Sairaalaolojen järjestäminen Virossa toimivia suomalaisia vapaaehtoisia
joukkoja varten tuotti etenkin alussa suuria hankaluuksia, ja kauan
kesti, ennenkuin ne saatiin edes tyydyttävään kuntoon.
Edellä on kerrottu, miten Suomen naiset omasta aloitteestaan päättivät
auttaa veljeskansan hätää toimittamalla sen rintamajoukoille
sidetarpeita ja suunnitellen suomalaisen ambulanssin lähettämistä
Viroon. Kun sitten suomalainen apuretkikunta Viroa varten perustettiin,
on luonnollista, että side- y.m. sairashoitotarpeiden valmistus ja
lähetys Suomesta käsin suunnattiin tyydyttämään suomalaisten joukkojen
tarpeita. Juuri haavoittuneiden ja sairaiden vapaaehtoisten tuskien
lieventämisessä Suomen naiset suorittivat suurtyönsä Viron retken
hyväksi.
Sairashoito oli Virossa vielä tähän aikaan kovin takapajulla. Huutava
puute vallitsi rintama-ambulansseista ja sidetarpeista. Niinpä
ensimmäiset suomalaiset haavoittuneet saivat itse sitoa haavansa
nenäliinoillaan. Haavoittuneiden kärsimyksiä lisäsi vielä sekin
seikka, että suomalais-virolaisten joukkojen nopeasti edetessä yhteys
Tallinnan kanssa, jonne kaikki vähänkin pahemmin haavoittuneet oli
kuljetettava saamaan lääkärinapua, kävi vaikeaksi ja epävarmaksi. Sama
vaikeus oli myöhemminkin haittaamassa haavoittuneiden hoitoa. Pitkät
matkat rintamalta lähimmälle rautatienasemalle huonoissa ajopeleissä
tuottivat etenkin pahasti haavoittuneille suuria kärsimyksiä. Kuitenkin
vain aniharvoin huolimatta vaikeista taipaleista talvipakkasessa
kuultiin jonkun suomalaisen valittavan tuskiaan. Oli kuin vapaaehtoiset
olisivat tehneet keskenään äänettömän sopimuksen kestää kaikki
tuskansa päästämättä valituksen sanaa huuliltaan. Hammasta purren ja
kärsimyksiään joskus hiljaisella kirouksella lieventäen haavoittuneet
makasivat paareilla tai sellaisten puutteessa tikapuilla, sitten
täyteen sullotussa reessä tai kurjilla vankkureilla ja lopuksi perin
hitaasti eteenpäin matavan junan epämukavissa ja usein kylmissä
saniteettivaunuissa. Monet haavoittuneista heittivät henkensä
sairaalaan kuljetettaessa — silloinkin valittelematta.
Syy kaikkeen tähän kurjuuteen ei tietysti ollut se, että virolaisilta
olisi puuttunut hyvää tahtoa. Tavaton puute vallitsi kaikista
tarveaineista. Vapaussota oli vastikään mitä vaikeimmissa olosuhteissa
aloitettu. Kaikkea puuttui: sairashoitohenkilökuntaa, siteitä,
lääkkeitä, instrumentteja j.n.e. Ne, joita oli, jättivät paljon
toivomisen varaa, etenkin puhtauteen nähden, johon suomalaiset olivat
tottuneet kotimaan yksinkertaisimmissakin sairaaloissa. Virolaisista
sideaineista kerrotaan tapauksia, jolloin niitä käytettäessä tavallinen
haava alkoi märkiä, joten oli syytä epäillä niidenkin puhtautta.
Niinpä suomalaisen hoidon hankkiminen suomalaisille haavoittuneille ja
sairaille Viroon kävi erittäin toivottavaksi.
Kotimaassa oli alusta alkaen oltu kuumeisessa työssä avun antamiseksi
sairashoito-olojen parantamiseksi. Kaikkia yllälueteltuja puutteita ei
tosin voitu toivoakaan saada poistetuiksi, useathan niistä ovat sodan
välttämättömiä seurauksia, joita vain vuosikausien järjestelytyö ja
suurten rahasummien uhrausta vaativa valmistelu saattavat lieventää.
Mutta joitakin helpotuksia voitiin sittenkin koettaa aikaansaada.
Pohjan Poikain ambulanssi varustettiin alusta pitäen ajanmukaisesti.
Sen henkilökuntaan tuli kuulumaan 3 lääkäriä, 7 sairaanhoitajatarta,
2 emännöitsijää ja 1 välskäri. Suomen Lääkintähallitus luovutti sille
sellaiset ambulanssitarpeet, joita ei voitu muualta saada hankituiksi.
Helsingin naiset olivat ahkerassa työssä valmistaen suuria määriä
erinomaisia sidetarpeita ja alusvaatteita haavoittuneita varten
sekä hankkien lääkkeitä y.m.s. Siten he mitä suurimmassa määrässä
helpottivat vaikeata tilannetta. He työskentelivät pääasiallisesti
nykyisessä Presidentin linnassa, jossa suunnaton touhu vallitsi
niihin aikoihin. Linnan suuri sali oli täpösen täynnä ahkeria
työntekijättäriä. Siellä ommeltiin, kudottiin, parsittiin ja ennen
kaikkea sidekangaspakkoja revittiin ja leikattiin sekä pyöritettiin
siteitä noudattaen tarkoin puhtauden ehdotonta vaatimusta. Tarveaineet
joko ostettiin tai saatiin lahjaksi. Valmiiden tavaroiden pakkauskin
tuotti luonnollisesti paljon puuhaa. Mutta suurella innolla kaikki
tehtiin, ja niinpä voitiin »Väinämöisellä,» tuon tuostakin lähettää
suuret määrät eri tarveaineita Tallinnassa sijaitsevaan varastoon
rintamajoukkoja ja sairaaloita varten.
Tämä helsinkiläisten naisten uhrautuva työ, joka tyydytti hyvin
kipeän tarpeen, on sitäkin suurempiarvoista, kun kaikki suoritettiin
vapaaehtoisilla työvoimilla, tavallisesti iltaisin, pitkän päivätyön
jälkeen kodissa, virastossa tai konttorissa.
Näin valmistettujen sairashoitotarpeiden lopullisesta kohtalosta
Tallinnan varaston hoitajatar, neiti _Sandra Laihia_ mainitsee:
»Kun kaikki oli valmista ja suomalaiset vapaaehtoiset joukot palasivat
kotimaahan, luovutettiin jäljelle jääneet lääkeaineet ja sidetarpeet
virolaisille, eivätkä ne, jotka niitä sittemmin tulivat käyttämään,
voineet aavistaakaan, minkä suuren rakkaudentyön tuloksia ne olivat.»
Samalla kuin ensimmäinen side- ja lääketarvelähetys saapui Tallinnaan,
ryhdyttiin siellä puuhaamaan sairassijoja suomalaisille. Aluksi
saatiin Tallinnan diakonissalaitokselta, joka on muutaman kilometrin
päässä kaupungista, pieni huoneisto suomalaisia vapaaehtoisia
varten. Sinne saatettiin sijoittaa kuitenkin vain 15—20 sairasta,
mikä sotaretken jatkuessa kävi ennenpitkää aivan riittämättömäksi.
Kun ei liioin tahdottu jättää suomalaisia haavoittuneita kokonaan
virolaisen sairashoidon varaan, jolla oli tarpeeksi tekemistä omissakin
haavoittuneissaan ja sairaissaan, ryhdyttiin Tallinnassa suomalaista
sairaalaa varten hankkimaan suurempaa ja lähempänä rautatienasemaa
olevaa huoneistoa.
Jo tammikuun 17 p:nä sairashoitotoimikunnan puheenjohtaja, tohtori
_Winter_ saattoi ilmoittaa Päätoimikunnalle, että apuretkikunnan
tarpeihin oli Tallinnassa saatu oma sairaalahuoneisto. Talo, johon
suomalainen sotilassairaala sijoitettiin, baltilaisen aatelisklubin
oma, on Tallinnan kauneimpia rakennuksia. Se sijaitsee sitäpaitsi
sangen edullisella paikalla, Leveänkadun alussa, kaupungin keskustassa
ja lähellä rautatienasemaa.
Oli heti ryhdyttävä puhdistamaan huoneita, jotka sotilasmajoituksen
jäljiltä olivat siivottomassa kunnossa. Suomen Lääkintähallitus
luovutti sairaalalle tarpeellisen irtaimiston, kuten instrumentit,
sängyt, sänkyvaatteet, pöydät ja tuolit. Helsingin naisten valmistamat
sidetarpeet ja alusvaatteet sekä heidän hankkimansa lääkkeet tulivat
nyt erittäin hyvään tarpeeseen. Apuretkikunnan pääintendentti taas
huolehti siitä, että rintamalla vaatteensa menettäneet haavoittuneet
saivat sairaalasta uudet puvut ja jalkineet.
Alkuvalmistukset suoritettiin suurella kiireellä, niin että
sairaala, jonka ylilääkärinä toimi alkuaikoina tohtori _A. Troupp_
ja loppuviikkoina tohtori _af Heurlin_ sekä ylihoitajattarena neiti
_Edit Koistinen_, saattoi alkaa toimintansa helmikuun 1 p:nä, jolloin
sinne siirrettiin diakonissalaitokselta siellä olevat suomalaiset
haavoittuneet ja sairaat.
Haavoittuneille ja sairaille oli varattu suuri ja valoisa sali,
johon mahtui 50 vuodetta. Veneerisiä tauteja sairastavia varten oli
pienempi huone, jossa oli 30 sairassijaa. Leikkaussali, sidehuone,
ruokahuone ja kylpyhuone olivat rakennuksen yläkerroksessa,
keittiö ja sairaalan henkilökunnan asunnot taas alakerroksessa.
Henkilökuntaan kuului ylilääkärin ja ylihoitajattaren lisäksi yksi
lääkäri, neljä hoitajatarta, taloudenhoitaja, emännöitsijä, muutamia
sanitäärejä, joista kuitenkin vain kaksi jäi pysyväisiksi, muutamia
virolaisia naisia keittäjättärinä ja siivoojattarina, yksi renki ja
autonkuljettajat käytettävinä olevia autoja varten.
Pian alkoi Rakveren, Tarton ja Valkin sairaaloista sekä rintamalta
saapua haavoittuneita ja sairaita uuteen sairaalaan, jolla kaiken aikaa
oli yllin kyllin työtä.
Erinomaisen hyvältä haavoittuneista ja sairaista sotilaista
tuntui päästä Tallinnan valoisaan ja puhtaaseen suomalaiseen
sotilassairaalaan, jossa hoito ja ruoka olivat erinomaisia. Sairaista
koetettiin siellä kaikin puolin pitää mahdollisimman hyvää huolta.
Potilaille hankittiin sanomalehtien avulla säännöllisesti tuoreita
tietoja kotimaasta. Kaikenlaisia seurapelejä oli heidän saatavissaan.
Tallinnalaiset muistivat suomalaisia auttajiaan makeis-, kukka- ja
tupakkalähetyksillä. Silloin tällöin kaupunkilaiset kävivät heitä
tervehtimässä ja ilahduttamassa soitolla ja laululla. Haavoittuneet ja
sairaat saivat myöskin jonkin kerran kuulla suomalaista musiikkia, m.m.
vapaajoukkojen soittokunta kävi Tallinnassa ollessaan soittelemassa
heille.
Sairaalan suomalainen hoito ja kotoinen tunnelma lienevät kuitenkin
olleet potilaille arvokkainta — tupakan ohella! Tallinnan suomalainen
sotilassairaala oli tehtävänsä tasalla. Se sai sekä suomalaisilta
että ulkomaalaisilta, jotka kävivät sitä tarkastamassa, osakseen
yksimielistä kiitosta erinomaisen kuntonsa vuoksi.
Kun ottaa huomioon haavoittuneiden vapaaehtoisten erittäin suuren
lukumäärän, niin on helppoa käsittää, että Tallinnan suomalainen
sairaala ei yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Rakveressa
sijaitsevan ja Pohjan Poikain Valkissa olevan sairaalan kanssa, joihin
mahtui yhteensä n. 35 potilasta, saattanut tyydyttää apuretkikunnan
sairassijojen tarvetta haavoittuneita varten puhumattakaan eri tauteja
sairastavista.
Tosin Tallinnan sairaalasta siirrettiin pahimmin ja lievimmin
haavoittuneet »Väinämöisellä» Helsinkiin, jossa heidät sijoitettiin
Tilkan ja Antinkadun sotilassairaaloihin. Mutta Helsingissäkin
puute sairassijoista oli tuntuva, joten suurempia määriä Virossa
haavoittuneita ei voitu siirtää Suomeen. Mahdollisesti on jotakin perää
siinäkin Pohjan Poikain keskuudessa vallinneessa luulossa, että eräät
Helsingin sairaalat olisivat mielenosoituksellisesti kieltäytyneet
ottamasta vastaan Virossa haavoittuneita. Tosiasia on. että heille
oli hyvin vaikeaa saada sijoja Helsingin sairaaloissa, eikä se kai
aina voinut johtua tilanpuutteesta. Tämä häpeällinen asiantila herätti
kaukana kotimaasta, mutta kuitenkin sen turvallisuuden ja kunnian
puolesta taistelevissa sankareissa oikeutettua suuttumusta. Sittenkuin
n.s. Koleraparakeista oli saatu muutamia kymmeniä sairassijoja
vapaaehtoisia varten, parani tilanne Helsingissä hiukan. Vaikeuksia oli
kuitenkin edelleen, vaikka sairashoitotoimikunta koetti tehdä parastaan.
Niin ollen oli hankittava haavoittuneille ja sairaille suomalaisille
vapaaehtoisille hoitoa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa.
Narvan rintaman ensimmäisissä taisteluissa haavoittuneita suomalaisia
sijoitettiin Tallinnan »Greifenhagen Klinik» nimiseen sairaalaan
Pietarintorin äärellä. Myöhemmin suomalaisia ei enää viety sinne, vaan
diakonissalaitokseen ja sittemmin suomalaiseen sotilassairaalaan.
Tartossa sijoitettiin pahemmin haavoittuneet, jotka tarvitsivat
operatiivista käsittelyä, yliopiston haavaklinikkaan. Lievemmin
haavoittuneita ja sisällisiä tauteja sairastavia taas hoidettiin
yliopiston silmäklinikassa. Suomalaisia potilaita oli muissakin
sikäläisissä sairaaloissa, esim. Reiherin sairaalassa. Kaikissa
virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa niiden oma henkilökunta
hoiti suomalaisia, joita varten Tartossa kuitenkin oli suomalaisia
sairaanhoitajattaria välittämässä suomalaisten potilaiden ja sairaalan
henkilökunnan keskinäisiä suhteita.
Yleensä virolaiset ja baltilaiset lääkärit ja sairaanhoitajattaret
koettivat tehdä parhaansa suomalaisten potilaiden hyväksi. Viron
silloisissa sairaalaoloissa oli kuitenkin yhtä ja toista, jossa oli
toivomisen varaa. Sitäpaitsi suomalaisten potilaiden oli vaikeaa tulla
kielen puolesta toimeen hoitajiensa kanssa. Vieraat olosuhteet ja tavat
sekä oudosti valmistettu ruoka olivat myöskin omiaan tuskastuttamaan
suomalaisia, jotka sen vuoksi ikävöivät päästä kotimaahan tai edes
Tallinnan suomalaiseen sairaalaan. Omista joukko-osastoista joku
toveri tosin saapui silloin tällöin kertomaan uutisia ja tuomaan
terveisiä, mutta kotimaan kaivattuja tietoja saapui näiden sairaaloiden
suomalaisille perin harvoin, ja se oli valitettava laiminlyönti
velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneitä sankareita kohtaan.
Suomalaisten haavoittuneiden olosta Viron sairaaloissa tulkoon tässä
kerrotuksi muutamia piirteitä, jotka Ensimmäiseen Suomalaiseen
Vapaajoukkoon kuulunut luutnantti _Emil Helle_ on pannut muistiin.
Hän oli yksi niistä viidestä suomalaisesta haavoittuneesta, jotka
sijoitettiin Tallinnan Greifenhagenin sairaalaan.
Me suomalaiset tuotimme sairaalan henkilökunnalle paljon vaivaa.
Etenkin sisaret olivat pahemmassa kuin pulassa. Mitä heikompi
potilas, sitä vaikeampaa oli tulla toimeen hänen kanssaan. Niinpä
eräänkin kerran muudan sisar oli aivan tuskastunut erääseen pahasti
haavoittuneeseen suomalaiseen. Vapaaehtoinen ei osannut sanaakaan
saksaa ja oli kaiken lisäksi hyvin itsepäinen, kuten me suomalaiset
ainakin. On ymmärrettävää, ettei heikolla sairaalla milloinkaan ole
ruokahalua. Mutta hoitajatar koetti tyrkyttää haavoittuneelle hiukan
liemiruokaa. Suomalainen teki kovaa vastarintaa ja karjaisi vihdoin.
— Kun suomalainen kerran sanoo: ei, niin se on myös ei!
Kun nuo sanat käännettiin saksaksi, kauhistui hoitajatar niin, että oli
pyörtyä. Hän ei voinut muuta kuin ihmetellä sitä järkähtämättömyyttä,
jota kuoleva mies osoitti noilla sanoillaan. Vielä samana päivänä
ylilääkäri tuli kysymään minulta, ovatko kaikki suomalaiset noin
»eigensinnig». Näytin hänelle sanomalehdestä kohtaa, jossa ilmoitettiin
suomalaisten vapaaehtoisten jatkavan itsepäistä etenemistään. Herra
tohtori ei osannut muuta kuin hymähtäen sanoa, ettei sairashuone
sentään ole mikään rintama. ‒ ‒ ‒
Sairashuoneessa helposti tulee huomaamaan miehen sisun. Suomalainen
kesti hammasta purren tuskansa, jotka usein olivat hyvinkin suuret.
Mutta annahan olla, että sairashuoneessa oli vaikka vain yksi ainoa
venäläinen, niin kamala mylvinä oli talossa. Eräskin venäläinen upseeri
huusi jo leikkaussalin eteisessä kuin pikku lapsi. Ja voi sitä elämää,
kun hän joutui leikkuupöydälle sidottavaksi. Sensijaan suomalaisten
suusta ei päässyt ääntäkään. Erästä suomalaista täytyi kuolettamatta
leikata, mutta hän ei valittanut. Suomalaisen p—leen hän kyllä
kuiskasi, mutta siinä olikin kaikki. Minulla taas oli tapana puida
nyrkkiä sitä enemmän mitä kipeämmältä tuntui. Ylilääkäri, tohtori _von
Hesse_ tuumi kerran, ettei hän kunnialla selviydy minun nyrkistäni.
Eräänä päivänä hän otti pihdit hyvin salaperäisen näköisenä. En
itsekään tiedä, miten kaikki kävi, mutta korvapuustin tohtori sai ja
hyvän saikin. En suinkaan tarkoittanut sitä tehdä, mutta se kävi kuin
sähköllä. Perästäpäin hän kehui tahallaan ottaneensa hermolangan päästä
kiinni saadakseen koettaa suomalaista sisua. ‒ ‒ ‒
Sekä virolaista että saksalaista kirjallisuutta oli tietysti potilaiden
saatavissa. Monet vieraatkin toivat suuria pinkkoja kirjoja.
Mieluisimpia vieraita olivat mielestäni baltilaiset neidit, jotka
osasivat ilahduttaa sairasta. He toivat jos jonkinlaisia herkkuja
ja makeisia. Kaiken lisäksi he osasivat puhua sellaisesta, josta
potilaskin löysi virkistystä.
Muuten virolaisilla näytti olevan hyvin nurja käsitys meistä
suomalaisista. Usein kuuli heidän purkavan kiukkuaan suomalaisten
»saksalaismielisyyden» johdosta. Merkillisintä oli, että virolaiset
alkoivat pitää kaikkia suomalaisia melkein saksalaisina. Tuo käsitys
ilmeni sairashuoneen ulkopuolellakin. Ehkä se oli yhtenä syynä
virolaisten kylmenemiseen suomalaisia kohtaan.
Haavoittuneille suomalaisille Viron sairaaloissa jutut suomalaisten
sankariteoista rintamalla, jotka kulkeutuivat heidän korviinsa
virolaisten sanomalehtien ja sotilaiden välityksellä, tuottivat
suurta virkistystä ja tekivät tuskien ääneti kärsimisen helpommaksi.
Kuuluivathan he samaan sankarijoukkoon, eikä heidän siis sopinut
vaikeroida.
Kun sitten suomalainen apuretkikunta palasi kotimaahan, siirrettiin
vielä jäljellä olevat suomalaiset haavoittuneet ja sairaat vähitellen
ensin Tallinnan suomalaiseen sotilassairaalaan ja sitten Helsingin
sairaaloihin. Sittenkuin virallisesti vahvistettiin tieto suomalaisen
apuretkikunnan päättymisestä, lopetti Tallinnan suomalainen
sotilassairaala toimintansa huhtikuun 17 p:nä. Sen koko toimintakautena
oli siellä hoidettu ja sen kautta Suomeen lähetetty puolisentuhatta
haavoittunutta ja sairasta.
Helsingin sairaaloissa, etupäässä sitä varten varatussa osassa
Koleraparakkeja, hoidettiin haavoittuneita sitten siksi, kunnes
he kykenivät jättämään sairaalan tai siirtyivät kotipaikoilleen
lääkärinhoitoon. Varsinaisen retkikunnan jo päätyttyä sen
intendenttuurin oli jatkettava toimintaansa maksaakseen palkat,
ruokarahat ja sairaalalaskut lääkärinhoidossa vielä oleville ja
välittääkseen kaatuneiden omaisten ja retkellä työkykynsä menettäneiden
eläkeanomukset Viron valtiolle.
Puhuttaessa Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan sairashoidosta ansaitsee
sen yhteydessä toiminut Suomen Punaisen Tähden osasto tulla myös
mainituksi. Sen toiminnasta neiti _Karin Hannula_ kertoo seuraavaa:
»Helmikuussa 1919 Suomen Punainen Tähti lähetti Viroon ambulanssin,
johon kuului lääkäri ja 12 sairaanhoitajatarta, viimemainitut vastikään
kurssinsa — muuten ensimmäisen laatuaan Suomessa — suorittaneita.
Matkan päämääränä oli Tallinna, jonka hevossairaalassa meidän piti
aloittaa työmme.
»Tallinnaan saavuttuamme ryhdyimme innokkaina työhön. Vaikka potilaita
olikin paljon, tuntui monesta meistä, että työvoimia oli liikaa,
etenkin, kun apunamme työskenteli muutamia virolaisia lääkäreitä ja
välskäreitä. — Muistelen, että näihin aikoihin oli kovia pakkasia,
jotka paljon vaikeuttivat työtämme, etenkin, kun osa hevosista täytyi
lääkitä ulkona. Eläimetkin kärsivät pakkasesta, olivat kiukkuisia ja
levottomia.
»Noin viikon oltuamme Tallinnassa kaksi joukostamme matkusti rintamalle
liittyäkseen eversti _Ekströmin_ joukkoihin. Ja jälleen viikon
perästä viisi meistä päättäväisinä pudisti Tallinnan tomut jaloistaan
suunnaten kulkunsa Valkiin, jossa Pohjan Poikain rykmentti silloin
sijaitsi. Eversti _Kalm_ oli Tallinnassa käymässä, ja kuultuaan, että
virolaisilla oli kokonaista kymmenen Suomen Punaisen Tähden sisarta
palveluksessaan, hän tiedusteli, emmekö olisi halukkaita seuraamaan
häntä Valkiin ja työskentelemään siellä. Ensin näytti siltä kuin koko
lauma olisi tahtonut jättää suin päin Tallinnan — sellainen innostus
ja melu siitä nousi — mutta luonnollisestikaan kaikki eivät voineet
päästä. Vaikeata oli meidän viidenkin pääsy — puolittain karkaamalla se
lopuksi tapahtui.
»Muistan aina sen yön, jona lähdimme. Everstillä oli ylimääräinen
juna, joten ei ollut ahdasta, kuten tavallisesti Viron rautateillä.
Emme kuitenkaan nukkuneet, siksi paljon oli jokaisella puhumista.
Olimme äärettömän tyytyväisiä — saisimmehan ensinnäkin työskennellä
Pohjan Poikain kuuluisassa rykmentissä ja toiseksi vielä niin
lähellä rintamaa, jonka oloihin meillä nyt olisi tilaisuus tutustua.
Matkalla eversti antoi meille jokaiselle määräyksen, mihin osastoon
tulisimme kuulumaan. Kaksi joutui patteriston hevosia hoitamaan, yksi
ensimmäiseen pataljoonaan, yksi toiseen ja yksi rykmentin esikuntaan.
Kun astuimme Valkin asemalla ulos junasta selkäreppuinemme, olimme siis
jo täysin tietoisia siitä, missä kukin työnsä aloittaisi.
»Valkiin rykmentti oli rakennuttanut oman sairastallin, joka oli
täynnä sairaita ja rintamalla haavoittuneita hevosparkoja. Työmme oli
järjestetty siten, että aamuisin jokainen sisar kävi tarkastamassa
hänelle kuuluvat tallit. Tuli ottaa selvää uusista sairaustapauksista,
milloin sellaisia oli sattunut, ja ilmoittaa niistä lääkärille.
Sitäpaitsi tuli tarkastaa, oliko hevoset huolellisesti puhdistettu ja
ruokittu. Klo 9 ap. menimme sairastallille, jossa jokainen lääkitsi
omaan osastoonsa kuuluvat hevoset. Kaksi eläinlääkäriä ja välskäri
ohjasivat työtämme.
»Päivemmällä oli sairastaessa sairaiden hevosten vastaanotto. Päätauti
raivosi yhteen aikaan hevosissa tuottaen erikoista huolta ja vaivaa.
Samalla kuitenkin tunsi suurta tyydytystä, kun potilas, jota oli
viikkomääriä hoitanut, vihdoin parani. Oli liikuttavaa nähdä sairaan
eläimen kiitollisuutta hoitajaansa kohtaan. Eräskin, joka oli saanut
kuulan vasempaan takareiteensä, sai 6—7 viikkoa kestää kovia tuskia,
ennenkuin kuulanreikä meni umpeen. Kärsivällisenä ja hiljaisena se aina
seisoi paikoillaan käsitellessäni haavaa ja kiitollisuutensa merkiksi
nuoli kättäni, kun olin lopettanut työni.
»Valkissa olimme huhtikuun 8 p:ään, jolloin jäljelle jäänyt osa
rykmentistä siirtyi Tarttoon. Tartossa Punainen Tähti työskenteli
kesäkuun puoliväliin, jolloin rykmentti lopullisesti hajautui.
Sinnekin järjestettiin tilava ja valoisa sairastalli. Voinpa sanoa,
että Tartossa olomme aikana meillä oli suurin praktiikka, ja siellä
opimme varmaankin jokainen paljon uutta ja intresanttia omaan alaamme
kuuluvaa. Työtä riitti meille aamusta iltaan.
»Sairastalli sijaitsi keskellä virolaisten kasarmialuetta. Oli
huvittavaa nähdä virolaisten sotamiesten hämmästyneitä naamoja, kun
he kysymyksiinsä, keitä me oikeastaan olemme, saivat vastauksen, että
olemme suomalaisia tyttöjä, jotka olemme tulleet tänne hoitamaan heidän
sairaita hevosiaan. Sitä heidän oli vaikeata käsittää. Tulla nyt
Suomesta asti tänne hevosia hoitamaan!
»Meidän esimerkkimme sai aikaan sen, että Tallinnaan ja Tarttoon
perustettiin Sininen Tähti, joka toimii samassa tarkoituksessa kuin
Punainen Tähti. Ja totisesti, kyllä se siellä onkin tarpeen!»