Seuraavana päivänä luutnantti _Kirotar_ palasi Helsinkiin. Laivan
lähtiessä Tallinnan satamasta käytiin sen edustalla parastaikaa
englantilaisen laivasto-osaston ja bolshevikien Novik-mallisen
risteilijän, »Spartakin», välillä kiivasta taistelua, joka päättyi
viimemainitun antautumiseen miehistöineen päivineen.
Laivan saavuttua klo 8 illalla Helsinkiin luutnantti _Kirotar_ kiiruhti
suoraan majuri _Ekströmin_ puheille, joka sähköteitse kutsuttuna oli
saapunut Turusta, ilmoittaen:
— Virossa asiat ovat nyt sillä kannalla, että jos te, Herra Majuri,
ette ole siellä kolmen päivän kuluttua, niin teidän ei enää kannata
sinne mennäkään.
Saatuaan lähemmin selkoa tilanteesta rintamalla ja Tallinnassa sekä
varmistuttuaan aseiden saantimahdollisuuksista majuri _Ekström_
luopui epäilyksistään. Valitsemisen varaa ei ollut. Rykmentti oli
mahdollisimman nopeasti saatava välttävään kuntoon ja vietävä
taisteluun. Oli luotettava vapaaehtoisten luontaiseen sotilaskykyyn
ja siihen koulutukseen, jonka he mahdollisesti olivat saaneet Suomen
vapaussodan aikana tai sen jälkeen suojeluskunnissa. Tallinnassa
voitaisiin sitten, jos tilanne sen sallisi, täydentää komppanioiden
kasvatusta. Äkkiyllätysten varalta 1:nen komppania oli lähetettävä
vielä ennen vuoden loppua Tallinnaan ja muut osastot sitten
mahdollisimman pian.
Seuraavana päivänä, joulukuun 27:ntenä, julkaistiin sanomalehdissä
kutsu Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon ilmoittautuneille saapua
aamulla joulukuun 28 p:nä Uudenmaan kasarmille Liisankadun varrelle.
Luutnantti _Anto Eskola_ sai käskyn kiireellisesti ryhtyä panemaan
kuntoon komppaniaansa — vaikeasti täytettävä käsky, kun ei ollut
tietoa, mistä yht'äkkiä voisi hankkia tarpeelliset sotilaspukimet
puolelletoistasadalle miehelle.
Joulukuun 28 p:nä oli Uudenmaan kasarmilla tavaton hälinä. Miehistöä
järjestettiin. Upseerit jaettiin eri komppanioihin. Komppanioiden
päälliköiksi määrättiin: 1:sen kompp. luutnantti _Eskola_, 2:sen kompp,
kapteeni _Severi Kanerva_, 3:nnen kompp. vänrikki _Yrjö Laaksonen_ ja
4:nnen kompp. vänrikki _August Johansson_, joka sai pian määräyksen
luovuttaa päällikkyyden vänrikki _Bror Dahlgrenille_. Senjälkeen l:seen
komppaniaan valittiin aliupseerit ja miehistö, yhteensä n. 150 miestä.
Mutta kuljetuslaivan ja välttämättömien vaatetustarpeiden saanti teki
vaikeuksia. Edellisestä selvittiin kuitenkin verrattain pian siitä
huolimatta, että laivan vuokrasopimus Suomen ja Viron hallitusten
välillä ei ollut vielä lopullisesti vahvistettu. Vaatteiden hankinta
näyttäytyi sitävastoin pulmalliseksi kysymykseksi.
Niin lyhyessä ajassa mikään sotilaspukimo ei voinut sitoutua hankkimaan
150 sotilas-vaatekertaa. Suomen armeijan intendenttuurista ei oltu
liioin halukkaita antamaan sotilaspukuja, joita oman maan vakinainen
armeija siihen aikaan kipeästi tarvitsi, mikäli niitä voitiin saada.
Matka Tallinnaan täytyi lykätä. Majuri _Ekströmin_ ja luutnantti
_Eskolan_ tarmon ja hellittämättömyyden ansiota on, että jonkinlaiset
manttelit ja sotilastakit saatiin seuraavana päivänä hankituiksi
1:selle komppanialle, joten jäänmurtaja »Tarmon» kapteenille voitiin
antaa määräys olla valmiina kuljettamaan ensimmäiset vapaaehtoiset
joulukuun 30 päivänä Tallinnaan. Vaatetus oli kylläkin perin vajanainen
ja laadultaankin vaatimaton — täydellinen sotilaspuku saatiin
miehistölle vasta myöhemmin Virossa, — mutta sehän sillä hetkellä
pääasia olikin, että komppanialla oli jonkinlainen yhtenäinen vaatetus,
joten matkalle voitiin lähteä.
1:sen komppanian matkasta Tallinnaan ja sen vastaanotosta siellä
luutnantti _Kirotar_ kertoo:
'Seuraavana päivänä (30. XII.) olin jo klo 7 aamulla jälleen
kasarmilla. Luutnantti _Eskola_ oli jo järjestänyt komppaniansa matkaa
varten. Miehet olivat asettuneet kahteen riviin pihalle odottamaan
_Ekströmiä_. Enempää ei sillä kertaa voitu lähettää vaatteiden puutteen
vuoksi.
— Asento! kajahtaa äkkiä terävä komento. Miesrivi jähmettyy
liikkumattomaksi.
Majuri _Ekström_ tulee yli pihan.
— Päivää, pojat! kuuluu hänen lyhyt tervehdyksensä.
— Hyvää päivää, Herra Majuri! jyrisee vastaus kuin yhdestä suusta.
Riemuntunne täyttää sydämen kuullessa näitä jyrkästi ja tarmokkaina
läpi aamuhämärän kajahtavia tervehdyksiä.
_Ekström_ kulkee luutnantti _Eskolan_ saattamana 1:sen komppanian
editse ja tarkastaa miehet, yhden kerrallaan.
Kaikki on kunnossa. Komennot kajahtavat jälleen, ja sitten marssi
alkaa, nelimiehisissä riveissä, kasarmin pihalta satamaa kohden,
tietysti laulaen.
»Tarmo» jo odottaa. Satamasillat ovat täynnä kansaa, joka
aamuvarhaisesta huolimatta on tullut saattamaan omaisia ja tuttavia.
Miehet ovat pian laivassa. Toiset kiipeävät maston huipussa olevaan
märssykoriin, toiset jäävät istumaan laivan partaalle. Hyvästijättöjä
kuuluu, kukkia heitetään.
— Näkemiin, näkemiin! Pian tulemme takaisin — Pietarin kautta
tietenkin! huutaa joku maston huipusta, ja kaikki yhtyvät häneen.
Laiva alkaa jo irtautua laiturin kyljestä. Viron Avustamisen
Päätoimikunnan puheenjohtaja, senaattori _Louhivuori_ astuu esiin.
Hänen sydämelliset, vakavat ja lämpimät jäähyväissanansa kajahtavat.
Yhteinen »Maamme» seuraa niitä.
Laiva on jo lähtenyt liikkeelle. [Lähtö tapahtui klo 8 ap. Komppanian
vahvuus oli 140 miestä.] Satamalaituri jää yhä kauemmaksi; enää näemme
vain liehuvien nenäliinojen meren. Mutta sekin katoaa pian. Laiva
liukuu satamasta ulkomerelle ja suuntaa vähitellen kulkunsa Tallinnaa
kohden. Kotimaan ranta jää yhä kauemmaksi. Moni katse suuntautuu
miettivänä taaksepäin...
Näkemiin, Suomi...
Matka kuluu hauskasti. Toiset panevat tavaroitaan kuntoon, toiset
juttelevat ja tekevät tuttavuuksia. Minäkin teen sitä, astun erään
pitkäpartaisen, vanhan miehen luo ja ryhdyn puheisiin. Mies on
viidenkymmenen korvilla. Puhelemme tietysti matkastamme; kysyn, mitkä
syyt saivat hänet lähtemään Viroon.
— Katsokaas, minulla on vanhoja velkoja niille punaisille. Tappoivat
koko perheeni. En voi sitä unohtaa, lähden kostamaan niille, saan
vastaukseksi.
— Entä te? kysyn eräältä yksikätiseltä mieheltä, joka on tullut
kuuntelemaan keskusteluamme.
— Sama juttu! Kaikki tappoivat ja polttivat. Tampereen luona menetin
vielä kätenikin. Mutta kyllä minä niille saatanoille yhdelläkin
kädelläni näytän! ja mies puristaa ainoan kouransa nyrkkiin.
Astelen edelleen. Aivan komentosillan luona seisoo nuori sotilas,
aivan lapsi vielä. Käyn lähemmäksi ja kysyn, mikä oikeastaan sai hänet
ottamaan osaa tähän sotaretkeen.
— Mitäpä sitten mies voi muuta tehdä kuin tapella, samantekevää missä!
kuuluu vastaus.
— Mutta kuinka vanha sinä olet?
— Kolmentoista, luutnantti, vastaa »mies». — Mutta pian täytän
neljätoista, lisää hän kiireesti.
Monenlaisia heitä on tullut, nuoria ja vanhoja, toisilla »vanhoja
velkoja», toisilla taisteluhalu tai muita syitä, kaikki täynnä
innostusta ja tulta.
Alamme jo lähetä Tallinnaa. Miehet kokoutuvat partaan luo ja
tarkastelevat lähenevää rantaa. Majuri _Ekström_ ilmestyy alhaalta
kajuutasta kannelle ja pysähtyy hetkeksi miettiväisenä komentosillalle.
Ehkäpä hänenkin mielessään ajatus välähtää: mikähän minua tuolla
tuntemattomassa maassa odottaa? Hän herää äkkiä mietteistään ja
komentaa miehet asettumaan nopeasti riviin. Laiva on jo sivuuttanut
Naissaaren ja lähestyy Tallinnan satamaa. [Tarmo saapui Tallinnaan klo
12.30 päivällä.]
Miehet ovat asettuneet riveihin. _Ekström_ astuu esiin ja pitää heille
lyhyen puheen.
— Pian saavumme sinne, jonne me joko ainiaaksi jäämme tai josta
voittajina kotimaahan palaamme, päättää hän puheensa, ja miesten
katseet ilmaisevat, että he viimeiseen saakka ovat päällikkönsä kanssa
samaa mieltä.
Jäädään suoriin riveihin seisomaan, kunnes laiva ehtii satamaan.
Keskilaiturilla näkyy soittokunta ja ihmisjoukko, suurin osa siitä
venäjän-aikuisissa sotilaspuvuissa olevia sotilashenkilöitä.
Se saa poikien mielet kiehumaan.
— Piru vieköön! Joko ryssät ovat Tallinnassa? huutelevat he toisilleen.
Selitän miehille, että kyllä ne ovat virolaisia, vaikkei heillä vielä
ole omaa sotilaspukua.
»Porilaisten marssin» säveleet kaikuvat rannalta. Vastaanottamassa
on sota- ja pääministeri _Päts_, kenraali _Larka_, eversti _Reiman_,
kapteeni Siimon ja useita muita sotilashenkilöitä. Majuri _Ekström_
astuu ensimmäisenä maihin, pysähtyy pääministeri _Pätsin_ eteen ja
sotilaallisesti tervehtien ilmoittaa, että ensimmäiset suomalaiset
vapaaehtoiset ovat saapuneet Viron kamaralle. Seuraa tervehdyksiä ja
esittelyjä.
Tällä välin miehistökin on laskeutunut maihin ja asettunut luutnantti
_Eskolan_ johdolla ruoturintamaan. Sitten ministeri _Päts_ astuu esiin
ja lausuu suomalaisille, jotka kaikkein raskaimpana hetkenä ovat
ojentaneet veljeskansalle auttavan kätensä, sydämellisiä kiitoksen ja
tervehdyksen sanoja. Pari kyyneltä ministerin silmissä ilmaisee, että
sanat todellakin tulevat sydämen syvimmästä. Tunnustan sillä hetkellä
olleeni ylpeä siitä, että minäkin kuuluin ensimmäisten suomalaisten
joukkoon.
Suomalaisten puolesta vastaa sotilaskomitean puheenjohtaja, maisteri
_Y.O. Ruuth_, joka on tullut saattamaan ensimmäisiä suomalaisia
sotilaita Tallinnaan.
Aseiden jako seuraa. Niitä on tuotu meitä varten valmiiksi satamaan. Se
käy nopeasti. Pian olemme valmiit marssimaan kaupunkiin. Soittokunta
kulkee edellä puhaltaen jälleen »Porilaisten marssia», sitten majuri
_Ekström_ seuraa, minä hänen rinnallaan, meidän jäljessämme luutnantti
_Eskola_ komppanioineen mallikelpoisessa järjestyksessä. Marssimme
satamasta Meripuistotietä ja Johanneksenkatua pitkin Pietarintorille,
jossa Viron armeijan ylipäällikkö, eversti _Laidoner_ ottaa meidät
vastaan. Matkalla kansanjoukko on keräytynyt ympärillemme ja astelee
kerallamme. Kaikki katsovat ihmetellen solakoita suomalaisia saamatta
sanaakaan suustaan. Ei ainoatakaan tervehdystä, ei ainoatakaan
eläköön-huutoa. Suomalaisia ihmetyttää tämä kylmyys, joka arvatakseni
johtuu liiasta mielen pingoituksesta.
Pysähdymme Pietarintorille. Majuri _Ekström_ astuu eversti _Laidonerin_
eteen ja ilmoittaa ensimmäisen komppaniansa hänen ylijohtoonsa.
_Laidoner_ kiittää. Lyhyet tervehdyssanat seuraavat suomalaisille
sotilaille, vaatimattomat, ilman mitään tarpeettomia koristuksia. Heti
ensi hetkessä selviää, että tässä on tekemisissä teräksisen tahdon
kanssa.
Ministeri _Pätsin_ puhe ja lopuksi yleinen »Maamme» seuraavat vielä
_Laidonerin_ sanoja. Sitten alkaa marssi jälleen Harju- ja Pitkääkatua
myöten sotaministeriön ohitse Luostarinkadulle, jonka varrella
sijaitsevaan Nikolainlukioon eversti _Reimanin_ toimesta suomalaisille
on järjestetty suurenmoinen asunto. Kaikki loistaa puhtautta: joka
miehelle on varattu oma vuode patjoineen ja lumivalkoisine lakanoineen.
Virolaisia rouvia ja neitosia on Luostarinkadulla kuusenoksin ja kukin
vastassa. Joka mies saa rintaansa tai lakkiinsa kukan. Mieliala alkaa
nousta, ruokakattilat levittävät nälkää herättävää tuoksua ympärilleen,
ja ruoka maistuu pitkän matkan,puheiden ja marssin jälkeen tietysti
erinomaisen hyvältä.
Sittenkuin kasarmissa kaikki on pantu kuntoon ja vahdit asetettu,
lähtevät upseerit hotelli St. Petersburgiin, jossa heille on varattu
asunnot ja katettu komea päivällispöytä. Pian istumme juhlapöydässä,
kerallamme ministeri _Päts_, kenraali _Larka_, kenraali _Pödder_,
eversti _Reiman_ ja monet muut. Innostuneet pöytäpuheet ja maukkaat
ruo'at vaihtelevat: kaikki ovat iloisia. _Ekströmin_ lyhyet
kiitossanat, jotka minä käännän viroksi, otetaan vastaan suurella
mieltymyksellä.
Päivällispöydässä saamme kuulla englantilaisen laivaston komentajan,
amiraali _V.H. Cowanin_ katselleen Suomen poikia sotaministeriön
parvekkeelta ja lausuneen kiittäen:
— Englantilainen laivasto merellä ja muutamia satoja tuollaisia poikia
mantereella virolaisten apuna, kyllä sitten näytämme bolshevikeille.
Illalla käydään vielä virolaisten upseerien kutsusta »Estoniassa», ja
vasta myöhään illalla pääsemme levolle.'
* * * * *
Muidenkin komppanioiden järjestely ja vaatettaminen sujui nopeasti,
niin että ne voitiin pian 1:sen komppanian jälkeen lähettää matkalle.
Majuri _Ekström_ johti vapaajoukon muodostamista kaiken aikaa suurella
tarmolla.
Uusien vapaaehtoisten joukkojen lähtiessä Helsingin satamasta olivat
niitä joka kerta rantalaitureilla saattamassa suuret ihmisjoukot, jotka
tahtoivat vielä onnellista matkaa ja kunniakasta paluuta. Lämpimin
puhein, sydämen pohjasta lähtevin siunauksin ja eläköönhuudoin kotimaan
rantaan jäävät ja heidän kauttaan koko isänmaa hyvästeli ensimmäistä
kertaa vieraalle maalle taisteluun lähteviä vapaan Suomen sotilaita.
Lähtö muodostui joka kerta suureksi isänmaalliseksi juhlatilaisuudeksi.
2:nen komppania kapteeni _Kanervan_ johdossa 5 upseerin ja 130
sotilaan vahvuisena ja jääkäriluutnantti _Onni Vuorisalon_
konekiväärikomennuskunta valmistuivat lähtöön tammikuun 3 p:ksi.
Englannin Itämeren laivaston johto oli tahtoen osoittaa huomaavaisuutta
suomalaista apuretkikuntaa kohtaan ilmoittanut lähettävänsä pari
sotalaivaa saattamaan »Väinämöistä», koska bolshevikialuksia oli taas
liikuskellut Suomenlahdella. »Väinämöinen» sai käskyn lähteä 3 p:nä
klo 11 ap., kuten myös tapahtui. Mutta kun laiva oli lähtenyt, saapui
sähkösanoma, että englantilaiset alukset tulisivat perille vasta klo
2,30 ip. »Väinämöinen» palautettiin satamaan odottamaan sotalaivoja.
Klo 2,30 ip., jolloin aluksia ei ollut saapunut, tohtori _Louhivuori_
antoi »Väinämöiselle» lähtökäskyn. 2:nen komppania ja jääkäriluutnantti
_Vuorisalon_ K.K.K. saapuivat niin ollen Tallinnaan vasta klo 7 ip.
Englantilaiset sotalaivat »Calypso» ja »Caradoc» tulivat kuitenkin
lopuksi myöhemmin iltapäivällä Helsingin satamaan. Niiden paluu
Tallinnaan määrättiin tapahtuvaksi seuraavana päivänä, tammikuun
4:ntenä, jolloin ne veivät mukanaan Tallinnaan Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon 3:nnen komppanian.
Eräs mukana ollut vapaaehtoinen kertoo tästä matkasta m.m. seuraavaa;
»Ystävälliset englantilaiset ovat varanneet meille hauskan matkan.
Heti alussa saamme kuumat kaakaot laivakeksien kera. Sellaista
harvinaisuutta me Suomessa viime aikoina tuskin olemme nähneetkään.
Lisäksi on meillä vielä lupa ostaa laivan kaupasta appelsiineja,
suklaakakkuja ja englantilaista tupakkaa ihmeen halpaan hintaan.
Välillä pistäydymme kannella ihailemassa aavaa merta. Joku
tovereistamme on löytänyt alhaalta pianon, ja sillä hän nyt soittaa
kappaleen toisensa jälkeen hartaan kuulijakunnan huviksi.
»Neljätuntinen matkamme kuluu liiankin pian. Viron rannat alkavat
näkyä, ja pian olemme Tallinnan sataman läheisyydessä. Pienempi alus
saapuu meitä noutamaan, ja niin on sanottava hyvästit ystävällisille
englantilaisille ja astuttava virolaiseen laivaan, joka vie meidät
sisäsatamaan.»
Sittenkuin 1:sen patterin miehistö oli saapunut Tallinnaan tammikuun 5
p:nä ja 4:s komppania sekä siitä erotettu puhelinkomppania kaksi päivää
myöhemmin, olivat Viron kamaralla kaikki ne Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon osastot, jotka ottivat osaa Tallinna-Narva retkeen.
Eräässä Tallinnan lehdessä nimimerkki H. Rk. kirjoitti suomalaisten
tulosta:
'He tulivat Tallinnaan. Tallinna oli siihen saakka katsonut vaaraa
hypnotisoituna kuin eläin, jota jättiläiskäärme lähestyy. Tai oletteko
ehkä nähneet lintua, jota kissa tulee yhä lähemmäksi? Lintu visertää,
liikuttaa siipiään, mutta ei voi eikä tohdi paeta.
Sellaisen äänettömän kauhun vallassa Tallinna oli.
Sitten suomalaiset tulivat. Ja Tallinna oli niin kohmettunut, ettei se
osannut tervehtiäkään. Ja Tallinnan punaiset tuijottivat suomalaisia
vihaisin katsein.
Siten suomalaiset vapaaehtoiset, joita heidän kotimaassaan oli asemilla
kukin otettu vastaan ja soitoin, lauluin lähetetty kuolemaa kohden,
saivat Tallinnasta kaikkein huonoimman vaikutelman. Eräs suomalainen
upseeri sanoi minulle:
— Näin vain yhden ainoan ihmisen, joka tervehti meitä. Se oli
eräs intelligentti nainen, joka seisoi katukäytävällä liehuttaen
nenäliinaansa ja sitten puhkesi itkuun. Muut tuijottivat —, hän veti
kasvonsa tavattoman höperöön virnistykseen, suu ammollaan, — näin,
niinkuin... — hän etsi sanaa.
— Moukat, täydensin minä.'
* * * * *
Tallinna on sielullisesti ruma kaupunki. Sillä on rahaa, on tavaraa.
Mutta kukkia sillä ei ole. Ja ne, mitä sillä on, se sitoo kuusenoksien
sisään, niin että kimput näyttävät luudantyngiltä. Mutta kukkia on
tarvis; kukin on koristettava niitä Pohjolan veljiä, jotka eivät vaadi
meiltä mitään muuta kuin mukaan tulemista, mutta antavat kaikkensa
meille ja meidän vapaudellemme, parasta antavat, mitä ihminen yleensä
voi antaa — oman elämänsä, oman nuoren, kukoistavan elämänsä,
tulevaisuutensa, riemunsa ja onnensa.
Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko sijoitettiin kokonaisuudessaan
Nikolainlukioon, kun taas upseereille varattiin asunto hotelli St.
Petersburgissa. Heti Tallinnaan saavuttua ryhdyttiin tarmokkaasti
hankkimaan komppanioille puuttuvia varustuksia ja sen ohella opetettiin
niille sotilaallisen kasvatuksen ja järjestyksen alkeita. Tammikuun
7 p:nä majuri _Ekström_ määräsi komppanioille uudet nimet: 1:selle —
Helsingin, 2;selle — Hämeen, 3:nnelle — Vaasan ja 4:nnelle— Siuntion
komppania. Nämä nimet eivät kuitenkaan tulleet vakinaiseen käytäntöön.
Komppanioita kutsuttiin edelleen järjestysnumeroiden mukaan.
Järjestelytyö suuntautui niinä harvoina päivinä, jotka Vapaajoukko
viipyi Tallinnassa, pääasiassa komppanioiden varustusten ja kuormaston
täydentämiseen. Harjoitukset jäivät siten verrattain syrjään
puhumattakaan luennoista. Suurella vaivalla onnistuttiin saamaan
tarpeellisia esineitä, joista kaikista Virossa vallitsi mitä suurin
puute. Vähitellen kuitenkin voitiin hankkia kaikkein tärkeimmät
varustukset, mutta vältettävissä ei ollut, että ne jättivät paljon
toivomisen varaa, etenkin laatuunsa nähden. Niinpä majuri _Ekström_
sittemmin taistelukauden alettua katsoi välttämättömäksi Mallassa
14.1.1919 julkaistussa päiväkäskyssä ilmoittaa:
»Kun olen huomannut, että meille luovutetut kiväärit ovat erityisen
huonossa kunnossa, huomautan jokaiselle upseerille, että kiväärien
hoito kuuluu jokaisen päällikön ensimmäisiin tehtäviin.»
Todettiin suurimman osan Vapaajoukolle jaetuista kivääreistä kipeästi
kaipaavan perusteellista korjausta. Mutta valitsemisen varaa ei ollut.
Täytyi tyytyä siihen, mitä voitiin saada.
Konekiväärikomennuskuntia järjestettiin jokaisen komppanian oheen. Ne
saivat asestuksekseen kevyitä, rakenteeltaan yksinkertaisia ja — mikä
tärkeintä —hyvässä kunnossa olevia englantilaisia konekiväärejä, joihin
muutamat virolaiset upseerit ja lukiolaiset tutustuttivat suomalaisia
konekiväärimiehiä.
Viron pääintendenttuuri luovutti asiaankuuluvine rekineen y.m.
tarpeineen kutakin komppaniaa varten 11 hevosta: 1 komppanian
päällikön ratsuksi, 4 kuormastoa varten, 2 kenttäkeittiöitä varten, 2
ampumatarpeiden kuljetukseen ja 2 läheteille; konekiväärikomennuskunnat
saivat kukin 10 ja puhelinkomppania 9 hevosta sekä Vapaajoukon esikunta
6 ratsua.
Luutnantti _Branders_ oli Helsingissä jo antanut muutamia päiväkäskyjä
joulukuun 30 p:stä lähtien siellä oleville komppanioille. Mutta
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon ensimmäinen varsinainen päiväkäsky
julkaistiin vasta Tallinnassa tammikuun 5 p:nä. Sen sisällöstä
lainattakoon tähän seuraavat pykälät:
»1. §.
Pojat, olemme saapuneet Viroon vapauttaaksemme veljemme Venäjän
rosvolaumoista. Itsekullekin teistä tämä tehtävä oli selvillä jo
Suomessa. Suurin osa teistä on jo ollut tilaisuudessa tarjoamaan
henkensä ja verensä isänmaan alttarille. Saman uhrin tarjoamme nyt
virolaisille veljillemme. Sen vuoksi tämä suuri päämäärä velvoittaa
heitä käyttäytymään, niinkuin Suomen sotilaan vanhat perinnäistavat
vaativat. Koko sivistynyt maailma katsoo teihin. Se odottaa
teiltä paljon. Omasta puolestani olen vakuutettu, että Jumalan ja
urhoollisuutenne avulla tulette osoittamaan maailmalle, että olette
oikein ymmärtäneet jalon tehtävänne ja osaatte sen täyttääkin.
3. §
Kun täällä on sattunut väärinkäsityksiä sotilaiden ja paikkakunnan
asukkaiden välillä, niin kehoitan ja varoitan miehistöä kaduilla ja
julkisilla paikoilla käyttäytymään arvokkaasti, kuten urhoollisten
sotilaiden tulee. Samalla käsken sotilaita, jos he kohtaavat
bolshevikiagitaattoreita, siitä heti ilmoittamaan komppaniansa
päällikölle.»
Kun Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäällikkö, kenraali
_Wetzer_ ja Viron tykistön ylipäällikkö, kenraali (suomal. eversti)
_Londen_ tammikuun 10 p:nä saapuivat upseereineen ja loppujen
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerien ja sotilaiden kera
Tallinnaan, oli heitä vastaanottamassa m.m. Vapaajoukon 4:s komppania
soittokunnan kera. Majuri _Ekströmin_ puolesta oli saapuville
upseereille hotelli St. Petersburgiin valmistettu tuliaispäivälliset.
Tallinnan »Adelsklubb» taas oli kutsunut kenraalit upseereineen ja
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon upseerit vieraikseen illalla
ilmoittaen samalla klubinsa aina mielellään näkevän suomalaisia
upseereja keskuudessaan.
* * * * *
Harjoitusten lomassa tutustuttiin innolla kaupunkiin, joka tarjoaakin
suomalaiselle vanhoine muureineen ja muurinsarvineen, kapeine,
mutkikkaine katuineen ja vanhoine taloineen ja kirkkoineen hyvin paljon
mielenkiintoista nähtävää. Mutta yleensä kaupunki silloisessa asussaan
teki vapaaehtoisiin vastenmielisen vaikutuksen. Sen venäläinen leima
herätti heissä kuohuvaa harmia.
Mutta toisaalta vapaaehtoiset, jotka eivät omassa maassaan viime
vuosina olleet suinkaan oppineet herkuttelemaan, olivat aivan erikoisen
tyytyväisiä Tallinnan ruokaan ja — juomaan. Viimemainittuun siinä
määrin, että Viron Avustamisen Päätoimikunta katsoi tammikuun 3 p:nä
välttämättömäksi lähettää Viron viranomaisille sähköteitse pyynnön,
ettei suomalaisille vapaaehtoisille annettaisi tilaisuutta väkijuomien
saantiin. Tämän johdosta Viron viranomaiset päättivät vangituttaa
kaikki ne henkilöt, jotka juottaisivat suomalaisille vapaaehtoisille
väkijuomia, ja soveltaa heihin ankarimmat määräykset. Tästä huolimatta
suomalaiset sotilaat sittemminkin saivat jossakin määrin hankituksi
väkijuomia.
Hotelli »Imperial», lähellä Nikolainlukiota, tuli pian vapaaehtoisten
mielipaikaksi, jossa suomenkieli ja suomalaiset laulut kaikuivat
ylinnä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon viipyessä Tallinnassa ennen
rintamalle lähtöään. Kielen taitamattomuus aikaansai tietysti alusta
alkaen monia lystikkäitä kohtauksia vapaaehtoisten ja virolaisten
välillä. Niinpä eräs 2:sen komppanian sotilas kertoo:
'Kävelen kaupungilla katsellen nähtävyyksiä toverini kera. Kysyn
eräältä mieheltä, voisiko hän sanoa, missä on kahvila.
— Ma ei möista, mis sa räägit, Soome poiss, saan vastaukseksi. [— En
ymmärrä, mitä sinä sanot, Suomen poika.]
— Minäkö? Sinähän se pikemminkin rää'yt, sanon, sillä ymmärrän hänen
puhettaan aivan yhtä vähän kuin hän minun.
Äijä vain hymyilee avuttomana ja vakuuttaa toistamiseen:
— Ei möista.