Aikaisemmin on jo tehty selkoa Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon
varhaisimmista alkuvaiheista.
Majuri _Ekströmin_ tarkoitus oli heti joulunpyhien jälkeen ryhtyä
komppanioittensa tarmokkaaseen järjestelyyn ja sotilaalliseen
koulutukseen ja jatkaa sitä tammikuun puoliväliin saakka, jolloin
vapaajoukko olisi hänen arvelunsa mukaan ollut taistelukunnossa ja
voitu siirtää lahden ylitse suoraan sotarintamalle. Senvuoksi hän
antoi kaikille Helsinkiin jo saapuneille vapaaehtoisille luvan palata
omaistensa luo viettämään joulunpyhiä, joiden jälkeen heidän oli määrä
heti ilmoittautua palvelukseen.
Jos olosuhteet olisivat sallineet tämän suunnitelman toteuttamisen,
olisi se epäilemättä vaikuttanut sangen edullisesti etenkin rykmentin
kokoonpanoon. Silloin olisi vapaajoukon komentajalla ollut paremmin
tilaisuutta valvoa, että ainoastaan kelvollisia ja kykeneviä aineksia
olisi otettu sekä päällystöön että miehistöön. Valitettavasti asiain
kehitys ei sallinut minkäänlaista viivytystä mukaantulevien valintaa
eikä joukkojen harjoitusta varten.
Tilanne Virossa kävi päivä päivältä huolestuttavammaksi. Vielä
virolaisten hallussa olevilla paikkakunnilla väestön levottomuus
kasvoi. Suomen ulkoministerille, Viron Avustamisen Päätoimikunnan
puheenjohtajalle, Viron edustajalle Helsingissä, tohtori _Kallakselle_,
ja konsuli _Schwalbelle_ sähkösanoma toisensa jälkeen saapui
Tallinnasta pyytäen heitä kiirehtimään suomalaisten komppanioiden
lähettämistä Viroon.
Majuri _Ekström_ ei kuitenkaan suostunut vielä lähtemään. Virosta
saapuneiden tietojen mukaan ei siellä ollut aseita riittämiin edes
omille joukoille, saati sitten suomalaiskomppanioille. Vapaajoukon
järjestystä ei myöskään oltu vielä pantu edes alulle. Majuri _Ekström_
ei luonnollisesti tahtonut ottaa vastuulleen johtoonsa uskoutuneiden
vapaaehtoisten hengen tarkoituksetonta menettämistä. Sitäpaitsi ei
Suomessa oltu vielä täysin selvillä virolaisten sotilaallisen aseman
kärjistyneisyydestä. Saadut tiedot tuntuivat tarkoituksellisesti
liioitelluilta. Saadakseen varmoja tietoja asemasta Virossa vapaajoukon
päällikkö valtuutti tulkki-adjutanttinsa, luutnantti _Kirottaren_,
matkustamaan Tallinnaan ja palasi itse joulua viettämään Turkuun.
Lumimyrskyn viivyttämättä luutnantti _Kirottaren_ onnistui
vasta joulupäivänä päästä laivalla yli lahden Tallinnaan. Vielä
samana päivänä hän pääsi pää- ja sotaministeri _Pätsin_ puheille
sotaministeriössä Leipurinkadun varrella. Tästä kohtauksesta hän kertoo:
'Ministeri _Päts_ olikin parastaikaa ministeriössä ja käski minun heti
astua sisään. Sotaministerin luona olivat hänen apulaisensa _Jurine_,
kulkulaitosministeri _Säkk_, eversti _Laidoner_ ja eversti _Reiman_
sekä muutamia muita herroja. Näytin papereitani ja sanoin sanottavani
ilmoittaen, että suomalaiset, jos kaikki käy hyvin, koettavat olla
Tallinnassa tammikuun puolivälissä. Sitten pyysin, että minulle
selitettäisiin hiukan yleistä tilannetta. Se tehtiin. Kunnioituksella
kuuntelin sotaministerin vakavia sanoja.
Bolshevikit eivät enää olleet kaukana Tallinnasta, vain muutaman
kymmenen virstan päässä. Tilanne oli äärimmäisen vakava, se oli
kaikille selvää. Ihmettelin ministeri _Pätsiä_, miten hän sittenkin
saattoi puhua niin äärettömän optimistisesti ja lopuksi hymyillen sanoa:
— Ei tee mitään. Koettakaa suomalaisten kera saapua tänne pikemmin;
kyllä sitten näytämme bolshevikeille!
— Mutta annatteko kiväärejä?
— Annamme.
— No, tahdon koettaa olla jo ehkä kolmen päivän kuluttua täällä.