Suomen vapaaehtoisten joukkojen sotatuomariksi nimitetty varatuomari
_K.H. Majantie_ kertoo oikeudenhoidosta suomalaisten joukkojen
keskuudessa Virossa seuraavaan tapaan:
Kun Suomen vapaaehtoiset joukot lähtivät taistelemaan Viron kansan
vapauden ja itsenäisyyden puolesta kaiken yhteiskuntajärjestyksen
vihollisia vastaan, oli luonnollisesti huolehdittava siitäkin, että
joukkojen keskuudessa lain kunnioitus pysyisi vireillä, ja että
mikäli oikeudenloukkauksia sattuisi, syylliset saisivat laillisen
rangaistuksen.
Ei ollut kuitenkaan helposti ratkaistavissa kysymys, miten
oikeudenhoito apuretkikunnan keskuudessa oli järjestettävä, koska
asiaa arvosteltaessa yksistään lainopilliselta kannalta oli selvää,
että Suomen laki ja oikeudenkäyntijärjestys ei voinut ilman muuta
olla voimassa vieraalla maalla taistelevien vapaaehtoisten joukkojen
keskuudessa. Toiselta puolen taas ei saattanut tulla kysymykseenkään,
että joku retkikunnan osanottaja joutuisi rikoksesta tuomituksi
Venäjän lakien ja venäläisen oikeusjärjestyksen mukaan, jotka olivat
Virossa voimassa. Sen takia tehtiin retkikuntalaisten allekirjoittamiin
välikirjoihin myöhemmin heidän suostumuksellaan sellainen lisäys,
että he Virossa olonsa aikana olivat Suomen lakien alaisia. Viron
hallituksella, joka oli pyytänyt suomalaisten avustusta, ei puolestaan
ollut mitään muistutettavaa tällaista järjestelyä vastaan.
Retkikuntaa kiireen kaupalla koottaessa ja Viroon lähetettäessä ei
kohta alussa oltu tilaisuudessa huolehtimaan oikeudenhoidosta sen
keskuudessa. Vasta kun kenraali _Wetzer_ oli määrätty suomalaisten
vapaajoukkojen ylipäälliköksi, ryhdyttiin tammikuun lopulla
järjestämään sotaoikeutta hänen esikuntansa yhteyteen. Viron Avustamisen
Päätoimikunta nimitti varatuomari _K.H. Majantien_ retkikunnan
sotatuomariksi. Kenraali _Wetzer_ puolestaan valtuutti niinikään
hänet siihen toimeen ja määräsi sotaoikeuden puheenjohtajaksi eversti
_Lindbergin_ esikunnastaan ja muiksi jäseniksi kapteeni _Brandersin_
Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta ja luutnantit _Jokioisen_
ja Parviaisen Pohjan Poikain rykmentistä sekä yleiseksi syyttäjäksi
luutnantti _Sundmanin_ esikunnastaan.
Sotaoikeuden kokouduttua ensi kerran helmikuun 6 p:nä puheenjohtaja,
eversti _Lindberg_ asetti sotatuomarin vastattavaksi kysymyksen,
katsoiko hän, että sotaoikeuden kokoonpano oli Suomen lain mukaan
laillinen ja, ellei niin olisi, minkälaisen pätevyyden hän katsoi
oikeudella olevan, sekä voidaanko hänen mielestään sotaoikeudessa
noudattaa Suomen lakia.
Kysymyksen johdosta sotatuomari lausui seuraavaan tapaan:
Sotilas, aseellinen tai aseeton, joka on Suomen vakinaiseen sotaväkeen
otettu, on, heinäkuun 16 p:nä 1886 annetun Rikoslain Suomen sotaväkeä
varten mukaan, mainitun lain alainen sotilasrikoksista, joita hän
tekee siitä päivästä alkaen, jona hän on vakinaiseen palvelukseen
astunut. Jokaisessa erillisessä pataljoonassa tulee olla sotaoikeus,
johon joukon päällikkö valitsee puheenjohtajan ja sotilasjäsenet,
kun taas senaatin oikeusosasto asettaa sotatuomarin. Jos sotaoikeus
on asetettava sellaisessa osastossa, jossa ei ole sotatuomaria,
saa päällikkö määrätä jonkun tuomarinvirkaan pätevän henkilön
sotatuomariksi.
Rikoslakimme määrää, että Suomen alamainen tuomitaan suomalaisten
lakien mukaan rikoksista, joita hän on tehnyt Suomessa tai sen
ulkopuolella, jos rikos on tehty Suomen kansalaista vastaan ja hänet
sittemmin tavataan kotimaassa.
Kuten tiettyä, eivät joukot, joiden sotaoikeutena tämän oikeuden on
toimittava, kuulu Suomen vakinaiseen sotaväkeen. Siinä suhteessa
puuttuu siis edellytys tämän oikeuden laillisuudelle ankarammassa
merkityksessä. Mutta tässä maassa ovat voimassa vihollisemme laki ja
oikeusjärjestys, eikä voi tulla kysymykseenkään, että suomalaisten
joukkojen keskuudessa niitä noudatettaisiin. Retkikunnan kunkin
osanottajan kanssa tehtyyn välikirjaan on myös nimenomaan lisätty, että
hän on Suomen sotalakien alainen, niinkauankuin hän kuuluu retkikuntaan
ja oleskelee Virossa. Tämän sopimuksen nojalla ja eräänlaisen
pakkotilan vallitessa voidaan katsoa, että sotaoikeus on oikeutettu
huolehtimaan oikeudenhoidosta suomalaisten joukkojen keskuudessa
Virossa Suomen lakia noudattamalla.
Monenlaiset vaikeudet, lisäsi sotatuomari, tulevat kuitenkin kohtaamaan
sotaoikeuden toimintaa, etenkin tuomioiden täytäntöönpanossa, sillä
sitä ei voida tehdä kotimaassa, joten esim. vankeusrangaistukset on
kärsittävä Virossa. Tuntien, miten paljon huonommat vankilat ovat
Virossa kuin Suomessa, joten oleskelu virolaisissa on suhteellisesti
raskaampaa, sotatuomari oli sitä mieltä, että vankeusrangaistukset
oli määrättävä lyhyemmiksi kuin mitä samasta rikoksesta tuomittaisiin
Suomessa.
Sotaoikeus omaksui ohjeekseen edellä esitetyn katsantokannan.
Samassa istunnossa käsiteltiin yhtä kuolemantuottamusta ja yhtä murhaa
koskevaa juttua ja kahta varkausasiaa.
Seuraava istunto oli määrätty helmikuun 14 p:ksi, mutta
sairaustapauksen takia se voitiin pitää vasta maaliskuun 3 p:nä. Tässä
istunnossa olivat läsnä samat oikeudenjäsenet kuin edellisessäkin
paitsi, että luutnantti _Jokioisen_ tilalle oli määrätty luutnantti
_Kalervo_ Pohjan Poikain rykmentistä, ja että yleisenä syyttäjänä toimi
vänrikki _Kettunen_.
Käsiteltävinä olivat edellisestä kokouksesta lykkäytyneet asiat sekä
lisäksi viisi varkautta, kaksi ryöstöä, kuusi karkaamista, kaksi
kavallusta, yksi juopumusta ja kaksi varomatonta ampuma-aseen käyttöä
koskevaa juttua.
Tähän päättyivätkin sotaoikeuden istunnot. Kenraali _Wetzerin_ esikunta
hajoitettiin, jolloin sotaoikeuskin lakkasi toimimasta.
Oikeudenhoito retkikunnan keskuudessa ei voinut lähipitäenkään vastata
niitä vaatimuksia, joita sille järjestyneessä yhteiskunnassa asetetaan.
Oikeudenloukkaukset, joiden tekijöitä ei voitu saattaa rangaistukseen,
olivat sangen tavallisia.
Retkikunnan sotaoikeudella oli kuitenkin epäilemättä suuri merkitys ei
ainoastaan sen kautta, mitä se suoranaisesti sai aikaan, vaan myöskin
yksistään jo olemassaolonsa vuoksi, koskapa tietoisuus siitä varmaankin
pidätti monta, jolla oli taipumuksia siihen suuntaan, ryhtymästä
rikoksen tekoon.
Jo sotaoikeuden ensimmäisessä istunnossa huomautettiin, kuten edellä
on mainittu, että vankilat Virossa olivat huonot, itse asiassa ne
olivat perin kurjat, niinkuin harvoja poikkeuksia ehkä lukuunottamatta
yleensä niissä maissa, joissa venäläinen oikeuslaitos oli voimassa.
Kun vallankumouksen yhteydessä m.m. Tallinnassa oli hävitetty pari
vankilaa, niin suuri ahtaus vallitsi vielä jäljellä olevissa. Ruo'an
valitettiin olevan sangen huonoa, ja makuusijoista oli suuri puute,
samaten astioista.
Niin ollen ei ole kummeksittavaa, että vapauden puolesta taistelemaan
lähteneet suomalaiset, milloin he rikoksen tai hairahduksen takia
joutuivat vankilaan, eivät siellä viihtyneet, vaan lähtivät tuon
tuostakin karkuun. Virolaiset vanginvartijat näyttivät yleensä suosivan
tätä avuksi tulleiden veljien vapaudenrakkautta tai ehkä heillä
ei ollut halua asettua vastahankaan, kun pojat osoittivat aikeita
siirtyä väljemmille tiloille. Sattuipa sellaistakin, että vangittu
ilmoitti vartijalle haluavansa käväistä ravintolassa aterioimassa,
eikä vartijalla ollut sitä vastaan mitään muistutettavaa. Vanki tuli
takaisin, jos tuli, tai jäi tulematta. Yhteen koppiin sullotut 6--7
suomalaista lähti eräänä yönä Tallinnan päävartiosta pakomatkalle
särjettyään ovet, ja vasta sitten, kun miehet olivat pitkän matkan
päässä, ampui vartija »kunnialaukauksen» heidän jälkeensä.
Vankiloiden viranomaisille eivät tällaiset vieraat luonnollisesti
olleet kovinkaan mieluisia, ja kun Tarton vankilasta vihdoin vietiin
pois viimeisetkin kaksi suomalaista, jotka olivat olleet vielä
tavallista rauhattomampia, ilmaisi vankilanjohtaja sen johdosta
peittelemättä suuren tyytyväisyytensä ja lähetti heitä asemalle
saattamaan viisi rotevaa, pitkillä aseilla varustettua virolaista. Nämä
kummastelivat suuresti, kun yksi ainoa hentorakenteinen suomalainen
sotilas, jolla ei ollut asetta näkyvissäkään otti vangit vastaan.
Se tunnustus on annettava Viron viranomaisille, että he kyllä koettivat
puolestaan parantaa olosuhteita suomalaisille vankiloissa, varsinkin
senjälkeen, kun asiassa oli käännytty oikeusministerin puoleen, mutta
vaikeudet olivat monessa suhteessa voittamattomat maassa vallitsevan
sotatilan ja vankilain puutteen takia.
Kun suomalaiset joukot palasivat kotimaahan, jäi Viron vankiloihin
vielä muutamia osaksi Viron armeijan palveluksessa olleita, osaksi
suomalaisiin joukkoihin kuuluneita sotilaita, jotka Viron viranomaiset
olivat pidättäneet pienempien rikosten tai hairahdusten tähden
Näytti mahdottomalta jättää näitä virumaan vieraan maan vankiloihin
odottamaan kunnes viranomaiset mahdollisesti ottaisivat heidän asiansa
käsiteltäväkseen. Kenraali _Wetzer_ määräsi senvuoksi vapaaehtoisten
joukkojen entisen sotatuomarin toimimaan vangittujen vapauttamiseksi,
ja hänen onnistuikin saada kotimaahan lähetetyiksi ne suomalaiset,
joiden tiedettiin olevan pidätettyinä.
Sotatuomari sai tässä toimessaan nauttia suurta avuliaisuutta
viranomaisten puolelta. Vangitut toimitettiin heti pyydettäessä hänen
kuulusteltavikseen, eikä viranomaisilla ollut mitään muistuttamista
pidätettyjen vapauttamista vastaan, milloin sotatuomari oli sitä
mieltä, että heidän voitiin katsoa sovittaneen tekonsa, kun he olivat
olleet jo jonkin aikaa pidätettyinä.
On mielihyvällä Viron viranomaisten kiitokseksi mainittava, että suhde
heidän ja vapaaehtoisten joukkojen sotaoikeuden välillä oli mitä
parhain. Jo se seikka sinänsä, että maassa löytyi Viron valtiosta
riippumaton oikeudenhoito, olisi saattanut synnyttää erimielisyyttä ja
hankauksia. Mutta mitään sellaista ei sattunut.
Vapaaehtoisten joukkojen sotatuomarin palattua kotimaahan Suomen
hallituksen edustaja Virossa, senaattori Kairamo otti valvoakseen
virolaisissa vankiloissa edelleen pidätettyinä olevien suomalaisten
etuja.