:nnelta komppanialta ilmoituksen,
että bolshevikien päävoima oli Koikylän kartanossa ja pienemmät
osastot Voitkassa (3 km. Koikylästä länteen) ja Kakun koululla (2 km.
Koikylästä pohjoiseen) sekä 2 tykkiä Koikylän rautatienasemalla ja
2 tykkiä Aajoen rannalla, lähellä Pirin taloa, ja että virolaisten
etuvartio oli Marienheinissa.
3:s komppania asettui Lepenhofiin, joka oli jo ollut muutamia päiviä
aikaisemmin virolaisten hallussa, mutta jälleen jätetty, ja ryhtyi
rohkeasti tiedustelemaan saavuttaen kosketuksen vihollisen kanssa klo
2,10 ip. 1:sen pataljoonan esikunta, toistaiseksi varaväeksi jäävä
1:nen komppania, joka asetti vain välittömän hälyytysvartion Karulasta
Kärikmäelle vievälle tielle, ja tykistö asettuivat klo 5,10 ip. Karulan
kartanoon. 2:nen komppania jatkoi matkaa ja majoittui Niglen taloihin
alkaen tiedustella etelää ja kaakkoa kohden.
Jääkäriluutnantti _Marttinen_ sai tehtäväkseen mahdollisimman paljon
hermostuttaa ja häiritä vihollista saattaakseen sen siihen käsitykseen,
että hyökkäys oli odotettavissa siltä suunnalta. Jääkäriluutnantti
_Koiviston_ taas tuli tiedustella mahdollisimman varovaisesti, jottei
punaisten epäluuloa tällä taholla herätettäisi.
Eräs 1:sen komppanian upseeri kirjoittaa Karulasta:
»Karulan kartano on suurenmoinen uljaine päärakennuksilleen,
suunnattomine kivinavettoineen ja talleineen. Aamulla bolshevikit ovat
siitä lähteneet kuultuaan meidän olevan tulossa ja vieneet muassaan
17 vaunulastia arvokkaimpia huonekaluja. Siitä huolimatta se ei ole
vielä suinkaan putipuhdas; siellä saa nähdä koko joukon sangen vanhoja
metsästystauluja ja joitakin antiikkisia kaappeja y.m.
»Majoituttuamme kartanoon saan järjestettäväkseni 1:sen komppanian
aliupseerivarfion muutamaan tienhaaraan, jonne sijoitetaan myös yksi
kevyt konekivääri.
»Puolikuoliaana väsymyksestä raahaudun takaisin ja heittäydyn
esikuntahuoneen nurkkaan levolle kahmaistuani hieman olkia alleni.
Kuumehoureisesta unestani havahdun usein ja katseeni kiintyy silloin
joka kerta mieheen, jota jok'ainoa kunnioitamme, johon rajattomasti
luotamme, ja jota myöhemmin opimme yhä enemmän rakastamaan. Hän istuu
pöydän ääressä paitahihasillaan, kartta edessään. Takan loimuava hehku
valaisee hänen älykkäät ja lujat piirteensä, ja suuret, mustakehyksiset
rintamalasit heittävät silmien seutuville miettivän varjostuksen.
Joskus hän tarttuu kynään, kirjoittaa nopeasti ilmoituksen tai käskyn,
jonka ratsu kiidättää joko Valkissa olevaan rykmentin esikuntaan tai
Lepenhofissa majailevan komppanian päällikölle.
»Yhä hän valvoo, laatii suunnitelmia, muuttelee niitä, kunnes tilanne
on selvä, ja hän saattaa itselleen hyvällä omallatunnolla sanoa: niin
teemme. Ja uskonpa — sitä mieltä ovat kaikki, jotka hänen mukanaan ovat
kulkeneet — että valittu ratkaisu on aina paras mahdollinen. — Tuo mies
on jääkärikapteeni _Hannula_.»
* * * * *
Operatsionin alkaessa vihollisen rintama kulki etelässä,
saatujen tietojen mukaan, suunnilleen linjaa Stale—Stackelnin
asema—Wiezemhof—Koikylä, Valk—Marienburg radan vartta — Möniste
(Menzen)—Hoppenhof ja edelleen Riika—Pihkova maantien seutuvia
koilliseen. Tarkkoja ja luotettavia tietoja punaisten asemista Koikylän
seuduilta alkaen itäänpäin ei saatu, kun virolaisten joukkojen ja
bolshevikien välillä ei tällä suunnalla ollut kosketusta. Punaisten
pääetappipaikkoja olivat Ruhja, Wolmar ja Marienburg.
Jääkärikapteeni _Hannula_ kirjoittaa täten alkaneesta operatsionista:
»Operatsionisuunnitelma on katsottava virheelliseksi, etenkin
mikäli se koski toimintaa rintaman keskustassa s.o. Pohjan Poikain
suunniteltua etenemistä radan suuntaan. Sillä on otettava huomioon,
että vihollisen rintama kulki Koikylästä Hoppenhofiin pitkin radan
vartta. Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan tehtävä muodostui näin
ollen vihollisen rintaman auki vyöryttämiseksi sivusuuntaan ilman
toimintaa syvyyssuuntaan s.o. radan eteläpuolelle viertotietä kohden.
Tästä oli oleva seurauksena, että mitä pitemmälle edettiin, sitä
suojaamattomammaksi oikea sivusta jäi, ja sitä vaaranalaisemmaksi
muuttuivat suorin yhteys ja jälkikuljetus rataa myöten, radan
suojeleminen olisi vaatinut näet koko Pohjan Poikain rykmentin
hajoittamista tälle laajalle rintamalle, joten sen taisteluvoima olisi
supistunut olemattomaksi ja sen hyökkäystoiminta tyrehtynyt. 1:sen
pataljoonan esim. ehdittyä Hoppenhofiin olisi viholliselle ollut helppo
asia Serbigalin ja Adselin kautta katkaista rata ja maantie ja siten
eristää pataljoona Valkin yhteydestä. Virolaiset panssarijunat eivät
yksin kyenneet suojaamaan rataa, niiden toiminta-alue kun on varsin
rajoitettu. Oikealla siivellä olevaa 3:tta virolaista rykmenttiä ei
myöskään voitu ottaa lukuun sivusuojastona, sen toiminta-alue ei näet
ulottunut näin etäälle itään.
»Rintamaan oli näin ollen muodostuva suuri ja vaarallinen aukko,
jota vastustaja saattoi käyttää hyväkseen. Sen se heti Marienburgin
taistelukauden jälkeen tekikin. Pohjan Poikain hyökkäysten tulosten,
ennenkaikkea rautatien ja valtamaantien omistuksen, säilyttämiseksi
olisi ollut välttämätöntä pysyvästi miehittää ja varustaa Arskall,
Serbigal ja Adselin linna, jotka tarjosivat erinomaiset puolustus-
ja tukikohdat. Se, ettei tähän operatsionisuunnitelmassa kiinnitetty
mitään huomiota, ja ettei näin Marienburgin valloituksenkaan jälkeen
tehty, on katsottava suureksi taktilliseksi virheeksi, jonka seuraukset
muodostuivat kohtalokkaiksi tuhoten kaikki tämän mainehikkaan
taistelukauden suuret saavutukset ja tulokset.
»Virolaisia joukkoja oli myös syytä epäillä, sillä kokemus oli
osoittanut, että heidän operatsionikäskyssä edellytetty merkityksensä
usein olikin olemassa vain paperilla, yhtenäinen toiminta oli
heikkoa, eteneminen silloinkin, kun Pohjan Pojat olivat raivanneet
tien auki eikä vihollisen vastustusta ollut olemassa, oli hidasta.
Offensiivihengen puute ja taipumus olla passiivisella puolustuskannalla
olivat yleisiä ilmiöitä. Etenkin laiminlyötiin tiedustelu ja pysyvä
kosketus vihollisen kanssa. Tarmokkaammalla toiminnalla olisivat
tulokset olleet suuremmat, sillä vihollista näytti vaivaavan yleensä
samat ominaisuudet. Tavallista olikin, että esim. yön ajaksi sekä
virolaisten että punaisten etuvartiot vetäytyivät toisistaan n. 2—3 km.
päähän.
»Loistavana poikkeuksena olivat kuitenkin muutamat erikoiset
joukot, kuten yliluutnantti _Kuperjanovin_ sissipataljoona ja n.k.
merijalkaväki (Petserin rintamalla) sekä ennenkaikkea panssarijunat.
Näiden viimeksimainittujen miehistö oli valioväkeä, enimmäkseen
vapaaehtoisia koululaisia ja ylioppilaita, upseeristo samoin
toimintakykyistä ja urhoollista.»
Jääkärikapteeni _Hannulan_ joukot — noudattaen eversti _Kalmin_
nimenomaista käskyä — eivät ryhtyneet etenemään, vaan virolaisten
joukkojen rynnistystä odotellessaan majoittuivat perusteellisesti ja
tiedustelivat joka taholle.
14 p:n aamuna saapui Koikylän lähistölle kaksi virolaista
panssarijunaa, jotka suojasivat Pohjan Poikain oikeaa sivustaa
miehittäen radan oikealla puolen Lippin talon luoteispuolella metsän
reunassa olevan kummun ja halliten sieltä aavaa peltoa Koikylän
asemalle asti ja siitä etelään aina Kalisteen saakka. Panssarijunien
perässä tuli Lepenhofin kohdalle 3-vaunuinen, suomalainen
ambulanssijuna. Lääkintämajuri _Kallioisen_ ambulanssi taas oli Karulan
kartanossa.
14 p:nä saatiin 2:sen komppanian tiedustelijain kautta selville, että
punaisten esikunta 1 rykmentin kera oli majoittunut Koikylän kartanoon.
Komppanian tiedustelu ulotettiin päivän kuluessa yhä etelämmäksi.
Aamuyöstä patrulli oli huomannut Kakun vapaaksi bolshevikeista,
mutta jäämättä sinne se palasi kokonaisuudessaan ilmoittamaan
asiasta, jääkäriluutnantti _Koivisto_ lähetti silloin uuden patrullin
miehittämään Kakun. Vihollinen oli kuitenkin tällä välin uudelleen
asettunut sinne ja avasi yht'äkkiä tulen varomattomasti etenevää
patrullia vastaan, joka luuli tienoon yhä edelleen olevan punaisista
vapaan, ja ajoi sen hajalle. Pohjan Pojista haavoittui 1 sotilas ja 1
joutui vihollisen käsiin, joka rääkkäsi hänet pistimillä kuoliaaksi.
Kaatuneen, sotilas _Viljo Kortesmaan_, ruumis löydettiin vähän
senjälkeen.
2:nen komppania lähetti tällöin uuden patrullin vääpeli _Kaarlo Nikin_
johdolla karkoittamaan viholliset Kakusta. Punaiset olivat kuitenkin jo
poistuneet sieltä. Kakuun asetettiin kenttävartio ja toinen Ringisteen
varmistamaan aluetta maantiestä Kivitöjärveen asti ja estämään
vihollisen tiedustelua.
Myöhemmin samana päivänä n. 20-miehinen bolshevikijoukko hyökkäsi
Kakun kenttävartion kimppuun, mutta karkotettiin ja menetti 3 miestä
kaatuneina Pohjan Poikain kärsimättä minkäänlaisia tappioita. Punaiset
hyökkäsivät päivän kuluessa myöskin 3:nnen komppanian etuvartiota
vastaan kaksi kertaa, mutta lyötiin verissä päin takaisin. Pohjan
Pojista haavoittui näissä kahakoissa yksi 1:sen K.K.K:n sotilas.
Kärikmäen kautta Appiaa kohden vääpeli _Vartiaisen_ johdolla lähetetty
ratsupatrulli ilmoitti puolenpäivän tienoissa, että seutu oli puhdas
vihollisesta Appiaa myöten. Kun kuitenkin tilanne Pohjan Poikain
toiminta-alueesta itäänpäin oli epäselvä, lähetti 1:nen komppania
vänrikki _Havaan_ johdolla 35-miehisen kenttävartion Kärikmäelle.
Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo Koikylän valtaussuunnitelmista:
»Olin edellisenä iltana, 13.2., lähettänyt eversti _Kalmille_
ehdotuksen tehdä kiertoliike Kärikmäki—Metsoja—Appia—Lännemets ja sen
kautta puhdistaa seutu Lännemetsistä Koikylään vihollisesta. Eversti
_Kalm_ oli kuitenkin virolaisten joukkojen toimintaa odotellessaan
kieltänyt minua toistaiseksi ryhtymästä hyökkäykseen. Ennen pitkää
osoittautui, että eversti _Kalm_ epäillessään virolaisten joukkojen
toimintatarmoa oli oikeassa. Hänen lähettämistään käskyistä saatoin
päättää, että hän oli koko lailla suutuksissaan ja syystäkin. Jotta
senvuoksi toiminta pääsisi edes alkuunsa, suostui hän hyökkäykseen
Koikylää vastaan lähettäen minulle päivällä 14.2. hyökkäysmääräyksen
aikaisemman ehdotukseni mukaan.
»Tarkemmin harkitessani suunnitelmaani kiertoliikkeen tekemiseksi Appian
kautta näytti se minusta kuitenkin tarpeettoman laajalta ja kuljettava
matka liian pitkältä. Vihollinen olisi saattanut ennen aikojaan saada
vihiä liikkeestä. Kun edelleen ottaa huomioon, että punaisten päävoima
oli keskitetty Koikylään (2 tykkiä se oli kuitenkin rautatienaseman
luota kuljettanut päivällä Mänisteen), olisi matka Lännemetsistä
Koikylään vihollisen päävoiman kimppuun ollut liian pitkä, ja yllätys
näin ollen olisi voinut epäonnistua, varsinkin, kun sitä ennen olisi
ehkä syntynyt taistelu jo Mänistessä, jonka luona olevat korkeat
kukkulat tarjoavat erittäin edulliset puolustusasemat joka suunnalle.
Pienikin vihollisosasto olisi siellä voinut pidättää hyökkääjää, kunnes
päävoimat olisivat joko ehtineet apuun tai peräytyneet Koikylästä
etelään. Maasto Lännemetsin ja Koikylän välillä on sitäpaitsi aivan
aukeata, ja hyökkäys Mänistestä Koikylää kohden olisi yllätyksen
epäonnistuttua ollut ylen vaikea.
»Kun senvuoksi kartan nojalla saattoi olettaa, että maanteiden
Karula—Koikylä ja Kärikmäki—Appia välisellä seudulla kulkevia kyläteitä
hyväkseen käyttämällä paljon lyhyemmän taipaleen tehden saattoi
todennäköisesti vihollisen aavistamatta päästä Koikylän kimppuun
selkäpuolelta, muutin suunnitelmaani ja päätin kulkea Aherojärven
länsipuolitse, sitä suuremmalla syyllä, kun jääkärimajuri _Snellman_
ilmoitti minulle Sarapuun talon isännän kertoneen, että vähän matkaa
Karulan itäpuolella maantiestä erkanee etelään Kivitöjärven ylitse
kulkeva hyvä talvitie, jota sitäpaitsi enimmältä osalta metsä suojaa
tähystykseltä, ja hänkin ehdotti kiertoliikettä varten kyseessä olevaa
talvitietä. Sama virolainen talonpoika tarjoutui myös oppaaksi. Seudun
väestö, joka kansallisuudeltaan oli virolaista, oli kauttaaltaan
muutenkin valkoista auttaen toimintaamme kaikin tavoin.
»Kun sitäpaitsi 2:sen komppanian kenttävartioiden toimesta vihollisella
ei ollut mahdollisuutta tiedusteluun Aherojärven pohjoispuolella, oli
tilaisuus yllättävään hyökkäykseen tällä taholla varsin hyvä.
»Voidakseni kootuin voimin suorittaa hyökkäyksen kutsuin 3:nnen
komppanian Karulaan, jonne se saapui illalla myöhään. Vihollinen
ei nähtävästikään tietänyt 3:nnen komppanian siirtämisestä mitään
päättäen siitä, että se koko illan ja yön piti yllä kivääritulta tyhjää
Lepenhofia kohden ja oli asemissa kartanon länsi- ja pohjoispuolella
Lepenhofin ja Kakun suuntaan odottaen ilmeisesti hermostuneena
hyökkäystä näiltä tahoilta.
»Lepenhofin luo jäi vain virolainen panssarijuna, jota pyydettiin
asettamaan vartio 3:nnen komppanian sijaan. Mutta sen päällikkö
ilmoitti minulle, ettei panssarijuna saanut lähettää pysyvää vartiota,
vaan se oli jalkaväen tehtävä. Kun kuitenkin pidin meille erittäin
edullisen tilanteen vuoksi jotenkin yhdentekevänä, vaikka vihollinen
olisi ottanut Lepenhofin haltuunsa — sitä huonommin olisi sille
seuraavana aamuna käynyt — en välittänyt lähettää sinne enää vartiota,
vaan panssarijunien päällikön toivomuksesta asetin vain panssarijunaan
kaksi sotilasta yhdysmiehiksi.
»1:sen komppanian kenttävartio kutsuttiin takaisin Kärikmäestä. 2:nen
komppania sai käskyn siirtyä lähemmäksi Koikylää majoittuen Bikin
taloihin ollakseen valmiina tarpeen tullen tältä suunnalta tunkeutumaan
Koikylään. Siihen mennessä oli 2:sen komppanian pidettävä Kakun ja
Aherojärven välisellä alueella tarkkaa vartiointia noudattamalla
kuitenkin mahdollisimman suurta varovaisuutta ja välttämällä vihollisen
häiritsemistä tällä suunnalla. Pohjan Poikain tykistön 3:nnen patterin
oli myös määrä aamulla siirtyä Bikiin. Kevyen jaoksen tuli sensijaan
seurata päävoimaa.
»Kun ryhmitys ja valmistelut oli suoritettu, annoin kirjallisen
taistelukäskyn seuraavaa aamua varten ja komppanioiden päälliköille
yhteisesti täydentävät suulliset ohjeet.»
Virolaiset joukko-osastot, joille operatsionissa oli annettu määräävä
tehtävä, eivät olleet Pohjan Poikain ryhtyessä etenemään päässeet vielä
kauaksi lähtökohdastaan. Ne olivat Vörusta etelään suunnilleen linjalla
Mikita—Kosse—Plani, siis vielä kaukana Riika—Pihkova viertotien
pohjoispuolella. Vastoin aikaisempaa päätöstään eversti _Kalm_
päätti silloin saatuaan vielä sanoman, että vihollisen taisteluhalu
Koikylän suunnalla alkoi horjua, ja että punasotilaat kieltäytyivät
taistelemasta kuultuaan Pohjan Poikain olevan vastassaan, antaa
jääkärikapteeni _Hannulalle_ hyökkäysluvan, josta yllä on mainittu.
Jääkärikapteeni _Hannulan_ taistelukäskyn mukaan lähtivät 1:nen ja
3:s komppania + 2/3 Itsestä K.K.K:sta 1:sen patterin kera mukanaan
ammus- ja sairasreet liikkeelle Karulan kartanosta helmikuun 15 p:nä
klo 4 ap. 3:nnen patterin, joka oli ensin aiottu siirtää Bikiin,
antoi jääkärimajuri _Snellman_ seurata päävoimaa. (Patteri asettui
sitten asemiin Kivitöjärven pohjoispuolella olevalle kukkulalle,
mutta tähystysmahdollisuuksien puutteessa se ei voinut ottaa osaa
taisteluun.) Ensimmäisenä ajoi virolainen opas, jota ilman pataljoonan
olisi ollut vaikeata osata oikeaan, talviteitä kulki näet tienoolla
ristiin rastiin.
Oli pimeää. Sää oli sumuinen suosien siten kiertoliikettä.
Pataljoona kulki Kiberin ja Savelin talojen itäpuolitse, edelleen
Kivitöjärven ylitse, Livamäen, Sarapuun ja Aheron kautta Aherojärven
länsikärjen ohitse ja siitä sitten länttä kohden Leoskin kautta. Aheron
sivuutettuaan pataljoona siirtyi kulkemaan marssivarmistuksessa.
Etumaisena kulkeva 3:s komppania asetti edellensä konekiväärillä
varustetun kärjen.
Pataljoonan käännyttyä länttä kohden jääkärikapteeni _Hannula_ lähetti
1 joukkueen l:sestä komppaniasta jääkärivänrikki _Oivan_ johdolla
vasemmalle valtaamaan maantien ja radan risteystä Mänisten kohdalla.
N. 1 km. päässä Koikylän itäpuolella olevan talon luona tien oikealle
puolen lähtenyt osa pataljoonan kärjestä iski yhteen vihollisen
kenttävartion kanssa, joka nähtävästi luuli olevansa tekemisissä vain
vastustajan erillisen patrullin kanssa näkemättä sumussa Pohjan Poikain
päävoimaa jäljempänä ja hyökkäsi väijytyksistä kärjen kimppuun sen
ehdittyä aivan lähelle. Syntyi käsirysy, jossa punaiset ensin saivat
Pohjan Pojilta riistetyksi konekiväärin, mutta menettivät sen hetken
kuluttua jälleen ja pakenivat senjälkeen päätä pahkaa.
3:s komppania oli sillä välin noussut talon vasemmalla puolen olevalle
mäenrinteelle, joka loivasti vietti kartanoon päin. Koikylän kartano
näkyi alhaalla puistoineen ja rakennuksineen n. kilometrin päässä,
toisella puolen Mäniste. Maasto oli mäen molemmilla puolin aivan
aukeata, aaltomaista. 3:s komppania havaitsi heti vihollisen ja
kehittäytyi taisteluun 1:sen komppanian jäädessä toistaiseksi Raubatsin
talon luo notkelmaan.
3:nnen komppanian levittäydyttyä ketjuun vasemmalle sen oikea siipi jäi
paljaaksi. Lisäksi muutaman kymmenen metrin päässä olevaan metsikköön
oli sijoittunut vihollisia, jotka avasivat tulen ketjua kohden. 1:nen
komppania sai käskyn kehittää yhden joukkueen 3:nnen komppanian oikean
siiven jatkoksi. Vänrikki _Havaan_ johdolla se lähti liikkeelle ja
eteni ketjussa metsikön halki kartanoa kohden.
Tähän joukkueeseen kuuluva sotilas S. kertoo taistelusta:
»Syöksymme metsän läpi Koikylän kartanoa ympäröiville aukeille. Lumi
narskahtelee jalkaimme alla juostessamme. Räiskähtäen taittuu oksa
siellä täällä päämme päällä ja sivuillamme.
»Punaiset ampuvat räjähtävillä kuulilla!
»Luoti repäisee lakin erään toverini päästä lähimmän puun juurella.
Osaavat ne ampua! Taitavat ollakin lättiläisiä.
»Makaamme asemissa pienessä lepikössä punaisten ollessa tuskin
parinsadan metrin päässä ketjustamme. Hyvät näkyvät olevan polsujen
asemat: muurit, ampumahaudat ja piikkilankaesteet. Mutta ovat toki
meidän suureksi helpotukseksemme rakennetut päinvastaiselta suunnalta
tulevaa hyökkäystä vastaan. Ryntäyksemme on siis heille täydellinen
yllätys.
»Ampujamme asettaa kevyen jaloilleen, minä avaan laukun, ja sitten taas
alkaa tuo tuttu laulu: ta-ta-ta... Muutamakymmen metriä sivullamme näen
lähettimme. Il—12 vuotiaan tamperelaisen. Poika on aivan kuin jänis.
Isot korvat vain heilahtelevat, silmät tuijottavat päässä pyöreinä, ja
aina kuulan vonkuessa ohitse hän jää sitä hetkeksi kuuntelemaan. Väliin
hän taas itse präiskähdyttää kartanoa kohden sulkien varovaisuuden
vuoksi silmänsä ampuessaan. Mutta korkealta hänen luotinsa taitavat
lentää, koskapa joku pojista huutaa hänelle keskellä pauketta:
»'Älä vain tapa enkeleitä sukupuuttoon!'
»Vähän aikaa annamme kevyen konekiväärimme laulaa kartanoa kohden,
varsinkin tuonne muurinnurkkaukseen, jossa silloin tällöin jonkun
punaisen sotilaan käsi tai jalka vilahtaa. Ketju saa jälleen käskyn
hyökätä.
»'Enemmän oikealle!' kaikuu miehestä mieheen.
»'Elekee ampuko, täällä on immeisii!' Se on joku pikku pojista, joka
koettaa laskea vielä sukkeluuksia keskellä taistelun melskettä
eteenpäin syöksyessämme.
»Punikit pakenevat jättäen jälkeensä vinosilmäisiä kiinalaisraatoja.
Vyörymme kuin tankit piikkilankaesteiden ylitse ja opettelemme
aitajuoksun alkeita. Asetumme asemiin kartanosta johtavan puistokujan
luo. Takanamme pojat heittelevät käsipommeja rakennuksen ikkunoista
sisään. Aukealla edessämme punaisia pakenee yhdessä rykelmässä,
mutta meitä kielletään ampumasta niitä. Päälliköt luulevat niitä
omiksi miehiksi, jotka ajavat takaa vihollista. Joku polsujen eksynyt
konekiväärihevonen selässään kevyt 'Colt' painelee ketjun ohitse
punaisten jälkeen.
»'Ottakaa kiinni, pojat!'
»Turha vaiva, sillä eläin on viisas ja kiertää vastukset. Pojat pyytävät
saada ampua sitä, mutta heitä kielletään, ja vasta sitten, kun hevonen
on jo metsän suojassa, annetaan lupa, joka ei kuitenkaan enää hyödytä
mitään.
»Kokoonnutaan jälleen kartanon luo. Taistelu on meidän kohdaltamme
ohitse.»
3:s komppania oli sillä välin ollut myös taistelussa. Sen hyökkäys tuli
viholliselle, josta osa vielä lepäili kaikessa rauhassa kartanossa osan
ollessa asemissa selkä hyökkääviin Pohjan Poikiin päin, täydellisenä
yllätyksenä. Jonkin ajan kuluttua se kuitenkin toipui hetkeksi
säikähdyksestään ja avasi 3:tta komppaniaa vastaan tulen, joka alussa
oli erittäin kiivas. Taistelevat ketjut joutuivat paikoitellen niin
lähelle toisiaan, että syntyi käsirysy, jolloin aseina käytettiin m.m.
konekiväärin päällisiä. Vihollinen vetäytyi kuitenkin pian taaksepäin,
ja sen tuli laimeni lakaten lopuksi kokonaan.
Bolshevikit alkoivat paeta kartanosta!
Pohjan Poikain 1:nen patteri oli asettunut asemiin ennenmainitulle
mäelle ja avasi klo 8,15 ap. tykkitulen rautatietä, pakenevaa
vihollista ja punaisten patteria vastaan, joka oli Tyllikessä
pommittaen Pohjan Pojille tuntemattomaan suuntaan sen ammuksien
räjähdellessä jossakin kaukana Koikylän taistelupaikalta.
Osa täydelliseen hämminkiin joutunutta vihollista syöksyi suin päin
pakoon Koikylästä Piriin vievää maantietä pitkin etelään. Sen pakotien
katkaisi kuitenkin paikalle nopeasti rientänyt virolainen panssarijuna.
Hyökkäävän 3:nnen komppanian vasemman siiven ehdittyä kartanon
eteläpuolelle osa punaisista joutui niinikään saarroksiin ja tuhottiin.
Vihollisen pääjoukko pakeni sekasortoisena laumana rataa myöten
Mänisteä kohden. Huomatessaan sen jääkärikapteeni _Hannula_ antoi
1:sen komppanian jäljellä olevalle osalle — kaksi ryhmää jäi kuitenkin
viimeiseksi varaväeksi — käskyn katkaista tämän pakotien.
Luutnantti _Reponen_, joka seurasi tätä jääkärivänrikki _Korhosen_
johtamaa joukkuetta, kertoo:
»Edettyämme perättäisessä ketjussa melko kauas vasemmalle teemme
käännöksen kohti rataa. Alue on aavaa peltoa, ja vihollinen ampuu
meitä sekä suoraan edestä että oikealta sivulta, joskin harvakseltaan.
Saavutettuamme maantien, joka kulkee radan suunnassa, heittäydymme sen
pengermään asemiin, mutta sangen pian saatamme jo syöksyä yhtä painoa
niille kunnaille, jotka kohoavat rautatien takana, päästen yhteyteen
jääkärivänrikki _Oivan_ joukkueen kanssa.
»Havaitsemme etuoikealla sekavana laumana pakenevan bolshevikijoukon.
Määrään miehet ampumaan niitä koettaen itsekin harventaa vihollisen
rivejä japanilaisella karabiinillani. Bolshevikit näyttävät
olevan väsyksissä, ei yksikään heistä kykene juoksemaan, ja monet
kompastelevat kulkiessaan, useat viimeisen kerran.
»Joukkio katoaa pian edessämme olevan metsän suojaan. Koetan huutaa,
että takaa-ajo on aloitettava, mutta paljosta komentamisestani
on mennyt niin käheäksi, että näen viisaammaksi tehdä ajatukseni
tiettäväksi liikkeillä ja esimerkilläni. Mielettömästi juosten
saavutamme vihollisen metsäsarakkeen takana olevat kukkulat. Edessä
on laaja aukeama, jonka taustalla oleviin metsiin viholliset ovat
juuri puikkimassa. Jälleen tulta, johon punaiset kykenevät vain sangen
heikosti vastaamaan.
»Puolen tunnin kuluttua ovat vihollisesta näkyvissä vain ne ryhmät,
jotka liikkumattomina möhkäleinä lepäävät hangella.»
Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo taistelun loppuvaiheesta:
»Pataljoonan komentopaikalta mäen päällä, jossa sillä hetkellä myös
3:nnen komppanian varajoukkue vänrikki _Kangasmaan_ johdolla seisoo,
nähdään juuri taistelun päätyttyä Koikylän luona 10 ratsumiehen
rauhallisesti lähestyvän maantietä pitkin Mänistestä päin. Kun
jaäkärivänrikki _Oivon_ kaikkien laskelmien mukaan pitäisi olla siellä,
ihmetellään, mitä väkeä ratsumiehet ovat. Ei tahdota uskoa heitä
vihollisiksi, mutta he eivät juuri saata olla virolaisiakaan ja Pohjan
Poikia he eivät varmasti ole. Ilma on sumuinen ja sitäpaitsi on alkanut
sataa lunta, joten kaukoputkellakaan ei voi saada selville, keitä
tulijat ovat. Vähän matkaa kuljettuaan ratsumiehet poikkeavat maantien
itäpuolelle suunnaten kulkunsa talojen kautta suoraan meitä kohden.
N. 500 m päähän he pysähtyvät kahden lähtiessä tulemaan meihin päin.
Näemme silloin, että ratsumiehet ovat vihollisia, ja kuulemme selvästi
heidän kysyvän haavoittuneelta sotilaaltamme, 'kakoi polk?' johon tämä
vastaa kirouksella. Tällöin ratsumiehet kääntävät silmänräpäyksessä
hevosensa, toinen laukaisee pistolinsa haavoittunutta kohden onneksi
kuitenkaan osumatta, ja lähtevät kiitämään pakoon, samoinkuin muutkin
ratsumiehet kauempana. _Kangasmaan_ joukkue ryhtyy heti ampumaan,
mutta kiihtyneinä ja innostuksissaan miehet eivät malta tähdätä kyllin
tarkkaan, sitäpaitsi haavoittunut makaa juuri tulilinjassa, joten
luodit lentävät liian ylös, ja ratsumiehet pääsevät meidän harmiksemme
talojen taakse ja pakoon. Patterimme lähettelee myös granaattejaan ja
shrapnellejaan heidän kintereilleen, kunnes he katoavat Mänisten taakse.
»Ratsumiehet ovat ilmeisesti mitään aavistamatta kulkeneet Mänisten
ohitse juuri silloin, kun 1:nen komppania on vihollista takaa-ajaessaan
edennyt rautatien itäpuolelle metsän reunaan, joten rautatieristeys oli
auki. 1:nen komppania, kuten sitten käy selville, ei puolestaan tiennyt
ratsumiehistä mitään, eikä ole nähnyt heitä. Ilma on sitäpaitsi, kuten
sanottu, sumuinen ja lumisateen vuoksi sakea. Ratsumiesjoukko oli
ilmeisesti tiedustelupatrulli, joka taistelun alkaessa Koikylän luona
oli lähetetty Lannemetsistä tai Taivolasta ottamaan selvää tilanteesta.
Heidän retkensä myös osoittaa, että hyökkäysliikkeemme on viholliselle
täydellinen yllätys että yhteys sen eri osastojen väliltä on katkennut,
ja ettei yhtään pakenevaa vihollista ole päässyt Lännemetsiin päin.
Takaa-ajon päätettyään 1:nen komppania keräytyy vähitellen Mänisteen
varmistaen toistaiseksi sen ja alueen Aherojärveen asti.
»3:nnelle komppanialle lähetän taistelun päätyttyä käskyn marssia
takaisin komentopaikalle lähettääkseni sen Mänisteen.
»Heti ottelun alkaessa olen antanut 2:selle komppanialle käskyn rientää
Koikylään. Mutta ratsulähetti, sensijaan, että olisi ratsastanut
suorinta tietä Kakuun, kuten hänelle neuvottiin, kiersi Karulan kautta
saapuen siitä syystä vasta myöhään perille.
»Marssijärjestyksessä Koikylästä palaavan 3:nnen komppanian juuri
päästyä mäen päälle, josta taistelu ensin alkoi, ja jossa patteri,
hevoset ja lähetit ovat kokoutuneina kaikessa rauhassa avataan
maantieltä Koikylän pohjoislaidasta äkkiä kiivas konekiväärituli meitä
kohden. On onni, että maanpinta mäellä on aaltoilevaa, joten siellä
olevat silmänräpäyksessä ehtivät heittäytyä näkymättömiin. Hevoset
saadaan myös kiireesti suojaan, vain yksi hevonen tykistöstä haavoittuu.
»Oivallan heti, että Koikylään saapuva 2:nen komppania luullen 3:tta
komppaniaa kartanosta peräytyväksi viholliseksi on avannut tulen.
Huudan tämän miehille ja kiellän ampumasta. Ei ole varaa kohottaa
päätään, sillä sumusta huolimatta konekiväärisuihku pyyhkii ihailtavan
tarkasti aivan mäen harjaa, joten täytyy tekeytyä mahdollisimman
litteäksi. Ensimmäisen luotituiskun lakattua koetamme yhteen ääneen
kiljua, että olemme Pohjan Poikia, mutta kohta tulee uusi ryöppy, joten
ei auta muu kuin painua lumeen. Lähetän ratsumiehen oikealla olevaan
metsäkielekkeen kautta kiidättämään 2:lle komppanialle ilmoitusta
todellisesta asiain tilasta.
»Ennen taisteluun lähtöä on komppanioille jaettu valoraketteja, joista
punainen merkitsee, että oma tuli haittaa omaa väkeä. Koetamme niillä
antaa merkkejä, mutta ne toimivat huonosti, eivätkä näy. Vihdoin
ampuminen lakkaa, ja 2:nen komppina alkaa marssijärjestyksessä lähetä
kartanosta meitä kohden. Kuten sen upseerit myöhemmin kertovat, ovat
he lopulta huomanneet erehdyksensä päättäen siitä, ettei meidän
puoleltamme vastata tuleen. Onneksi ei tuli ehdi tuottaa vahinkoa.»
Taistelun päätyttyä 2:nen komppania sai käskyn majoittua Koikylän
kartanoon ja asettaa kenttävartion Piriin. 3:nnen komppanian tehtävänä
oli miehittää linja Mäniste—Mäe-Veski (poisluettuna) ja 1:nen komppania
Mäe-Veski (mukaanluettuna)—Aherojärvi (mukaanluettuna). Pataljoonan
esikunta ja tykistö majoittuivat Koikylän kartanoon, samoinkuin
Karulasta saapuneet ambulanssi ja kuormasto. Pohjan Poikain 3:s patteri
tuli myöskin jälkeenpäin Koikylään.
Taistelu oli ollut Pohjan Pojille kunniakas ja sen tuottamat tappiot
vähäiset. Vain 1 Pohjan Poika oli kaatunut, nim. vääpeli _Kalle
Karisto_ 3:nnesta komppaniasta, ja haavoittunut muutamia, joista
kuolivat myöhemmin haavoihinsa kersantti _Niilo Salo_ 1:sestä K.K.K:sta
ja pieni, reipas ratsulähetti _Hans Oksman_, joka sai heti taistelun
alussa kuulan läpi otsansa ja heitti henkensä parisen viikkoa myöhemmin
Tarton sairaalassa. Bolshevikien erittäin lukuisat kaatuneet joka
puolella taistelualuetta osoittivat, että vihollinen sen sijaan oli
kärsinyt sangen huomattavan mieshukan.
Koikylän loistava voitto osoittautui seurauksiltaan laajakantoisemmaksi
kuin oli voitu toivoakaan. Se saattoi vastustajan kauhun valtaan.
Kaikkialla bolshevikit, jotka olivat ryhtyneet suuriin valmistuksiin
alkaakseen rynnistyksen etelärintamalla, vetäytyivät takaisin. He
pakenivat niin nopeasti, että kosketus heidän kanssaan Koikylän
taistelun jälkeen menetettiin Pohjan Poikain rintamaosalla kokonaan.
Saatuaan Koikylän taistelun jälkeen eräältä virolaiselta talonpojalta
tietää 500-miehisen vihollisjoukon kulkeneen edellisenä päivänä Pirin
ohitse pohjoista kohden ja peläten sen katkaisevan Koikylän ja Valkin
yhteyden jääkärikapteeni _Hannula_ ilmoitti asiasta eversti _Kalmille_,
joka määräsi yhden panssarijunan lähetettäväksi Lijlen luona olevan
tienristeyksen kohdalle.
Edelleen saatiin tietää, että bolshevikit olivat keskittäneet
aloitettavaa offensiiviaan varten sotilaita Aajoen mutkaan, ja että
voimakkaita punaisia joukkoja oli lähtenyt liikkeelle Sileä ja Bekkeä
kohden.
Koikylän taistelu teki kuitenkin kaikki vihollisen
hyökkäysaikeet tyhjiksi. Peläten joutuvansa saarroksiin punaiset
ryhtyivät nopeasti peräytymään. 3:s virolainen rykmentti
saattoi senvuoksi taisteluitta asettua linjalle Wolmarin
rata—Oling—Sallisemnek—Wiezemhof—Meschmüsch—Munze. Stackelnin asema
joutui myös virolaisten haltuun, mutta he menettivät sen pian jälleen.
Myöskin Valk—Marienburg radan suunnassa vihollinen oli peräytynyt.
Pohjan Poikain patrullit totesivat Lännemetsin tyhjäksi punaisista.
Taivolastakin bolshevikit poistuivat virolaisen panssarijunan
ryhdyttyä etenemään ja vetäytyivät aina Hoppenhofiin asti. Mustjoen
(Schwarzbachin) rautatiesillalle he jättivät — sen miinoitettuaan —
räjähdyskomennuskunnan tuhoamaan siltaa, jos suomalais-virolaiset
joukot yrittäisivät edetä etelämmäksi.
Vaikka siis punaisten hyökkäysaie etelärintaman keskustassa Pohjan
Poikain 1:sen pataljoonan uljaan taistelun vuoksi oli jäänyt
toteuttamatta, eivät bolshevikit muualla luopuneet siitä. Ruhjan ja
Pihkovan suunnilla he pakottivat virolaisten joukot peräytymään.
Eversti _Kalm_ sai 15 p:nä käsiinsä lättiläisen brigadin erään
tiedonannon, josta kävi selville, että Koikylässä oli Pohjan Poikain
vastustajana ollut sama rykmentti kuin Luhde Grosshofissa, nim. 1:nen
lättiläinen rykmentti, ja että brigadin esikunta 2:sen rykmentin kera
oli Hoppenhofissa.
Pohjan Poikain 1:nen pataljoona ei ryhtynyt etenemään pakenevan
vihollisen perässä, koska eversti _Kalmilta_ saapui määräys pysyä
otetuissa asemissa. Vain l;sen komppanian kenttävartio siirrettiin
Aherojärven luota Appiaan. Yö kului täysin rauhallisesti.
Koikylän kartanoon sijoittuivat m.m. 1:sen pataljoonan ja patteriston
esikunnat. Yösijan hankkiminen tuotti kuitenkin tavattomia vaikeuksia
suuressa, mutta paljaaksi ryöstetyssä linnassa. Patteriston esikunta
sai sentään kaksi jonkin verran kalustettua huonetta käytettävikseen,
niissä oli näet sijainnut punaisten esikunta, mutta muuten ei koko
rakennuksesta voitu löytää muita huonekaluja kuin yksi sänky likaisine
patjoineen. Esimerkkinä siitä, millaisiin oloihin upseeritkin saivat
rintamalla tyytyä, mainittakoon, että useita öitä valvoneet 1:sen
pataljoonan upseerit saivat — pataljoonan komentajaa lukuunottamatta,
joka nukkui äskenmainitussa sängyssä — maata yönsä olkipahnoilla uunin
ympärillä kylmässä huoneessa syötyään yksinkertaisen illallisensa
suoraan suuresta, nokisesta padasta, jossa se oli valmistettu. Mutta
monien päivien rasitusten jälkeen kaikki se tuntui luonnollisesti
erittäin hyvältä.
* * * * *
Kun vihollinen oli koko Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan
taistelualueella vetäytynyt taaksepäin, antoi jääkärikapteeni _Hannula_
pitäen hyödyttömänä jäädä entisiin asemiin etenemiskäskyn. Pataljoona
lähti liikkeelle 16 p:nä klo 2 ip. Taivolan rautatienasemaa kohden.
(Vääpeli _Nikin_ johtama kenttävartio jätettiin kuitenkin edelleen
Piriin.) Sen vastarintaa kohtaamatta sivuutettuaan pataljoona pysähtyi
kuitenkin jo linjalle Taivolan kartano—Harglan-(Harjelin-)joki.
Taivolan aseman vallanneen virolaisen panssarijunan puolesta
ilmoitettiin näet, että punaiset olivat miinoittaneet Mustjoen n. 50
m. pitkän rautatiesillan. Oli koetettava saada silta vahingoittumatta
vallatuksi, ja siitä syystä oli tällä suunnalla edettävä mahdollisimman
varovaisesti. Sillan korjaaminen, jos punaiset olisivat ehtineet sen
räjähdyttää, olisi vienyt parin kuukauden ajan, jolloin virolaiset
panssarijunat eivät olisi voineet tukea jalkaväen hyökkäystä.
1:nen komppania majoittui radan varrella olevaan Kysteradin
kansakouluun asettaen kenttävartion Taivolan kartanoon ja
aliupseerivartion Iremäelle Harglanjoen länsirannalle. 2:nen
komppania sijoittui Didrikylään Taivolan aseman lähistölle lähettäen
edessiirretyn kenttävartion Essemäelle, radan toiselle puolen,
tehtävänä varovaisesti tiedustella radan pohjoispuolitse Mustjoelle.
3:s komppania asettui Taivolan rautatienasemalle. 1:nen ja 3:s patteri
saapuivat myöhemmin illalla Taivolan kartanoon, 1:sen pataljoonan
esikunta taas otti majapaikakseni Vanakupjan tienhaarassa olevan
karjatalon.
Pohjan Pojat eivät yön kuluessa joutuneet kosketuksiin vastustajan
kanssa. Aajoen laaksossa Taivolan lounais- ja eteläpuolella havaittiin
jonkinlaista vihollisen liikehtimistä, mutta siellä oli vain
pohjoisesta peräytyväin bolshevikien lähettämiä tiedustelijoita.
Paikallisilta asukkailta saatiin tietää, että punaisia oli m.m.
Adsel-Neuhofissa ja Augustenthalissa, ja että Adselin linnassa majaili
jokin punaisten korkeampi esikunta tai komitea.
* * * * *
Eversti _Kalm_ oli turhaan odottanut virolaisilta luvattua ilmoitusta
radan katkaisemisesta Marienburgin seuduilla. Virolaiset olivat 16
p:ään mennessä päässeet vasta Lutsnekin linjalle. Heidän etenemisensä
kävi yhä hitaammin punaisten tehdessä paikoitellen lujaa vastarintaa.
Asioiden ollessa tällä kannalla eversti _Kalm_ uskoen voivansa
rykmentillään suorittaa tehtävän paljon helpommin kuin virolaiset
joukot, etenkin, koska bolshevikit peräytyivät kauhuissaan yhä
kauemmaksi Pohjan Poikain rintaman kohdalla, päätti 16 p:nä antaa
rykmentilleen käskyn voimakkaaseen etenemiseen. Sen tarkoituksena oli
Pihkova—Riika viertotien katkaiseminen ja Marienburgin valloittaminen,
jotta punaisten paine etelärintaman muillakin osilla heikkenisi
ja Valk—Marienburg radan itäpuolella toimivilta vihollisjoukoilta
katkaistaisiin peräytymistie etelään. Mutta tämän suuren tehtävän
suorittamiseen tarvittiin koko Pohjan Poikain rykmentti, jonka 2:sen
pataljoonan tilalle Valkin vartioväeksi kyllä olisi joutanut jokin
vähäpätöisempi joukko-osasto.
Eversti _Kalm_ sähkötti senvuoksi kenraali _Wetzerille_ 16 p:nä:
»Virolaiset joukot ilmoittavat esikuntaanne hyvinkin väritettyjä
tietoja verisistä taisteluista. Johtamaini Pohjan Poikain täytyy
käskystänne olla tehottomassa toiminnassa. En voi kauemmin
sietää tämmöistä asemaani. Pyydän määräämään heti Valkiin
garnisonipalvelusta varten jonkin virolaisen komppanian komendantin
käytettäväksi voidakseni huomiseksi saada myös 2:sen pataljoonani
käytettäväkseni garnisonipalveluksen siitä suurempia kärsimättä.
Vielä tähän iltaan mennessä otan haltuuni asemat linjalta Piri—
Aajoen uoma—Schwarzbachjoen uoma linjalla Taivola—rautatiesilta
Schsvarzbachilla Gut Menzeniin asti. Pikainen sähkövastaus
välttämätön. 16.2. klo 15.15.